Muistoja & pelkoja

Eilen tuli kuluneeksi 11 kuukautta tytön menetyksestä. Kuukauden päästä tulee siis täyteen tasan vuosi. Vuosi, voiko se olla totta? Jotenkin toisaalta niin mahdotonta käsittää. Ihan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut vasta äskettäin, niin tuoreena kaikki on muistissa. Tämä uusi raskaus on osaltaan saanut nousemaan taas erilailla mieleen viime kevään ja sen tapahtumat. Pelkäsin kuollakseni sitä samaa etappia, jolloin viimeksi kävi huonosti. En edes uskaltanut nousta aamuyöstä vessaan vaikka keho herättikin vessakäynnille juuri siihen samaan aikaan. Sinnittelin pidemmälle aamuun. En saa nousta, ettei vain käy samalla tavalla... Olisin mieluiten vaikka ollut piilossa peiton alla tuon päivän.

No päivästä selvittiin. Ja nyt ollaan jo minun mittapuullani paljon pidemmällä kuin uskalsin edes kuvitellakaan. Nyt odotan kuin kuuta nousevaa, että täyteen saadaan se 22. raskausviikkoa. Jos sitten käy jotain pahaa, olen äiti myös yhteiskunnan silmissä. Saan erilaista kohtelua. Meillä on myös muiden silmissä vauva. Tai näin se minun ajatuksissani automaattisesti tulisi olemaan, tiedä sitten todellisuutta. Kun viimeksi niin selkeästi korostettiin sanaa keskenmeno. Silloin myös hoitajien mielestä kyse olisi synnytyksestä. Vaikka omassa mielessäni en eroa näe. Synnytys se silloinkin oli. Kipuineen kaikkineen. Minusta ei tullut ulos vain verinen solulimaklöntti vaan pieni ihminen, meidän vauva. Kaunis, täydellinen tyttäremme.

Olen jollain tavalla traumatisoitunut tuosta kokemuksesta. En ennenkään ole pitänyt sairaaloista ja nyt vielä vähemmän. Mitä vähemmän tarvitsisin käydä sairaalassa, sen parempi. Tuo pääsiäisen päivystysreissu sai paniikin aikaan ja itkin lähes koko ajan odottaessani lääkärille pääsyä. Näin jo mielessäni sen, että kohta makaan tippa kädessä ja joudun luopumaan aarteestamme taas väkisin.

Nyt kun ollaan 21. viikolla menossa, pelon aiheet ovat vain lisääntyneet. Olen kuulostellut liikkeitä ehkä liiankin tarkkaan siitä asti kun ensimmäiset hipaisut tunsin. Mitä jos tämä vauva kuoleekin kohtuuni? Lisäksi hysteerisenä tarkkailen näitä vuotoja ja pelkään, että lapsivettä tihkuukin huomaamattani. Suurin pelkoni tällä hetkellä liittyykiin juuri tuohon ennenaikaiseen vedenmenoon. Mikään epätodennäköinen juttu sen veden tulo ei ole, sillä kannan kohdussani tällä hetkellä kahta lapsivesipussia. Toinen vain kuuluu tälle elävälle ja toinen keskenmenneelle sikiölle. Kukaan kun ei tiedä mitä tälle keskenmenneen sikiön pussille tapahtuu tämän raskauden edetessä. Pitää vain toivoa, ettei säikytyksiä tule... Miehelleni tosin kyllä sanoin, että olen varmasti paniikissa sitten silloinkin jos päästään niin pitkälle, että synnytys luonnollisesti alkaa vedenmenolla. Ja vaikka silloin oltaisiinkin "hyvillä viikoilla" ja sisimmässäni tietäisin sen kuuluvan asiaan ja vauvan selviävän. Mutta mitä jos synnytyksessä vauvalle käy jotain? Mies yritti rauhoitella sanomalla, että se nyt taas on niitä juttuja, mille itse ei mahda mitään. Niinhän se tietysti on, mutta en voi olla ajattelematta sitäkin. Itseni puolesta en niinkään pelkää, en pelkää kipuakaan. Suurin huoli on vauvan hyvinvoinnista.

Tieto lisää tuskaa, kuten sanotaan. Nyt sitä osaa pelätä niin paljon enemmän asioita kuin koskaan ennen. Välillä niin toivoisin olevani huoleton ensiodottaja, jonka suurimmat murheet ovat minkä väriset vaunut sitä ostaisi tai minkälaisen pinnasängyn sitä kullanmurulle hankkisi. (En halua ketään loukata/yleistää, kyllähän sitä pelkoja ja huolia heilläkin varmasti on, mutta ymmärrätte varmaan pointin..) Itse kun ei uskalla ostaa mitään ennen kuin raskausviikkoja on täynnä vielä reippaasti enemmän. Ainoa, mitä olen vauvaa varten jo uskaltanut ajatella, on peitto, jota olen virkannut jo viime syksystä. Silloin ajatuksella, että joskus vielä raskaus saadaan alulle ja nyt olen sitten jatkanut sitä ajatuksella, että käyttäjä peitolle tänä vuonna kotiin asti saadaan.

Tulipas taas sekavaa tekstiä. Mutta yhtä sekametelisoppaa nämä ajatuksetkin kyllä ovat. Pienten hetkien verran sitä osaa nauttia tästä raskaudesta, mutta heti kohta taas sitten palaa se peikko mieleen, että jos uskallan iloita tai suunnitella jotain, kaikki meneekin pieleen.