Kotiäidin (sekalaisia) mietteitä vol 1

Olen edelleen ajoittain pohtinut sitä, että meille olisi voinut tulla kaksi vauvaa. Tuplaonni. Mutta miksi niin ei saanut käydä? Manasinko itse tämän puhuessani, että se keskeytynyt keskenmeno tästä nyt vielä puuttuisi? Ja niin sitten kävi. Toiselle meidän pienistä. Tunnen edelleen pienen pientä kaipuuta, kun nään mainostettavan kaksosrattaita tai kaupungilla vastaan tulee kaksosia. Olisimme niin mielellämme ottaneet molemmat pienet vastaan.

Mutta sitten taas mietin, että jokin tarkoitushan tälläkin nyt oli. Liittyyhään kaksosraskauksiin aina ne omat juttunsa ja ne ovat riskiraskauksia aina vaikka kaikki sujuisikin. Tuntuu hassulta ajatella, että tähän mennessä olemme saaneet alulle neljä ihmisen alkua, mutta kotiin heistä on saatu yksi. Rakas pieni tyttönen, joka kulkekoon täällä blogissa tästä eteenpäin nimellä Tiitu.

Tämä pieni Tiitulainen on tuonut elämäämme jo tämän 2kk aikana niin paljon iloa ja onnea, että sitä on aivan mahdotonta edes sanoin kuvailla. Ajatus siitä, että me hänet jotenkin vielä menettäisimme saa sydämen puristumaan kasaan. Mutta sitä ei vain pidä ajatella. Kaikki on hyvin ja ennenaikaisuudesta huolimatta, täällä kasvaa ponteva pieni tytöntyllerö.

Mielessäni on ollut pitkään, jo ennen Tiitun syntymää, teettää itselleni jokin koru joka symboloisi meidän pieniä. Nyt olenkin viimein saanut asiaa eteenpäin ja teetän sormuksen johon tulee kiviä, jotka merkitsevät jokaista meidän pientä. Kaksi kirkasta pienille tähtilapsillemme, pieni vaaleanpunainen Enkelillemme ja isompi hieman erisävyinen vaaleanpunainen Tiitulle. Kivet istutetaan erilailla, joten enkelilapset erottuvat meidän Tiitulaisesta. Ja suunnitelmaa tehdessä annoin korusepälle ohjeeksi sijoittaa kivet niin, että jos vielä joskus sellainen onni potkaisee, että Tiitulle elävä sisarus saadaan on sormukseen mahdollista vielä lisätä kiviä. (Ja lisäsin, että toivottavasti tähtilapset ja enkelit ovat meidän osaltamme tässä) Odotan innolla luonnoksia sormuksesta ja valmista lopputulosta.

Kuluneet kaksi kuukautta on mennyt yhdessä hujauksessa. Olen nauttinut joka hetkestä pienen Tiitumme äitinä. En voisi enää kuvitellakaan elämää ilman tuota ihanaa pientä tuhisijaa <3<3 Tänä syksynä olen viimein saanut toteuttaa sitä, mistä viime(kin) syksynä vain haaveilin. Vaunulenkkejä kauniina syyspäivinä ja vauvantuoksuista arkea. Vieläkin on pitänyt välillä melkein nipistää itseään, ettei tämä kaikki vain ole unta. Kävelenkö oikeasti niitä samoja maisemia kuin viime vuonna, mutta tällä kertaa mukanani on ne. Vaunut. Vaunut, jotka kätkevät suojaansa syksyn kirpeiltä tuulilta sen kalleimman aarteemme. Vaunut, joita näin muiden työntelevän edessäni viime vuonna ja nyt minäkin saan ylpeänä myös vihdoin liittyä tuohon joukkoon.

Syyskuussa saimme järjestää ristiäiset. The ristiäiset. Ihanan tyttäremme ensimmäisen ison juhlan. (Ja ai että tällaista perfektionistia ja vähän eri latauksella juhlaan suhtautuvaa äitiä otti päähän kun tilaamamme kakku ei ollut sitä mitä halusin!! Kyllä vain, itku melkein tuli kun kaiken olisi pitänyt olla täydellistä..)  Mutta huomasin kyllä, että menetyksen aiheuttamat asiat ja menetyksemme vähättely sai jotain aikaan (kakkuepisodin lisäksi): Ajattelin toimituksen päätteeksi, että nyt meillä on virallisella nimellä virallinen lapsi. Oikeasti olemassa oleva lapsi myös muiden silmissä, olen äiti myös yhteiskunnan silmissä. Tyhmää ajatella näin, mutta minkäs sitä itselleen taas mahtoi.

Lokakuu. Se kuukausi. Kuukausi jonka piti viime vuonna tuoda meille onni. Mutta se olikin synkkääkin synkempi. Tänä vuonna kaikki on toisin. Mutta Enkelimme muisto kulkee mukanani. Elää tässä pienessä sisaruksessa. Tiitu näytti syntyessään aivan siskoltaan. Niin paljon, että pelkäsin, että hänetkin menetän. Pakonomaisesti kävin (lue, käyn) katsomassa nukkuvaa Tiitua ja kokeilemassa hengitystä. Tämä varmasti jatkuu, eikä sitä osaa ihan "löysin rantein" ottaa missään vaiheessa. Mutta onneksi menettämisen pelko ei ole enää ihan jokapäiväistä ja niin pahana, että se estäisi nauttimasta tästä niin kauan kaivatusta äitiydestä.  Ja kun viime vuonna kuuntelin Lohtu-kappaletta tuska sisimmässäni ja kuumat kaipauksen kyyneleet poskillani, tänä vuonna itku on tullut aivan eri syystä.

"Yksi pieni elämä, suuri valo sisällä. Katson hiljaa nukkuvaa, katson lohdun kantajaa. Pidän aina lähellä, kuljen matkan vierellä. Sillä saattajani on vastasyntynyt.."

Veimme yhdessä Tiitun kanssa kynttilän isosiskon haudalle. Esittelin pikkusiskon ja kerroin, että ei me olla unohdettu. Isi ja äiti rakastaa teitä molempia. Ja kun Tiitu on tarpeeksi iso, saa hän kuulla Enkeli-isosiskostaan. Ja viimeksi tänään mietittiin miehen kanssa, että paljon on näihin yhteisiin vuosiin mahtunut. Yhdeksän vuotta ollaan yhtä pidetty. Mutta tässä sitä ollaan edelleen. Ollaan koettu se pahin. Oman lapsen menetys. Mutta myös se ihanin, pienen ihmeen tuhina sylissä. Esimmäiset hymyt. Ja paljon vielä koetaan. Ja mikään ei meitä kaada, yhdessä me ollaan vahvoja. <3