Näytetään tekstit, joissa on tunniste ♡. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ♡. Näytä kaikki tekstit

perjantai 21. elokuuta 2015

Kiitollinen, siunattu, onnellinen

Ihan tähän alkuun iso kiitos teille kaikille onnitteluista <3 Nyt sitä alkaa jo pikku hiljaa käsittää, että hän on viimein täällä. Pieni, täydellinen ihminen. Rakas tyttäremme, jota niin kovasti odotimme saapuvaksi on nyt viimein sylissäni.

Meillä on mennyt ensimmäiset viikot pienen kanssa hyvin. Tyttö on tyytyväinen ja kiltti. Niin äiti, isi kuin muu suku on aivan myyty tuon nöpönenän edessä. On ihana ollut katsoa isovanhempien sekä isoisovanhempien ylpeitä ilmeitä heidän katsoessaan tyttöä.

Tämä tie vanhemmuuteen, äidiksi, on ollut pitkä ja kivinen. Mutta sillä hetkellä kun tyttö syntyi, jotenkin kaikki tuo tuntui niin kaukaiselta. Kaikki se tuska lieveni onnen kyynel kerrallaan ja häipyi jonnekin syvälle siinä hetkessä kun kuulin tyttäremme ensimmäiset hennot äännähdykset. Minut täytti lämmin tunne. Tunsin vain syvää rauhaa ja onnellisuutta. Hän on täällä. Elossa. Saan pienen tyttäreni elossa syliini..

Pienet, täydelliset varpaat <3
Vaikka kaikki meni hyvin, pelko menetyksestä kaihertaa yhä tuolla sydänalassa. Mutta yritän vaientaa pelon kuiskailut ja todistella itselleni, että nyt kaikki on hyvin. Mikään ei meiltä enää häntä vie. Olen niin kiitollinen, että meitä on siunattu näin ihanalla asialla kuin omalla pienellä tyttärellä. 

Olen äiti. Äiti kahdelle. Enkelille ja elävälle.
Kauniit, pienet tyttöni.


Silloin kun sinä synnyit,
paistoiko aurinko?
Oliko taivaalla pilvi,
tähtien karkelo?

Silloin kun sinä synnyit,
olihan kaunista niin.
Lapsonen, et tiedä, 
kuinka sinua odotettiin.
Anna-Mari Kaskinen

torstai 6. elokuuta 2015

Unohtumaton hääpäivä

Tulin pikaisesti kertomaan, että täällä saatiinkin tiistaina viettää unohtumatonta 3-vuotis hääpäivää, kun pieni neitokainen päätti, että on hyvä päivä tulla maailmaan. Rakas pieni ja terve tyttäremme syntyi rv 35+2 sektiolla ja täällä ollaan onnesta sekaisin. ♡ Palaan joskus myöhemmin ehkä kertoilemaan tarkemmin tilanteiden kulkua, mutta nyt keskitytään pienen ihanan ihmeemme hoitamiseen ja ihastelemiseen. Olen niin onnellinen ♡♡♡

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Pikku potkuttelija ♡

Kuten eilen jo kerroinkin, tänään pääsimme kurkistamaan masun asukin vointia, kun kävimme aamusta rakenneultrassa. (Olo oli kyllä odotushuoneessa epätodellinen, että oikeastiko me tänne asti ollaan päästy?)  Viikonlopun jännitykset painoivat vielä mielessä ja minua pelotti mennä lääkärille. Onneksi mies oli sopinut työvuorot niin, että pääsi mukaan ja rauhoitteli tätä ylikierroksilla käyvää rouvaansa. Kerrottuani viikonlopun vuodosta, lääkäri tutki ensin, ettei olisi kyse hematoomasta tai ettei muustakaan hälyttävästä olisi merkkejä. Ei onneksi taaskaan ollut. Se sai minut jo vähän rentoutumaan.

Sitten lääkäri siirtyi tutkimaan vauvan rakenteita. Itse tuijotin vain lumoutuneena liikutuksen vallassa, miten rakas pienemme liikutteli pieniä käsiään ja jalkojaan. Näimme myös ensimmäistä kertaa miten hän nieleskeli ja avasi ja sulki pientä suutaan ♡ Sydän oli pakahtua onnesta ja rakkaudesta tuota pientä ihmistä kohtaan! Lopulta sitten kuulimme, että kaikki on kuin pitääkin. Kaikki näytti normaalilta ja kasvanut hän oli hyvin. Ja kuulimme toki myös kumpiko siellä mahtaa asustaa, senkin melko varmaksi pystyi jo lääkäri sanomaan vaikka kovin "kuvauksellinen" ei pikkuisemme halunnutkaan olla. Mutta se jääköön täällä vielä salaisuudeksi, minkä värisiä vaatteita päästään toivottavasti tulevaisuudessa ostamaan ;)

Toivottavasti tämä ultran myötä tullut ihana olotila taas kantaa hetken aikaa. Oli niin helpottavaa saada tietää, että vauva voi hyvin ja mitään hälyttävää syytä ei taaskaan vuodolle löytynyt. Voi kun ne nyt vaan häviäisivät kokonaan kiusaamasta! Ylimääräinen kontrolli kuitenkin sovittiin parin viikon päähän varmuuden vuoksi noiden vuotojen takia. Kerrankin tuntuu, että lääkärit ottavat minut ja huoleni todesta. Täällä hoito on muutenkin ollut paljon parempaa verrattuna viime vuonna saamaani kohteluun. Joten ehkä tämä taas tästä :) 

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Elämä kuljettaa

Tapahtui 1.1.2015 n. klo 02.30
En uskalla katsoa. Pyydän miestäni katsomaan ensin. Vakava ilme. Mitä, eikö? Mies lukee ohjetta otsa kurtussa. Katson itsekin. Katson hämmentyneenä miestäni, joka viimein sanoo: "Eipä tuo enää vahvempi voisi olla."  Oltiin kumpikin ensin tuijotettu väärää viivaa! (Sen siitä saa kun ostaa erilaisen testin kuin ennen) En voi uskoa tätä todeksi! Mutta totta se on! R-A-S-K-A-A-N-A! Aamulla oli vielä pakko tehdä viikkonäyttöinen testi. Ja positiivinenhan sekin oli. Ei hullumpi alku uudelle vuodelle!

Kummallista kyllä, en ollut yhtään niin paniikissa kuin silloin sain viimeksi positiivisen tuloksen vajaa vuosi sitten. Olo oli rauhallinen ja ajatus vain, että tottakai tämä menee nyt hyvin. Ei ole muuta mahdollisuutta. Vaikka eihän se huoli mihinkään häviä ja menneisyyden haamut yrittävätkin häiritä tätä uutta positiivisen ajattelun opetteluani. Mutta tällä kertaa toivon, uskon ja pidän sormet ristissä. Tänä vuonna MEILLE TULEE VAUVA!

----

Onnen huumassa ja uuden positiivisen asenteen innoittamana kirjoitin tuon tekstin ollessani rv 5+6. Mutta kun on kyse minusta, onhan se nyt liikaa vaadittu että onnellisuus tulisi helpolla ja ilman huolia. Raskausviikolla 6+3 vuosin hieman verta. Ruskehtavaa, mutta kuitenkin. Paniikki iski ja seuraavana päivänä menin purkamaan tuntojani neuvolaan, jossa vuodatin kaiken. Tuona hetkenä palasin taas kevään 2014 tunnelmiin. Siihen huoleen, murheeseen ja paniikkiin. Ei kai taas käy näin?! Ahdinkoni huomattuaan ihana neuvolatäti laittoi minulle lähetteen alkuraskauden ultraan, jonne pääsinkin jo samana päivänä. Luulin, että käynti parantaisi oloani ja saisi huoleni väistymään. Mutta päinvastoin. Lääkäri tutkaili hiljaa näkemäänsä ja sanoi, että kyllähän täällä jotain näkyy... Mutta itsekin näin, ettei siellä näkynyt sitä mitä odotin. Ei sykettä. Tuntui, että romahdin siinä hetkessä täysin. Mutta lääkäri yritti vielä sanoa, että ei pidä huolestua. Otetaan verikokeet ja katsotaan, onko hcg-arvot nousseet normaalisti. Jouduin odottamaan tuloksia viikonlopun yli ja ne olivat pisimmät kaksi vuorokautta vähään aikaan. Onneksi arvo oli kuitenkin noussut hienosti (yli 70 000) ja sain uuden ajan verikokeisiin ja ultraan parin viikon päähän. Vaikka kuinka oireiden (aivan jäätävä ympärivuorokautinen pahoinvointi) ja hcg-arvojen perusteella yritin luottaa, että kaikki on hyvin, pelko ja huoli oli läsnä koko kahden viikon ajan.

Edellinen yö ennen uusintaultraa meni pyöriessä ja huonosti nukkuessa. Onneksi mies oli vapaalla ja pääsi mukaani. Ensin lääkäri kertoi uudet hcg-arvot. "240 000, että ihan kunnon lukemat on." Vaikka arvo oli noin korkea ja valoi jo uskoa kaiken olevan kunnossa, tärisin astellessani ultrattavaksi ja pelkäsin katsoa ruudulle. Mutta sitten kun uskalsin katsoa näin maailman ihanimman näyn! Siellä se pieni oli, vastasi viikkoja ja sydän sykki! Aloin itkeä onnesta ja puristin miehen kättä. Meidän rakas pieni ♡
Mutta vuodot jatkuivat edelleen. Välillä oli päiviä, ettei mitään ja sitten taas oli. Epätietoisuus ja pelko ei jättänyt rauhaan. Sitten koitti nt-ultra, jota jännitin ihan tajuttomasti. Mies ei päässyt mukaan ja pelkäsin niin, ettei sykettä enää olisikaan. Mutta onneksi pelkoni oli turha. Siellä pieni ihana vauvamme heilutteli pieniä käsiään ja teki kuperkeikkoja. Kaikki kunnossa ♡ Mittaukset tehtyään ja ultrausta lopetellakseen, lääkäri käänsi vielä anturia kertaalleen ja katsoi minuun. "Tiedätkös mikä tämä on?" Sydän jätti muutaman löynnin välistä. "Sinä olet odottanut kaksosia.. Toisen kasvu vain on valitettavasti pysähtynyt joskus rv 7-8 paikkeilla.. Siitä ne sinun vuodotkin todennäköisesti johtuu. Eikös sinulle ole tästä mitään puhuttu?" Ei oltu ei. Itsekin kyllä varhaisultrassa rv9 katselin ja kummastelin tyhjältä näyttävää, ylimääräistä pussukkaa joka eläväisen rinnalla näkyi, mutten alkanut siinä sitten kyselemään enempää kun olin vain niin onnellinen nähdessäni elämää sisälläni. (Ja ajattelin, että no niin, kohtuni koettua kovia se on kehittyänyt ylimääräisen "onkalon") Nyt jälkikäteen ajateltuna on loogista, miksi näin sen pussin ja oireeni olivat niin vahvat ja hcg-arvoni niin korkeat. Ja miksi tunne kahdesta pienestä oli niin voimakas jo heti alusta asti. Miehellenikin puolitosissaan vitsailin, että siellä ne kaksoset köllöttää. Kaksoset. Olen odottanut kaksosia. Vaikka toisaalta olen surullinen, ettei toinen pienistä jaksanut jatkaa kasvuaan, olen iloinen ja kiitollinen tästä toisesta. Ja selvisipä syy ajoittaiseen vuoteluunkin siinä samalla.

Tässä siis syy aika laiskaan postaustahtiini. Ekat 13 viikkoa olin niin kauhean pahoivoiva, ettei bloggaaminen paljon edes houkutellutkaan. Keskittyi vaan olemaan oksentamatta, huonoin menestyksin. Ja muutenkin on ajatukset pyörineet niin tämän uuden raskauden ympärillä ja kun en siitä uskaltanut ennen tätä edes kirjoittaa, on tahti ollut hidasta. Tällä hetkellä eletään rv 18+0 ja ajattelin siis viimein astua ulos "raskauskaapistani" Olen niin onnellinen. Kiitollinen. Ja varmasti jonkin verran nyt myös raskauskuulumisia tänne kirjoittelen. Olen myös peloissani ja jännittynyt. Johtuen juurikin siitä, että ajankohta jolloin kaikki viimeksi kääntyi elämässä nurin lähestyy.. Edelleenkään en pidä itsestään selvyytenä, että pienokainen kotiin asti saadaan. Mutta rakastan niin jo tätä pientä ihmettämme, että ajatus menetyksestä salpaa hengityksen. Toivon niin kovin, että pikkusisarus Enkelillemme kotiin asti saadaan ♡

---

Olen tätä tekstiä nyt kirjoitellut pitkin raskautta. Tuon viimeisen kappaleen kirjoitin sunnuntaina kun lähes neljä viikkoa oli ennättänyt sujua "normaalisti"(=ilman vuotoa) ja olin jo lähellä painaa julkaise-nappia. Tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Mitä jos pilaan kaiken tällä julkaisulla? Jätin julkaisematta tekstin silloin ja nousin mennäkseni vessaan. Ja pyyhkiessä paperiin tuli verta. Kirkasta verta. EI. Eikai tämä helvetti alkaisi taas alusta? Kiitos pääsiäispyhien, kunnon tutkimuksiin pääsin vasta eilen. Mitään selitystä ei vuodolle löytynyt. Pieni voi hyvin, kaikki näytti normaalilta. Mutta pelko ja ahdistus, että tämäkin onni meiltä viedään, se tuli nyt lopullisesti jäädäkseen. Vuodot on tällä hetkellä jonkin verran rauhoittuneet, mutta eivät loppuneet. Rentoudun ehkä sitten jos/kun tämä pieni ensimmäisen kerran parkaisee. Mutta nyt uhmaan tätä universumia ja siis paljastan, että toistaiseksi täällä ollaan 19 viikolla raskaana.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Tassun jäljet sydämessä

Tässä oman rakkaan lemmikkini touhuja katsoessa, ajattelin näin Maailman eläinten päivän kunniaksi lisätä postauksen, jonka omistan nelijalkaisille ystävillemme. Itse olen erittäin eläinrakas ja eläimet ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Harvoin ihmiset antavat tarpeeksi arvoa näille karvaisille tukijoille ja kuuntelijoille. Oma lemmikki, kaikkine piirteineen, oli ne sitten rasittavia tai ihania, on ainakin minulle ollut henkireikä. Itse olen kokenut lohduttavaksi oman lemmikin läsnäolon silloin kun olen ollut todella maassa. Vaikka kissoista sanotaan, että ne ovat itsekkäitä ja epäsosiaalisia eläjiä, on todettava, että oma kisuni on kyllä kaikkea muuta. Kissa seuraa minua joka paikkaan ja tulee lohduttamaan jos näkee minun itkevän. Pitää seuraa kun olen yksin. Oma karvapallo kehräämässä sylissä rauhoittaa ja tuo lohtua. Nytkin kisu kiipesi syliini nukkumaan. ♡

Olen lukenut jonkin verran eläinten terapiakäytöstä. Eläimen silittäminen ja sille juttelu helpottaa oloa. Onhan siitä tieteellistäkin näyttöä, että esimerkiksi lemmikkikissan silittäminen ja sen rauhoittavan kehräämisen kuunteleminen alentaa verenpainetta ja stressitasoja. Ja pitää tietenkin muistaa kaikki opaskoirat, joita on koulutettu avuksi vanhuksille ja vammautuneille. En nyt ala pitämään luentoa kaikenmaailman tutkimuksista enkä mihin ja mitä kaikki eläimiä käytetään apuna ihmisten arjessa. Mutta haluan vain nostaa esille sen, että myös surun hetkellä omasta lemmikistä voi olla suuri apu. Se ei osaa sanoa mitään, ei kertoa lohdutuksen sanoja. Se ei anna sinulle vastauksia kysymyksiisi, mutta se on läsnä. Se kuuntelee, rakastaa sinua ehdoitta ja tuo päiviisi valoa. Muistakaamme siis lemmikkejämme ja antakaamme niille arvoa. Olivat ne sitten kissoja, koiria, kaneja tai kultakaloja, mitä tahansa.