Enteitä ja ennakkoaavistuksia (ja kuinka kaikki sitten kävikään)

Ajattelin tulla kertoilemaan nyt hieman tarkemmin, kuinka kaikki oikein menikään. Kaikkihan kävi lopulta melko nopiaan, vaikka vielä muutama päivä ennen tytön syntymää panikoin loppuraskautta ja että sen aikana ennättää vielä käydä hullusti. No tyttö päättikin sitten äidin puolesta, että piinailut saa riittää. :)

Nyt onkin saatu kertoilla sitten tätä meidän synnyttämään lähtö stooria hymyssä suin, sen verran hassuja sattumia ja piirteitä siihen sekoittuu. Ikimuistoista tosiaan.

Aloitan tarinani sunnuntailta, jolloin minulla ei ollut mitään aavistusta mitä tuleva viikko toisi tullessaan. Olin koko päivän liikkeellä, juhlimme pikkuveljeni rippijuhlia. Vieraat ihastelivat hyvinvoivaa olemustani ja pirteyttäni. Olihan kuitenkin jo 35 rv täynnä ja masua selkeästi. Mutta hyvin jaksoin, eikä sen kummempia tuntemuksia kuin aikaisempinakaan päivinä. Istuin ruokailemassa pihalla, kun tuuli tarttui pöytäliinaan ja kaatoi vesilasin suoraan haaroväliini. Siinä noustessani mekkoa kuivattelemaan hätäisimmät ehtivät jo huolestua, että no nytkö ne lapsivedet meni?! Minä vain naureskelin, että eihän nuo nyt vielä ja tuskin vielä pitkään aikaan, heh heh. (Vähänpä osasin aavistaa).

Sitten koitti maanantai-ilta ja mies tuli minua hakemaan kotiin ja juhlistamaan ripille päässyttä. Siinä rääppiäisiä syödessä alkoi minulla hiipiä pieni pelko. Synnytyspelko. Aloin oikeasti ensimmäistä kertaa pelätä synnytystä ihan todenteolla ja googlettelin kokemuksia perätilasynnytyksestä. Sillä tiesin/tunsin, ettei vauva ollut vieläkään kääntynyt. Siinä ennen lähtöä vielä miehelle sanoin, että pitäisiköhän nyt ottaa se turvakaukalo jo mukaan (oli vanhemmillani ollut säilytyksessä, niin taikauskoinen olin, etten halunnut sitä meille kotiin tuoda ennen kuin oltiin hyvillä viikoilla), jos sitä vaikka kohta tarvitaan. Siskoni huikkasi masun läpi vauvalle, että tule pian, mutta elä vielä tänään. Sillekin naureskelimme hetken ja lähdimme sitten ajamaan kotiamme kohti. Koko matkan panikoin miehelle synnytystä, etenkin tätä perätila asiaa. Ja kotipihaan päästyämme se tapahtui. *Hulahdus* Ensimmäinen ajatus oli, että aloin vuotaa taas verta. Mutta vuoto olikin kirkasta. Miehen ilme oli unohtumaton etvoiollatosissas-tyyppinen epäuskoinen katsahdus kun sanoin, että nyt taitaa olla muuten lapsivettä.. Eipä siinä, pikainen puhelu päivystykseen ja näytille. Ja lapsivettä se toden totta oli. Kohdunkaula oli lyhentynyt senttiin ja aukikin olin jo kahdelle sormelle. Ensimmäinen ajatus oli; Anteeks mitä? En todellakaan uskonut, että synnytys oli jo niin hyvin käynnistynyt. En voinut kuvitellakaan, että ne samanlaisina jatkuneet "liitoskivut" olivat jo jotain muutosta auheuttaneet kun kolme viikkoa aiemmin kaikki oli vielä muuttumatonta siellä.

Sitten lähdinkin jo yöllä synnytyssairaalaan, koska päivystävälle kätilölle huoleni tästä perätilaisuudesta sanoin. Vaikka hän yritti kuinka rauhoitella, että ei se synnytys vielä vauhdilla käynnisty, olin jo sitä mieltä ettei tässä pitkin nokka tuhisisi. Tunsin sisimmässäni, että kyllä tämä tästä vauhdittuu.. Päästyäni yöllä synnytyssairaalaan minut ultrattiin ja todettiin, että vauva onkin nyt jalkatarjonnassa. Jo tässä vaiheessa sektiota väläyteltiin. En mennyt hämilleni, sillä tunne sektioon joutumisesta oli minulla ollut mielessäni jo pitkän aikaa raskauden edetessä. Ainut asia, josta vähän hätäännyin, oli se, että lääkäri sai pienen painoarvioksi alle 2 kiloa. Olin koko yön hädissäni, että missä on vika kun kolme viikkoa sitten paino oli jo lähemmäs 1900g. Mutta aamulla, supistusten jo ollessa melko kivuliaita, minut ultrattiin uudestaan ja painoarvio nousi jo reippaaseen 2 kiloon. En tiedä miten tämä yöllinen lääkäri oli mitannut.. Mutta tieto huojensi jo kummasti. Samalla selvisi, että nyt vauveli majailikin jo täysin poikittain. Eli sektio oli ainut mahdollisuus saada pieni turvallisesti maailmaan. Vielä astellessani toimenpidehuoneeseen olin suht rauhallinen. Mutta sitten se paniikki iski kun tajusin, että selkääni tökitään neulalla! Siinä vaiheessa pienet paniikki itkut tirautin, mutta hoitaja sai minut rauhoiteltua. Ennen kuin huomasinkaan sain miehen tuekseni ja kohta kuulimme maailman ihanimman äänen. Pienet äännähdykset kertoivat pienen tyttäremme saapuneen maailmaan <3 Olin niin onnellinen! Meille oli syntynyt 2500g täyttä rakkautta. Paras hääpäivälahja mitä voitiin toivoa. <3 Kuten jo alussa mainitsin, kaikki eteni vauhdilla. Noin 12 tuntia ensimmäisistä lapsiveden lorahduksista ja tyttö oli syntynyt.

Jotenkin sitä oli jo henkisesti valmistautunut koko raskauden ajan siihen, että tyttö päättää ennenaikaisesti maailmaan tulla. Miehelle sanoinkin koko raskauden ajan, että ei tässä syyskuulle asti mennä. Ja senkin jollain tasolla tiesin, että lapsivedenmenolla kaikki tulisi alkamaan. En tosin ollut niin paniikissa kuin olin alunperin kuvitellut. Ehkä tieto siitä, että oltiin jo noinkin hyvillä viikoilla rauhoitti kuitenkin minua. Kummasti sitä vain aavisteli asioita. On se mieli jännä asia.. Onneksi kaikki meni ennenaikaisuudesta huolimatta hyvin ja saimme olla koko perhe yhdessä. Tehohoitoakaan ei tarvittu, vaikka siihenkin olin jo henkisesti valmistautunut.

Ja lopuksi sananen saamastani hoidosta. Olin tyytyväinen tämän sairaalan toimintaan. Pieniä kauneusvirheitä oli joo, mutta nekään eivät tuntuneet nyt juurikaan missään. Ja ihan liikutuin kyyneliin, kun saavuttuani sairaalaan yöhoitaja, joka minut yöllä saattoi tarkkailuhuoneeseen sanoi ne sanat, mitä olisin toivonut kuulevani jo viime vuonna: Itse et ole tähän voinut mitenkään vaikuttaa. Aikainen vedenmeno ei ollut missään nimessä sinun syysi.

Että tällainen pidemmän puoleinen synnytysstoori tässä.. Mutta mikä on kaikista ihaninta; Hän on nyt täällä! <3 <3

Ennen kuin sait alkusi, minä halusin sinut.

Ennen kuin synnyit, minä rakastin sinua.

Ennen kuin olit ollut täällä tuntiakaan,

olin valmis kuolemaan puolestasi.

-Tuntematon-

Kiitollinen, siunattu, onnellinen

Ihan tähän alkuun iso kiitos teille kaikille onnitteluista <3 Nyt sitä alkaa jo pikku hiljaa käsittää, että hän on viimein täällä. Pieni, täydellinen ihminen. Rakas tyttäremme, jota niin kovasti odotimme saapuvaksi on nyt viimein sylissäni.

Meillä on mennyt ensimmäiset viikot pienen kanssa hyvin. Tyttö on tyytyväinen ja kiltti. Niin äiti, isi kuin muu suku on aivan myyty tuon nöpönenän edessä. On ihana ollut katsoa isovanhempien sekä isoisovanhempien ylpeitä ilmeitä heidän katsoessaan tyttöä.

Tämä tie vanhemmuuteen, äidiksi, on ollut pitkä ja kivinen. Mutta sillä hetkellä kun tyttö syntyi, jotenkin kaikki tuo tuntui niin kaukaiselta. Kaikki se tuska lieveni onnen kyynel kerrallaan ja häipyi jonnekin syvälle siinä hetkessä kun kuulin tyttäremme ensimmäiset hennot äännähdykset. Minut täytti lämmin tunne. Tunsin vain syvää rauhaa ja onnellisuutta. Hän on täällä. Elossa. Saan pienen tyttäreni elossa syliini..

Pienet, täydelliset varpaat <3

Vaikka kaikki meni hyvin, pelko menetyksestä kaihertaa yhä tuolla sydänalassa. Mutta yritän vaientaa pelon kuiskailut ja todistella itselleni, että nyt kaikki on hyvin. Mikään ei meiltä enää häntä vie. Olen niin kiitollinen, että meitä on siunattu näin ihanalla asialla kuin omalla pienellä tyttärellä. 

Olen äiti. Äiti kahdelle. Enkelille ja elävälle.

Kauniit, pienet tyttöni.

Silloin kun sinä synnyit,

paistoiko aurinko?

Oliko taivaalla pilvi,

tähtien karkelo?

Silloin kun sinä synnyit,

olihan kaunista niin.

Lapsonen, et tiedä, 

kuinka sinua odotettiin.

Anna-Mari Kaskinen

Unohtumaton hääpäivä

Tulin pikaisesti kertomaan, että täällä saatiinkin tiistaina viettää unohtumatonta 3-vuotis hääpäivää, kun pieni neitokainen päätti, että on hyvä päivä tulla maailmaan. Rakas pieni ja terve tyttäremme syntyi rv 35+2 sektiolla ja täällä ollaan onnesta sekaisin. ♡ Palaan joskus myöhemmin ehkä kertoilemaan tarkemmin tilanteiden kulkua, mutta nyt keskitytään pienen ihanan ihmeemme hoitamiseen ja ihastelemiseen. Olen niin onnellinen ♡♡♡

Raskaus menetyksen jälkeen -tuntuu miltä?

Olen jo jonkin aikaa luonnostellut tätä postausta, mutta aina se on jäänyt kesken. Olen paljon miettinyt sitä, miltä tämä odotus mahtaisi tuntua ilman menneisyyden kokemusten mukanaan tuomaa painolastia. Olisin varmasti paljon huolettomampi ja iloisempi. Tottakai olen nytkin äärettömän iloinen ja onnellinen sekä ennen kaikkea kiitollinen tästä pienestä ihmeestä jota saan kasvattaa kohtuni suojassa. En kai vain uskalla näyttää ja tuoda sitä julki. Jäin asiaa todella miettimään, kun tässä taannoin mieheni kommentoi perusilmettäni entisen hymyileväisen sijasta niin kovin vakavaksi. En ole tarkoituksella halunnut olla mutrusuu. En edes itse asiaa ollut tiedostanut. En sitten ollenkaan.

Alkuraskaus aina pitkälti yli puolen välin oli todella rankkaa aikaa. Väsymys ja pahoinvointi teki osansa. Mutta ennenkaikkea tietyt päivämäärät toivat oman osansa soppaan. Puhumattakaan verenvuodoista, jotka pelottelivat vähän väliä ja joka käänteessä sitä oli heittämässä hanskat tiskiin. Ajattelin, että olen varmasti tehnyt elämässäni jotain todella väärää ansaitakseni kaiken sen huolen ja pelon. Joten en näin jälkikäteen yhtään ihmettelekään, että perusilmeeni ei järin onnelliselta varmasti ole välillä näyttänyt. Enpä tiedä hehkunko odotuksen onnea vieläkään niin selkeästi ulospäin kuin mitä "pitäisi". Mietin toki taas liikaa sitä mitä ihmiset minusta ajattelevat. Eiväthän kaikki vastaantulijat tiedä mitä me ollaan koettu, eikä minun todellakaan tarvitse heille mitään todistella.

Tästäpä tulikin mieleeni, että joitakin kertoja minä ja mahani on saatu hyvin merkitseviä katseita. Katseita niin pariskunnilta kuin yksin vastaan tulleilta naisiltakin. Tunnistan tuon katseen. Se on se sama katse, jonka jokainen pallomaha ja vaununtyöntäjä sai osakseen minulta viime vuonna. Silloin tuntui pahalta. Pahalta, että olen itse kuulunut ja no, myönnetään, kuulun välillä edelleenkin tuohon joukkoon. Ja miksikö? En osaa vieläkään suhtautua muihin odottajiin täysin neutraalisti. Niin syvällä lapsettomuus ja suru on minussa edelleen. Ja kaikki kumpuaa täysin menettämisen pelosta. En osaa vieläkään aina ajatella, että se toinen vastaan tuleva pallomaha on saattanut rämpiä tässä aivan samassa suossa. Ihan hävettää!  Eihän näitä katkeruuden tunteita pitäisi enää tuntea. Olenhan itsekin nyt raskaana ja vieläpä näin pitkällä. Mutta ehkä asia helpottaa jossain vaiheessa, ehkä kun oma pieni on sylissä? On toki myös tuntunut pahalta itse saada noita katseita nyt osakseen. Miehellenikin tästä asiasta puhuin, kun huomasin  lomareissullamme, että sain ilmeisesti erään pariskunnan pasmat sekaisin mahani kanssa. Sillä hetkellä oloni oli hyvin anteeksi pyytelevä ja olisi tehnyt mieli mennä juttelemaan. Toisaalta taas teki mieli mennä puolustautumaan, että turhaan olette katkeria, ei tää oo ollut helppoa kuule meilläkään, että tänne asti ollaan päästy. Mutta eihän sellaista mennä tekemään. Hiljaa join kaakaoni loppuu ja yritin olla katsomatta tätä pariskuntaa.

Toinen asia joka tuntui epäreilulta ja nosti taas lapsettoman tuskia ja kateutta mieleen nousi esille istuessani perhevalmennuksen keskusteluryhmässä. Meiltä kysyttiin, mitä ajatuksia vauvan tulo herättää ja millä mielin odotetaan ja onko jotain huolia. Tunsin itseni niin ulkopuoliseksi kuunnellessani muiden mietteitä. Kenen huoli oli se, että ennättääkö sitä kahvia sitten rauhassa enää juoda ja kenen suurin murhe taas oli se, että kuinkahan ne vauvakilot sitten lähtee.. No, huolensa kullakin, en halua vähätellä. Mutta silti! Oikeesti.. Itse kun mietin, miten saisin sanottua nätisti, että suurin huoli on se, että saadaanko tämä vauva elävänä kotiin saakka, ilman että purskahdan kyyneliin kaikkien niiden tuntemattomien, onnellisten ensiodottajien keskellä... No, sainhan minä sen sitten ilmaistua niin, ettei kenelläkään ollut aavistustakaan, että olen jo äiti enkelille.

"Onkos tämä teidän ensimmäinen?" On muuten aika yleinen kysymys monelta ihan random vastaantulijalta. Ja enpä ole osannut vastata kuin hiljaa, että joooo.. Ei kuitenkaan jokaiselle uteliaalle tee mieli elämäntarinaansa kertoilla. Eräskin nainen innoissaan jäi selittämään miten hienoa se odotusaika on naisen elämässä, etenkin se esikoisen odotus. Minä siinä nätisti hymyillen nyökyttelin ja yritin näyttää niin huolettomalta odottajalta kuin suinkin. Vaikka juuri tuolla kohtaamisreissulla mielessä myllersi kun oli ollut taas vuotoja ja pelotti mennä käymään neuvolassa jos niitä sydänääniä ei vaikka kuulukaan..

Mutta niin, miltä tämä odotus on nyt sitten tuntunut? Kaikki tunneskaalat ovat ainakin olleet hyvin edustettuna. Pelot pienen menetyksestä ja hyvinvoinnista, aina niihin ilon kyyneliin kun on toisen siellä ultraruudulla nähnyt elossa ja hyvinvoivana. Huoli kuuluu edelleen päivittäisiin tunteisiin, mutta vastapainona on myös päivittäin se suunnaton rakkaus jota tuntee tätä masussa asustavaa pientä ihmistä kohtaan. Se rakkaus joka melkein pakahduttaa sydämen, kun katsoo masun liikkumista pienen myllätessä ja kuulostellessa kun pienellä on hikka. Silitän mahan läpi tuntuvaa pientä päätä ja kuvittelen miltä hän mahtaa näyttää. Voi kulta pieni, kuinka kovasti me sinua odotetaankaan saapuvaksi. ♡

Tämä raskaus on ollut henkisesti hyvin raskas, mutta fyysisesti olen nyt päässyt melko vähillä vaivoilla. Kipuja ja kolotuksia toki on ja liikkuminen välillä jo aika tuskaista, kiitos liitoskipujen. Yöt yhtä vessassa ravaamista ja hyvän nukkumisasennon etsimistä. Mutta en valita. Kaikki on sen arvoista, että tämä Enkelimme pikkusisarus kotiin saataisiin. Ja aika menee niin nopeasti. Vähän reilu kuukausi laskettuun aikaan, muutama viikko täysiaikaisuuteen. Hän voi olla täällä jo piankin ♡