Pikku potkuttelija ♡

Kuten eilen jo kerroinkin, tänään pääsimme kurkistamaan masun asukin vointia, kun kävimme aamusta rakenneultrassa. (Olo oli kyllä odotushuoneessa epätodellinen, että oikeastiko me tänne asti ollaan päästy?)  Viikonlopun jännitykset painoivat vielä mielessä ja minua pelotti mennä lääkärille. Onneksi mies oli sopinut työvuorot niin, että pääsi mukaan ja rauhoitteli tätä ylikierroksilla käyvää rouvaansa. Kerrottuani viikonlopun vuodosta, lääkäri tutki ensin, ettei olisi kyse hematoomasta tai ettei muustakaan hälyttävästä olisi merkkejä. Ei onneksi taaskaan ollut. Se sai minut jo vähän rentoutumaan.

Sitten lääkäri siirtyi tutkimaan vauvan rakenteita. Itse tuijotin vain lumoutuneena liikutuksen vallassa, miten rakas pienemme liikutteli pieniä käsiään ja jalkojaan. Näimme myös ensimmäistä kertaa miten hän nieleskeli ja avasi ja sulki pientä suutaan ♡ Sydän oli pakahtua onnesta ja rakkaudesta tuota pientä ihmistä kohtaan! Lopulta sitten kuulimme, että kaikki on kuin pitääkin. Kaikki näytti normaalilta ja kasvanut hän oli hyvin. Ja kuulimme toki myös kumpiko siellä mahtaa asustaa, senkin melko varmaksi pystyi jo lääkäri sanomaan vaikka kovin "kuvauksellinen" ei pikkuisemme halunnutkaan olla. Mutta se jääköön täällä vielä salaisuudeksi, minkä värisiä vaatteita päästään toivottavasti tulevaisuudessa ostamaan ;)

Toivottavasti tämä ultran myötä tullut ihana olotila taas kantaa hetken aikaa. Oli niin helpottavaa saada tietää, että vauva voi hyvin ja mitään hälyttävää syytä ei taaskaan vuodolle löytynyt. Voi kun ne nyt vaan häviäisivät kokonaan kiusaamasta! Ylimääräinen kontrolli kuitenkin sovittiin parin viikon päähän varmuuden vuoksi noiden vuotojen takia. Kerrankin tuntuu, että lääkärit ottavat minut ja huoleni todesta. Täällä hoito on muutenkin ollut paljon parempaa verrattuna viime vuonna saamaani kohteluun. Joten ehkä tämä taas tästä :) 

Mistä sen löydän...

...Nimittäin uskon ja luoton siihen, että tämä pieni kotiin asti saadaan. En jaksa kohta enää.. Olen niin loppu tähän jatkuvaan pelkoon ja jännittämiseen. Tämä menettämisen pelko on saada minut järjiltäni. Niin kertakaikkisen loppu ja tympääntynyt olen näihin vuotoihin. Eilen alkoi taas verinen vuoto, tosin niukempi kuin mitä pääsiäisenä oli. Mutta alkoi kuitenkin. MIKSI!? Ja miksi aina juuri viikonloppuisin? En edes ole vielä soittanut minnekään, koska ei se tähän hätään auttaisi mitään. Ensiksi siksi, kun täällä ei ole viikonloppuisin äitipoli/gynepäivystystä ja toisekseen kun sieltä käskettäisiin vain seurailla kun ei kerran reisiä pitkin vala. Ja juuri maksoin pääsiäisen päivystyskäyntien laskut. Voin vaan sanoa, että tuli muuten verikokeille hintaa. Mitään hyötyä kun niistä käynneistä ei ollut. Ja onneksi huomenna meillä on aamusta rakenneultra, jossa voin sitten taas tästä huolestani lääkärille kertoa.

Olen väsynyt. Lähes turta. Miksi kaiken pitää mennä aina sieltä vaikeimman kautta? Eikö lapsettomuudessa ja kahdessa keskenmenossa ole vielä tarpeeksi? Ei ilmeisesti. On se meidän kohdalla näköjään liikaa vaadittu, että ilman huolia voisi tämäkään raskausaika mennä. Olen vihainen tälle paskalle kropalle, joka ei toimi niinkuin "normaalisti" raskausaikana kuuluisi. Vaikka kuinka yritän näitä vuotoja selittää sillä hidasta keskenmenoa tekevällä kaksosella (niin kuin lääkäri viimeksi arveli asian olevan), en vaan kertakaikkiaan voi tuudittautua siihen, että nämä vuodot eivät olisi vaarallisia. Synkimpinä hetkinä en voi olla ajattelematta, että kun on kerran tässä jo alkuraskaudenkm ja keskiraskaudenkm koettu niin jatkumona tulee mitä? Kohtukuolema? Synnytyksessä tapahtuu jotain? Kätkytkuolema?

Ainoa asia mikä tällä hetkellä pitää edes jotenkin minut järjissäni huomiseen on, että tunnen kuitenkin pikkuisen liikkeitä. Ja yritän olla flippaamatta tuosta vuodosta, jota ei ole (ainakaan vielä) tullut edes siteeseen asti. Ja viime yön tunteina valvoessani mietin, josko kuitenkin tämä kroppa kehittää nyt jotain valekuukautisia. Lyhyemmällä kierrolla kuin normaalisti kylläkin.

Tarkoitus oli kirjoittaa tänään paljon aurinkoisempaa tekstiä, 22. raskausviikon alkamisen kunniaksi, mutta synkistelyksihän tämä taas meni.

Muistoja & pelkoja

Eilen tuli kuluneeksi 11 kuukautta tytön menetyksestä. Kuukauden päästä tulee siis täyteen tasan vuosi. Vuosi, voiko se olla totta? Jotenkin toisaalta niin mahdotonta käsittää. Ihan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut vasta äskettäin, niin tuoreena kaikki on muistissa. Tämä uusi raskaus on osaltaan saanut nousemaan taas erilailla mieleen viime kevään ja sen tapahtumat. Pelkäsin kuollakseni sitä samaa etappia, jolloin viimeksi kävi huonosti. En edes uskaltanut nousta aamuyöstä vessaan vaikka keho herättikin vessakäynnille juuri siihen samaan aikaan. Sinnittelin pidemmälle aamuun. En saa nousta, ettei vain käy samalla tavalla... Olisin mieluiten vaikka ollut piilossa peiton alla tuon päivän.

No päivästä selvittiin. Ja nyt ollaan jo minun mittapuullani paljon pidemmällä kuin uskalsin edes kuvitellakaan. Nyt odotan kuin kuuta nousevaa, että täyteen saadaan se 22. raskausviikkoa. Jos sitten käy jotain pahaa, olen äiti myös yhteiskunnan silmissä. Saan erilaista kohtelua. Meillä on myös muiden silmissä vauva. Tai näin se minun ajatuksissani automaattisesti tulisi olemaan, tiedä sitten todellisuutta. Kun viimeksi niin selkeästi korostettiin sanaa keskenmeno. Silloin myös hoitajien mielestä kyse olisi synnytyksestä. Vaikka omassa mielessäni en eroa näe. Synnytys se silloinkin oli. Kipuineen kaikkineen. Minusta ei tullut ulos vain verinen solulimaklöntti vaan pieni ihminen, meidän vauva. Kaunis, täydellinen tyttäremme.

Olen jollain tavalla traumatisoitunut tuosta kokemuksesta. En ennenkään ole pitänyt sairaaloista ja nyt vielä vähemmän. Mitä vähemmän tarvitsisin käydä sairaalassa, sen parempi. Tuo pääsiäisen päivystysreissu sai paniikin aikaan ja itkin lähes koko ajan odottaessani lääkärille pääsyä. Näin jo mielessäni sen, että kohta makaan tippa kädessä ja joudun luopumaan aarteestamme taas väkisin.

Nyt kun ollaan 21. viikolla menossa, pelon aiheet ovat vain lisääntyneet. Olen kuulostellut liikkeitä ehkä liiankin tarkkaan siitä asti kun ensimmäiset hipaisut tunsin. Mitä jos tämä vauva kuoleekin kohtuuni? Lisäksi hysteerisenä tarkkailen näitä vuotoja ja pelkään, että lapsivettä tihkuukin huomaamattani. Suurin pelkoni tällä hetkellä liittyykiin juuri tuohon ennenaikaiseen vedenmenoon. Mikään epätodennäköinen juttu sen veden tulo ei ole, sillä kannan kohdussani tällä hetkellä kahta lapsivesipussia. Toinen vain kuuluu tälle elävälle ja toinen keskenmenneelle sikiölle. Kukaan kun ei tiedä mitä tälle keskenmenneen sikiön pussille tapahtuu tämän raskauden edetessä. Pitää vain toivoa, ettei säikytyksiä tule... Miehelleni tosin kyllä sanoin, että olen varmasti paniikissa sitten silloinkin jos päästään niin pitkälle, että synnytys luonnollisesti alkaa vedenmenolla. Ja vaikka silloin oltaisiinkin "hyvillä viikoilla" ja sisimmässäni tietäisin sen kuuluvan asiaan ja vauvan selviävän. Mutta mitä jos synnytyksessä vauvalle käy jotain? Mies yritti rauhoitella sanomalla, että se nyt taas on niitä juttuja, mille itse ei mahda mitään. Niinhän se tietysti on, mutta en voi olla ajattelematta sitäkin. Itseni puolesta en niinkään pelkää, en pelkää kipuakaan. Suurin huoli on vauvan hyvinvoinnista.

Tieto lisää tuskaa, kuten sanotaan. Nyt sitä osaa pelätä niin paljon enemmän asioita kuin koskaan ennen. Välillä niin toivoisin olevani huoleton ensiodottaja, jonka suurimmat murheet ovat minkä väriset vaunut sitä ostaisi tai minkälaisen pinnasängyn sitä kullanmurulle hankkisi. (En halua ketään loukata/yleistää, kyllähän sitä pelkoja ja huolia heilläkin varmasti on, mutta ymmärrätte varmaan pointin..) Itse kun ei uskalla ostaa mitään ennen kuin raskausviikkoja on täynnä vielä reippaasti enemmän. Ainoa, mitä olen vauvaa varten jo uskaltanut ajatella, on peitto, jota olen virkannut jo viime syksystä. Silloin ajatuksella, että joskus vielä raskaus saadaan alulle ja nyt olen sitten jatkanut sitä ajatuksella, että käyttäjä peitolle tänä vuonna kotiin asti saadaan.

Tulipas taas sekavaa tekstiä. Mutta yhtä sekametelisoppaa nämä ajatuksetkin kyllä ovat. Pienten hetkien verran sitä osaa nauttia tästä raskaudesta, mutta heti kohta taas sitten palaa se peikko mieleen, että jos uskallan iloita tai suunnitella jotain, kaikki meneekin pieleen.

Elämä kuljettaa

Tapahtui 1.1.2015 n. klo 02.30
En uskalla katsoa. Pyydän miestäni katsomaan ensin. Vakava ilme. Mitä, eikö? Mies lukee ohjetta otsa kurtussa. Katson itsekin. Katson hämmentyneenä miestäni, joka viimein sanoo: "Eipä tuo enää vahvempi voisi olla."  Oltiin kumpikin ensin tuijotettu väärää viivaa! (Sen siitä saa kun ostaa erilaisen testin kuin ennen) En voi uskoa tätä todeksi! Mutta totta se on! R-A-S-K-A-A-N-A! Aamulla oli vielä pakko tehdä viikkonäyttöinen testi. Ja positiivinenhan sekin oli. Ei hullumpi alku uudelle vuodelle!

Kummallista kyllä, en ollut yhtään niin paniikissa kuin silloin sain viimeksi positiivisen tuloksen vajaa vuosi sitten. Olo oli rauhallinen ja ajatus vain, että tottakai tämä menee nyt hyvin. Ei ole muuta mahdollisuutta. Vaikka eihän se huoli mihinkään häviä ja menneisyyden haamut yrittävätkin häiritä tätä uutta positiivisen ajattelun opetteluani. Mutta tällä kertaa toivon, uskon ja pidän sormet ristissä. Tänä vuonna MEILLE TULEE VAUVA!

----

Onnen huumassa ja uuden positiivisen asenteen innoittamana kirjoitin tuon tekstin ollessani rv 5+6. Mutta kun on kyse minusta, onhan se nyt liikaa vaadittu että onnellisuus tulisi helpolla ja ilman huolia. Raskausviikolla 6+3 vuosin hieman verta. Ruskehtavaa, mutta kuitenkin. Paniikki iski ja seuraavana päivänä menin purkamaan tuntojani neuvolaan, jossa vuodatin kaiken. Tuona hetkenä palasin taas kevään 2014 tunnelmiin. Siihen huoleen, murheeseen ja paniikkiin. Ei kai taas käy näin?! Ahdinkoni huomattuaan ihana neuvolatäti laittoi minulle lähetteen alkuraskauden ultraan, jonne pääsinkin jo samana päivänä. Luulin, että käynti parantaisi oloani ja saisi huoleni väistymään. Mutta päinvastoin. Lääkäri tutkaili hiljaa näkemäänsä ja sanoi, että kyllähän täällä jotain näkyy... Mutta itsekin näin, ettei siellä näkynyt sitä mitä odotin. Ei sykettä. Tuntui, että romahdin siinä hetkessä täysin. Mutta lääkäri yritti vielä sanoa, että ei pidä huolestua. Otetaan verikokeet ja katsotaan, onko hcg-arvot nousseet normaalisti. Jouduin odottamaan tuloksia viikonlopun yli ja ne olivat pisimmät kaksi vuorokautta vähään aikaan. Onneksi arvo oli kuitenkin noussut hienosti (yli 70 000) ja sain uuden ajan verikokeisiin ja ultraan parin viikon päähän. Vaikka kuinka oireiden (aivan jäätävä ympärivuorokautinen pahoinvointi) ja hcg-arvojen perusteella yritin luottaa, että kaikki on hyvin, pelko ja huoli oli läsnä koko kahden viikon ajan.

Edellinen yö ennen uusintaultraa meni pyöriessä ja huonosti nukkuessa. Onneksi mies oli vapaalla ja pääsi mukaani. Ensin lääkäri kertoi uudet hcg-arvot. "240 000, että ihan kunnon lukemat on." Vaikka arvo oli noin korkea ja valoi jo uskoa kaiken olevan kunnossa, tärisin astellessani ultrattavaksi ja pelkäsin katsoa ruudulle. Mutta sitten kun uskalsin katsoa näin maailman ihanimman näyn! Siellä se pieni oli, vastasi viikkoja ja sydän sykki! Aloin itkeä onnesta ja puristin miehen kättä. Meidän rakas pieni ♡
Mutta vuodot jatkuivat edelleen. Välillä oli päiviä, ettei mitään ja sitten taas oli. Epätietoisuus ja pelko ei jättänyt rauhaan. Sitten koitti nt-ultra, jota jännitin ihan tajuttomasti. Mies ei päässyt mukaan ja pelkäsin niin, ettei sykettä enää olisikaan. Mutta onneksi pelkoni oli turha. Siellä pieni ihana vauvamme heilutteli pieniä käsiään ja teki kuperkeikkoja. Kaikki kunnossa ♡ Mittaukset tehtyään ja ultrausta lopetellakseen, lääkäri käänsi vielä anturia kertaalleen ja katsoi minuun. "Tiedätkös mikä tämä on?" Sydän jätti muutaman löynnin välistä. "Sinä olet odottanut kaksosia.. Toisen kasvu vain on valitettavasti pysähtynyt joskus rv 7-8 paikkeilla.. Siitä ne sinun vuodotkin todennäköisesti johtuu. Eikös sinulle ole tästä mitään puhuttu?" Ei oltu ei. Itsekin kyllä varhaisultrassa rv9 katselin ja kummastelin tyhjältä näyttävää, ylimääräistä pussukkaa joka eläväisen rinnalla näkyi, mutten alkanut siinä sitten kyselemään enempää kun olin vain niin onnellinen nähdessäni elämää sisälläni. (Ja ajattelin, että no niin, kohtuni koettua kovia se on kehittyänyt ylimääräisen "onkalon") Nyt jälkikäteen ajateltuna on loogista, miksi näin sen pussin ja oireeni olivat niin vahvat ja hcg-arvoni niin korkeat. Ja miksi tunne kahdesta pienestä oli niin voimakas jo heti alusta asti. Miehellenikin puolitosissaan vitsailin, että siellä ne kaksoset köllöttää. Kaksoset. Olen odottanut kaksosia. Vaikka toisaalta olen surullinen, ettei toinen pienistä jaksanut jatkaa kasvuaan, olen iloinen ja kiitollinen tästä toisesta. Ja selvisipä syy ajoittaiseen vuoteluunkin siinä samalla.

Tässä siis syy aika laiskaan postaustahtiini. Ekat 13 viikkoa olin niin kauhean pahoivoiva, ettei bloggaaminen paljon edes houkutellutkaan. Keskittyi vaan olemaan oksentamatta, huonoin menestyksin. Ja muutenkin on ajatukset pyörineet niin tämän uuden raskauden ympärillä ja kun en siitä uskaltanut ennen tätä edes kirjoittaa, on tahti ollut hidasta. Tällä hetkellä eletään rv 18+0 ja ajattelin siis viimein astua ulos "raskauskaapistani" Olen niin onnellinen. Kiitollinen. Ja varmasti jonkin verran nyt myös raskauskuulumisia tänne kirjoittelen. Olen myös peloissani ja jännittynyt. Johtuen juurikin siitä, että ajankohta jolloin kaikki viimeksi kääntyi elämässä nurin lähestyy.. Edelleenkään en pidä itsestään selvyytenä, että pienokainen kotiin asti saadaan. Mutta rakastan niin jo tätä pientä ihmettämme, että ajatus menetyksestä salpaa hengityksen. Toivon niin kovin, että pikkusisarus Enkelillemme kotiin asti saadaan ♡

---

Olen tätä tekstiä nyt kirjoitellut pitkin raskautta. Tuon viimeisen kappaleen kirjoitin sunnuntaina kun lähes neljä viikkoa oli ennättänyt sujua "normaalisti"(=ilman vuotoa) ja olin jo lähellä painaa julkaise-nappia. Tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Mitä jos pilaan kaiken tällä julkaisulla? Jätin julkaisematta tekstin silloin ja nousin mennäkseni vessaan. Ja pyyhkiessä paperiin tuli verta. Kirkasta verta. EI. Eikai tämä helvetti alkaisi taas alusta? Kiitos pääsiäispyhien, kunnon tutkimuksiin pääsin vasta eilen. Mitään selitystä ei vuodolle löytynyt. Pieni voi hyvin, kaikki näytti normaalilta. Mutta pelko ja ahdistus, että tämäkin onni meiltä viedään, se tuli nyt lopullisesti jäädäkseen. Vuodot on tällä hetkellä jonkin verran rauhoittuneet, mutta eivät loppuneet. Rentoudun ehkä sitten jos/kun tämä pieni ensimmäisen kerran parkaisee. Mutta nyt uhmaan tätä universumia ja siis paljastan, että toistaiseksi täällä ollaan 19 viikolla raskaana.

Viime pääsiäinen

Viime vuonna olin ennen pääsiäistä sairaalassa. En olisi millään halunnut sinne jäädä yksin, mutta miehen täytyi lähteä kotiin. Onneksi ensimmäisen yön sain olla huoneessa yksin. Vaikka nukkuminen oli pelon ja ahdistuksen takia mitä oli. Seuraavana yönä en sitten nukkunut senkään vertaa, huonetoveri kun korisi ja puhui unissaan ynnä muuta kivaa. Vaikka en mielellään tietysti olisi ollut synnyttäneidenkään kanssa samassa huoneessa, ei tuokaa toveri mieltä paljon parantanut. Noh, naistentaudit ja synnyttäneet/synnytystä odottavat kun olivat samaan osastoon ympättynä, niin kyllähän minut sinne naistentautien puolelle silloin luettiin.

Olen monesti miettinyt tuota ensimmäistä sairaalajaksoani. Kun silloinhan ne kaikki kokeet otettiin ja lääkäri näki minut vain kerran. Kotiuttikin täysin näkemättä, vaikka edellisenä päivänä olivat sitä mieltä, että tutkitaan vielä ennen kotiin pääsyä. Olin tietysti toisaalta helpottonut kun kotiin pääsin, mutta jotenkin kumma olo käynnistä jäi.. Positiivisesti kyllä yritin hoitajalle sanoa lähtiessäni, että palaan kunhan olen masua tarpeeksi ensin kotona kasvatellut. Silloin vielä tosin uskoin, että seuraavan kerran tuolle osastolle pääsisin pieni nyytti kainalossa. Mutta ikinä en sinne päässyt. Enkä kyllä tule menemäänkään. Tuohon sairaalaan minua ei enää saa kuin äärimmäisessä pakkotilanteessa.
Että semmoinen pääsiäismuisto sitten.. Kyllä nämä "vuosipäivät" riipivät sydäntä. Olen koko viikon ollut jotenkin levoton. Vaikka kuinka yritin olla ajattelematta kaikkea pahoja juttuja, eivät ne vain jätä rauhaan. Aina ne haamut jostain pomppaavat eteen muistuttelemaan menneestä..

Vuosi sitten tähän aikaan luulin, että kaikki järjestyy. Että kaikki menee vielä hyvin. Mutta pääsiäisestä alkoikin oma kärsimysnäytelmäni, joka ei päättynytkään kolmantena päivänä.. 

Enkelini, äidillä on kova ikävä.