Vappu oli ja meni. Sen mukana tuli nähtyä ihan liian monta "vappupalloa" Instagramissa, Facebookissa ja livenä. Huomasin taas niiden samojen vanhojen tunteiden nousevan esiin piiloistaan, jotka olivat vallalla vuonna 2014. Kateus. Suru. Elämän epäreiluus. Ihan tuntemattomien vauvamahahehkutukset saivat kyynelien partaalle ja armottoman ketutuksen päälle. Luulin jo päässeeni näistä katkeruuden tunteista, mutta niin ne vaan hyökkäsivät taas takavasemmalta ja pyyhkivät ylitse hyökyaallon lailla.
Olen niin vihainen omalle keholleni. Välillä tuntuu, että pitäisikö ihan nipistää itseään todetakseen, että jep ei ole vieläkään unta tämä.. Jotenkin on iskenyt tajuntaan, mikä outolintu sitä omassa lähipiirissä oikeasti onkaan. Lähes kaikilla jotka ovat raskaaksi tulleet, on yhtä monta lasta kuin raskauksia on ollut. Itsellä kun luku on 5 raskautta ja yksi elävä lapsi. Ja eniten edelleen meinaa katkeruuden tunteita nostaa pintaan on se, että moni ystävä joka on lasten teon aloittanut paljon meidän jälkeen, on jo "lapsensa tehnyt". Mutta kai nämä tunteet on taas kertaalleen käytävä läpi, jotta pääsee eteenpäin.
Joku minulta kysyikin, että miten jaksan tämän kaiken. En varmaan jaksaisikaan, ellei minulla olisi miestäni eikä meidän ihanaa Tiitua. Ilman heitä makaisin varmasti kaikki päivät sängyssä peiton alla kiroten paskaa maailmaa ja kohtaloa. Elämä on epäoikeudenmukainen, siinä nyt ei ole mitään uutta. Toisille vain jaetaan kortit vähän huonommalla kädellä ja itse taisin olla väärässä jonossa kun onnea tällä elämänalueella jaettiin.
Viime päivät tosin ovat saaneet ajattelemaan, että voisihan asiat olla huonomminkin. Meillä menee "huonosti" tällä osa-alueella, jollakin saattaa elämä muuten olla päivittäistä taistelua jaksaa selviytyä päivästä toiseen. Puolison sairaus saattaa kuormittaa arkea tai töissä menee huonosti, you name it. Asiat ovat suhteellisia, siitä nyt ei tarvitse minun alkaa luennoimaan. On välillä vain niin pelottavan helppoa jäädä niihin katkeruuden ja miksiainamullekäynäin-tunteisiin roikkumaan. Helpompi valittaa, kuin keskittyä niihin hyviin asioihin mitä elämältä on jo saanut. Siksi yritänkin työstää näitä epäonnistumisen ja katkeruuden tunteita, jotta ne väistyisivät taas pian taka-alalle. Päivisin ei aikaa ole jäädä märehtimään, illat ovat asia erikseen. Mutta pikkuhiljaa taas kohti eheämpää minää... Turhauttavaa vaan aloittaa tämä palasien liimaus uudelleen ja uudelleen. Mitä jos joku päivä lohkeamat ovat liian suuria, säröt heikentäneet perustuksia ja liima ei vain enää pidäkään? Toivottavasti sitä päivää en tule näkemään.
Nämä viimeisimmät keskenmenot ovat saaaneet entistäkin enemmän elämään tässä hetkessä. Tiskikoneen täyttö, pyykin ripustus tai imurointi on saanut jäädä tuonnemmaksi silloin kun pienet kädet ojentuvat kohti ja pieni ääni sanoo "äiti". Kun ne pienet kädet kantavat kirjaa kutsuen lukuhetkeen. Tottahan arki pyörii ja hommat hoituvat, mutta ajallaan. Päätin myös, että aioin laittaa kiertoon myös osan Tiitun vanhoista vaatteista ja tavaroista. Luovun hiljalleen sitten kun-ajattelusta ja siirryn haaveilussa takaisin sille jos ja ehkä asemalle. En jemmaa vaatteita kun niille ei välttämättä enää käyttäjää tule. Ostetaan sitten taas puuttuvia jos tarvetta tulee. Toki ihan kaikesta en luovu, sen aika on kun kaikki kivet on käännettynä ja kaikki on lopullista. Siihen asti kaikki on mahdollista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsettomuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsettomuus. Näytä kaikki tekstit
maanantai 8. toukokuuta 2017
maanantai 9. toukokuuta 2016
Ensimmäinen
Eilen oli ensimmäinen äitienpäiväni. Ensimmäinen "oikea" äitienpäivä. Olenhan viettänyt jo kaksi äitienpäivää raskaana, tulevana äitinä.
Menneiden vuosien aikana olen viettänyt äitienpäivää monenlaisissa tunnelmissa. Mutta päällimmäisenä mielessäni ovat viimeiset kolme vuotta. Kolmen vuoden sisään olen kokenut kolme hyvin erilaista äitienpäivää. Vuonna 2014; olin äitienpäivän aikaan raskaana ja kaikki toitottivat kuinka ensi vuonna saisin viettää ihan OIKEAA äitienpäivää. Miten ihanaa! Eikös vain! Hymyilisit nyt! Itse en uskaltanut iloita, en uskoa enkä luottaa. Olinhan ajatuksissani vielä siinä lapsettomuuden ja äitiyden välimaastossa, missä kaikki voisi olla ohi silmäräpäyksessä. Ja kaikkihan tietävät kuinka siinä sitten kävi...
Vuosi 2015. Edelleen välitilassa. Sydämessä menetyksen tuska ja pelko sekä epävarmuus tulevasta. En ollut edelleenkään virallisesti äiti. Kasvatin kuitenkin jälleen uutta elämää kohtuni suojissa, mutta tällä kertaa ei kukaan uskaltanutkaan sanoa, että ensi vuonna sitten... Mutta yllätyin kun sain kuitenkin kahvin ja aamupalan sänkyyn, kuin oikea äiti konsanaan. Olin niin liikuttunut kun siskoni järjesti niin, että myös minä sain äitienpäivän aamupalan sänkyyn oman äitini kanssa. Ajattelin, että jos nytkin käy huonosti niin sainpahan edes kerran viettää perinteistä äitienpäivää.
Tänä vuonna sydämeni täyttyi onnesta ja kiitollisuudesta. Sain halata ja suukottaa omaa pientä tuhisevaa lastani. Katsoa pienen riemua kun hän näkee kissan liittyvän aamupalapöytään. Liikutuin, kun näin pienen Tiitumme puettuna mekkoon ja ryömivän innoissaan kohti minua. Sain vihdoin viettää ensimmäistä ihan omaa äitienpäivää. Olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen tästä etuoikeudesta, että saan käyttää itsestäni nimitystä äiti. Että jonain päivänä saan myös kuulla pienen Tiitumme kutsuvan minua äidiksi. Kaikilla niin ei ole, enkä itsekään vielä edes synnärillä uskaltanut luottaa, että tällainen onni myös minulle suodaan.
Ajatuksia herätti myös tämä artikkeli johon törmäsin viime viikolla. On hyvä, että lapsettomuutta nostetaan esiin, ettei se olisi enää tabu. Asia josta pitäisi vaieta ja jota pitäisi hävetä. Vaikka vihdoin näiden vuosien ja vaiheiden jälkeen saan sanoa itseäni äidiksi, on osa minusta aina lapseton. Lapsettomuuden tuska teki minuun säröjä, menetys rikkoi palasiksi, mutta Tiitumme syntymä on hionut säröjen reunat tylpemmiksi ja liimannut palasia yhteen. Uskaltaisin silti väittää, että ajattelen edelleen monista asioista hyvin eri tavalla kuin joku joka ei ole lapsettomuutta tai oman lapsen menetystä kokenut. Siksi päätän tämän postaukseni seuraavaan sitaattiin, joka voisi olla minun suustani;
Menneiden vuosien aikana olen viettänyt äitienpäivää monenlaisissa tunnelmissa. Mutta päällimmäisenä mielessäni ovat viimeiset kolme vuotta. Kolmen vuoden sisään olen kokenut kolme hyvin erilaista äitienpäivää. Vuonna 2014; olin äitienpäivän aikaan raskaana ja kaikki toitottivat kuinka ensi vuonna saisin viettää ihan OIKEAA äitienpäivää. Miten ihanaa! Eikös vain! Hymyilisit nyt! Itse en uskaltanut iloita, en uskoa enkä luottaa. Olinhan ajatuksissani vielä siinä lapsettomuuden ja äitiyden välimaastossa, missä kaikki voisi olla ohi silmäräpäyksessä. Ja kaikkihan tietävät kuinka siinä sitten kävi...
Vuosi 2015. Edelleen välitilassa. Sydämessä menetyksen tuska ja pelko sekä epävarmuus tulevasta. En ollut edelleenkään virallisesti äiti. Kasvatin kuitenkin jälleen uutta elämää kohtuni suojissa, mutta tällä kertaa ei kukaan uskaltanutkaan sanoa, että ensi vuonna sitten... Mutta yllätyin kun sain kuitenkin kahvin ja aamupalan sänkyyn, kuin oikea äiti konsanaan. Olin niin liikuttunut kun siskoni järjesti niin, että myös minä sain äitienpäivän aamupalan sänkyyn oman äitini kanssa. Ajattelin, että jos nytkin käy huonosti niin sainpahan edes kerran viettää perinteistä äitienpäivää.
Tänä vuonna sydämeni täyttyi onnesta ja kiitollisuudesta. Sain halata ja suukottaa omaa pientä tuhisevaa lastani. Katsoa pienen riemua kun hän näkee kissan liittyvän aamupalapöytään. Liikutuin, kun näin pienen Tiitumme puettuna mekkoon ja ryömivän innoissaan kohti minua. Sain vihdoin viettää ensimmäistä ihan omaa äitienpäivää. Olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen tästä etuoikeudesta, että saan käyttää itsestäni nimitystä äiti. Että jonain päivänä saan myös kuulla pienen Tiitumme kutsuvan minua äidiksi. Kaikilla niin ei ole, enkä itsekään vielä edes synnärillä uskaltanut luottaa, että tällainen onni myös minulle suodaan.
Ajatuksia herätti myös tämä artikkeli johon törmäsin viime viikolla. On hyvä, että lapsettomuutta nostetaan esiin, ettei se olisi enää tabu. Asia josta pitäisi vaieta ja jota pitäisi hävetä. Vaikka vihdoin näiden vuosien ja vaiheiden jälkeen saan sanoa itseäni äidiksi, on osa minusta aina lapseton. Lapsettomuuden tuska teki minuun säröjä, menetys rikkoi palasiksi, mutta Tiitumme syntymä on hionut säröjen reunat tylpemmiksi ja liimannut palasia yhteen. Uskaltaisin silti väittää, että ajattelen edelleen monista asioista hyvin eri tavalla kuin joku joka ei ole lapsettomuutta tai oman lapsen menetystä kokenut. Siksi päätän tämän postaukseni seuraavaan sitaattiin, joka voisi olla minun suustani;
"Äitienpäivänä lapset luulevat, että juhlimme minua. Oikeasti minä juhlin heitä"
Ulla Ahvenniemi
lauantai 16. tammikuuta 2016
Onko oikeasti vuosi 2016?
Viimeiset pari vuotta on näin jälkikäteen ajateltuna mennyt hujauksessa. Vuosi 2014. Surun, ahdistuksen, loppumattomien kyynelien ja suuren ikävän vuosi. Vuosi, joka on päässäni edelleen täyttä suttua, harmaata massaa. Tuntuu, kuin ajan kulu olisi pysähtynyt. Että minä olisin pysähtynyt tuona kauheana toukokuun aamuna klo 05.10. Lakannut olemasta. Kuin koko elämäni olisi lakannut olemasta. Etten olisi vanhentunut päivääkään, tehnyt yhtään mitään muuta kuin surrut. Todellisuudessa hoidin työni, elin, hengitin. Kukaan asiakkaistani ei tiennyt mitä meille oli tapahtunut. Kukaan ei kadulla voinut arvata, että tein sisäistä kuolemaa. Ei kaupan kassa, ei bussikuski työmatkalla. Ei vaikka joka soluni huusi elämän vääryyttä, loputonta ikävää.
Kuin vaivihkaa siirryttiin vuoteen 2015. Vuoteen, joka oli raskas erilaisista syistä. Menetyksen kipeä muisto, vuosipäivät. Uuden raskauden, uuden pienen menettämisen pelko. Kahden viime vuoden ajan olen pelännyt paljon. Niin paljon, ettei voi yhdellä päällä ymmärtää. Pelännyt menettämistä, kuolemaa, epäonnistumista.
Vasta tänään jotenkin konkretisoitui se, että oikeasti en ole uskaltanut elää ilman pelkoa lähes kahteen vuoteen. En ajatella ajan kulua. Vasta kun ääneen tänään sanoin, että yli vuosi sitten muutimme uuteen kaupunkiin, se iski tajuntaan. Yli vuosi! Mihin hävisi viime vuosi? Sinne pelon ja orastavan toivon sairaaseen hippaleikkiin? Siihen kun päivä päivältä, aamu ja ilta kerrallaan yritti selvitä siihen hetkeen, että saisi vihdoin oman pienen syliin. Ja vihdoin siitä tulikin totta.
Vuosi 2015. Vuosi, jolloin saimme viimein rakkaan tyttären syliimme. Mutta pelot pitivät edelleen otteessaan. Kun raskausajan pelot väistyivät, alkoi pelko kätkytkuolemasta, pelko hänenkin menettämisestään. Jotenkin tämä aika tytön syntymän jälkeen on mennyt jollain tavalla omassa kuplassani. Että vasta viime viikkoina olen herännyt siihen, että meillä oikeasti on kohta jo puolivuotias ihana pieni tytär. Kun katson tuota pientä ihmettä, sydämeni on pakahtua rakkaudesta. Halusta suojella kaikelta pahalta.
Tajusin, että en uskaltanut nauttia raskausajasta. En uskaltanut ajatella, että vauva syliin saadaan kuin millisekunnin ajan kerrallaan. Ja kohta taas soimasin itseäni, että olin uskaltanut edes sen hetken luottaa tulevaan. Ja monesti kun annoin itselleni luvan hetken höllätä, tiukensi pelko taas kuristusotettaan ja säikytykset pakottivat nöyrtymään elämän koukeroiden edessä.
Nyt on siis jo vuosi 2016. Oikeasti. Aika on mennyt eteenpäin, vaikka en olekaan sitä ajatellut. Jälleen mennään kevättä, surun vuosipäivää kohti. Mutta tänä vuonna pikkusisko, valontuojamme, on muistuttamassa että elämä on todella mennyt eteenpäin. Ja tuonut mukanaan paljon mistä olla kiitollinen. Mutta yksi on edelleen poissa, vaan ei koskaan unohdettu.
Kuin vaivihkaa siirryttiin vuoteen 2015. Vuoteen, joka oli raskas erilaisista syistä. Menetyksen kipeä muisto, vuosipäivät. Uuden raskauden, uuden pienen menettämisen pelko. Kahden viime vuoden ajan olen pelännyt paljon. Niin paljon, ettei voi yhdellä päällä ymmärtää. Pelännyt menettämistä, kuolemaa, epäonnistumista.
Vasta tänään jotenkin konkretisoitui se, että oikeasti en ole uskaltanut elää ilman pelkoa lähes kahteen vuoteen. En ajatella ajan kulua. Vasta kun ääneen tänään sanoin, että yli vuosi sitten muutimme uuteen kaupunkiin, se iski tajuntaan. Yli vuosi! Mihin hävisi viime vuosi? Sinne pelon ja orastavan toivon sairaaseen hippaleikkiin? Siihen kun päivä päivältä, aamu ja ilta kerrallaan yritti selvitä siihen hetkeen, että saisi vihdoin oman pienen syliin. Ja vihdoin siitä tulikin totta.
Vuosi 2015. Vuosi, jolloin saimme viimein rakkaan tyttären syliimme. Mutta pelot pitivät edelleen otteessaan. Kun raskausajan pelot väistyivät, alkoi pelko kätkytkuolemasta, pelko hänenkin menettämisestään. Jotenkin tämä aika tytön syntymän jälkeen on mennyt jollain tavalla omassa kuplassani. Että vasta viime viikkoina olen herännyt siihen, että meillä oikeasti on kohta jo puolivuotias ihana pieni tytär. Kun katson tuota pientä ihmettä, sydämeni on pakahtua rakkaudesta. Halusta suojella kaikelta pahalta.
Tajusin, että en uskaltanut nauttia raskausajasta. En uskaltanut ajatella, että vauva syliin saadaan kuin millisekunnin ajan kerrallaan. Ja kohta taas soimasin itseäni, että olin uskaltanut edes sen hetken luottaa tulevaan. Ja monesti kun annoin itselleni luvan hetken höllätä, tiukensi pelko taas kuristusotettaan ja säikytykset pakottivat nöyrtymään elämän koukeroiden edessä.
Nyt on siis jo vuosi 2016. Oikeasti. Aika on mennyt eteenpäin, vaikka en olekaan sitä ajatellut. Jälleen mennään kevättä, surun vuosipäivää kohti. Mutta tänä vuonna pikkusisko, valontuojamme, on muistuttamassa että elämä on todella mennyt eteenpäin. Ja tuonut mukanaan paljon mistä olla kiitollinen. Mutta yksi on edelleen poissa, vaan ei koskaan unohdettu.
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Saamarin sunnuntai!
Tänään on taas itkettänyt, ärsyttänyt, masentanut. Niin kuin lähes jokainen sunnuntai viime aikoina. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, sunnuntaisin on mieli ollut todella maissa. Mikä ihme se onkin, että aina sunnuntaina kaikki alkaa taas pyöriä päässä?
No, eipä tuota tietysti kauan tarvitse miettiä. Yleensä sunnuntait olen vapaalla ja kotona. Vieraitakin harvoin sunnuntaisin on. Yksinkertaisesti on siis aikaa ajatella! Viikolla yritän pitää itseni kiireisenä, päivät menee töissä ja illat virkkaan tai värkkään jotain muuta. Sitä suloista itsepetosta harrastan siis edelleen. Mutta sittenpä koittaa se laiska sunnuntaiaamu ja kaikki vyöryy taas päälle. Tänään haikeus iski jo aamupalapöydässä eikä vieläkään ole mennyt kokonaan pois. Kuinka monta kertaa minun täytyy jauhaa nämä samat asiat, käydä läpi nämä samat tunteet, ennen kuin helpottaa? Tuntuu, että olo on vain ottanut takapakkia.
Minua ärsyttää ehkä tällä hetkellä eniten juuri se, että joudun käymään uudestaan läpi myös ne tunteet jota koin lapsettomuuden kovimmissa tuskissa. Olen niin katkera, että kun olin jo jollain tavalla päässyt sinuiksi lapsettoman minäni kanssa annetaan toivoa ja sitten otetaan se pahimmalla mahdollisella tavalla pois. Nyt joudun suremaan lapsettomuuden lisäksi myös lapseni kuolemaa. En mahda sille mitään, että itken tätä vääryyttä kerta toisensa jälkeen uudestaan. Vaikka kuinka yritän sanoa itselleni, että elämän on jatkuttava. Vaikka kuinka yritän kovasti iskostaa päähäni, että elämässäni on paljon hyvää ja aihetta olla kiitollinen. Mutta tekee silti niin v***** kipeää ajatella joutumista luopumaan jostain mitä on aina halunnut ja kaivannut. En vain pääse yli enkä ympäri tästä katkeruudesta, että elämän piti mennä näin. On niin pirun vaikea päästää irti ajatuksista, että mitä nyt voisi olla. Mutta tänään totesin, että minun on pakko. Pakko ainakin yrittää. Pakko! Mitä lujemmin yritän pitää kiinni menneestä, sitä vaikeampaa vain teen elämästäni. Ja siinä sivussa myös muiden elämästä. Mutta se onkin sitten eri asia kuinka monta tällaista sunnuntaita vielä tarvitsen, ennen kuin olen sinut kaiken tämän kanssa.
No, eipä tuota tietysti kauan tarvitse miettiä. Yleensä sunnuntait olen vapaalla ja kotona. Vieraitakin harvoin sunnuntaisin on. Yksinkertaisesti on siis aikaa ajatella! Viikolla yritän pitää itseni kiireisenä, päivät menee töissä ja illat virkkaan tai värkkään jotain muuta. Sitä suloista itsepetosta harrastan siis edelleen. Mutta sittenpä koittaa se laiska sunnuntaiaamu ja kaikki vyöryy taas päälle. Tänään haikeus iski jo aamupalapöydässä eikä vieläkään ole mennyt kokonaan pois. Kuinka monta kertaa minun täytyy jauhaa nämä samat asiat, käydä läpi nämä samat tunteet, ennen kuin helpottaa? Tuntuu, että olo on vain ottanut takapakkia.
Minua ärsyttää ehkä tällä hetkellä eniten juuri se, että joudun käymään uudestaan läpi myös ne tunteet jota koin lapsettomuuden kovimmissa tuskissa. Olen niin katkera, että kun olin jo jollain tavalla päässyt sinuiksi lapsettoman minäni kanssa annetaan toivoa ja sitten otetaan se pahimmalla mahdollisella tavalla pois. Nyt joudun suremaan lapsettomuuden lisäksi myös lapseni kuolemaa. En mahda sille mitään, että itken tätä vääryyttä kerta toisensa jälkeen uudestaan. Vaikka kuinka yritän sanoa itselleni, että elämän on jatkuttava. Vaikka kuinka yritän kovasti iskostaa päähäni, että elämässäni on paljon hyvää ja aihetta olla kiitollinen. Mutta tekee silti niin v***** kipeää ajatella joutumista luopumaan jostain mitä on aina halunnut ja kaivannut. En vain pääse yli enkä ympäri tästä katkeruudesta, että elämän piti mennä näin. On niin pirun vaikea päästää irti ajatuksista, että mitä nyt voisi olla. Mutta tänään totesin, että minun on pakko. Pakko ainakin yrittää. Pakko! Mitä lujemmin yritän pitää kiinni menneestä, sitä vaikeampaa vain teen elämästäni. Ja siinä sivussa myös muiden elämästä. Mutta se onkin sitten eri asia kuinka monta tällaista sunnuntaita vielä tarvitsen, ennen kuin olen sinut kaiken tämän kanssa.
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
Everything happens for a reason?
Viime kuukaudet ovat saaneet minut todella pohtimaan elämää. Kaiken tarkoitusta ja miksi asioita tapahtuu. Uskon tai ainakin uskoin jonkinlaiseen johdatukseen, kohtaloon ja siihen että asiat tapahtuvat syystä. Kaikelle tänä vuonna tapahtuneelle ei vain ole tuntunut löytyvän järkevää selitystä tai hyväksyttävää syytä, miksi niin tapahtui. Mitä tällä meille halutaan opettaa? Mihin meitä on tällä kaikella on ollut tarkoitus kouluttaa? Jos tämän kaiken tarkoitus on ollut tuhota kaikki positiivinen ajattelu ihmisestä, siinä on onnistuttu. Jos tämän kaiken tarkoitus on ollut häivyttää se vähäinenkin taipumus huolettomaan elämänasenteeseen, niin poissa on. Jos tämän kaiken tarkoitus on ollut pyyhkiä pois usko saada oma perhe, jep, onnistui sekin. En enää usko saavani tilaisuutta olla äiti elävälle lapselle. En usko, että voimme onnistua. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö edelleen niin palavasti haaveilisi äitiydestä, omasta pienestä. Ettenkö edelleen toivoisi kuulevani oman vauvani ensiparkaisua, suloista jokeltelua ja ensimmäisiä sanoja. Etteikö oman lapsen kaipuu raastaisi minua sisäisesti ja tuntuisi palana kurkussani. En vain enää jaksa uskoa, että niin koskaan tapahtuu. Enää en pysty ajattelemaan juuri mistään asiasta, että se voisi mennä hyvin. Todella hieno juttu ihmiselle joka on jo aikaisemmin ajatellut asiat aina pahimman kautta. Nyt tämä kauhuskenaarioihminen on vain tullut jäädäkseen.
Viime vuosi, tai pikemminkin puolitoista vuotta, oli rankkaa aikaa. Lapsettomuuden tuska oli repiä minut kappaleiksi. Kadotin itseni niihin oviksen tikuttamisiin, oireiden kyttäämisiin ja turhaan toiveikkuuteen. Ja joka kerta epäonnistuessa sitä putosi aina vain korkeammalta ja korkeammalta. Ei hirveästi lohduttanut lääkärien sössötykset siitä kuinka on aikaa ja kuinka nuoria ollaan. Ja kun se raskaus jo kerran käväisi niin kyllä sitä paksuna ollaan ennen kuin huomaatkaan! Juupa juu.. Kun sitten viimein puolentoista vuoden piinan jälkeen aloin jo hyväksyä sen, ettei meille lasta tule, tuntuu niin kohtuuttomalta antaa toivon nousta piilostaan ja ottaa se sitten niin julmasti pois. Miksi? Miksi juuri silloin kun olin jo jotenkuten sinut itseni ja lapsettomuuteni kanssa meidän annettiin onnistua? Mutta onnellista loppua ei annettu kuitenkaan. Juuri siksi tämä menetys tuntuu vieläkin kohtuuttomammalta jos vain mahdollista. Jos olin kuvitellut tuolloin lapsettomuuden tuskissani olevani pohjalla, niin voi kyllä, sen pohjan alta paljastui vieläkin syvempi kuilu. Ja sieltä ei niin vain enää ylös rämmitäkään. Enpä arvannut, että tämä vuosi tulisi peittoamaan edellisen vuoden rankkuudellaan 6-0. Pelottaa ajatellakin mitä ensi vuosi tuo tullessaan.
Olen miettinyt, että oliko tämän kaiken tarkoitus opettaa meitä arvostamaan lasta, jos semmoinen vielä jonain päivänä saadaan kotii asti. Mutta sitten ajattelen, että emme kyllä ole pitänyt lapsen saantia mitenkään itsestään selvyytenä tähänkään asti. Joten miksi tällaiset oppirahat olisi siis pitänyt maksaa? Ei käy järkeen. Olen niin kovasti yrittänyt etsiä tarkoitusta tälle kaikelle. Miettinyt niin monen monelta kannalta, mutta valmista ei tule. Eräänä iltana puhuimme mieheni kanssa siitä, että aina sanotaan kuinka pitäisi olla kiitollinen siitä mitä on. Niin olenkin. Olen kiitollinen niin monesta asiasta elämässäni, että niiden luettelemiseen tarvitaan kyllä ihan oma postauksensa. Mutta vaikka kuinka olen kiitollinen monista asioista ja arvostan sitä mitä minulla jo on, ei se vain poista tätä tunnetta, että jotain puuttuu. Jotain todella tärkeää ja ainutlaatuista on kadoksissa. Löytääkö se ikinä kotiin?
Viime vuosi, tai pikemminkin puolitoista vuotta, oli rankkaa aikaa. Lapsettomuuden tuska oli repiä minut kappaleiksi. Kadotin itseni niihin oviksen tikuttamisiin, oireiden kyttäämisiin ja turhaan toiveikkuuteen. Ja joka kerta epäonnistuessa sitä putosi aina vain korkeammalta ja korkeammalta. Ei hirveästi lohduttanut lääkärien sössötykset siitä kuinka on aikaa ja kuinka nuoria ollaan. Ja kun se raskaus jo kerran käväisi niin kyllä sitä paksuna ollaan ennen kuin huomaatkaan! Juupa juu.. Kun sitten viimein puolentoista vuoden piinan jälkeen aloin jo hyväksyä sen, ettei meille lasta tule, tuntuu niin kohtuuttomalta antaa toivon nousta piilostaan ja ottaa se sitten niin julmasti pois. Miksi? Miksi juuri silloin kun olin jo jotenkuten sinut itseni ja lapsettomuuteni kanssa meidän annettiin onnistua? Mutta onnellista loppua ei annettu kuitenkaan. Juuri siksi tämä menetys tuntuu vieläkin kohtuuttomammalta jos vain mahdollista. Jos olin kuvitellut tuolloin lapsettomuuden tuskissani olevani pohjalla, niin voi kyllä, sen pohjan alta paljastui vieläkin syvempi kuilu. Ja sieltä ei niin vain enää ylös rämmitäkään. Enpä arvannut, että tämä vuosi tulisi peittoamaan edellisen vuoden rankkuudellaan 6-0. Pelottaa ajatellakin mitä ensi vuosi tuo tullessaan.
Olen miettinyt, että oliko tämän kaiken tarkoitus opettaa meitä arvostamaan lasta, jos semmoinen vielä jonain päivänä saadaan kotii asti. Mutta sitten ajattelen, että emme kyllä ole pitänyt lapsen saantia mitenkään itsestään selvyytenä tähänkään asti. Joten miksi tällaiset oppirahat olisi siis pitänyt maksaa? Ei käy järkeen. Olen niin kovasti yrittänyt etsiä tarkoitusta tälle kaikelle. Miettinyt niin monen monelta kannalta, mutta valmista ei tule. Eräänä iltana puhuimme mieheni kanssa siitä, että aina sanotaan kuinka pitäisi olla kiitollinen siitä mitä on. Niin olenkin. Olen kiitollinen niin monesta asiasta elämässäni, että niiden luettelemiseen tarvitaan kyllä ihan oma postauksensa. Mutta vaikka kuinka olen kiitollinen monista asioista ja arvostan sitä mitä minulla jo on, ei se vain poista tätä tunnetta, että jotain puuttuu. Jotain todella tärkeää ja ainutlaatuista on kadoksissa. Löytääkö se ikinä kotiin?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)