keskiviikko 11. toukokuuta 2022

On tullut aika

Näin lapsettomien lauantain ja äitienpäivän jälkeen sekä lähestyvän surun vuosipäivän kynnyksellä, päätin että on tullut aika sanoa kiitokset ja hyvästit kaikille, jotka täällä blogimaailmassa auttoivat vuorovaikutuksellaan pitämään tämän silloisen ihmisraunion järjissään. Vaikka jalo aatteeni olikin jatkaa blogia säännöllisesti, elämä on vienyt mennessään kohti näitä kuuluisia ruuhkavuosia ja aikaa ei vain ole. Paljon olisi sanottavaa, aikaa niiden jäsentelyyn ei. Mutta aika aikaansa kutakin, nyt onkin ollut tärkeää keskittyä näihin aarteisiin jotka meille suotiin ❤️ Tästä tulee siis viimeinen, pitkä jäähyväistekstini johon summaan kulunutta matkaani. Blogia en sulje, jos tästä on edes yhdellekin surunsa keskellä tarpovalle yhtä paljon apua kuin minulle aikanaan akuutin surun kanssa kun sain lukea muiden vertaisten tekstejä.

Aikamoisen mankelin läpi tähän pisteeseen elämässä tuli rullattua. Viime yönä kuumeinen lapsi kainalossa ja itsekin kuumeen kourissa unta odotellessa tuli pohdittua, että nämä vuodet ovat olleet yhtäaikaa sekä pitkiä että lyhyitä. Pitkiä kun odotti omaa pientä saapuvaksi ja nyt heidän kasvuaan katsellessa ei voi kuin ihmetellä mihin tämä aika on vilahtanut. Puhuimme mieheni kanssa myös siitä, millaiseen rääkkiin kehoni on kaikkien näiden vuosien aikana joutunut. Kaikki ne lääkkeet, verensiirrot, toimenpiteet..

Lapsitoiveemme alkoi aikalailla 10 vuotta sitten ja siihen aikaan on kuulunut kirjaimellisesti paljon verta, hikeä ja kyyneleitä. Näihin vuosiin mahtuu 7 raskautta ja 3 hyvin erilaista elävän lapsen synnytystä. Näihin seitsemään raskauteen mahtui alkuraskauden keskenmenoja, keskeytyneitä km, keskiraskauden km, ennenaikainen synnytys kiireellisellä sektiolla, OI-alkuinen raskaus joka käynnistettiin yliaikaisena ja päättyi nopeaan alatiesynnytykseen sekä erittäin nopeatempoinen spontaani perätilasynnytys. Tässä tarkoitus oli mennä suunniteltuun sektioon, koska pelkäsin niin suunnattomasti perätilasynnytystä ja vauvan selviytymistä siitä. Mutta pieni poikamme päätti äidin puolesta ja saapui maailmaan alle neljän tunnin päästä vesien menosta ja alle minuutin ponnistusvaiheella viikkoa ennen suunniteltua sektioaikaa. Nyt jälkikäteen voi todeta, että hyvä näin ja onneksi molemmat selvittiin syöksysynnytyksestä vähin vaurioin. Meidän kuopuksen synnytyksen jälkeen kätilö totesikin potilashistoriaani tutkiessaan, että rouvalla onkin tässä melkoinen värisuora koettuna. Sanoinkin, että tähän on hyvä päättää tämä ruletti ja en uskalla kokeilla onneani enää, mitä vielä olisi tarjolla. Kymmenen vuotta elämä on jollain tavalla pyörinyt lapsitoiveen, lapsettomuuden kipujen, menetyksen surun sekä fyysisesti että henkisesti vaikeiden raskauksien kanssa. Kaiken jälkeen olen saanut syliin kolme ihanaa lasta ja perheemme on täydellinen näin.

Enkelimme menetys ja saamani kohtelu sairaalassa jätti minuun trauman, jota korjaan vielä pitkään. Se on värittänyt ja varjostanut jokaista kokemaani raskautta, niiden seurantaa ja synnytystä. Vasta kuopusta odottaessani todella iski tajuntaan, että miksi menen paniikkiin kun minua tutkitaan, miksi koen hoitotoimenpiteet niin ahdistavina. Kaikki juontaa juurensa tuohon toukokuun yöhön jolloin Enkelimme syntyi, koen että minuun kajottiin kysymättä, kertomatta mitä tapahtuu. Jätettiin yksin kohtaamaan tuleva, kertomatta etukäteen mitä on odotettavissa. Niin yksin fyysisen sekä henkisen kivun kanssa. Edes Enkelin syntymän hetkellä ei edelleenkään mitään ohjeistusta mistään (ponnistamisesta yms.) Trauma puski pahiten pintaan kun keskimmäisemme synnytystä käynnistellessä ja sen kestäessä jouduin olemaan sairaalassa tutkittavana. Yhdellä kierrolla lääkärillä oli opiskelijat matkassa ja jokainen vuorollaan tutki ja teki sisätutkimusta. Käynnistysyritysten takia olin jo todella kivulias ja lamaannuin täysin siihen kipuun. Suljin itseni ulos tilanteesta ja vain itkin hiljaa. Siinä vaiheessa mieheni onneksi tajusi viheltää pelin poikki kun en itse kyennyt siihen. Kuopuksen aikaan teinkin kirjallisen toiveen, ettei minua tutki yhtään ylimääräistä käsiparia, minuun ei kosketa ilman lupaa eikä kertomatta mitä ja miksi jotain tehdään ja että olen tähän mennessä mielestäni ollut jo ihan tarpeeksi monta kertaa se "opetustapaus" että nyt on jonkun muun vuoro. Toki tiesin, ettei opiskelijoita missään vaiheessa olisi ollut pakko päästää mukaan mutta kilttinä ihmisenä en kieltäytynyt. Tuntuikin helpottavalta saada kirjattua se tietoihin, ettei sitä edes kysyttäisi.

Tämmöinen matka tiivistetysti takana joka jatkuu kai nykymittapuulla suurperheen äitinä. Tiitu, Pikkusisko ja Pikkuveli ovat tärkeintä maailmassa ja olen kiitollinen saadessani olla heille äiti. Eräänlainen käännekohta elämässä tulee myös olemaan töihin paluuni 3.5 vuoden kotiäitiyden jälkeen. Onneksi lapset saavat kesän olla isänsä kanssa kotona ja täysin uusi arki alkaa vasta syksyllä Tiitun koulun ja Pikkuveljenkin päiväkodin aloituksen myötä.

Tähän loppuun vielä isot kiitokset teille jotka olette matkallani olleet ja mukana edelleen. Edelleen ajatukseni ja sympatiani ovat heidän kanssaan jotka vasta kulkevat surun syviä laaksoja, kipuilevat tyhjää syliä. Puhukaa, jakakaa kokemuksia omien voimien mukaan. Vertaistuessa on voimaa.

Rakkaudella, Autumharmony

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.