Muistojen kevät

Toiset muistelevat tulevana viikonloppuna mahdollisesti vuoden takaisia mukavia valmistujaisia. Niitä hienoja ylioppilasjuhlia ja muita sukujuhlia. Miettivät kesäloman alkamista. Minulle lähestyvä viikonloppu saa tulvimaan mieleen muistot hautausmaasta, kirkonkellojen kaukana kuuluvista lyönneistä ja kädessäni kantamastani kukkakimpusta. Kimpusta, jonka laskin pienen tyttäremme hautakummulle.

Muistan kuinka pitkältä matka hautausmaan läpi tuntui. Loputtomalta. Ja niin lopulliselta. Jalat veivät eteenpäin, mutta tuntui kuin ne eivät olisi olleet omani. Osa minusta olisi halunnut lakata kävelemästä tuota tietä loppuun asti. Tekemästä sitä niin pelottavan lopullista matkaa, joka oli nyt tehtävä. 

Vierelläni kulki mieheni, kantaen pientä arkkua. Arkkua, joka kätki sisäänsä kalleimman aarteemme. Muistan kuinka kurkkua kuristi, kuinka kyyneleet puskivat kuumina ja kitkerinä silmiini. Lopulta en nähnyt enää edes edessäni kävelevää pappia enkä kanttoria.

Sitä en muista, liikkuiko tuolloin hautausmaalla muita. Tuntui, kuin pääni sivuille olisi ollut asetettuna jotkin esteet, jotka estivät näkemästä. Katseeni oli suunnattuna suoraan eteenpäin, pitkin kapeaa kirkkomaan käytävää.

Mutta muistan tuon pienen siunaustilaisuuden. Muistan, miten kanttori lauloi. Itse en itkultani juurikaan ymmärrettäviä sanoja saanut muodostettua. Muistan, kuinka kanttorikin kyynelehti. Muistan, mitä pappi sanoi. Muistan, kuinka puristin mieheni kättä. Kättä, joka tuntui turvasatamalta musertavan surun keskellä. Ainoalta asialta, joka piti minut kiinni tässä todellisuudessa.

Muistan kuinka epätodelliselta tuntui katsoa pienen arkun katoavan maan syliin. Kuinka epätodelliselta tuntui nähdä oma mies luomassa umpeen oman tyttärensä hautaa. Mutta kaikki tuo oli tärkeää tehdä. Sai tehdä edes jotain oman pienokaisensa hyväksi. Ja kuten pappi oli kuulemma sanonut jälkeenpäin; Ne olivat pienet, suuret hautajaiset.

Nämä ajatukset viime keväästä alkoivat pyöriä jo viime yönä mielessäni. Miten ihmeessä sitä sai kaiken silloin järjestettyä? Uni ei sitten meinannut tulla ei millään, ajatukset alkoivat vain kiertää kehää. Mutta sitten masuvauva sai potkuillaan ja möyrinnällään palaamaan taas tähän todellisuuteen. Niitä kuulostellessani taisin lopulta sitten nukahtaakin. Olen niin kiitollinen tästä pienestä ihmeestä, joka tällä hetkellä kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä kohtuni suojassa. Hän tulee jonain päivänä kuulemaan isosiskosta, joka enkelinä katsoo meitä tuolta jostain. Vaikka tämä uusi raskaus onkin siirtänyt menetyksen surua osittain syrjään ja tuonut tilalle uudenlaisen elämäntilanteen, uuden alun, uusine huolineen, ei se muuta sitä tosiasiaa, että jokin korvaamaton meiltä silloin vietiin.

Käydessäni viime viikolla pienen Enkelimme haudalla, sanoin siskolleni kuinka ristiriitainen olo siinä seistessäni onkaan. Jos emme olisi joutuneet luopumaan esikoisestamme, ei tätä uutta pientä varmastikaan olisi nyt tulossa. Mutta elämää ei voi käsikirjoittaa. Sitä ei voi kukaan ennalta määrätä. Emme saaneet häntä luoksemme, mutta toivon niin kovin, että tämä pieni saadaan. Rakastan. Jo niin sanoinkuvaamattoman paljon.

Tänään viimeksi kävin oman mielenrauhani vuoksi tarkistuttamassa, että kaikki on hänellä hyvin. Ja olihan siellä. Komeita potkusarjoja sai osakseen ultra-anturi ja äiti sai ihastella pienten jalkojen ja käsien viuhtomista monitorilta. Hurjaa, enää jokunen kuukausi ja olet toivottavasti käsivarsillani. Kotona äidin ja isän luona. Sukulaisten ihasteltavana. Mutta maltamme odottaa, että olet tarpeeksi vahva. Siihen asti, maltathan rakas pikkuiseni pysyä suojassa äidin masussa? Ei ole kiire minnekään.

Tänään

Tänään on se päivä. Tasan vuosi sitten sydämeni hajosi pienen pieniksi palasiksi. Murenin. Ajattelin, että kuolen itsekin. Että elämäni päättyi siihen hetkeen kun menetin pienokaisemme. Niin monet itkut on jo itketty ja niin monet tulen vielä itkemään. Muistot pysyvät aina sydämessäni. Muistot pienen pienestä tyttärestämme, jota emme saaneet koskaan syliimme. Jota emme saaneet tuoda kotiin.

Hipaisi hiljaa enkelin siipi,

kauneinta maailmassa näytti.

Salaa sitten ovesta hiipi,

enkelin oikeutta käytti.

Nukkui pieni

enkelin siipien suojaan ja lähti, 

nyt pikkuisemme

on taivaan kirkkain tähti.
-unknown

Tänään minä sytytän kynttilän sinun muistoksesi, rakas pieni lapseni. Kiitos, kun sain tutustua sinuun edes sen pienen hetken, tuntea sinun läsnäolosi masussani. Olisinpa vain saanut oppia tuntemaan sinut paremmin. Kuulla äänesi. Nähdä kuinka kasvat ja kehityt. Kiitos, kun kävit elämässämme tuon pienen hetken. Vaikka et voinutkaan jäädä luoksemme, sydämissämme sinä elät aina.

"..The moon will rise, the sun will set

But I won't forget.."

Celine Dion- Fly

Pelko saa vallan helposti

Tänään käytiin neuvolassa. Juteltiin, kuinka pelottaa. Pelottaa, kuinka onnellinen olotila on alkanut hiipiä ja täyttää mielen. Jos uskaltaa olla onnellinen, käykö jotain pahaa? Neuvolatäti sanoi, että höpsis nyt nautitte! Kaikkihan on hyvin.

Kuunnellaan sydänääniä. Neuvolatäti on kuulevinaan jotain poikkeavaa sykkeessä. Laittaa lähetteen sairaalaan, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ei kuulemma pidä huolestua. Myöhäistä! Kyyneleet kohoaa silmiin.. Tää ei oo enää totta... 

Tälle päivälle ei enää aikoja ole, pyydetään tulemaan huomenna. Huomenna. Olisin halunnut jo tänään!! Ja kaikista näistä päivistä juuri huomenna. No, eiväthän he tiedä, mikä päivä huomenna on. Eikä se merkitse heille mitään.. Mutta onko se oleva ikuisesti meidän kohtalonpäivämme?

Uskalsinpa mennä sanomaan ääneen, että olen onnellinen. Heti rankaistiin. Pelko, tuo ainainen vieraamme. Se ei poistu koskaan.

Mietteitä ja kuulumisia

En ole saanut aikaiseksi taas kirjoittaa oikein mitään. Paljon on asiaa mielessä, mutta ulos ei meinaa saada kirjoitettua. Eniten päänvaivaa aiheuttavat edelleen vuodot, joita tulee ja menee ja joista ei aina tiedä mikä ne laukaisee. Vaikka kuinka yrittäisi niihin suhtautua rennosti, on se todella vaikeaa. Viikonloppuna verinen vuoto taas käväisi säikyttelemässä, mutta onneksi loppui tällä kertaa aika nopeaan. Sovittiin työnantajan kanssa ja lääkärin kehoituksesta niin, että koska selkeästi työviikot lisäävät vuotojen mahdollisuutta olen nyt kotona masua kasvattelemassa ja odottelen rauhassa vauvan saapumista. Onneksi minulla on niin ihana työnantaja, joka ymmärtää, että turhia riskejä ei nyt oteta. Vauvan ja minun hyvinvointi on nyt tärkeintä.

Nyt elellään 24. raskausviikkoa ja tänään oli jälleen seurantaultra, jossa kaikki oli hyvin. Pieni kasvaa normaalisti ja rakenteitakin tarkasteltiin vielä uudella laitteella tarkemmin. Kaikki oli niin kuin pitääkin <3 Mutta taaskaan pieni ei suostunut kunnolla kuvattavaksi, vaan piteli välillä molempia käsiään kasvojen edessä. Äitin pikku hassu <3

Viikonloppuna äitienpäivä herätti monenlaisia ajatuksia. Mieleen tuli viime kevät. Vuosi sitten, odotin meidän enkeliä ja kaikki hehkuttivat kuinka ensi vuonna saamme mekin juhlia kunnolla äitienpäivää, pienen nyytin kanssa. Mutta silloin korjasin koko ajan, että ehkä. Jotenkin sen kummasti sisimmässään jo tiesi, että niin ei tule tapahtumaan. Ja niinhän siinä kävi, että ei mennyt kauaa kun meille syntyi kaunis, pikkuinen enkeli-tytär. Tänä vuonna kaikista huolista ja murheista huolimatta, olo on ollut levollisempi. Tällä kertaa jopa jollain tasolla uskon (tai kovasti ainakin yritän), että tämä pienokainen kotiin asti tulee ja saamme viettää syksyllä isänpäivää ja ensi keväänä juhlia äitienpäivää. Omana pienenä perheenä.

Levollisuuttani lisää ehkä hitusen tieto siitä, että pienimmät keskoset, jotka ovat selvinneet ovat syntyneet 24. viikolla. Vaikka parempi tietenkin aina mitä pidemmälle päästäisiin.  Pitäisi nyt vain entistä enemmän yrittää ottaa rennosti ja ajatella, että tällä kertaa kaikki menee hyvin. Kun tällä hetkellä ei edes onneksi näy viitteitä siitä, että pienokaisella olisi aikomustakaan tulla ennen aikaisesti. Mutta pieni pelko keskosuudesta on jossain tuolla alitajunnassa. Kun satuin vielä lukemaan, että äidin oma keskosuus voi lisätä riskiä ennen aikaiselle synnytykselle. Jälleen kerran ei voi kuin todeta; tieto lisää tuskaa.

Pikku murunen, kasva ja kehity rauhassa, suojassa äidin masussa. Ei ole vielä mikään kiire..