Kotiäidin (sekalaisia) mietteitä vol. 2

Olen nyt miettinyt viime viikoina, mitä aioin tämän blogin kanssa tehdä. Luonnollisestikaan en ennätä juurikaan tänne käydä kirjoittamassa ja en aina oikein tiedä edes mitä kirjoittaa. Tai ajatuksia kyllä on, mutta niiden jäsentely onkin sitten toinen juttu. Ja kun ei pääse juuri silloin kirjoittamaan kun ajatus tulee, se yleensä sitten jääkin. Ja monesti jos ennätän jotain aloittaa kirjoittamaan jää se luonnoksiin keskeneräisenä. Tämänkin tekstin aloitin jo marraskuun puolella, joka tuli ja meni. Poistaa en blogia kuitenkaa aio, sillä haluan kuitenkin, että blogi pysyy edes jollain tavalla aktiivisena. Jos näistä höpinöistä vaikka olisi apua jollekin omassa surussaan selviämisessä. Käyn kyllä useinkin s-postissani katsomassa, onko sinne tullut viestejä. Mielellään kyllä kirjoittelen, jos joku haluaa jakaa ajatuksiaan tai voin olla jotenkin avuksi.

Pimeän marraskuun tultua, ajatukset karkasivat taas viime vuoteen ja siihen oloon joka vallitsi. Ei ollut juurikaan lunta ja maisema oli yhtä musta kuin mielikin. Marketeissa soimaan alkaneet joululaulut saivat melkein oksentamaan ja jouluostoksilla pyörivät pikkuvauvojen perheet halusin toivottaa kaikki hevonkuuseen. Tuska ei ottanut hellittääkseen.

Mutta nyt. Nyt minä ja perheeni olemme niitä, joita mulkoillaan alta kulmien. Minusta on tullut se, jota tuntemattomat naiset katsoivat pahasti ensin mahani kanssa ja nyt kun vaunuja työntäessä menen ohitse. Enkä voi heitä moittia. Sillä tiedän varsin hyvin kuinka lujille se voikaan ottaa. Jopa niin lujille, että tekisi mieli jättää ostoskärri siltä seisomalta ja juosta ulos kaupasta.

Joulu. Viime vuonna ajatus lähestyvästä joulusta oli jotakin ihan kamalaa. Meillä piti olla ensimmäinen joulu pienen nyytin kanssa, mutta sitä ei sitten tullutkaan. Vasta ajatus mahdollisesta raskaudesta sai hieman joulumieltä palaamaan tähän taloon, mutta siltikään emme laittaneet joulua mitenkään. En yksinkertaisesti pystynyt siihen.

Tänä vuonna kaikki on ollut toisin. Välillä täytyy melkein nipistää itseään, että voiko tämä oikeasti olla totta. Tänä jouluna meitä on täällä kolme. Ihana pieni neiti joka on kasvanut ja kehittynyt huimasti. Nautin kotiäitiydestä ja pienen Tiitumme seurasta. Toki on päiviä joilloin kaipaan ystävien seuraa ja muutakin kuin vauvahöpötystä. Vaikka Tiitun oma höpötys onkin jotain niin valloittavaa ja jota on niin ihana kuunnella ♡
Kohtalo puuttui taas kerran peliin tässä elämässä ja olenkin nyt saanut tutustua kivaan naiseen jolla on samanikäinen tyttö kuin meidän Tiitu. On kiva, että voi vaihtaa kuulumisia samassa elämäntilanteessa olevan kanssa vaunulenkkien ja kahvittelun lomassa. Toivottavasti myös meidän tytöt kasvaessaan ystävystyvät. Jännä seurata kahden samanikäisen kasvua ja kehitystä.

Blogi vaikenee nyt joulutauolle. Joten toivotankin kaikille ihanille lukijoilleni hyvää joulun odotusta ja tulevaa vuotta. ♡ Tuokoon tulevaisuus mukanaan kaikkea hyvää. Ja niille, jotka nyt painivat omien surujensa ja huoliensa kanssa haluan sanoa, että muistakaa, ettette ole yksin. Puhukaa. Puhukaa. Ja Puhukaa. Sen olen viimeisen vuoden aikana oppinut, että puhuminen, tai kirjoittaminenkin, on ollut todellinen henkireikä. Vertaistuesta ja ystävien tuesta puhumattakaan.

Joten iso kiitos teille kaikille ihanille! ♡ Ilman teitä en olisi näin järjissäni. Ja ei, tämä ei ole lopullinen tai blogin lopetuksen kiitospuhe. En aio kokonaan kadota blogimaailmasta, mutta en tiedä milloin palaan. Käyn kirjoittelemassa aina kun ennätän ja koen tarpeelliseksi jotain asiaa puida tai muuten kirjoittelen kuulumisia.

Rakkaudella,
Autumnharmony

Kotiäidin (sekalaisia) mietteitä vol 1

Olen edelleen ajoittain pohtinut sitä, että meille olisi voinut tulla kaksi vauvaa. Tuplaonni. Mutta miksi niin ei saanut käydä? Manasinko itse tämän puhuessani, että se keskeytynyt keskenmeno tästä nyt vielä puuttuisi? Ja niin sitten kävi. Toiselle meidän pienistä. Tunnen edelleen pienen pientä kaipuuta, kun nään mainostettavan kaksosrattaita tai kaupungilla vastaan tulee kaksosia. Olisimme niin mielellämme ottaneet molemmat pienet vastaan.

Mutta sitten taas mietin, että jokin tarkoitushan tälläkin nyt oli. Liittyyhään kaksosraskauksiin aina ne omat juttunsa ja ne ovat riskiraskauksia aina vaikka kaikki sujuisikin. Tuntuu hassulta ajatella, että tähän mennessä olemme saaneet alulle neljä ihmisen alkua, mutta kotiin heistä on saatu yksi. Rakas pieni tyttönen, joka kulkekoon täällä blogissa tästä eteenpäin nimellä Tiitu.

Tämä pieni Tiitulainen on tuonut elämäämme jo tämän 2kk aikana niin paljon iloa ja onnea, että sitä on aivan mahdotonta edes sanoin kuvailla. Ajatus siitä, että me hänet jotenkin vielä menettäisimme saa sydämen puristumaan kasaan. Mutta sitä ei vain pidä ajatella. Kaikki on hyvin ja ennenaikaisuudesta huolimatta, täällä kasvaa ponteva pieni tytöntyllerö.

Mielessäni on ollut pitkään, jo ennen Tiitun syntymää, teettää itselleni jokin koru joka symboloisi meidän pieniä. Nyt olenkin viimein saanut asiaa eteenpäin ja teetän sormuksen johon tulee kiviä, jotka merkitsevät jokaista meidän pientä. Kaksi kirkasta pienille tähtilapsillemme, pieni vaaleanpunainen Enkelillemme ja isompi hieman erisävyinen vaaleanpunainen Tiitulle. Kivet istutetaan erilailla, joten enkelilapset erottuvat meidän Tiitulaisesta. Ja suunnitelmaa tehdessä annoin korusepälle ohjeeksi sijoittaa kivet niin, että jos vielä joskus sellainen onni potkaisee, että Tiitulle elävä sisarus saadaan on sormukseen mahdollista vielä lisätä kiviä. (Ja lisäsin, että toivottavasti tähtilapset ja enkelit ovat meidän osaltamme tässä) Odotan innolla luonnoksia sormuksesta ja valmista lopputulosta.

Kuluneet kaksi kuukautta on mennyt yhdessä hujauksessa. Olen nauttinut joka hetkestä pienen Tiitumme äitinä. En voisi enää kuvitellakaan elämää ilman tuota ihanaa pientä tuhisijaa <3<3 Tänä syksynä olen viimein saanut toteuttaa sitä, mistä viime(kin) syksynä vain haaveilin. Vaunulenkkejä kauniina syyspäivinä ja vauvantuoksuista arkea. Vieläkin on pitänyt välillä melkein nipistää itseään, ettei tämä kaikki vain ole unta. Kävelenkö oikeasti niitä samoja maisemia kuin viime vuonna, mutta tällä kertaa mukanani on ne. Vaunut. Vaunut, jotka kätkevät suojaansa syksyn kirpeiltä tuulilta sen kalleimman aarteemme. Vaunut, joita näin muiden työntelevän edessäni viime vuonna ja nyt minäkin saan ylpeänä myös vihdoin liittyä tuohon joukkoon.

Syyskuussa saimme järjestää ristiäiset. The ristiäiset. Ihanan tyttäremme ensimmäisen ison juhlan. (Ja ai että tällaista perfektionistia ja vähän eri latauksella juhlaan suhtautuvaa äitiä otti päähän kun tilaamamme kakku ei ollut sitä mitä halusin!! Kyllä vain, itku melkein tuli kun kaiken olisi pitänyt olla täydellistä..)  Mutta huomasin kyllä, että menetyksen aiheuttamat asiat ja menetyksemme vähättely sai jotain aikaan (kakkuepisodin lisäksi): Ajattelin toimituksen päätteeksi, että nyt meillä on virallisella nimellä virallinen lapsi. Oikeasti olemassa oleva lapsi myös muiden silmissä, olen äiti myös yhteiskunnan silmissä. Tyhmää ajatella näin, mutta minkäs sitä itselleen taas mahtoi.

Lokakuu. Se kuukausi. Kuukausi jonka piti viime vuonna tuoda meille onni. Mutta se olikin synkkääkin synkempi. Tänä vuonna kaikki on toisin. Mutta Enkelimme muisto kulkee mukanani. Elää tässä pienessä sisaruksessa. Tiitu näytti syntyessään aivan siskoltaan. Niin paljon, että pelkäsin, että hänetkin menetän. Pakonomaisesti kävin (lue, käyn) katsomassa nukkuvaa Tiitua ja kokeilemassa hengitystä. Tämä varmasti jatkuu, eikä sitä osaa ihan "löysin rantein" ottaa missään vaiheessa. Mutta onneksi menettämisen pelko ei ole enää ihan jokapäiväistä ja niin pahana, että se estäisi nauttimasta tästä niin kauan kaivatusta äitiydestä.  Ja kun viime vuonna kuuntelin Lohtu-kappaletta tuska sisimmässäni ja kuumat kaipauksen kyyneleet poskillani, tänä vuonna itku on tullut aivan eri syystä.

"Yksi pieni elämä, suuri valo sisällä. Katson hiljaa nukkuvaa, katson lohdun kantajaa. Pidän aina lähellä, kuljen matkan vierellä. Sillä saattajani on vastasyntynyt.."

Veimme yhdessä Tiitun kanssa kynttilän isosiskon haudalle. Esittelin pikkusiskon ja kerroin, että ei me olla unohdettu. Isi ja äiti rakastaa teitä molempia. Ja kun Tiitu on tarpeeksi iso, saa hän kuulla Enkeli-isosiskostaan. Ja viimeksi tänään mietittiin miehen kanssa, että paljon on näihin yhteisiin vuosiin mahtunut. Yhdeksän vuotta ollaan yhtä pidetty. Mutta tässä sitä ollaan edelleen. Ollaan koettu se pahin. Oman lapsen menetys. Mutta myös se ihanin, pienen ihmeen tuhina sylissä. Esimmäiset hymyt. Ja paljon vielä koetaan. Ja mikään ei meitä kaada, yhdessä me ollaan vahvoja. <3

Eipä tiennyt tyttö

Olen ottanut tavaksi kuunnella radiota samalla kun syötän tyttöä. Tässä joku päivä sitten sattui radiosta tulemaan Zen Café:n kappale Eipä tiennyt tyttö. Olin toki kuullut kappaleen joskus aiemminkin, mutta ensimmäistä kertaa kiinnitin myös sanoihin huomiota. Etenkin kohta; "Eipä tiennyt tyttö kuinka monta askelta on alttarilta äidiksi ja kuinka vaihtuu rytmit vuosien" kiinnitti huomioni.

Niin, ei tämä tyttö olisi todellakaan tiennyt eikä osannut aavistaa, millainen tie ja montako askelta saa kulkea, ennen kuin on äiti. Kun ajattelee nyt tätä kuljettua matkaa, niin ei montakaan kepeää askelta tälle polulle mahdu. Kepeimmillään askeleet kohti äitiyttä taisivat olla meidän häiden tienoilla. Vähän ennen niitä ja niiden jälkeen. Silloin sitä vielä oli se kutkuttava tunne vatsanpohjassa, että jospa sitä piankin jo saisi ilouutisia perheen kasvamisesta häiden jälkeen kertoilla. Kun sitten elämäni ensimmäisen positiivisen testin tein, askeleet kepenivät entisestään, suorastaan leijuin ilmassa. Minusta on tulossa äiti! Silloin sitä ei vielä tiennytkään, millaisiksi askeleet muuttuisivatkaan. Tämä kepeys kun kesti vain sen hetken. Pieni paino alkoi kertymään askeleisiin kuukaus kuukaudelta siitä hetkestä alkaen kun itkin vessan lattialla menetettyä pientämme ja särkynyttä unelmaa.

Kuukaudet vaihtuivat toiseen ja kierto kierrolta epätoivo lisäsi painoaan askeleisiin. Lopulta kun aloin odottaa Enkeliämme, askeleet ennättivät olla kepeitä muutaman viikon. Kaikkihan tietävät kuinka siinä sitten kävi ja sen jälkeen askeleet olivatkin niin raskaat, että tuntui ettei jalkoja saanut enää liikkeelle ollenkaan. Tai jos ne liikkuivatkin, tuntui, etten se ole minä joka niitä ohjaa. Enkä voi sanoa, että kovin kepeitä askeleita kuljettiin tänäkään vuonna, kun vuodot ja huolet pitivät niin kovassa otteessaan. Kurkkua kuristi huoli ja ajatus siitä, että vauvoja oli ollut tulossa kaksi, mutta toinen pieni ei jaksanutkaan tuntui musertavalta. Sitä pelkäsi niin kovasti menettävänsä myös tämän toisen. Ihan viimeisinä viikkoina raskautta kepeys alkoi hieman palata askeliin ja uskalsin hetkittäin jo luottaa, että hänet elävänä syliin saamme.

Matkalle ehti kertyä järjettömän paljon askeleita. Niin raskaita, etten ikinä olisi uskonut selviäväni. Ja niin haikeita, että itku kuristaa kurkkuani nytkin. Jos kaikki olisi mennyt kuin haaveiltiin, olisi meillä nyt jo iso perhe. Mutta nyt meillä on kolme enkeliä ja yksi elävä. Askeleiden määrää, sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta vuosia kului alttarilta kolme. Tasan kolme.

Enteitä ja ennakkoaavistuksia (ja kuinka kaikki sitten kävikään)

Ajattelin tulla kertoilemaan nyt hieman tarkemmin, kuinka kaikki oikein menikään. Kaikkihan kävi lopulta melko nopiaan, vaikka vielä muutama päivä ennen tytön syntymää panikoin loppuraskautta ja että sen aikana ennättää vielä käydä hullusti. No tyttö päättikin sitten äidin puolesta, että piinailut saa riittää. :)

Nyt onkin saatu kertoilla sitten tätä meidän synnyttämään lähtö stooria hymyssä suin, sen verran hassuja sattumia ja piirteitä siihen sekoittuu. Ikimuistoista tosiaan.

Aloitan tarinani sunnuntailta, jolloin minulla ei ollut mitään aavistusta mitä tuleva viikko toisi tullessaan. Olin koko päivän liikkeellä, juhlimme pikkuveljeni rippijuhlia. Vieraat ihastelivat hyvinvoivaa olemustani ja pirteyttäni. Olihan kuitenkin jo 35 rv täynnä ja masua selkeästi. Mutta hyvin jaksoin, eikä sen kummempia tuntemuksia kuin aikaisempinakaan päivinä. Istuin ruokailemassa pihalla, kun tuuli tarttui pöytäliinaan ja kaatoi vesilasin suoraan haaroväliini. Siinä noustessani mekkoa kuivattelemaan hätäisimmät ehtivät jo huolestua, että no nytkö ne lapsivedet meni?! Minä vain naureskelin, että eihän nuo nyt vielä ja tuskin vielä pitkään aikaan, heh heh. (Vähänpä osasin aavistaa).

Sitten koitti maanantai-ilta ja mies tuli minua hakemaan kotiin ja juhlistamaan ripille päässyttä. Siinä rääppiäisiä syödessä alkoi minulla hiipiä pieni pelko. Synnytyspelko. Aloin oikeasti ensimmäistä kertaa pelätä synnytystä ihan todenteolla ja googlettelin kokemuksia perätilasynnytyksestä. Sillä tiesin/tunsin, ettei vauva ollut vieläkään kääntynyt. Siinä ennen lähtöä vielä miehelle sanoin, että pitäisiköhän nyt ottaa se turvakaukalo jo mukaan (oli vanhemmillani ollut säilytyksessä, niin taikauskoinen olin, etten halunnut sitä meille kotiin tuoda ennen kuin oltiin hyvillä viikoilla), jos sitä vaikka kohta tarvitaan. Siskoni huikkasi masun läpi vauvalle, että tule pian, mutta elä vielä tänään. Sillekin naureskelimme hetken ja lähdimme sitten ajamaan kotiamme kohti. Koko matkan panikoin miehelle synnytystä, etenkin tätä perätila asiaa. Ja kotipihaan päästyämme se tapahtui. *Hulahdus* Ensimmäinen ajatus oli, että aloin vuotaa taas verta. Mutta vuoto olikin kirkasta. Miehen ilme oli unohtumaton etvoiollatosissas-tyyppinen epäuskoinen katsahdus kun sanoin, että nyt taitaa olla muuten lapsivettä.. Eipä siinä, pikainen puhelu päivystykseen ja näytille. Ja lapsivettä se toden totta oli. Kohdunkaula oli lyhentynyt senttiin ja aukikin olin jo kahdelle sormelle. Ensimmäinen ajatus oli; Anteeks mitä? En todellakaan uskonut, että synnytys oli jo niin hyvin käynnistynyt. En voinut kuvitellakaan, että ne samanlaisina jatkuneet "liitoskivut" olivat jo jotain muutosta auheuttaneet kun kolme viikkoa aiemmin kaikki oli vielä muuttumatonta siellä.

Sitten lähdinkin jo yöllä synnytyssairaalaan, koska päivystävälle kätilölle huoleni tästä perätilaisuudesta sanoin. Vaikka hän yritti kuinka rauhoitella, että ei se synnytys vielä vauhdilla käynnisty, olin jo sitä mieltä ettei tässä pitkin nokka tuhisisi. Tunsin sisimmässäni, että kyllä tämä tästä vauhdittuu.. Päästyäni yöllä synnytyssairaalaan minut ultrattiin ja todettiin, että vauva onkin nyt jalkatarjonnassa. Jo tässä vaiheessa sektiota väläyteltiin. En mennyt hämilleni, sillä tunne sektioon joutumisesta oli minulla ollut mielessäni jo pitkän aikaa raskauden edetessä. Ainut asia, josta vähän hätäännyin, oli se, että lääkäri sai pienen painoarvioksi alle 2 kiloa. Olin koko yön hädissäni, että missä on vika kun kolme viikkoa sitten paino oli jo lähemmäs 1900g. Mutta aamulla, supistusten jo ollessa melko kivuliaita, minut ultrattiin uudestaan ja painoarvio nousi jo reippaaseen 2 kiloon. En tiedä miten tämä yöllinen lääkäri oli mitannut.. Mutta tieto huojensi jo kummasti. Samalla selvisi, että nyt vauveli majailikin jo täysin poikittain. Eli sektio oli ainut mahdollisuus saada pieni turvallisesti maailmaan. Vielä astellessani toimenpidehuoneeseen olin suht rauhallinen. Mutta sitten se paniikki iski kun tajusin, että selkääni tökitään neulalla! Siinä vaiheessa pienet paniikki itkut tirautin, mutta hoitaja sai minut rauhoiteltua. Ennen kuin huomasinkaan sain miehen tuekseni ja kohta kuulimme maailman ihanimman äänen. Pienet äännähdykset kertoivat pienen tyttäremme saapuneen maailmaan <3 Olin niin onnellinen! Meille oli syntynyt 2500g täyttä rakkautta. Paras hääpäivälahja mitä voitiin toivoa. <3 Kuten jo alussa mainitsin, kaikki eteni vauhdilla. Noin 12 tuntia ensimmäisistä lapsiveden lorahduksista ja tyttö oli syntynyt.

Jotenkin sitä oli jo henkisesti valmistautunut koko raskauden ajan siihen, että tyttö päättää ennenaikaisesti maailmaan tulla. Miehelle sanoinkin koko raskauden ajan, että ei tässä syyskuulle asti mennä. Ja senkin jollain tasolla tiesin, että lapsivedenmenolla kaikki tulisi alkamaan. En tosin ollut niin paniikissa kuin olin alunperin kuvitellut. Ehkä tieto siitä, että oltiin jo noinkin hyvillä viikoilla rauhoitti kuitenkin minua. Kummasti sitä vain aavisteli asioita. On se mieli jännä asia.. Onneksi kaikki meni ennenaikaisuudesta huolimatta hyvin ja saimme olla koko perhe yhdessä. Tehohoitoakaan ei tarvittu, vaikka siihenkin olin jo henkisesti valmistautunut.

Ja lopuksi sananen saamastani hoidosta. Olin tyytyväinen tämän sairaalan toimintaan. Pieniä kauneusvirheitä oli joo, mutta nekään eivät tuntuneet nyt juurikaan missään. Ja ihan liikutuin kyyneliin, kun saavuttuani sairaalaan yöhoitaja, joka minut yöllä saattoi tarkkailuhuoneeseen sanoi ne sanat, mitä olisin toivonut kuulevani jo viime vuonna: Itse et ole tähän voinut mitenkään vaikuttaa. Aikainen vedenmeno ei ollut missään nimessä sinun syysi.

Että tällainen pidemmän puoleinen synnytysstoori tässä.. Mutta mikä on kaikista ihaninta; Hän on nyt täällä! <3 <3

Ennen kuin sait alkusi, minä halusin sinut.

Ennen kuin synnyit, minä rakastin sinua.

Ennen kuin olit ollut täällä tuntiakaan,

olin valmis kuolemaan puolestasi.

-Tuntematon-

Kiitollinen, siunattu, onnellinen

Ihan tähän alkuun iso kiitos teille kaikille onnitteluista <3 Nyt sitä alkaa jo pikku hiljaa käsittää, että hän on viimein täällä. Pieni, täydellinen ihminen. Rakas tyttäremme, jota niin kovasti odotimme saapuvaksi on nyt viimein sylissäni.

Meillä on mennyt ensimmäiset viikot pienen kanssa hyvin. Tyttö on tyytyväinen ja kiltti. Niin äiti, isi kuin muu suku on aivan myyty tuon nöpönenän edessä. On ihana ollut katsoa isovanhempien sekä isoisovanhempien ylpeitä ilmeitä heidän katsoessaan tyttöä.

Tämä tie vanhemmuuteen, äidiksi, on ollut pitkä ja kivinen. Mutta sillä hetkellä kun tyttö syntyi, jotenkin kaikki tuo tuntui niin kaukaiselta. Kaikki se tuska lieveni onnen kyynel kerrallaan ja häipyi jonnekin syvälle siinä hetkessä kun kuulin tyttäremme ensimmäiset hennot äännähdykset. Minut täytti lämmin tunne. Tunsin vain syvää rauhaa ja onnellisuutta. Hän on täällä. Elossa. Saan pienen tyttäreni elossa syliini..

Pienet, täydelliset varpaat <3

Vaikka kaikki meni hyvin, pelko menetyksestä kaihertaa yhä tuolla sydänalassa. Mutta yritän vaientaa pelon kuiskailut ja todistella itselleni, että nyt kaikki on hyvin. Mikään ei meiltä enää häntä vie. Olen niin kiitollinen, että meitä on siunattu näin ihanalla asialla kuin omalla pienellä tyttärellä. 

Olen äiti. Äiti kahdelle. Enkelille ja elävälle.

Kauniit, pienet tyttöni.

Silloin kun sinä synnyit,

paistoiko aurinko?

Oliko taivaalla pilvi,

tähtien karkelo?

Silloin kun sinä synnyit,

olihan kaunista niin.

Lapsonen, et tiedä, 

kuinka sinua odotettiin.

Anna-Mari Kaskinen

Unohtumaton hääpäivä

Tulin pikaisesti kertomaan, että täällä saatiinkin tiistaina viettää unohtumatonta 3-vuotis hääpäivää, kun pieni neitokainen päätti, että on hyvä päivä tulla maailmaan. Rakas pieni ja terve tyttäremme syntyi rv 35+2 sektiolla ja täällä ollaan onnesta sekaisin. ♡ Palaan joskus myöhemmin ehkä kertoilemaan tarkemmin tilanteiden kulkua, mutta nyt keskitytään pienen ihanan ihmeemme hoitamiseen ja ihastelemiseen. Olen niin onnellinen ♡♡♡

Raskaus menetyksen jälkeen -tuntuu miltä?

Olen jo jonkin aikaa luonnostellut tätä postausta, mutta aina se on jäänyt kesken. Olen paljon miettinyt sitä, miltä tämä odotus mahtaisi tuntua ilman menneisyyden kokemusten mukanaan tuomaa painolastia. Olisin varmasti paljon huolettomampi ja iloisempi. Tottakai olen nytkin äärettömän iloinen ja onnellinen sekä ennen kaikkea kiitollinen tästä pienestä ihmeestä jota saan kasvattaa kohtuni suojassa. En kai vain uskalla näyttää ja tuoda sitä julki. Jäin asiaa todella miettimään, kun tässä taannoin mieheni kommentoi perusilmettäni entisen hymyileväisen sijasta niin kovin vakavaksi. En ole tarkoituksella halunnut olla mutrusuu. En edes itse asiaa ollut tiedostanut. En sitten ollenkaan.

Alkuraskaus aina pitkälti yli puolen välin oli todella rankkaa aikaa. Väsymys ja pahoinvointi teki osansa. Mutta ennenkaikkea tietyt päivämäärät toivat oman osansa soppaan. Puhumattakaan verenvuodoista, jotka pelottelivat vähän väliä ja joka käänteessä sitä oli heittämässä hanskat tiskiin. Ajattelin, että olen varmasti tehnyt elämässäni jotain todella väärää ansaitakseni kaiken sen huolen ja pelon. Joten en näin jälkikäteen yhtään ihmettelekään, että perusilmeeni ei järin onnelliselta varmasti ole välillä näyttänyt. Enpä tiedä hehkunko odotuksen onnea vieläkään niin selkeästi ulospäin kuin mitä "pitäisi". Mietin toki taas liikaa sitä mitä ihmiset minusta ajattelevat. Eiväthän kaikki vastaantulijat tiedä mitä me ollaan koettu, eikä minun todellakaan tarvitse heille mitään todistella.

Tästäpä tulikin mieleeni, että joitakin kertoja minä ja mahani on saatu hyvin merkitseviä katseita. Katseita niin pariskunnilta kuin yksin vastaan tulleilta naisiltakin. Tunnistan tuon katseen. Se on se sama katse, jonka jokainen pallomaha ja vaununtyöntäjä sai osakseen minulta viime vuonna. Silloin tuntui pahalta. Pahalta, että olen itse kuulunut ja no, myönnetään, kuulun välillä edelleenkin tuohon joukkoon. Ja miksikö? En osaa vieläkään suhtautua muihin odottajiin täysin neutraalisti. Niin syvällä lapsettomuus ja suru on minussa edelleen. Ja kaikki kumpuaa täysin menettämisen pelosta. En osaa vieläkään aina ajatella, että se toinen vastaan tuleva pallomaha on saattanut rämpiä tässä aivan samassa suossa. Ihan hävettää!  Eihän näitä katkeruuden tunteita pitäisi enää tuntea. Olenhan itsekin nyt raskaana ja vieläpä näin pitkällä. Mutta ehkä asia helpottaa jossain vaiheessa, ehkä kun oma pieni on sylissä? On toki myös tuntunut pahalta itse saada noita katseita nyt osakseen. Miehellenikin tästä asiasta puhuin, kun huomasin  lomareissullamme, että sain ilmeisesti erään pariskunnan pasmat sekaisin mahani kanssa. Sillä hetkellä oloni oli hyvin anteeksi pyytelevä ja olisi tehnyt mieli mennä juttelemaan. Toisaalta taas teki mieli mennä puolustautumaan, että turhaan olette katkeria, ei tää oo ollut helppoa kuule meilläkään, että tänne asti ollaan päästy. Mutta eihän sellaista mennä tekemään. Hiljaa join kaakaoni loppuu ja yritin olla katsomatta tätä pariskuntaa.

Toinen asia joka tuntui epäreilulta ja nosti taas lapsettoman tuskia ja kateutta mieleen nousi esille istuessani perhevalmennuksen keskusteluryhmässä. Meiltä kysyttiin, mitä ajatuksia vauvan tulo herättää ja millä mielin odotetaan ja onko jotain huolia. Tunsin itseni niin ulkopuoliseksi kuunnellessani muiden mietteitä. Kenen huoli oli se, että ennättääkö sitä kahvia sitten rauhassa enää juoda ja kenen suurin murhe taas oli se, että kuinkahan ne vauvakilot sitten lähtee.. No, huolensa kullakin, en halua vähätellä. Mutta silti! Oikeesti.. Itse kun mietin, miten saisin sanottua nätisti, että suurin huoli on se, että saadaanko tämä vauva elävänä kotiin saakka, ilman että purskahdan kyyneliin kaikkien niiden tuntemattomien, onnellisten ensiodottajien keskellä... No, sainhan minä sen sitten ilmaistua niin, ettei kenelläkään ollut aavistustakaan, että olen jo äiti enkelille.

"Onkos tämä teidän ensimmäinen?" On muuten aika yleinen kysymys monelta ihan random vastaantulijalta. Ja enpä ole osannut vastata kuin hiljaa, että joooo.. Ei kuitenkaan jokaiselle uteliaalle tee mieli elämäntarinaansa kertoilla. Eräskin nainen innoissaan jäi selittämään miten hienoa se odotusaika on naisen elämässä, etenkin se esikoisen odotus. Minä siinä nätisti hymyillen nyökyttelin ja yritin näyttää niin huolettomalta odottajalta kuin suinkin. Vaikka juuri tuolla kohtaamisreissulla mielessä myllersi kun oli ollut taas vuotoja ja pelotti mennä käymään neuvolassa jos niitä sydänääniä ei vaikka kuulukaan..

Mutta niin, miltä tämä odotus on nyt sitten tuntunut? Kaikki tunneskaalat ovat ainakin olleet hyvin edustettuna. Pelot pienen menetyksestä ja hyvinvoinnista, aina niihin ilon kyyneliin kun on toisen siellä ultraruudulla nähnyt elossa ja hyvinvoivana. Huoli kuuluu edelleen päivittäisiin tunteisiin, mutta vastapainona on myös päivittäin se suunnaton rakkaus jota tuntee tätä masussa asustavaa pientä ihmistä kohtaan. Se rakkaus joka melkein pakahduttaa sydämen, kun katsoo masun liikkumista pienen myllätessä ja kuulostellessa kun pienellä on hikka. Silitän mahan läpi tuntuvaa pientä päätä ja kuvittelen miltä hän mahtaa näyttää. Voi kulta pieni, kuinka kovasti me sinua odotetaankaan saapuvaksi. ♡

Tämä raskaus on ollut henkisesti hyvin raskas, mutta fyysisesti olen nyt päässyt melko vähillä vaivoilla. Kipuja ja kolotuksia toki on ja liikkuminen välillä jo aika tuskaista, kiitos liitoskipujen. Yöt yhtä vessassa ravaamista ja hyvän nukkumisasennon etsimistä. Mutta en valita. Kaikki on sen arvoista, että tämä Enkelimme pikkusisarus kotiin saataisiin. Ja aika menee niin nopeasti. Vähän reilu kuukausi laskettuun aikaan, muutama viikko täysiaikaisuuteen. Hän voi olla täällä jo piankin ♡

Ajatusten sekametelisoppaa

Viime viikkoinen neuvolakäynti sai ajatukset taas todenteolla liikkeelle. Neuvolatäti tehdessään lähetettä sairaalaan, johon minulla olisi aikomus mennä synnyttämään, kysyi, että pelkäänkö synnytystä. Niin, pelkäänkö? En ehkä edelleenkään pelkää itse synnytystä, mutta pelkään rakkaan pienokaiseni puolesta. Olen jo kerran synnytyskivut kokenut, vaikka eihän viime kevään kokemus varmastikaan täysin sama ole kuin täysiaikaisen vauvan synnyttäminen. Mutta kyllä siinä esimakua sain, supistuksineen, kipuineen kaikkineen. Eniten minua pelottaa se, että en pysty kontrolloimaan itse mitenkään synnytyksen sujuvuutta. Pelkään, että vauvalle tulee synntyksen aikana jokin hätä ja minä en voi tehdä mitään häntä auttaakseni.

Keskustellessamme enemmän, hän lisäsi lähetteeseen kohdan huolestani koskien vauvamme hyvinvointia synnytyksen aikana ja pyysi erityistä huomaavaisuutta minua hoitavilta. Olin hyvilläni, että ilman pyytämättäkin hän kehoitti synnytyssairaalan henkilökuntaa ottamaan huomioon viime vuoden traumaattiset kokemukseni. Tuntui niin hyvälle, että hän oikeasti välittää ja ottaa tosissaan minut ja tuntemukseni. Toivottavasti sitten h-hetken koittaessa sairaalan päässä on vastassa empatiakykyinen kätilö. Yhtään myrkynniellyttä hapannaamaa en ehkä enää kestä.

Ajatukset ovatkin jo pikkuhiljaa alkaneet pyöriä sen asian ympärillä, että miten ja missä synntys mahtaa alkaa. Vahdin jo nyt jatkuvasti jokaista erilaista tuntemusta ja google (ah, tuo loppumattoman tiedon lähde, niin hyvässä kuin pahassa) on ollut ahkerassa käytössä. Vaikka tiedän, että jos pieni nyt jostain syystä päättäisi kiirehtiä maailmaan, olisi hänellä jo ihan hyvät mahdollisuudet selvitä, pelkään silti ennenaikaisuutta. En tarkkaan tiedä, mistä olen tuon pelon itseeni istuttanut ja miksi pidän niin todennäköisenä, että pieni tänne kiirehtisi. Ehkä se ennenaikanen vedenmeno viime vuonna kummittelee mielessä ja pelkään sen tapahtuva taas. Edelleen nousen sängystä öisille vessareisuille varoen ja kuulostellen hulahtaako mitään. Päivisin sohvalta/tuolilta/autosta noustessa sama juttu. Tarkkailen myös mahaani miltä se milloinkin näyttää. Onko se pienemmän näköinen kuin eilen? Etten vain vuoda lapsivettä huomaattani?

Voisi siis sanoa, että eniten huolehdin tällä hetkellä siitä, etten voi millään muotoa vaikuttaa masuvauvan vointiin kohdussa. (Lukuunottamatta ruokavaliota ynnä muut raskaudenaikan huomioon otettavat asiat) En näe, saako hän tarpeeksi ravinteita, toimiiko istukka oikein ja onko lapsivettä tarpeeksi. Voin vain seurailla pienen liikkeitä ja niistäkin saan paniikin aikaan, jos on mukamas liian hiljaista. Herään jopa öisin kuulostelemaan tuntuuko liikkeitä vai ei.

Vaikka olen jo ajoittain pystynytkin nauttimaan raskaana olosta nyt viime ajat, pelko siitä, että jotain pahaa voi edelleen tapahtua ei jätä rauhaan. Mutta sitten yritän tolkuttaa itselleni, että kaikki on ollut koko raskauden ajan hyvin pienellä. Huolta ja hätää on ollut vuotojen takia, mutta tarkistuksissa hätää pienellä ei ole ollut kertaakaan. Ehkäpä kaikki taas pyörii mielessä senkin takia, kun viimeisimmästä ultrasta on taas aikaa. Onneksi ensi viikolla päätään taas vilkaisemaan pienen vointia. Pidempää väliä ei kyllä tämä pää kestäisikään ja yksityiselle olisin ajan tilannut jo ollen tietäisi tuon seurantaultran olevan jo viikon päästä.

Toisaalta en edelleenkään voi uskoa, että tänne asti ollaan päästy. Mutta pakko kai se on nyt uskoa ja alkaa todenteolla touhuamaan kotia valmiiksi pientä varten. Kohta kehitän tietysti stressin siitä, että hankintoja vielä uupuu ja kaikki hankitut tavaratkin ovat vielä pitkin pitäjiä.. Milloinhan uskaltaisin turvakaukalon vanhempieni luota säilytyksestä kotiin asti tuoda...?

Toisaalta olo on, että kaikki pitää saada valmiiksi nyt ja heti, mutta jokin vielä jarruttaa. Sentään sain viimein silitettyä ja viikattua äitiyspakkauksen vaatteet lipastoon. Niitä laitellessakin vielä mietin, että ihanko totta tänä vuonna ja melko piankin saisin oman pienen ihanan vauvani niihin pukea?

Blogi 1v

Tajusinpa äsken, että tänään tuli tasan vuosi siitä kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Pitkään sitä ajatusta kypsyttelinkin, ennen kuin sain itsestäni kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja painaa ensimmäisen kerran "julkaise"-nappia. Enkä ole päivääkään katunut.

Tähän blogivuoteen on mahtunut paljon. Paljon tuskaa, kyyneleitä ja surua. Mutta myös niitä pieniä ilon pilkahduksia ja onnen murusia. Tämä blogi on antanut minulle paljon. Auttanut kohdatessani karikoita tällä tielläni kohti parempaa huomista, kohti eheämpää minää. Olen saanut tukea, ymmärrystä ja tajunnut, että kaikki kokemani tunteet ovat olleet sallittuja.

Selailin taas viime vuoden tekstejäni sieltä täältä. Jotkin tekstit olivat kuin vieraan kirjoittamia. Rikkinäisen ja katkeran, pieneksi surumöykyksi kutistuneen ihmisen kirjoituksia. Mutta noiden tekstien ansiosta, puretun tuskan ja ahdistuksen alta on alkanut nousta se entinen minä. Pienin askelin olen tehnyt matkaa rikkinäisestä ehjäksi. Matka ei ole vielä ohitse, mutta tunti tunnilta ja päivä päivältä mennään. Ehkä minusta ei enää saa täysin ehjää koskaan, palasia jää uupumaan. Mutta minusta tulee niin hyvä versio itsestäni kuin vain on näiden kokemusten jälkeen mahdollista. Joku minulle sanoikin, että tämä kaikki on varmasti kasvattanut minua ihmisenä, opettanut itsestäni ja reaktioistani asioihin. Kun olen oppinut tunnistamaan tapani reagoida suruun ja huoleen, osaan kerta kerralta käsitellä asioita paremmin.

Kuluneen vuoden aikana olen jossitellut, tuntenut syyllisyyttä ja ollut vihainen itselleni. Vihainen keholleni, joka petti minut niin julmasti sellaisessa asiassa johon naisen kehon oletettaisiin pystyvän. En vieläkään ole antanut sitä anteeksi itselleni, vaikka tiedän, että mitään en olisi voinut tehdä toisin. Järki yrittää sanoa, että mitään en olisi pystynyt tekemään enää paremmin. Tein kaikkeni, se ei vain riittänyt, sillä asia ei ollut minun käsissäni.

Nyt se sama keho, joka petti minut viime vuonna, kasvattaa jälleen uutta elämää. Elämää, joka muistuttaa päivittäin olemassa olostaan. Pieni ihme, jota rakastan niin valtavasti. Vieläkin silti pelkään, että tämä kroppa pettää taas minut jotenkin. Ehkä jos tällä kertaa kaikki menee onnellisesti, voin taas hieman paremmin luottaa, että kyllä tämäkin keho hommansa osaa.

Näin vuosipäivän innoittamana aloin myös pohtia tätä blogia ja sen tulevaisuutta. Mitään höttöistä odotusblogia tästä ei tullut ja tuskin enää tuleekaan. Vaikka odotuksesta olenkin tänne nyt jotain kirjoitellut, on tämä pääsääntöisesti edelleen palvellut niiden huolien ja murheiden purkupaikkana. Enkä oikein näe tätä sitten jatkossa minään vauva-arki bloginakaan. Tämä on edelleen blogi siitä, ettei kaikki mennyt niin kuin haaveiltiin. Blogi siitä, että joskus se elämä lyö avokkaalla naamaan ja joskus sitten yllättää myös iloisesti.

Tämä blogi on palvellut esikoisen menetyksen käsittelyssä ja antanut minulle paljon. Olen saanut sitä kipeästi kaipaamaani vertaistukea. Toivottavasti te ihanat lukijat olette myös saaneet jotain irti näistä höpinöistäni. Aion jatkaa tätä kirjoittamista ainakin siihen asti kunnes pienokainen on (toivottavasti elävänä ja hyvin voivana) maailmassa. Sitten pistän mietintämyssyä päähän tämän blogin kohtalosta. Jatkanko tänne kuulumisien kirjoittelua vai onko aika aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta sen päätöksen aika on sitten myöhemmin.

Mutta haluan jo nyt tässä vaiheessa kun vuosi blogin pitoa tulee täyteen kiittää koko sydämestäni teitä ihania lukijoita. En ikipäivänä olisi tätä aloittaessani uskonut, että näinkin moni käy tekstejäni lukemassa ja sivuani on katsottu jo lähes 19000 kertaa!

Kiitos teille! ♡

Nyt haluankin kysyä näin blogini 1-vuotispäivän kunniaksi teiltä rakkaat lukijat; Olisiko jotain mistä haluaisitte minun kirjoittavan? Ja olisi myös kiva kuulla mietteitänne siitä, mitä ajatuksia/tunteita blogini on teissä tässä matkan varrella herättänyt. Laittakaa vain rohkeasti kommentteja tuonne kommenttikenttään tai sitten pidempää stooria tulemaan s-postiin.

♡:llä Autumnharmony

Höpinää hankinnoista (ja vähän muustakin)

Tänään ajattelin kirjoitella, mitä hankintoja olemme pientä varten jo tehneet. Aluksi vannotin, että yhtään hankintaa ei tehdä ennen kuin on yli kolmekymmentä raskausviikkoa takana. Mutta mies sai kuitenkin minut lopulta vakuuttuneeksi, että kyllä niitä hankintoja voi ja kannattaa jo pikkuhiljaa miettiä, jos tyyppi päättää tehdä kuin äitinsä ja kiirehtiä tähän maailmaan etuajassa.

Olin käynyt varovaisesti jo paikallisessa lastentarvikeliikkeessä aikaisemmin yksin katsomassa vaunuja. En uskaltanut niihin edes vielä koskea ja itkuhan se tuli kun iloinen myyjä alkoi kysellä kaikenlaista. Kävin muutaman kerran tämänkin jälkeen liikkeessä kyselemässä kaikenlaista ja hommasin liikkeen kautta lomamatkallemme BeSafe- turvavyönalentimen. Lomareissuun kun mahtui aika paljon autossa istumista. Ja voin sanoa, että kätevä (ja mieltä rauhoittava) hankinta se on kyllä ollut! Joka euron väärti.

Näin jälkikäteen ajateltuna oli hyvä, että kävin liikkeessä useaan otteeseen, vaikkakin vain katselemassa ja juttelemassa. Näin oli helpompi pikkuhiljaa totutella ajatukseen, että meilläkin on oikeasti "lupa" ostaa tarvikkeita ja suunnitella tulevaisuutta pienen kanssa. Lomareissun jälkeen kävimmekin sitten tilaamassa vaunut, joihin olin ihastunut. Ja ne sattuivat olemaan vieläpä alennuksessa! Päädyttiin ostamaan Brion Smile- yhdistelmävaunut, sillä niihin saa yhdistettyä myös vauvan turvakaukalon. Kätevä neuvola/kauppareissuilla kun voi vauvan nostaa suoraan kaukalossa ratteiden runkoon. Brion yhteensopivan turvakaukalon kun olin ennättänyt jo ostaa viime vuonna. Silloin en tosin ollut vielä edes ennättänyt miettiä vaunuasiaa.

Brio Smile
 Meille ne tulevat vain eri värisenä kuin kuvassa :)
kuva

Tein myös miehelleni isyyspakkauksen, johon kokosin muutamia tarvikkeita vauvaa varten. Muun muassa tutin, iltasatukirjan, kylpytarvikkeita ja muutaman bodyn sekä sukat. Oli siellä tavaroita myös isiä varten mm. energisoivaa suihkusaippuaa, sisuja ja energiajuomatölkki. Ja Isän Muki- kahvikuppi oli myös pakko saada mukaan. Oli ihana nähdä miehen ilme, kun hän pakkauksen sai. Meni raukka ihan hämilleen ja oli niin otettu <3 Äitiyspakkauskin tuli jokin aika sitten ja yhdessä päästiin sitä sitten ihastelemaan. Sitä avatessa ja tutkiessa tuli epätodellinen tunne, että voiko tosiaan olla totta, että meille käyttäjä näille tavaroille tulee? Nyt on pakkauksen vaatteet pesty ja tuolla ne odottavat silitystä sekä lipastoon laittamista.

Paljon muuta ei olla vielä hankittu, mutta lähiviikkoina kun miehelläkin on vapaata päätettiin taas kauppaan suunnata. Tavoitteena olisi kyllä ainakin vaatteita ostaa käytettynä ja eräs ystäväni jo tarjosikin mahdollisuutta päästä hänen varastojaan tutkimaan. Pinnasänky tulee anoppilasta, jos se vain on puhdistuksen ja maalauksen jälkeen hyvä. Ihana kyllä jos pienokainen saisi nukkua samassa pinniksessä kuin isänsä on nukkunut <3 Mietin vielä jaksaisinko itse ommella pinnasänkyyn reunapehmusteet, aika kiva kuosista kangasta satuin kyllä jo bongaamaan Eurokankaasta ja voi olla että sitä pitää sieltä käydä kotiuttamassa. Paljon on siis hankittavaa vielä, mutta pikkuhiljaa hyvä tulee. Vielä olen kahden vaiheilla tuon hoitopöydän ja pinniksen päälle laitettavan hoitoalustan kanssa. Tilaa kun ei ihan kauheasti kuitenkaan ole, joten alan kallistua tuon siirrettävän hoitoalustan kannalle koko ajan enemmän.

Kirjoittaessani tekstin tunnisteita tajuntaan iski todella, että tänään vaihduttiin jo seuraavalle kymmenluvulle. 30 viikkoa täynnä ja teoriassa 10 jäljellä! Voiko tämä olla tottakaan? Ollaanko me tosiaan tänne asti jo päästy? Vaikka toppuuttelen itse itseäni ja en meinaa uskaltaa ajatella, että syksyllä meillä on vauva, meinaavat ajatukset silti jo karata välillä niinkin kauas kuin ristiäisiin. Onneksi mies on jaksanut kuunnella höpötystäni niiden yksityiskohdista, siitä millaisen kakun ja kutsut ristiäisiin haluaisin, eikä ole yrittänytkään hillitä intoiluani silloin kun sille olen antanut valtaa. Ja kannustaa ja tukee kun meinaan panikoida jostain tyhjänpäiväisestäkin. Kyllä on taas ääneen todettava, että on minulla vaan ihana mies <3

Panikoija iskee jälleen

Kuten jo aiemmin kirjoitin, täällä ollaan jonkin kesäflunssan kourissa. Ei muuten ollenkaan hyvä yhdistelmä olla raskaana ja sairastaa, ainakaan tällaiselle panikoijalle. Yöllä heräilin ajoittain tökkimään mahaa, jotta jonkinlaisen reaktion sieltä saisin. Aina ei kuulunut mitään. Huoli tietysti nosti päätään, kun normaalisti koko mahaa heiluttavat liikkeet olivat niin vaimeita. Aamulla herätessäni yritin jonkin aikaa saada jonkinlaisen vastauksen. Ei mitään. Kylmä hiki alkoi jo virrata. Mieskin oli lähtenyt jo töihin aikoja sitten. Tein aamupalaa ja join mehua. Ei vieläkään mitään. Sitten kysyinkin jo viestillä mieheltä ennättäisikö hän puhua hetken? Kerkesin jo käydä kaikki kauhuskenaariot mielessä. Google oli kovassa käytössä ja keskustelupalstat nuhasta ja vauvan liikkeistä tuli selattua läpi. Moni siellä kirjoittajista oli havainnut, että flunssan aikaan vauvat olivat liikkuneet harvemmin.. Eli kaikki voi olla hyvin. Nyt rauhoitut! 

Sitten sain miehen puhelimen päähän.. Tumps! Ja heti perään kunnon potkusarjat. Riitti, että pääsin miehelleni huoliani avaamaan, kun pikkuinen viimein päätti ilmoittaa, että eläs äippä huolehdi. Ja nyt pieni onkin taas kiitettävästi ilmoitellut olemassa olostaan. Teen itsestäni vielä varmasti hermoraunion. Mutta pelot ovat välillä niin hallitsevia.. Tiedän liian paljon asioita jotka voivat vielä mennä pieleen... Voi anna kaiken mennä nyt hyvin! En kestä jos tämäkin meiltä viedään..

Kiireen jälkeen

Blogi on ollut viime aikoina hieman hiljainen, johtuen minun kiireistäni. Mies oli kesälomalla ja halusin mahdollisimman paljon viettää aikaa hänen kanssaan, enkä niinkään surffailla blogimaailmassa. Kävimme lomamatkallakin ja se sujui kaikeksi onneksi hyvin, vaikka hieman jännäsin kuinka uskallan pitkään matkaan lähteä. Tuli kyllä kaikki sairaalat reitin varrella käytyä ajatuksen tasolla läpi, jos tarve olisi tullut niihin mennä. Kävin kyllä ennen reissuun lähtöä hakemassa uskonvahvistusta yksityiseltä ultrasta, ja lääkäri ei nähnyt mitään estettä matkalle lähtöön. Oli kyllä ihana matka!

Reissun jälkeen onkin riittänyt sitten muuten hulinaa, kun on käynyt vieraita ja rakkaan ystäväni polttareita suunnittelin. Nyt on polttarit onnistuneesti vietetty ja seuraavaksi odotellaan hääpäivän koittavan. Tämä kaaso on jo ihan täpinöissään! Toivottavasti vain jaksan olla päivän skarppina, eikä olisi liian kuuma.

Masuvauvan vointia käytiin viime viikolla vilkaisemassa ultrassa ja kaikki oli lääkärin mukaan hyvin. Tosin viikkoa pienempää tyyppi vastasi kuin olisi viikot olleet, mutta lääkäri sanoi ettei tarvitse olla huolissaan. (No, huolestuin silti!) Mutta lääkäri tutki istukan virtaukset ja sanoi, ettei ainakaan ravinteiden puutetta ole. Toinen vain on siro kooltaa. Yritän nyt uskoa tähän teoriaan ja onneksi jo parin viikon päästä on seuraava kasvunseurantaultra. Sen verran vilkaasti tyyppi tuolla masussa liikuskelee, ettei sen puoleen ole huolta. Ja välillä tulee ehkä liikaakin mietittyä jos hetken on hiljaisempaa..

Sain nyt sitten jonkin kesälenssun ja tietysti huoli nosti päätään, ettei vain ole haitaksi vauvalle. Mutta niin pitkään kun kaveri on virkeä, ei kuulemma pitäisi olla huolta. Toivottavasti tämä menisi nopsaan ohitse. Ei kovin kivalta vatsassa nämä yskänpuuskat tunnu, niistämisestä puhumattakaan..

Muuten tänne kuuluu hyvää, masu kasvaa ja joitakin hankintojakin ollaan jo varovasti tehty sekä kotia järjestelty uutta tulokasta varten. Palaan aiheeseen vaikka ihan omassa postauksessaan. Sillä nyt tämä nuhanenä köllähtää massun viereen kuulostelemaan näitä ihania potkutteluja! Voi kulta pieni, kun olet jo niin mahdottoman rakas ja tärkeä. ♡

Muistojen kevät

Toiset muistelevat tulevana viikonloppuna mahdollisesti vuoden takaisia mukavia valmistujaisia. Niitä hienoja ylioppilasjuhlia ja muita sukujuhlia. Miettivät kesäloman alkamista. Minulle lähestyvä viikonloppu saa tulvimaan mieleen muistot hautausmaasta, kirkonkellojen kaukana kuuluvista lyönneistä ja kädessäni kantamastani kukkakimpusta. Kimpusta, jonka laskin pienen tyttäremme hautakummulle.

Muistan kuinka pitkältä matka hautausmaan läpi tuntui. Loputtomalta. Ja niin lopulliselta. Jalat veivät eteenpäin, mutta tuntui kuin ne eivät olisi olleet omani. Osa minusta olisi halunnut lakata kävelemästä tuota tietä loppuun asti. Tekemästä sitä niin pelottavan lopullista matkaa, joka oli nyt tehtävä. 

Vierelläni kulki mieheni, kantaen pientä arkkua. Arkkua, joka kätki sisäänsä kalleimman aarteemme. Muistan kuinka kurkkua kuristi, kuinka kyyneleet puskivat kuumina ja kitkerinä silmiini. Lopulta en nähnyt enää edes edessäni kävelevää pappia enkä kanttoria.

Sitä en muista, liikkuiko tuolloin hautausmaalla muita. Tuntui, kuin pääni sivuille olisi ollut asetettuna jotkin esteet, jotka estivät näkemästä. Katseeni oli suunnattuna suoraan eteenpäin, pitkin kapeaa kirkkomaan käytävää.

Mutta muistan tuon pienen siunaustilaisuuden. Muistan, miten kanttori lauloi. Itse en itkultani juurikaan ymmärrettäviä sanoja saanut muodostettua. Muistan, kuinka kanttorikin kyynelehti. Muistan, mitä pappi sanoi. Muistan, kuinka puristin mieheni kättä. Kättä, joka tuntui turvasatamalta musertavan surun keskellä. Ainoalta asialta, joka piti minut kiinni tässä todellisuudessa.

Muistan kuinka epätodelliselta tuntui katsoa pienen arkun katoavan maan syliin. Kuinka epätodelliselta tuntui nähdä oma mies luomassa umpeen oman tyttärensä hautaa. Mutta kaikki tuo oli tärkeää tehdä. Sai tehdä edes jotain oman pienokaisensa hyväksi. Ja kuten pappi oli kuulemma sanonut jälkeenpäin; Ne olivat pienet, suuret hautajaiset.

Nämä ajatukset viime keväästä alkoivat pyöriä jo viime yönä mielessäni. Miten ihmeessä sitä sai kaiken silloin järjestettyä? Uni ei sitten meinannut tulla ei millään, ajatukset alkoivat vain kiertää kehää. Mutta sitten masuvauva sai potkuillaan ja möyrinnällään palaamaan taas tähän todellisuuteen. Niitä kuulostellessani taisin lopulta sitten nukahtaakin. Olen niin kiitollinen tästä pienestä ihmeestä, joka tällä hetkellä kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä kohtuni suojassa. Hän tulee jonain päivänä kuulemaan isosiskosta, joka enkelinä katsoo meitä tuolta jostain. Vaikka tämä uusi raskaus onkin siirtänyt menetyksen surua osittain syrjään ja tuonut tilalle uudenlaisen elämäntilanteen, uuden alun, uusine huolineen, ei se muuta sitä tosiasiaa, että jokin korvaamaton meiltä silloin vietiin.

Käydessäni viime viikolla pienen Enkelimme haudalla, sanoin siskolleni kuinka ristiriitainen olo siinä seistessäni onkaan. Jos emme olisi joutuneet luopumaan esikoisestamme, ei tätä uutta pientä varmastikaan olisi nyt tulossa. Mutta elämää ei voi käsikirjoittaa. Sitä ei voi kukaan ennalta määrätä. Emme saaneet häntä luoksemme, mutta toivon niin kovin, että tämä pieni saadaan. Rakastan. Jo niin sanoinkuvaamattoman paljon.

Tänään viimeksi kävin oman mielenrauhani vuoksi tarkistuttamassa, että kaikki on hänellä hyvin. Ja olihan siellä. Komeita potkusarjoja sai osakseen ultra-anturi ja äiti sai ihastella pienten jalkojen ja käsien viuhtomista monitorilta. Hurjaa, enää jokunen kuukausi ja olet toivottavasti käsivarsillani. Kotona äidin ja isän luona. Sukulaisten ihasteltavana. Mutta maltamme odottaa, että olet tarpeeksi vahva. Siihen asti, maltathan rakas pikkuiseni pysyä suojassa äidin masussa? Ei ole kiire minnekään.

Tänään

Tänään on se päivä. Tasan vuosi sitten sydämeni hajosi pienen pieniksi palasiksi. Murenin. Ajattelin, että kuolen itsekin. Että elämäni päättyi siihen hetkeen kun menetin pienokaisemme. Niin monet itkut on jo itketty ja niin monet tulen vielä itkemään. Muistot pysyvät aina sydämessäni. Muistot pienen pienestä tyttärestämme, jota emme saaneet koskaan syliimme. Jota emme saaneet tuoda kotiin.

Hipaisi hiljaa enkelin siipi,

kauneinta maailmassa näytti.

Salaa sitten ovesta hiipi,

enkelin oikeutta käytti.

Nukkui pieni

enkelin siipien suojaan ja lähti, 

nyt pikkuisemme

on taivaan kirkkain tähti.
-unknown

Tänään minä sytytän kynttilän sinun muistoksesi, rakas pieni lapseni. Kiitos, kun sain tutustua sinuun edes sen pienen hetken, tuntea sinun läsnäolosi masussani. Olisinpa vain saanut oppia tuntemaan sinut paremmin. Kuulla äänesi. Nähdä kuinka kasvat ja kehityt. Kiitos, kun kävit elämässämme tuon pienen hetken. Vaikka et voinutkaan jäädä luoksemme, sydämissämme sinä elät aina.

"..The moon will rise, the sun will set

But I won't forget.."

Celine Dion- Fly

Pelko saa vallan helposti

Tänään käytiin neuvolassa. Juteltiin, kuinka pelottaa. Pelottaa, kuinka onnellinen olotila on alkanut hiipiä ja täyttää mielen. Jos uskaltaa olla onnellinen, käykö jotain pahaa? Neuvolatäti sanoi, että höpsis nyt nautitte! Kaikkihan on hyvin.

Kuunnellaan sydänääniä. Neuvolatäti on kuulevinaan jotain poikkeavaa sykkeessä. Laittaa lähetteen sairaalaan, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ei kuulemma pidä huolestua. Myöhäistä! Kyyneleet kohoaa silmiin.. Tää ei oo enää totta... 

Tälle päivälle ei enää aikoja ole, pyydetään tulemaan huomenna. Huomenna. Olisin halunnut jo tänään!! Ja kaikista näistä päivistä juuri huomenna. No, eiväthän he tiedä, mikä päivä huomenna on. Eikä se merkitse heille mitään.. Mutta onko se oleva ikuisesti meidän kohtalonpäivämme?

Uskalsinpa mennä sanomaan ääneen, että olen onnellinen. Heti rankaistiin. Pelko, tuo ainainen vieraamme. Se ei poistu koskaan.

Mietteitä ja kuulumisia

En ole saanut aikaiseksi taas kirjoittaa oikein mitään. Paljon on asiaa mielessä, mutta ulos ei meinaa saada kirjoitettua. Eniten päänvaivaa aiheuttavat edelleen vuodot, joita tulee ja menee ja joista ei aina tiedä mikä ne laukaisee. Vaikka kuinka yrittäisi niihin suhtautua rennosti, on se todella vaikeaa. Viikonloppuna verinen vuoto taas käväisi säikyttelemässä, mutta onneksi loppui tällä kertaa aika nopeaan. Sovittiin työnantajan kanssa ja lääkärin kehoituksesta niin, että koska selkeästi työviikot lisäävät vuotojen mahdollisuutta olen nyt kotona masua kasvattelemassa ja odottelen rauhassa vauvan saapumista. Onneksi minulla on niin ihana työnantaja, joka ymmärtää, että turhia riskejä ei nyt oteta. Vauvan ja minun hyvinvointi on nyt tärkeintä.

Nyt elellään 24. raskausviikkoa ja tänään oli jälleen seurantaultra, jossa kaikki oli hyvin. Pieni kasvaa normaalisti ja rakenteitakin tarkasteltiin vielä uudella laitteella tarkemmin. Kaikki oli niin kuin pitääkin <3 Mutta taaskaan pieni ei suostunut kunnolla kuvattavaksi, vaan piteli välillä molempia käsiään kasvojen edessä. Äitin pikku hassu <3

Viikonloppuna äitienpäivä herätti monenlaisia ajatuksia. Mieleen tuli viime kevät. Vuosi sitten, odotin meidän enkeliä ja kaikki hehkuttivat kuinka ensi vuonna saamme mekin juhlia kunnolla äitienpäivää, pienen nyytin kanssa. Mutta silloin korjasin koko ajan, että ehkä. Jotenkin sen kummasti sisimmässään jo tiesi, että niin ei tule tapahtumaan. Ja niinhän siinä kävi, että ei mennyt kauaa kun meille syntyi kaunis, pikkuinen enkeli-tytär. Tänä vuonna kaikista huolista ja murheista huolimatta, olo on ollut levollisempi. Tällä kertaa jopa jollain tasolla uskon (tai kovasti ainakin yritän), että tämä pienokainen kotiin asti tulee ja saamme viettää syksyllä isänpäivää ja ensi keväänä juhlia äitienpäivää. Omana pienenä perheenä.

Levollisuuttani lisää ehkä hitusen tieto siitä, että pienimmät keskoset, jotka ovat selvinneet ovat syntyneet 24. viikolla. Vaikka parempi tietenkin aina mitä pidemmälle päästäisiin.  Pitäisi nyt vain entistä enemmän yrittää ottaa rennosti ja ajatella, että tällä kertaa kaikki menee hyvin. Kun tällä hetkellä ei edes onneksi näy viitteitä siitä, että pienokaisella olisi aikomustakaan tulla ennen aikaisesti. Mutta pieni pelko keskosuudesta on jossain tuolla alitajunnassa. Kun satuin vielä lukemaan, että äidin oma keskosuus voi lisätä riskiä ennen aikaiselle synnytykselle. Jälleen kerran ei voi kuin todeta; tieto lisää tuskaa.

Pikku murunen, kasva ja kehity rauhassa, suojassa äidin masussa. Ei ole vielä mikään kiire..

Pikku potkuttelija ♡

Kuten eilen jo kerroinkin, tänään pääsimme kurkistamaan masun asukin vointia, kun kävimme aamusta rakenneultrassa. (Olo oli kyllä odotushuoneessa epätodellinen, että oikeastiko me tänne asti ollaan päästy?)  Viikonlopun jännitykset painoivat vielä mielessä ja minua pelotti mennä lääkärille. Onneksi mies oli sopinut työvuorot niin, että pääsi mukaan ja rauhoitteli tätä ylikierroksilla käyvää rouvaansa. Kerrottuani viikonlopun vuodosta, lääkäri tutki ensin, ettei olisi kyse hematoomasta tai ettei muustakaan hälyttävästä olisi merkkejä. Ei onneksi taaskaan ollut. Se sai minut jo vähän rentoutumaan.

Sitten lääkäri siirtyi tutkimaan vauvan rakenteita. Itse tuijotin vain lumoutuneena liikutuksen vallassa, miten rakas pienemme liikutteli pieniä käsiään ja jalkojaan. Näimme myös ensimmäistä kertaa miten hän nieleskeli ja avasi ja sulki pientä suutaan ♡ Sydän oli pakahtua onnesta ja rakkaudesta tuota pientä ihmistä kohtaan! Lopulta sitten kuulimme, että kaikki on kuin pitääkin. Kaikki näytti normaalilta ja kasvanut hän oli hyvin. Ja kuulimme toki myös kumpiko siellä mahtaa asustaa, senkin melko varmaksi pystyi jo lääkäri sanomaan vaikka kovin "kuvauksellinen" ei pikkuisemme halunnutkaan olla. Mutta se jääköön täällä vielä salaisuudeksi, minkä värisiä vaatteita päästään toivottavasti tulevaisuudessa ostamaan ;)

Toivottavasti tämä ultran myötä tullut ihana olotila taas kantaa hetken aikaa. Oli niin helpottavaa saada tietää, että vauva voi hyvin ja mitään hälyttävää syytä ei taaskaan vuodolle löytynyt. Voi kun ne nyt vaan häviäisivät kokonaan kiusaamasta! Ylimääräinen kontrolli kuitenkin sovittiin parin viikon päähän varmuuden vuoksi noiden vuotojen takia. Kerrankin tuntuu, että lääkärit ottavat minut ja huoleni todesta. Täällä hoito on muutenkin ollut paljon parempaa verrattuna viime vuonna saamaani kohteluun. Joten ehkä tämä taas tästä :) 

Mistä sen löydän...

...Nimittäin uskon ja luoton siihen, että tämä pieni kotiin asti saadaan. En jaksa kohta enää.. Olen niin loppu tähän jatkuvaan pelkoon ja jännittämiseen. Tämä menettämisen pelko on saada minut järjiltäni. Niin kertakaikkisen loppu ja tympääntynyt olen näihin vuotoihin. Eilen alkoi taas verinen vuoto, tosin niukempi kuin mitä pääsiäisenä oli. Mutta alkoi kuitenkin. MIKSI!? Ja miksi aina juuri viikonloppuisin? En edes ole vielä soittanut minnekään, koska ei se tähän hätään auttaisi mitään. Ensiksi siksi, kun täällä ei ole viikonloppuisin äitipoli/gynepäivystystä ja toisekseen kun sieltä käskettäisiin vain seurailla kun ei kerran reisiä pitkin vala. Ja juuri maksoin pääsiäisen päivystyskäyntien laskut. Voin vaan sanoa, että tuli muuten verikokeille hintaa. Mitään hyötyä kun niistä käynneistä ei ollut. Ja onneksi huomenna meillä on aamusta rakenneultra, jossa voin sitten taas tästä huolestani lääkärille kertoa.

Olen väsynyt. Lähes turta. Miksi kaiken pitää mennä aina sieltä vaikeimman kautta? Eikö lapsettomuudessa ja kahdessa keskenmenossa ole vielä tarpeeksi? Ei ilmeisesti. On se meidän kohdalla näköjään liikaa vaadittu, että ilman huolia voisi tämäkään raskausaika mennä. Olen vihainen tälle paskalle kropalle, joka ei toimi niinkuin "normaalisti" raskausaikana kuuluisi. Vaikka kuinka yritän näitä vuotoja selittää sillä hidasta keskenmenoa tekevällä kaksosella (niin kuin lääkäri viimeksi arveli asian olevan), en vaan kertakaikkiaan voi tuudittautua siihen, että nämä vuodot eivät olisi vaarallisia. Synkimpinä hetkinä en voi olla ajattelematta, että kun on kerran tässä jo alkuraskaudenkm ja keskiraskaudenkm koettu niin jatkumona tulee mitä? Kohtukuolema? Synnytyksessä tapahtuu jotain? Kätkytkuolema?

Ainoa asia mikä tällä hetkellä pitää edes jotenkin minut järjissäni huomiseen on, että tunnen kuitenkin pikkuisen liikkeitä. Ja yritän olla flippaamatta tuosta vuodosta, jota ei ole (ainakaan vielä) tullut edes siteeseen asti. Ja viime yön tunteina valvoessani mietin, josko kuitenkin tämä kroppa kehittää nyt jotain valekuukautisia. Lyhyemmällä kierrolla kuin normaalisti kylläkin.

Tarkoitus oli kirjoittaa tänään paljon aurinkoisempaa tekstiä, 22. raskausviikon alkamisen kunniaksi, mutta synkistelyksihän tämä taas meni.

Muistoja & pelkoja

Eilen tuli kuluneeksi 11 kuukautta tytön menetyksestä. Kuukauden päästä tulee siis täyteen tasan vuosi. Vuosi, voiko se olla totta? Jotenkin toisaalta niin mahdotonta käsittää. Ihan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut vasta äskettäin, niin tuoreena kaikki on muistissa. Tämä uusi raskaus on osaltaan saanut nousemaan taas erilailla mieleen viime kevään ja sen tapahtumat. Pelkäsin kuollakseni sitä samaa etappia, jolloin viimeksi kävi huonosti. En edes uskaltanut nousta aamuyöstä vessaan vaikka keho herättikin vessakäynnille juuri siihen samaan aikaan. Sinnittelin pidemmälle aamuun. En saa nousta, ettei vain käy samalla tavalla... Olisin mieluiten vaikka ollut piilossa peiton alla tuon päivän.

No päivästä selvittiin. Ja nyt ollaan jo minun mittapuullani paljon pidemmällä kuin uskalsin edes kuvitellakaan. Nyt odotan kuin kuuta nousevaa, että täyteen saadaan se 22. raskausviikkoa. Jos sitten käy jotain pahaa, olen äiti myös yhteiskunnan silmissä. Saan erilaista kohtelua. Meillä on myös muiden silmissä vauva. Tai näin se minun ajatuksissani automaattisesti tulisi olemaan, tiedä sitten todellisuutta. Kun viimeksi niin selkeästi korostettiin sanaa keskenmeno. Silloin myös hoitajien mielestä kyse olisi synnytyksestä. Vaikka omassa mielessäni en eroa näe. Synnytys se silloinkin oli. Kipuineen kaikkineen. Minusta ei tullut ulos vain verinen solulimaklöntti vaan pieni ihminen, meidän vauva. Kaunis, täydellinen tyttäremme.

Olen jollain tavalla traumatisoitunut tuosta kokemuksesta. En ennenkään ole pitänyt sairaaloista ja nyt vielä vähemmän. Mitä vähemmän tarvitsisin käydä sairaalassa, sen parempi. Tuo pääsiäisen päivystysreissu sai paniikin aikaan ja itkin lähes koko ajan odottaessani lääkärille pääsyä. Näin jo mielessäni sen, että kohta makaan tippa kädessä ja joudun luopumaan aarteestamme taas väkisin.

Nyt kun ollaan 21. viikolla menossa, pelon aiheet ovat vain lisääntyneet. Olen kuulostellut liikkeitä ehkä liiankin tarkkaan siitä asti kun ensimmäiset hipaisut tunsin. Mitä jos tämä vauva kuoleekin kohtuuni? Lisäksi hysteerisenä tarkkailen näitä vuotoja ja pelkään, että lapsivettä tihkuukin huomaamattani. Suurin pelkoni tällä hetkellä liittyykiin juuri tuohon ennenaikaiseen vedenmenoon. Mikään epätodennäköinen juttu sen veden tulo ei ole, sillä kannan kohdussani tällä hetkellä kahta lapsivesipussia. Toinen vain kuuluu tälle elävälle ja toinen keskenmenneelle sikiölle. Kukaan kun ei tiedä mitä tälle keskenmenneen sikiön pussille tapahtuu tämän raskauden edetessä. Pitää vain toivoa, ettei säikytyksiä tule... Miehelleni tosin kyllä sanoin, että olen varmasti paniikissa sitten silloinkin jos päästään niin pitkälle, että synnytys luonnollisesti alkaa vedenmenolla. Ja vaikka silloin oltaisiinkin "hyvillä viikoilla" ja sisimmässäni tietäisin sen kuuluvan asiaan ja vauvan selviävän. Mutta mitä jos synnytyksessä vauvalle käy jotain? Mies yritti rauhoitella sanomalla, että se nyt taas on niitä juttuja, mille itse ei mahda mitään. Niinhän se tietysti on, mutta en voi olla ajattelematta sitäkin. Itseni puolesta en niinkään pelkää, en pelkää kipuakaan. Suurin huoli on vauvan hyvinvoinnista.

Tieto lisää tuskaa, kuten sanotaan. Nyt sitä osaa pelätä niin paljon enemmän asioita kuin koskaan ennen. Välillä niin toivoisin olevani huoleton ensiodottaja, jonka suurimmat murheet ovat minkä väriset vaunut sitä ostaisi tai minkälaisen pinnasängyn sitä kullanmurulle hankkisi. (En halua ketään loukata/yleistää, kyllähän sitä pelkoja ja huolia heilläkin varmasti on, mutta ymmärrätte varmaan pointin..) Itse kun ei uskalla ostaa mitään ennen kuin raskausviikkoja on täynnä vielä reippaasti enemmän. Ainoa, mitä olen vauvaa varten jo uskaltanut ajatella, on peitto, jota olen virkannut jo viime syksystä. Silloin ajatuksella, että joskus vielä raskaus saadaan alulle ja nyt olen sitten jatkanut sitä ajatuksella, että käyttäjä peitolle tänä vuonna kotiin asti saadaan.

Tulipas taas sekavaa tekstiä. Mutta yhtä sekametelisoppaa nämä ajatuksetkin kyllä ovat. Pienten hetkien verran sitä osaa nauttia tästä raskaudesta, mutta heti kohta taas sitten palaa se peikko mieleen, että jos uskallan iloita tai suunnitella jotain, kaikki meneekin pieleen.

Elämä kuljettaa

Tapahtui 1.1.2015 n. klo 02.30
En uskalla katsoa. Pyydän miestäni katsomaan ensin. Vakava ilme. Mitä, eikö? Mies lukee ohjetta otsa kurtussa. Katson itsekin. Katson hämmentyneenä miestäni, joka viimein sanoo: "Eipä tuo enää vahvempi voisi olla."  Oltiin kumpikin ensin tuijotettu väärää viivaa! (Sen siitä saa kun ostaa erilaisen testin kuin ennen) En voi uskoa tätä todeksi! Mutta totta se on! R-A-S-K-A-A-N-A! Aamulla oli vielä pakko tehdä viikkonäyttöinen testi. Ja positiivinenhan sekin oli. Ei hullumpi alku uudelle vuodelle!

Kummallista kyllä, en ollut yhtään niin paniikissa kuin silloin sain viimeksi positiivisen tuloksen vajaa vuosi sitten. Olo oli rauhallinen ja ajatus vain, että tottakai tämä menee nyt hyvin. Ei ole muuta mahdollisuutta. Vaikka eihän se huoli mihinkään häviä ja menneisyyden haamut yrittävätkin häiritä tätä uutta positiivisen ajattelun opetteluani. Mutta tällä kertaa toivon, uskon ja pidän sormet ristissä. Tänä vuonna MEILLE TULEE VAUVA!

----

Onnen huumassa ja uuden positiivisen asenteen innoittamana kirjoitin tuon tekstin ollessani rv 5+6. Mutta kun on kyse minusta, onhan se nyt liikaa vaadittu että onnellisuus tulisi helpolla ja ilman huolia. Raskausviikolla 6+3 vuosin hieman verta. Ruskehtavaa, mutta kuitenkin. Paniikki iski ja seuraavana päivänä menin purkamaan tuntojani neuvolaan, jossa vuodatin kaiken. Tuona hetkenä palasin taas kevään 2014 tunnelmiin. Siihen huoleen, murheeseen ja paniikkiin. Ei kai taas käy näin?! Ahdinkoni huomattuaan ihana neuvolatäti laittoi minulle lähetteen alkuraskauden ultraan, jonne pääsinkin jo samana päivänä. Luulin, että käynti parantaisi oloani ja saisi huoleni väistymään. Mutta päinvastoin. Lääkäri tutkaili hiljaa näkemäänsä ja sanoi, että kyllähän täällä jotain näkyy... Mutta itsekin näin, ettei siellä näkynyt sitä mitä odotin. Ei sykettä. Tuntui, että romahdin siinä hetkessä täysin. Mutta lääkäri yritti vielä sanoa, että ei pidä huolestua. Otetaan verikokeet ja katsotaan, onko hcg-arvot nousseet normaalisti. Jouduin odottamaan tuloksia viikonlopun yli ja ne olivat pisimmät kaksi vuorokautta vähään aikaan. Onneksi arvo oli kuitenkin noussut hienosti (yli 70 000) ja sain uuden ajan verikokeisiin ja ultraan parin viikon päähän. Vaikka kuinka oireiden (aivan jäätävä ympärivuorokautinen pahoinvointi) ja hcg-arvojen perusteella yritin luottaa, että kaikki on hyvin, pelko ja huoli oli läsnä koko kahden viikon ajan.

Edellinen yö ennen uusintaultraa meni pyöriessä ja huonosti nukkuessa. Onneksi mies oli vapaalla ja pääsi mukaani. Ensin lääkäri kertoi uudet hcg-arvot. "240 000, että ihan kunnon lukemat on." Vaikka arvo oli noin korkea ja valoi jo uskoa kaiken olevan kunnossa, tärisin astellessani ultrattavaksi ja pelkäsin katsoa ruudulle. Mutta sitten kun uskalsin katsoa näin maailman ihanimman näyn! Siellä se pieni oli, vastasi viikkoja ja sydän sykki! Aloin itkeä onnesta ja puristin miehen kättä. Meidän rakas pieni ♡
Mutta vuodot jatkuivat edelleen. Välillä oli päiviä, ettei mitään ja sitten taas oli. Epätietoisuus ja pelko ei jättänyt rauhaan. Sitten koitti nt-ultra, jota jännitin ihan tajuttomasti. Mies ei päässyt mukaan ja pelkäsin niin, ettei sykettä enää olisikaan. Mutta onneksi pelkoni oli turha. Siellä pieni ihana vauvamme heilutteli pieniä käsiään ja teki kuperkeikkoja. Kaikki kunnossa ♡ Mittaukset tehtyään ja ultrausta lopetellakseen, lääkäri käänsi vielä anturia kertaalleen ja katsoi minuun. "Tiedätkös mikä tämä on?" Sydän jätti muutaman löynnin välistä. "Sinä olet odottanut kaksosia.. Toisen kasvu vain on valitettavasti pysähtynyt joskus rv 7-8 paikkeilla.. Siitä ne sinun vuodotkin todennäköisesti johtuu. Eikös sinulle ole tästä mitään puhuttu?" Ei oltu ei. Itsekin kyllä varhaisultrassa rv9 katselin ja kummastelin tyhjältä näyttävää, ylimääräistä pussukkaa joka eläväisen rinnalla näkyi, mutten alkanut siinä sitten kyselemään enempää kun olin vain niin onnellinen nähdessäni elämää sisälläni. (Ja ajattelin, että no niin, kohtuni koettua kovia se on kehittyänyt ylimääräisen "onkalon") Nyt jälkikäteen ajateltuna on loogista, miksi näin sen pussin ja oireeni olivat niin vahvat ja hcg-arvoni niin korkeat. Ja miksi tunne kahdesta pienestä oli niin voimakas jo heti alusta asti. Miehellenikin puolitosissaan vitsailin, että siellä ne kaksoset köllöttää. Kaksoset. Olen odottanut kaksosia. Vaikka toisaalta olen surullinen, ettei toinen pienistä jaksanut jatkaa kasvuaan, olen iloinen ja kiitollinen tästä toisesta. Ja selvisipä syy ajoittaiseen vuoteluunkin siinä samalla.

Tässä siis syy aika laiskaan postaustahtiini. Ekat 13 viikkoa olin niin kauhean pahoivoiva, ettei bloggaaminen paljon edes houkutellutkaan. Keskittyi vaan olemaan oksentamatta, huonoin menestyksin. Ja muutenkin on ajatukset pyörineet niin tämän uuden raskauden ympärillä ja kun en siitä uskaltanut ennen tätä edes kirjoittaa, on tahti ollut hidasta. Tällä hetkellä eletään rv 18+0 ja ajattelin siis viimein astua ulos "raskauskaapistani" Olen niin onnellinen. Kiitollinen. Ja varmasti jonkin verran nyt myös raskauskuulumisia tänne kirjoittelen. Olen myös peloissani ja jännittynyt. Johtuen juurikin siitä, että ajankohta jolloin kaikki viimeksi kääntyi elämässä nurin lähestyy.. Edelleenkään en pidä itsestään selvyytenä, että pienokainen kotiin asti saadaan. Mutta rakastan niin jo tätä pientä ihmettämme, että ajatus menetyksestä salpaa hengityksen. Toivon niin kovin, että pikkusisarus Enkelillemme kotiin asti saadaan ♡

---

Olen tätä tekstiä nyt kirjoitellut pitkin raskautta. Tuon viimeisen kappaleen kirjoitin sunnuntaina kun lähes neljä viikkoa oli ennättänyt sujua "normaalisti"(=ilman vuotoa) ja olin jo lähellä painaa julkaise-nappia. Tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Mitä jos pilaan kaiken tällä julkaisulla? Jätin julkaisematta tekstin silloin ja nousin mennäkseni vessaan. Ja pyyhkiessä paperiin tuli verta. Kirkasta verta. EI. Eikai tämä helvetti alkaisi taas alusta? Kiitos pääsiäispyhien, kunnon tutkimuksiin pääsin vasta eilen. Mitään selitystä ei vuodolle löytynyt. Pieni voi hyvin, kaikki näytti normaalilta. Mutta pelko ja ahdistus, että tämäkin onni meiltä viedään, se tuli nyt lopullisesti jäädäkseen. Vuodot on tällä hetkellä jonkin verran rauhoittuneet, mutta eivät loppuneet. Rentoudun ehkä sitten jos/kun tämä pieni ensimmäisen kerran parkaisee. Mutta nyt uhmaan tätä universumia ja siis paljastan, että toistaiseksi täällä ollaan 19 viikolla raskaana.

Viime pääsiäinen

Viime vuonna olin ennen pääsiäistä sairaalassa. En olisi millään halunnut sinne jäädä yksin, mutta miehen täytyi lähteä kotiin. Onneksi ensimmäisen yön sain olla huoneessa yksin. Vaikka nukkuminen oli pelon ja ahdistuksen takia mitä oli. Seuraavana yönä en sitten nukkunut senkään vertaa, huonetoveri kun korisi ja puhui unissaan ynnä muuta kivaa. Vaikka en mielellään tietysti olisi ollut synnyttäneidenkään kanssa samassa huoneessa, ei tuokaa toveri mieltä paljon parantanut. Noh, naistentaudit ja synnyttäneet/synnytystä odottavat kun olivat samaan osastoon ympättynä, niin kyllähän minut sinne naistentautien puolelle silloin luettiin.

Olen monesti miettinyt tuota ensimmäistä sairaalajaksoani. Kun silloinhan ne kaikki kokeet otettiin ja lääkäri näki minut vain kerran. Kotiuttikin täysin näkemättä, vaikka edellisenä päivänä olivat sitä mieltä, että tutkitaan vielä ennen kotiin pääsyä. Olin tietysti toisaalta helpottonut kun kotiin pääsin, mutta jotenkin kumma olo käynnistä jäi.. Positiivisesti kyllä yritin hoitajalle sanoa lähtiessäni, että palaan kunhan olen masua tarpeeksi ensin kotona kasvatellut. Silloin vielä tosin uskoin, että seuraavan kerran tuolle osastolle pääsisin pieni nyytti kainalossa. Mutta ikinä en sinne päässyt. Enkä kyllä tule menemäänkään. Tuohon sairaalaan minua ei enää saa kuin äärimmäisessä pakkotilanteessa.
Että semmoinen pääsiäismuisto sitten.. Kyllä nämä "vuosipäivät" riipivät sydäntä. Olen koko viikon ollut jotenkin levoton. Vaikka kuinka yritin olla ajattelematta kaikkea pahoja juttuja, eivät ne vain jätä rauhaan. Aina ne haamut jostain pomppaavat eteen muistuttelemaan menneestä..

Vuosi sitten tähän aikaan luulin, että kaikki järjestyy. Että kaikki menee vielä hyvin. Mutta pääsiäisestä alkoikin oma kärsimysnäytelmäni, joka ei päättynytkään kolmantena päivänä.. 

Enkelini, äidillä on kova ikävä.

Muutoksia

Ajattelin nyt rohkaista mieleni ja aloittaa päivittämään myös uutta käsitöille pyhittämääni blogia. Joten tuossa yläpalkissa ollut Autumn askartelee- osio poistuu. Jos teitä kiinnostaa, niin käykäähän vilkuilemassa myös täällä! :) Blogi päivittyy pikkuhiljaa. Jonkin verran on jo töitä tehtynä, kuvat vaan jumittaa tuolla kameran uumenissa.

Ajatusten juoksu

Postaustahti ei ole päätä huimannut viime aikoina. Vaikka päässä risteilee asioita, on ollut vaikea saada niitä jäsenneltyä ja kirjoitettua julkaistavaksi asti. Olen paljon miettinyt viime vuoden tapahtumia ja mitä milloinkin tapahtui. Tuntuu, että en edes kunnolla osaa jäsennellä asioita vaan kaikki on päässäni yhtenä mössönä. Viime kevät kun kului joko sairaalassa, kotona vuodelevossa ja siinä jossain välillä yritin olla myös töissä. Tosin päivämäärien ja tarkkojen ajankohtien muistaminen ei olekaan mikään vahvuuteni ikinä ollutkaan.

Viime vuonna näihin aikoihin kaikki taisi olla eniten sekaisin. Huoli vauvasta, tulevasta ja siihen päälle viellä syyllisyyden tunto siitä etten voinutkaan käydä töissä niinkuin "normaalit" odottajat. Tiedän, että töitä nyt viimeisenä olisi kuulunut miettiä, mutta koin vain olevani niin suuri taakka. Epäonnistuja. Ja eipä tuo työnantajakaan aina omalla käytöksellään ja puheillaan oloa ainakaan parantanut.

Koen edelleen olevani epäonnistuja myös naisena. Kehoni ei pystynytkään siihen mihin se on suunniteltu. En saanut pidettyä rakasta vauvaani turvassa. Olen myös ruoskinut itseäni siitä, että olin liian sinisilmäinen ja luottavainen. En osannut kyseenalaistaa asioita enkä pitää puoliani. En töissä enkä sairaalassa. Mutta kaikki tuo pitäisi yrittää vain jättää taakse, olen läksyni oppinut. Oppirahat olivat vain kohtuuttoman kalliit.

No, ei tämä elämä onneksi enää yhtä aamusta iltaan synkistelyä ole. Elämään ja päiviin mahtuu jo hetkittäin muutakin. Uusi kotikaupunki, oma koti ja uusi työ. Kaikki nuo ovat auttaneet eteenpäin, vaikka menneisyys kulkeekin kiinteästi mukana. Kaikki kokemani on myös kasvattanut minua ihmisenä. Vaikka en ennenkään ole pitänyt asioita itsestäänselvyyksinä on viimeisetkin vaalenpunaistenlasien rippeet karisseet. Mutta eivät niin tarkkaan, että vaikka elämän realialiteetit ovatkin jyränneet paljon on se sama haaveilija edelleen tuolla jossain. Sisimmässäni. Haaveilijan lasit eivät ole ehkä ne vaalenpunaiset, mutta niiden läpi maailma näyttää kuitenkin jo kirkkaammalta ja valoisammalta.

Kevään myötä olen suunnannut katseeni pihamaalle ja mitä kaikkea sinne voisi toteuttaa. Into sisustukseen ja muuhun kodinlaittoon on kasvanut valoisan ajan lisääntyessä. Myös tämä vapaa-aika, johtuen osa-aikaisesta työstä, on ollut omiaan antamaan haaveilulle lisää tuulta siipien alle. On ollut aikaa ajatella kaikkea (no, onhan siinä toki hyvät ja huonot puolensa edelleen..) ja pikkuhiljaa varovasti suunnitella elämää.

Vaikka suru kulkee mukana, ei se valtaa enää minua niin kokonaisvaltaisesti kuin vielä viime vuoden lopulla. (Vaikka täytyy myöntää, että ajoittain tunnen siitäkin huonoa omaatuntoa.)  Kaikesta huolimatta olen kovasti nyt yrittänyt antaa itselleni myös jälleen hetkittäin luvan nauttia elämästä. Kuten jo vuoden alussa kirjoitin, yritän löytää positiivisuuden takaisin elämääni. Takapakkeja edelleen tulee ja menee. Mutta olen pieni askel kerrallaan kuitenkin toivottavasti eheytymässä.

"Teitä vartenhan täällä ollaan"

Olen tässä viime päivinä nyt enemmän tai vähemmän pohtinut tätä nykytilannetta, joka tuntuu vallitsevan hoitohenkilökunnan keskuudessa. En toki halua yleistää ja varmasti hyvää ja ymmärtävää hoitoakin on vielä olemassa. Olenhan itsekin näitä pieniä valon pilkahduksia muuten niin synkän kokemukseni aikana nähnyt. Onhan sekin tietysti jollain tavalla totta, että helpommin sitä tulee annettua niitä risuja kuin ruusuja. Oli kyse sitten kaupankassasta tai siitä hoitavasta lääkäristä. Tässä ajan kuluessa olen yrittänyt nyt päästä syvemmälle sisään siihen pohdintaan, mikä johtaa tällaiseen kohteluun ja ajatella edes hetkittäin "puolueettomasti". Onko kyseinen ammattikunta ajettu niin ahtaalle, että unohdetaan/ei jakseta enää välittää miksi sitä työtä tehdään? Onneksi poikkeuksiakin vielä on. Tämä yksi ihana kätilö viime vuodelta, josta aiemmin jo mainitsin, ainakin vielä muisti, että potilasta vartenhan siellä töissä ollaan. Kiitos hänelle siitä.

Itsellänikin on tuttavapiirissäni sairaanhoitajia ja ymmärrän kyllä, että pitää olla tietynlainen asennoituminen, että työhön pystyy. Myönnän, että itsestäni ei siihen olisi, noin niin kuin hoidolliselta kannalta. Mutta silti uskallan väittää, ettei se inhimillinen kohtelu toista ihmistä kohtaan ole koulutuksesta tai ammatista riipuvaista. Sen tulee lähteä ihmisestä itsestään. Kuuntelin silmät suurina, kun kuulin erään lääkäriopiskelijan sanomaa pohdintaa siitä, millainen lääkärin tulisi olla. Hän oli mm. kertonut kuinka häntä ihan hävetti, kun häntä oli meinannut itkettää potilaan kuoltua. Vanhempi kollega kun oli vaan kylmästi todennut, että kuollut on. Ja eteenpäin. Tämä opiskelija oli sitten todennut, että hänenkin pitäisi nyt opetella olemaan tuollainen kuin vanhemmat kollegat. Tunteeton ja kylmä. Mutta onko lääkärin ihan oikeasti oltava potilasta kohdatessa se kivikasvoinen ja tunteeton olento? Onko lääkärin todella heitettävä valmistumisen jälkeen inhimillisyys romukoppaan? Ihan kuin lääkäreiltä vaadittaisiin jokin kurssi, että osaa olla mahdollisimman epäinhimillinen, sitten vasta voit olla "oikea" lääkäri. Henkilö jolta tästä kuulin, olikin tälle lääkäriopiskelijalle ihmetellyt, että miksi ihmeessä hänenkin tulisi olla sellainen? Eikö hän voisi olla poikkeus, se empaattinen ja ihmisläheinen lääkäri?

Vaikka olenkin nyt aikalailla keskittynyt nyt tähän kohtelupuoleen, on mielestäni parannettavaa myös halussa tutkia potilasta ja ratkaista hoitoon liittyviä ongelmia. Tällä hetkellä pistää niin vihaksi erään ystäväni puolesta, joka on joutunut myös kokemaan paljon epäasiallista kohtelua ja taistelemaan saadakseen hoitoa. Välillä tuntuu, että diagnooseja tehdään vain, jotta päästään potilaasta eroon. Tai todetaan, että "Ei sulla mikään ole." Miksi nostetaan kädet pystyyn liian helposti? Onko kyse rahasta? Viitseliäisyydestä? Kiireestä? Vai näistä kaikista yhdessä? Tai sitten keskitytään liikaa niihin näkyviin oireisiin, ei niinkään niihin syihin mistä ne johtuvat. Tai jos lääkäri itse on sitä mieltä, ettei osaa asialle enempää tehdä, miksi ei sitten voida ohjata eteenpäin sellaiselle, joka asiasta enemmän tietää? Kun eihän jokainen voi olla asiantuntija kuin omalla erikoistumisalallaan. Eikä yli-ihmisiä olla kukaan. Onko sekin taas jokin arvovalta juttu? Ei voida myöntää kollegalle, että hei en tiedä tästä, hoidatko? Mutta se, että potilaan itsensä pitää aktiivisesti osata etsiä osaavaa ammattilaista saadakseen hoitoa, ei ole minusta oikein. Jokaisella on oikeus saada hoitoa ilman, että hampaat irvessä joutuu oikeuksistaan taistelemaan.

Tuntuu, että hoitoa ei saa, ellei sitä itse vaatimalla vaadi. Pitää myös itse pitää huolta siitä, että kaikki tieto omaa hoitoa koskien myös omaan tietoon tulee. Sinisilmäisyys ja täysi luottamus siihen, että ammattilaiset hoitavat asiat niinkuin kuuluu ei enää kannata. Tästä läksystä ainakin minä sain maksaa kalliit oppirahat. Purematta en ihan kaikkea enää niele. Mutta mitä jos sitä hoitoa ei osaa vaatia, ei pystykään itse pitämään puoliaan? Kuka silloin auttaa? Ja onko todella potilaan tehtävä kyseenalaistaa ja kysyä saamastaan hoidosta. Melkein tuntuu välillä, että itse pitää olla nykylääketieteestä edes jollain tavalla kartalla, että osaa omaan hoitoonsa ne oikeat jutut saada.

En halua tällä tekstillä ketään loukata ja nämä ovat vain pohdintoja omien kokemuksieni perusteella. Enkä perusta ajatuksiani vain viime vuoden tapahtumia pohjalta. On sitä monenmoista koettu ja kuultu lähipiirissä tähän elämään mennessä ennenkin. Tämä viime vuotinen oli vain se pisara, joka oli liikaa. Ja tiedän edelleen, kuten viime tekstissänikin jo mainitsin, että kaikkea ei vaan voi eikä kannata ottaa liian tunteella. Ihan oman jaksamisen takia. Minä jos kuka sen tiedän, niin paljon otan välillä muidenkin murheita kantaakseni, että meinaan unohtaa oman jaksamiseni. Mutta eikö se ole vain inhimillistä jos hoitaja/lääkäri osoittaa edes pienellä eleellä välittävänsä potilaasta? Vai viekö se jollain tavalla hoitajan/lääkärin arvovaltaa ja auktoriteettiä pois? Ei minusta. Ja tuo; "Teitä potilaita vartenhan täällä ollaan", olisi jokaisen ammattikuntaan kuuluvan hyvä pitää mielessään.

Että tällainen avautuminen tähän päivään. Kiitos ja anteeksi.

P.s Eksyin sattumalta tämän urhean naisen blogiin, jossa hän taistelee oman tyttärensä oikeuksien ja hoidon puolesta. Muun muassa tämä teksti sai minut ajattelemaan. Käykääs vilkaisemassa.

"Olikos tämä lapsi edes toivottu?"

Tuohon lauseeseen kiteytän kaiken sen pahan, minkä hoitohenkilökunnan suusta kuulin ja toimet jotka ovat jättäneet ikuisen arven. Joten, kuten jo aikaisemmin lupailin, palaan nyt viimein tarkemmin sairaalan toimintaan ja siihen mikä kaikki mielestäni meni vikaan. Teksti on ollut luonnoksissa jo pitkään. On niin vaikea pukea kaikkea sanoiksi. Mutta ehkä nyt jo saan ajatukseni jäsenneltyä kunnolla ja paremmin tuotua esille, miksi niin tuohtunut olen. Ehkä. Viha ja suuttumus saattaa vieläkin sumentaa ajatustani, mutta kokeillaan. Varoitan jo heti alkuunsa, että saattaa tulla melko yksityiskohtainen ja raadollinen teksti, herkempien kannattaa siis skipata.

Piinahan alkoi jo hyvin varhaisilla raskausviikoilla ja sokeasti luotin siihen, että tottahan ammattilaiset osaavat hoitaa hommansa. Näin jälkikäteen ja epikriisit saatuani, tajusin, että hommahan lähti menemään päin peetä jo aikaisemmin kuin olin osannut ajatella. Olen aikaisemmin kirjoittanut pääpiirteissään "aikajanan" viime kevään tapahtumista tässä postauksessa, (lukuunottamatta komplikaatioiden aiheuttamaa reissua) joten en taida uudestaan tapahtuma-ajankohtia kirjoittaa vaan käsittelen nyt lähinnä sitä miten hoidettiin ja koen hoidon sujuneen.

Luotin tosiaan saamaani hoitoon vielä siihen aamuyöhön asti kun lapsivedet menivät ja elämä mullistui kertaheitolla. Olihan näitä käytöskukkasia lääkäräiden toimesta jo matkan varrella tullut kohdattua, mutta silloin kun uskoin kaiken menevän vielä hyvin, en antanut niiden häiritä. Mutta sitten tuosta toukokuisesta aamuyöstä alkaen alkoikin kasaantua asioita, jotka ovat horjuttaneet luottoani hoitohenkilökuntaa kohtaan iäksi. Aamuhan alkoi siis sillä, kun sain kuulla, että minulla on mahdollinen infektio, joka oli kyllä todettu jo silloin rv 14 otetuista näytteistä, mutta he olivat "unohtaneet" ottaa parinäytteet ja sivuuttaneet koko asian. Kukaan ei ollut viitsinyt lukea koetuloksia ja laboratorion kehoitus uusinta näytteestä oli jätetty huomiotta, saati että tästä olisi sitten potilaalle itselleen kerrottu. Puhumattakaan siitä, että hoito olisi aloitettu heti.. (aikaahan ennätti kulua siis kuusi viikkoa) Kirjoitan siksi mahdollinen, koska sitä ei kuulemma voitu pitää totena ennen kuin parinäytteen tulos olisi tullut. Mutta kylläpä vain tämä mahdollinen infektio vaan paistoi kohtelusta läpi. Tunsin, että minua syyllistettiin, jos ei ihan suoraan niin ainakin välillisesti siitä, että olin jostain tämän infektion itselleni tahallaan hankkinut ja näin itse aiheuttanut keskenmenoni ja lapseni menetyksen. Syyllistäminen jatkui vielä kotiuduttuani, kun yritin kysellä uusia tuloksia. Sain vain kipakan vastauksen; että syö nyt vaan ne antibitootit, eihän se enää sulle ole vaarallinen.. Ja kiirehti lopettamaan puhelua koko ajan. Selvää vastausta oliko minulla todellakin tämä todettu infektio vai ei, ei selvinnyt edes siinä vaiheessa kun jouduin uudelleen komplikaatioiden takia osastolle. Kukaan ei sitä minulle suoraan sanonut missään vaiheessa, vaikka jokaiselta siitä kysyin. Kaikki tuntuivat pesevän kätensä koko sopasta. Asiaa selvästi siis peiteltiin. Olihan sairaala siis tyrinyt, vaikkei tietenkään minulle sitä myöntäneet. Mutta aika epäilyttävää on kun asiasta ei edes suostuttu kanssani puhumaan. Sitä välteltiin ja vähäteltiin ihan viimeiseen saakka. Ainoa, jolta viimein sain suoran vastauksen oli heräämön hoitaja, jolle juttelin toisen kaavintani jälkeen (näistä lisää tuonnempana). Ja tämä oli ainut henkilö joka todella suoraan asian sanoi ja vahvisti asian.

Kun keskenmeno oli saatu käynnistymään lääkkeillä ei hoitajat/kätilöt juurikaan käyneet katsomassa minua tai opastaneet mitä tapahtuu, muutoin kuin laittamassa uudet tabletit paikoilleen. Onneksi mieheni oli ennättänyt luokseni ja tuki kun kivut yltyivät lähes sietämättömiksi. Kun viimein tunsin tarvetta ponnistaa, kesti aikansa ennen kuin kätilö tuli huoneeseen. Taaskaan ei mitään neuvoja, ei tainnut muutenkaan sanoa koko aikana mitään. Tyttö syntyi ja kätilö nosti hänet kaarimaljaan. Tunsin, ettei kohtuni enää supistellut ja istukka ei syntynyt. (Tiedostin nämä asiat itse. Taaskaan mitään ei kätilö sanonut.) Alkoi kauhea mahan runnominen ja aikansa runnottuaan, kätilö sanoi, että halutaanko me vielä nähdä tyttö. Tottakai halusimme. Hän poistui huoneesta kantaen jotain. Tottakai luulimme, että hän kantaisi tyttöämme, jota kävisi siistimässä ja toisi sitten kapaloituna kunnolla nähtäväksi. Mutta ei. Vain hetki ennen kuin kätilö palasi tajusimme, että sängyn päädyssä kaikkien veristen rättien alla oli se kaarimalja jossa tyttömme lepäsi. Ehdin vain varovasti nostaa niitä rättejä ja nähdä tyttömme kauniit kasvot kun kätilö palasi lääkärin kanssa (jonka nimeä en edelleenkään tiedä ja josta ei ole mitään merkintää epikriiseissä), joka muun muassa tokaisi nuo otsikkooni kirjoittamat sanat. Heti perään riuhtoessaan istukkaa irti alkoi saarnata tästä infektiosta ja sanoi mitenkä se on nyt varmasti tämän aiheuttanut. Olo oli niin turta kaikista lääkkeistä ja henkisestä järkytyksestä, etten saanut muuta kuin soperrettua, että en mitenkään ole tietoisesti tätä raskautta vaarantanut ja olisin tehnyt mitä tahansa, jotta olisin toivotun vauvani saanut pitää. Sitten muistankin kätilön taluttaneen minut pesulle ja jatkoi saarnaamista vessassa. Tällä välin tyttö oli viety pois.

Emme saaneet häntä syliin. Emme saaneet koskettaa. Häntä ei kapaloitu meille nähtäväksi. Vaikka päivällä kanssani jutellut kätilö sanoi, että näin toimitaan. Ja olen kuitenkin kuullut, että näin muissa sairaaloissa on toimittu. Mutta ei meidän kohdallamme. Minuun sattuu niin kovin, että meitä ei kohdeltu surevina vanhempina eikä tyttöämme kohdeltu meidän lapsenamme, vaan roskana, joka piti toimittaa pois. (Tämä korostui jotenkin jo siinä, kun ilmoitimme halumme itse haudata hänet. Että eihän sitä kuulemma sellaista yleensä, sairaala hoitaa.) Ei surun valitteluja, ei edes ymmärtävää olan kosketusta. Ei mitään. Ja ironisimmalta tuntuu kätilön lause lääkärille; "Me tässä yhdessä ihasteltiin kymmentä pientä varvasta ja sormea.." Niin kuka ennätti ihastella ja missä välissä? Missä toisessa ulottuvuudessa tämä henkilö oikein eli? Yrittikö vain lääkärille puhella, miten hienosti hän muka oli kanssamme toiminut? paskanmarjat.

Voitte kuvitella järkytykseni aamulla kun heräsin ja kaikki yön tapahtumat vyöryivät mieleeni. Meidän ainutlaatuinen hetkemme pienen tyttäremme kanssa oli iäksi menetetty. Turmeltu satuttavilla lauseilla ja epäkunnioittavalla käytöksellä.

Koska istukka ei ollut irronnut kokonaan ja vuosin verta todella runsaasti lääkärin aamulla minua tutkiessa, minulle päätettiin tehdä kaavinta. "Kun olet jo niin paljon kärsinyt niin, tehdään se kaavinta nyt kuitenkin niin ei tarvitse odottaa että itsestään tyhjenee." Voi kuinka luulinkaan, että tuohon lauseeseen ja siihen toimenpiteeseen olisi kaikki se kauheus loppunut. Mutta jatkoa valitettavasti seurasi. Vaikka sain maidonerityksen estävän lääkkeen (niin, sain kun tajusin kotiin lähtiessäni itse sitä  pilleriä siinä pöydällä ihmetellä, että kuuluisiko ehkä ottaa?), niin jonkin verran hormonit olivat jo ennättäneet aloittaa toimintansa. Ei kiva... Tarvitseeko sanoa enempää?

Pääsin siis kotiin seuraavana päivänä ja ajattelin, että nyt voin aloittaa sekä henkisen että fyysisen toipumiseni. Vuotoja oli vielä kolme viikkoa kaavinnan jälkeen ja olivatkin kyllä vähenemään päin. Kunnes eräänä iltapäivänä. Plumps. Järjetön hyytymä, jonka jälkee verta tuli kuin putouksesta. Soitin sairaalalle, selitin tilanteen ja kysyin kuinka toimia. Kehoittivat vain jäämään kotiin ja odottamaan josko se siitä rauhoittuisi. Odotin tunnin. Mikään side ei pitänyt edes viittä minuuttia ja istuinkin pöntöllä vielä hetken ennen kuin mies sanoi, että nyt muuten mennään. Ei tuo ole enää normaalia. Ja sairaalalle oli kuitenkin se tunnin matka, jona aikana aloin jo voida muutenkin pahoin ja sairaalasta aiemmin saamani paksu side petti ennen kuin pääsimme perille. Piti ihan tiuskaista päivystyksen luukulla, että joko nyt ohjaatte minut eteenpäin tai pääsette siivoamaan verilammikkoa. Aika nopeasti vartija sitten meidät saattoikin ja minnepäs muualle kuin synnärille. Paikkaan johon viimeiseksi olisin halunnut silloin mennä. Kuuntelemaan vastasyntyneiden itkua..

Olen varmaan täällä aiemminkin tästä purpattanut, miten meidät otettiin vastaan; "Oletkos tulossa synnyttämään?" Siis oikeasti. En osannut enää edes sanoa mitään - Mies taisi tilanteen selittää. Sama hoitaja, joka minut oli kolme viikkoa sitten kotiuttanut möläytti tämän. (No joo, ei sitä kai kaikkia voi muistaa, mutta kuitenkin, pahalta tuntui.)Ja tutkimuspöydälle päästyäni ja kätilön tullessa sisään alkoi tämä toinen kertoilla: "Rouva on kolme viikkoa sitten synnyttänyt.." Ja siihen tämä toinen tietysti iloisesti onnittelemaan. No padothan siinä taas aukesivat ja hoitaja yritti nopeasti selittää ettei nyt oikein voinut onnitella. Kätilö pahoitteli aiheuttamaansa mielipahaa ja oli ensimmäinen joka esitti surunvalittelunsa! Tämä kätilö olikin ainut valonpilkahdus koko sairaalassa käyntieni aikana. Hänellä on sydän paikallaan. (Mutta jos yksi niistä kymmenistä minut kohdanneista osasi suhtautua niin kuin potilaaseen ja tilanteeseen kuuluu, ei vielä kauheasti kokonaispisteitä nosta).

Minut tutkinut lääkäri ajatteli, että kuukautiset ne nyt on alkaneet, ei tässä muuta. Mutta ottivat minut kuitenkin sisään (onneksi nyt ei kuitenkaan täsmälleen samaan huoneeseen, mutta viereiseen kylläkin). Aloittivat sitten varmuudeksi antibiootit, jos kyse olisikin tulehduksesta. Antibiooteista sain sitten todella voimakkaan anafylaktisen reaktion ja kerkesin vain ajatella, että tämän naisen päivät olivat nyt luetut. Hoitaja ei jäänyt siis katsomaan tipan laiton jälkeen kuinka käy vaan lähti samantien huoneesta. Onneksi mies oli paikalla ja pystyi hälyttämään apua kun itse en siihen kyennyt. Mies onkin jälkikäteen hirvitellyt, kuinka olisikaan käynyt jos ei olisi ollut paikalla.. Ja hoitava lääkäri olisi kuulemma jatkanut samalla antibiootilla, että eihän se nyt siitä voinut se reaktio tulla. No mistäs sitten sherlock? No onneksi hoitaja ei suostunut tähän ja lääke vaihdettiin. Sitten kun tilanteeni saatiin rauhoittumaan aloitettiin pohdinta mitä minun kanssa nyt pitäisi sitten tehdä. Kun vuoto vain jatkui ja jatkui. Seuraavana päivänä minut sitten taas tutkittiin ja todettiin, että jotainhan tuolla kohdussa vielä on. Ja se "jotain" osoittautui sitten sikiökalvon paloiksi, joita ei ensimmäisessä kaavinnassa oltu poistettu. Kun ei sen vertaiset kuulemma haitanneet. Näin maalaisjärjellä ajateltuna, miten ei muka voi olla haitallista jättää tulehtunutta raskausmateriaalia kohtuun? (Lääkäreiden selittämä "virallinen" syy keskenmenollehan siis oli tulehtuneet sikiökalvot, josta aikainen vedemeno johtui) Ja jos kaavinta tehdään, niin miksi se pitää jättää puolitiehen? Jos kerran ajatuksena koko operaatiolle oli, että ei tarvitsisi odottaa kohdun itsestään tyhjenemistä.. Olisvat nyt edes sitten kertoneet, että siellä jotain vielä on toisin kuin maalaisjärjellä ajateltuna kaavinnan ymmärtää, että siksi se operaatio tehdään ettei sinne mitään jäisi. Ja tietenkin syytettiin kohtuani, joka ei ollut lähtenyt itsestään supistumaan, että näin kävi. Että niinpä taas. Kaiken lisäksi uuden kaavinnan jälkeen menin huonoon kuntoon menetettyäni paljon verta ja jouduinkin sitten ottamaan siirtona lisää. No pitää kai sen verran positiivisestikin tähän vielä yrittää ajatella, etten verenmyrkytystä ennättänyt saada.

Saldona näille reissuille oli siis henkiset ja fyysiset kärsimykset, anafylaktinen shokki, kaksi kohdun kaavintaa kolmen viikon sisällä (yksikin kun on jo riski), ikuiset henkiset arvet, ja luotto saamaani hoitoon mennyt ikuisiksi ajoiksi. Enää en kyseenalaistamatta niele mitään. Ja kaikki pitää näemmä huolehtia itse, että tiedot kaikesta itseä koskevasta saa, eikä se ole automaatio. Niin kuin ennen luulin. Eikä tuo hoitopuolikaan nyt ihan nappiin mielestäni mennyt kun tuohon uusintakaavintaankin jouduin ja unohdettiin aloittaa lääkitys infektion hoitamiseksi. Ja tunne silloin, kun kävin niin tiuhaan siellä tutkittava oli, että menköön kesken jos on mennäkseen. Tiedän vain tunne, mutta minulle tosi...

Itsekin asiakaspalveluammatissa olevana koen, että nyt on tuossa sairaalassa jotain oleellista unohdettu. Tuntuu, että siellä on unohdettu missä/miksi ollaan töissä ja minkälaisista asioista on kyse. Potilaatkin ovat ihmisiä, tuntevia ja ajattelevia. Eivät pelkästään jotain tutkimuskohteita, joista ei tarvitse välittää, sörkitään vaan kuin ei olisi paikalla ollenkaan. Unohdetaan, että miten potilas kohdataan missäkin tilanteessa. Ja sitten jos ei enää edes välitä, on ehkä syytä vaihtaa alaa. Ymmärrän, että jotenkin sitä on itsensä kovetettava ja kaikkea ei voi ottaa liian tunteella. Kiirekin on. Mutta onko se oikeutus tällaiselle kohtelulle ja onko liikaa pyydetty se ymmärtävä kosketus olkapäälle tai pahoittelu menetyksen kohdanneelle? Puhdas inhimillisyys? Tiedän, että se ei enää tyttöä takaisin tuo vaikka kuinka tätä ruotisin. Johtui se sikiökalvojen tulehdus sitten hematoomasta tai infektiosta tai niistä yhdessä, mielestäni kohdallani on tapahtunut hoitovirhe. Jos jätetään hoitamatta hoidettavissa oleva asia ja sivuutetaan se, niin eikö asia silloin näin ole?

Ja nyt jos joku hoitohenkilökuntaan kuuluva/joku muu viisas on siellä nyt vetämässä herneenpalkoa nenään, että mitä oikein napiset siellä, niin korostan, että tämä on minun henkilökohtainen kokemukseni saamastani kohtelusta ja hoidosta. Kohdalleni sattui vain aivan liikaa tunteetonta kohtelua ja kärsimystä näinkin herkän aiheen kuin lapsen menetyksen yhteydessä.

Tästä tuli nyt aika pitkä vuodatus, mutta onpahan nyt kirjoittettu ulos. Toivottavasti joku jaksoi lukea.

Näitä minä mietin

On ollut ihanaa kun aurinko on alkanut jälleen paistamaan ja pidentynyt valoisa aika lupailee jo tulevaa kevättä. Näinpä tuossa kävelylenkillä jo ensimmäiset pajunkissatkin! Työkuviot junnaavat taas paikallaan, työtunteja on nyt todella vähän, mutta en ajatellut niistä sen suurempaa stressiä ottaa. Eiköhän tässä elämässä ole stressattu jo ihan tarpeeksi. Ainoa "huono" puoli siinä, että kun ei ole töissä on aikaa miettiä. Miettiä liikaa. Miettiä mennyttä, miettiä tulevaa. Ja menneellä tarkoitan viime vuoden alkupuolta, kevättä ja alkukesää.. No, johtuen juurikin elettävästä vuodenajasta.

Välillä olen kuin elänyt vuotta 2014 uudelleen. Samankaltaisia asioita tapahtuu ja muistot palaavat vääjäämättä mieleen. Eihän historia vain toista itseään..? Toisaalta pelkään miten tämä alkuvuosi tulee menemään. Kaikkine päivämäärineen ja muistoineen. Ajatuksissa pyörii vain, että viime vuonna oli tähän aikaan sitä ja tätä. Ja silloin tapahtui näin ja näin.. Mutta ehkäpä nämä pelot ja ajatukset johtuvat siitä, että ympyrä on sulkeutumassa. Toukokuussa kun tulee kuluneeksi meidän pienen syntymästä ja kuolemasta tasan vuosi. Ensimmäisen vuodenhan sanotaan olevan se raskain. Ensimmäinen suuren surun vuosipäivä on tulossa. Ja tällä hetkellä se pelottaa.

Tyttö on ollut ajatuksissani taas lähes päivittäin. Hetken kestäneen seesteisen ajanjakson jälkeen, olen taas kerrannut viime vuoden tapahtumia ja käynyt niitä tunteita uudelleen läpi. Se on samalla ollut sekä puhdistavaa, että ahdistavaa. Mutta koen, että nyt minua on todella kuunneltu, ymmärretty. (Siis muidenkin kuin läheisten toimesta.) Olen saanut puhua myös kasvotusten asiasta täysin ulkopuoliselle, joka on ymmärtänyt tuskani vähättelemättä ja auttanut tässä surussa eteenpäin.

Enkelini, vaikka elämässä tapahtuisi mitä, äiti ja isä eivät unohda sinua. Koskaan.

kuva

Mutta viha ja katkeruus saamaamme kohtelua kohtaan ei ole päästänyt otteestaan vieläkään. Muutoin olenkin jo yrittänyt opetella elämään asian kanssa, ettei meidän pieni kotiin asti tullut ja sitä ei muuta mikään. Olen pitkästä aikaa miettinyt taas paljon sairaalassa saamaamme kohtelua. Jos tilanne sairaalassa olisi hoidettu toisin, ja olisin tuntenut tulleeni kohdelluksi tilanteen vaatimalla hienotunteisuudella, ajatukseni voisivat olla tällä hetkellä erilaiset. Nyt kun aikaa on kulunut ja se surun terävin kärki ei enää sumenna ajattelua, olen yrittänyt pohtia tuota sairaalan toimintaa uusilta kanteilta. Mutta. Edelleenkin olen siihen tyytymätön ja siinä määrin vihaan koko paikkaa, että sinne minua ei saa enää menemään mistään hinnasta.

Täällä onkin kysytty tarkennuksia tuosta sairaalan toiminnasta ja ajatuksissani on ollut jo monen monena päivänä kirjoittaa kuvausta siitä uusin, selkeytynein ajatuksin. Asiasta taitaa olla yksi viime vuonna kirjoittamani postaus, joka sisältää asian surun ja ahdistuksen vimmalla kirjoitettuna ja suurpiirteisesti. Ehkäpä jo tällä viikolla saisin viimein aikaiseksi kirjoittaa oman "synnytyskertomukseni" ja muutoinkin miksi olen niin tyrmistynyt sairaalan kohtelusta.

Täällä ollaan

Onkin vierähtänyt taas hyvä tovi siitä kun viimeksi olen saanut aikaiseksi tänne mitään kirjoittaa. Alkuvuosi on ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa. Paljon on mahtunut taas yhteen kuukauteen. Iloa, onnea sekä huolta ja murhetta. Melkein taas enemmän kuin yksi pää kestää. Kertoilen ja avaan aihetta lisää kun aika on oikea.

Tällä hetkellä elämä näyttää taas sitä valoisaa puoltaan. Huoli on hieman väistynyt, mutta kolhuja uuden positiivisen elämänasenteen opetteluun ehti jo tulla. Mutta ei kai silti ole vielä myöhäistä yrittää? Rakentaa luottoa siihen, että elämä kantaa ja asioilla on tapana järjestyä. Ja eihän yhdelle ihmiselle anneta enemmän murhetta kuin jaksaa kantaa, eihän?