It is back again

Se on täällä taas. Toveri Ahdistus seuranaan kaveri Suru. Eilen oli niin ihanaa viettää aikaa rakkaan siskoni kanssa ja höpötellä niitä näitä ja kuunnella ja keskustella hänen asioistaan. Tuli ajateltua ihan kaikkea muuta kuin omaa tilannettaan ja oloaan. Hetkittäin sitä osaa keskittyä ajattelemaan muita asioita, mutta olen huomannut, että silloin kun niin tekee, vyöryy kaikki surulliset ja ahdistavat asiat kaksin verroin taas päälle.

Mies lähti aamulla kuitenkin töihin, ei ollutkaan tänään vapaa päivää. Aamupäivä meni sitten itkiessä. Nukkuessa ja itkiessä. Miettiessä jälleen kerran elämän epäreiluutta ja sitä miksi meille kävi näin. Pitäisi se kantelukin tehdä sairaalan toiminnasta ja kohtelusta. Tiedän tasan tarkkaan mitä aion kirjoittaa ja miten, mutta miksi se on niin vaikeaa saada konkreettisesti aikaiseksi? Ehkä minua pelottaa se, miten kestän henkisesti tuon valitusrumban ja sen miten sairaalalta siihen vastataan. Jos/kun eivät suostukaan myöntämään virhettään. Vihaan tätä olotilaa. Vihaan tätä tunteiden aaltoliikettä ja tätä epämääräistä mustaakin mustempaa möykkyä joka puristaa rinnassa. Möykkyä, joka välillä tuntuu liukenevan ja sitten taas jymähtävän takaisin entistä suuremmalla voimalla. Tähän mystiseen myökkyyn sekoittuu vuoron perään kateus, katkeruus ja viha. Kolme asiaa, joita en haluaisi tuntea, mutta näin se nyt vaan tuntuu menevän. Loma olisi nyt niin tervetullut asia...

Laatuaikaa

Viikonloppu mennä hujahti työn ja ystävän tapaamisen merkeissä. Oli kiva huomata, miten mieheni ystävä on ottanut myös minut kaveripiiriinsä mukaan. Vietettiin oikein kiva ilta ravintolassa ja sitten seuraavana päivänäkin vietettiin aikaa kaikki kolme yhdessä, ennen kuin lähdettiin omille suunnillemme. Hän kotipaikalleen ja me mieheni J:n kotipaikalle.

Tultiin eilen J:n kanssa anoppilaan talonvahdiksi, kun talonväki on matkoilla muutaman päivän. Ihanaa päästä luonnon rauhaan, grillaamaan ja olemaan vaan yhdessä rakkaan kanssa. Siskoni suostui onneksi kisun vahdiksi, kun en raaskinut sitä lähteä taas kuljettamaan. Vaikka kisu hyvin täällä anopin saunanlauteilla viihtyykiin, on oma kopsa kotona paras paikka.

Tänään kävin töissä pyörähtämässä ja nyt olisi kaksi vapaata. Ilokseni sain kuulla, että mies menee huomenna vasta illaksi töihin ja keskiviikko olisi mahdollisesti jopa vapaa. Yhteinen aika kun on ollut aika kortilla viime aikoina, ei voi muuta kuin nauttia näistä hetkistä ♡ Puusauna, linnunlaulu, kesäilta ja oman kullan kainalo. Voiko ihanampaa enää olla?

Aasiakaspalvelija?

Tällä viikolla on ollut sellainen vauva, taapero ja raskausmaha hyökkäys töissä että oksat pois. Niinpä eilen illalla tästä, flunssasta (poskiontelontulehdus +antibioottia taas kiitos nam), väsymyksestä ja ihan yleisestä ketutuksesta johtuneen itkuahdistuskohtauksen jälkeen mietin, että milloinkohan tulee se hetki kun en oikeasti saakaan enää pidettyä töissä yllä aspa hymyäni ja kaikkia ajatuksiani omana tietonani? Ottaa vaan niin nykyään päähän sellainen turhanpäiväinen kitinä ja nurina. Onhan se tietysti kiva myyjään purkaa se oma paha olo ja kaikki mikä on muka niin "perseellään". Eilen juuri miehelle avauduin, että teki eräällekin nipottajalle mieli sanoa muutama kipakampi kommentti jonka maailma meinaa kaatua yhteen pieneen ruttuun, jonka saa kuitenkin ihan silittämällä suoraksi. Mies totesi, että tällaisilla turhan narisijoilla ei ole tainnut oikeista murheista olla hajuakaan.

Olo on ihan hirveä johtuen siitä, että olen aiemmin kokenut sopivani asiakaspalvelijaksi. Mutta nyt tuntuu, että mittari kiertää punaiselle tavallista useammin. Mies yritti lohduttaa,  että niin pitkään kun purnaan vain mielessäni, ei minulla ole kuulemma mitään syytä ajatella, että olisin huono asiakaspalvelija. No, totta se kaiketi on. Itsestä vaan tuntuu oudolta olla nykyään niin perusnegatiivinen ja valittaja. Se ei vaan ole normaalia minua. Tai mikä nyt enää nykyään on minulle normaalia? Olen mielestäni aina yrittänyt pyrkiä positiivisuuteen ja kääntämään asioita parhain päin mielessäni. Mutta jotenkin se nyt tuntuu vaan olevan niin vaikeaa.. Mutta kai tämä tästä tasoittuu..?

Ei tätä uneksi enää muuttaa voi

Tänään tuli kuluneeksi tasan kaksi kuukautta siitä, kun elämä heitti kaikki nurin niskoin. Tyttö on ollut vahvasti taas mielessä. Tänään tulin ajatelleeksi myös erästä viime syksyistä iltakävelyä, jonka mieheni kanssa teimme hautuumaan läpi. Silloin huomiomme kiinnittyi pieneen hautakiveen. Kiveä lähempää tarkastellessamme, huomasimme, että siihen oli haudattu vauva, joka oli kuollut ennen syntymäänsä. Muistan kuinka kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, kun puhuimme siitä, että ei voi kuvitellakaan sitä vanhempien kokemaa tuskaa jonka oman lapsen kuolema aiheuttaa. Eikä olisi ollut niin väliksi saada tietääkään.

Nyt ei tosiaan tarvitse enää kuvitella, nyt sen tietää. Tiedämme, miltä tuntuu haudata oma lapsi. Kauan kaivattu pienokainen. Kantaa pientä arkkua sylissä ja laskea se kylmään maahan. Matka hautuumaan poikki ei ole ikinä tuntunut niin pitkälle ja raskaalle kuin tuona toukokuun päivänä, jona pikkuisen tyttömme hautaan siunasimme.

Nyt kun kävelemme hautausmaalla, askeleet eivät enää viekään vain sen läpi. Enää ei tarvitse vain kuvitella asioita. Vaan nyt ne johdattavat valkoisen ristin luo, ristin, johon on kirjoitettu vauva M. Sen näkeminen ensimmäisen kerran konkreettisesti, kirjoitettuna, puristi sydämeni kasaan.. Salpasi hengitykseni.. Kuin osa minustakin olisi kuollut.

Pohdiskelua

Tässä flunssan kourissa vapaapäivää viettäessä, on taas ollut aikaa pohdiskella tätä elämää. Mitä syksy tuo tullessaan? Sen myötä piti tulla vauva, muutto ja miehelle uusi työpaikka. Näistä kaksi jälkimmäistä voisi vielä tietysti toteutua, vauva-arjen tilalle tulisi vain minullekin uusi työpaikka (tai työttömyys). Nykyisestä työpaikasta kun loppuu työt varmaan noin kuukauden kuluttua. Tällä hetkellä tuntuu oman jaksamisen kannalta järkevältä pitää palkalliset lomat poies ja sitten etsiä töitä. Tai varmaan lomaillessa jo töitä kyselen kun nuo työpaikat taitaa olla aika kiven alla. Tai sitten opiskelemaan? Mutta mitä? Kun ei nyt tuo koulunpenkille palaaminenkaan oikein innosta.

Miehen työkuviot pitäisi selvitä elokuun loppuun, niin ehkä minunkin on sitten järkevämpää etsiä töitä/opiskelupaikkaa kun tietää varmasti onko muutto toiselle paikkakunnalle edessä. Vaikka tämän vuoden pitikin olla muutosten vuosi, en osannut varautua ihan tällaiseen. Kaiken piti olla selvillä, minun piti olla nyt jo äitiyslomalla ja meidän piti olla laittamassa kotia valmiiksi uudelle tulokkaalle. Nyt kaikki on kuitenkin ihan levällään.. Mies kyllä on yrittänyt rauhoitella ja kehotti olemaan stressaamasta töistä ja kaikesta tulevasta, mutta minkäs tällainen stressikimppu itselleen mahtaa. Mistä löytyisi se kytkin, jolla käännetään tämä pää hetkeksi "relax"-asentoon? Ei taida minusta sellaista löytyä..

Pitäisi kai osata ajatella, että kun kerran on se n. 1,5kk lomia pitämättä niin oikeasti pidän ne ja teen sitä mikä tuntuu itsestä hyvälle. Antaisin itselleni aikaa. Aikaa käsitellä tätä kaikkea. Aikaa parisuhteelle ja ystäville. Keskittyisin rakentamaan elämääni uudestaan nykyisten tarvikkeiden pohjalta. Nyt vaan pitäisi kai itselleni saada vakuutettua se, mitä muille olen sanonut, että kaikella on tapana järjestyä.

P.s Mies tulee tänään taas viikonlopuksi kotiin, ihanaa <3

Precious child

Tämä kappale alkoi soida päässäni viime yönä joka kerta kun keskellä yötä heräilin. Eikä se lähtenyt sieltä pois koko päivänä. Joten oli pakko kuunnella se vielä tänään ennen nukkumaan menoa. Ei ehkä se fiksuin veto yötä vasten, mutta oli pakko. https://m.youtube.com/watch?v=3c_U0ctrJDo
Hyvää yötä pieni enkelini <3

In my soul there is a hole that can never be filled..

Ahdistus

Viimeksi kun olin vapaalla oli olo paljon parempi. Tänään jatkuu eilen erään (normaalioloissa maailman ihanimman) uutisen kuulemisen jälkeen alkanut rintakehää painava ja silmiin väkisin kyyneleet tunkeva ahdistus. Minun pitäisi olla onnellinen ja pohjimmiltani tietysti olenkin. Kyse kun on rakkaaseen ystävään liittyvästä asiasta ja asiasta, joka samalla vaikuttaa minunkin elämääni. Tämä on vain niin saakelin ristiriitaista! Oloa ei helpota yhtään myöskään tämä prkleen kurkkukipu, joka näytti tulevan jäädäkseen..

Tämä asia josta toisaalta tunnen niin suurta iloa ja onnea ja toisaalta taas katkeruutta ja surua, on se, että meille syntyi eilen pieni ihana kummilapsi. Ahdistuksen aiheuttaa se, että meidän lapsilla piti olla vain muutaman kuukauden ikäero. Meidän piti saada ystäväni kanssa yhdessä olla äippälomalla ja työnnellä ylpeinä vaunuja kaduilla. Pystynkö ikinä katsomaan kummityttöäni ilman, että ajattelen joka kerta sitä mitä meilläkin piti olla? Mietinkö sitä, kun hän oppii kävelemään niin meidän tyttö ei sitä tee tai kun hän oppii sanomaan ensimmäiset sanansa, mietin mitkä ne olisivat meidän tytöllä olleet.  Omasta menetyksestä kun on vasta vajaa pari kuukautta, kuinka pystyn ottamaan vastaan toisen onnen? Odotin niin innolla kummiksi tulemista (ja toki edelleen) mutta pelottaa kuinka reagoin kun ensimmäisen kerran hänet nään. Eilenkin tuli itku jo kun näin pelkän kuvan tästä suloisesta pienestä neidistä. Vaikka kuinka ajattelen, ettei toisten onni ole meiltä pois... huoh.. kaikki tuntuu silti niin epäreilulta. Välillä tuntuu, ettei kestä katsoa edes täysin tuntemattomia vastaan käveleviä pallomahoja ja vaunuja työnteleviä pareja, niin kuinkas tästä sitten kuuluisi selvitä? Olenko paha ihminen ja kauhea ystävä kun tunnen näin..?

Koettelee, vaan ei hylkää (vaimitensenytolikaan?)

En ole aiemmin saanut aikaiseksi kirjoittaa muusta kuin henkisestä tuskastani, jota tytön menetyksen jälkeen koin. Mutta tänään todettuani, että taitaa olla vastustuskyky alhaalla kaiken tämän jälkeen kun taas kerran pukkaa flunssaa ja kaktus muutti viime yönä kurkkuun asumaan, ajattelin kertoilla myös tästä fyysisestä puolesta.

Sairaalakeikat ja sairaslomakierre ei katkennut tytön syntymään, vaikka niin kuvittelin. Ajattelin, että fyysinen toipuminen lähtee tottakai käyntiin ja töihin paluu auttaisi myös. Mutta ei sitä meikäläistä niin vähällä tunnuta päästävän. Kärsitään sitten kerralla pikkasen enemmän. Nyt seuraa siis sairaskertomus, joka alkaa tytön syntymän jälkeisestä päivästä. Varoitan jo etukäteen, että tulee sitten ihan suoraa tekstiä.

Silloin minulle tehtiin kaavinta, koska kaikki jälkeiset ei kuulemma olleet tulleet kohdusta pois. Lääkäri sanoi, että koska olen saanut kärsiä jo muutenkin niin paljon, niin yritetään vähän edesauttaa toipumisen alkamista tällä toimenpiteellä. Noh, eihän siinä, nukutus, toimenpide ja samana iltana kotiin paranemaan. Tai niinhän sitä maallikkona luuli. Kyllä se tietysti kahden ja puolen viikon verenvuodon jälkeen rupesi tuntumaan, että luulisihan tuota ettei siellä enää mitään pitäisi olla mikä vuotaa. No, siinä vielä viikonloppuun asti kuuntelin oloani (tässä vaiheessa toimenpiteestä oli n. kolme viikkoa) ja luulin vielä sinä sunnuntaiaamuna kun sairaalaan sitten jouduin, että kaikki on ihan hyvin. Niinhän tuo olo olikin hieman kohentunut, vuodot hallinnassa ja kivut siedettäviä. Kunnes iltapäivällä kuin taikaiskusta alkoivat yhä kovenevat kivut ja TODELLA runsas verinen vuoto. Meiltä sairaalaan on vähän reilu puolen tunnin matka ja tässä ajassa verta oli tullut paljon. Ensiavun tiskillä sanoinkin, että jos ette halua kohta siivota tätä lattiaa, niin kannattaisi varmaan päästää minut suoraan lääkärin luo.

Nopeasti sitten vartija saattoikin meidät yläkertaan ja synnärille. Sinne (tai ylipäätään koko sairaalaan) en olisi mistään hinnasta halunnut, mutta pakkohan se oli. Kun ovi sitten avattiin, niin ensimmäinen kysymys oli "Oletkos tulossa synnyttämään?" Are you f*cking kidding me? Näytänkö muka siltä häh? Tässä vaiheessa ajateltiin miehen kanssa, että täähän lähti taas hyvin käyntiin, mutta pistettiin ihan sen piikkiin, että kun kerran synnärille tullaan, ni sitä kysytään automaattisesti.  Sen jälkeen kun pääsin tutkimushuoneeseen, tuli paikalle kätilö, jolle tämä toinen hoitaja alkoi selostaa tilannettani. "Rouva on synnyttänyt kolme viikkoa sitten ja.." ja siihenhän tämä kätilö sitten heti iloisesti, että "Onneks olkoon!" Tässä vaiheessa itku tuli. Eikö nää helevetti voi tehä mitään oikein? Milloin nää möläytykset loppuu? Joo, eihän tämä henkilö tiennyt mitä on käynyt, mutta olisihan hän voinut kuunnella hoitajan asian loppuun ja muutenkin kun oli jääny paska maku koko paikasta, niin se tuntu todella pahalta. No sitten tuli itse lääkäri paikalle, tutki ja määräsi tarkkailuun ja antibiootit suoneen. Ajattelin siinä sängyssä maatessani, että no kohta lisää antibioottia vaan ja sillä selvä. Mutta koska edellä jo mainitsin, niin eihän miua niin helpolla edelleenkään päästetty. Sainpa sitten vielä anafylaksian ja oli hengenlähtö lähellä. Jos mies ei olisi ollut mukana ja hälyttänyt hoitajaa, kun en itse siihen kyennyt, ei varmaan kovin hyvin olisi käynyt. Kyllä sitä happinaamari kasvoilla ja kauheiden kipujen keskellä ajatteli, että ei tää vaan voi olla totta! Mutta kaikki tää on niin totta kun olla voi.

Sitten seuraavana päivänä tutkivat miut tarkemmin ja totesivat että jotainhan tuolla kohdussa vielä on ja paljon. Kaikkea eivät kuulemma olleetkaan edes ottaneet sieltä pois (niin kuin sitä tavan talliaisena luulisi) kun ei kuulemma yleensä sen vertaiset haittaa. Juu ei tuntunu haittaavaan. Muuten vaan tulehduin ja kaikki paska alusta. Jouduin siis uusintakaavintaan. Ja niin oli koko kolmen viikon oletettu toipuminen heitetty hukkaan. Ja sitten menin niin huonoon kuntoon kun menetin toimenpiteessä paljon verta ja joutuivat tiputtamaan kaksi pussia verta miulle, että saatiin oloa edes vähän kohenemaan.

Seuraavana päivänä sain sitten kuulla, että tulehdus ynnä muut komplikaatiot johtuivat siitä, että edellisen kaavinnan tehnyt oli jättänyt sikiökalvon osia kohtuuni. Ja mikä "hauskinta", jälkitarkastuksessa (jonka ajan olivat peruneet ilmoittamatta minulle!) selvisi syy siihen, että lapsiveteni ylipäätään menivät niin aikaisin, oli tulehtuneissa sikiökalvoissa. Että näin. Eihän siitä tietty mitään haittaa ollut ei, kun tulehtunutta raskausamateriaalia jätetään kohtuun... Ei voi muuta kun kysyä, että jos nähdään se vaiva että ihminen nukutetaan toimenpidettä varten, niin miksi sitä ei sitten tehdä kunnolla?? Edelleen luotto on aika nollissa koko sairaalaa kohtaan. Potilasasiamieheen ollaan yhteydessä kunhan joskus saisi niin paljon voimia kerättyä, että jaksaa sen valitusrumban aloittaa. Nyt vaan pidetään sormet ja varpaat ristissä, että nyt viimein alkaisi olla fyysisesti kunnossa. Yhtään sairaalakeikkaa ei miun järki enää tämän asian tiimoilta kestä.

Vapaapäivä

Meinasin taas synkistellä tähän jotain, mutta ei. Tänään tulee iloisempi postaus. Kun kerrankin on edes hitusen parempi olo, niin en anna synkistelylle nyt valtaa vaan keskityn siihen mikä tänään tuntuu hyvältä. Piste.

Joten: Tänään on vapaapäivä! Kissun kanssa lötköillään anopin sohvalla ja tiiraillaan ikkunan ohi lentäviä lintuja. Niin ja kärpäsiä. Perhoset oli se suurin ihme ja kumma. Niitä kun ei hirveästi kerrostalon ikkunasta näe. Kuulosteltiin traktorin ja paalaimen ääntä. Sepäs se vasta kumma ääni olikin! Ei olla taidettu siis heinänkorjuun aikaan kisun kanssa täällä vierailla tai sitten heinät on talon lähipelloilta silloin ollut jo korjattuna. Ihanaa päästä välillä maalle ja toivottovasti joku päivä myös asutaan näissä maisemissa ja.. (aaand cut! Enempää ei tästä aiheesta tänään muuten tulee itku.) Siis.. Aurinko paistaa ja olohuoneen ikkunasta näkee kuinka ohra heiluu tuulessa. Ja ulkona on kesä! Tänään on ensimmäistä kertaa tuntunut sen edes jotenkin tajuavan.

Minut armahdettiin heinänkorjuusta, niin ei tarvitse niistää nenää ruvelle ja aivastella non-stoppina. Sitä miehelleni nauroinkin jo jokin vuosi takaperin, että kunnon maalaisemäntä miustaki tullee ku ei tarvii ku ajaa autolla heinäpellon ohi niin jo saa pärskiä. Mutta vaimomatskua olin kuulemma siitä huolimatta, vaikka peltotöihin miusta ei olekaan. :)

Kävin aamulla hieman shoppailemassa (vaikka tilin saldo ei kyl antas nyt myöten). Löysin jokin aika sitten kivan pienen askartelukaupan ja sinne suuntasin tänäänkin. Ostin kivoja leimasimia ja mustetta kun olivat kerran alennuksessakin. Askartelutarvikkeitahan ei ole koskaan liikaa, vai mitä? Ajatuksena oli kylläkin alunperin mennä etsimään jotain kivoja uusia vaatteita, mutta ei tällä kertaa tarttunut mitään mukaan. Kuten en yleensäkään yksin saa mitään vaatteita ostetuksi. Ja kriteerinä kun oli, että mustaa en tänään osta. Mustaa on vaatekaappi pullollaan. Tänä aamuna kaupungille lähtöä tehdessänikin päälläni oli taas pelkkää mustaa, alusvaatteita myöten. Kuitenkin ennen lähtöä vielä sanoin miehelleni, että pakkoko se on aina mustaan pukeutua? Jos tänään tuntuu, että muukin väri on ok, niin miksi en sitä tee? Kai sitä voisi edes yrittää pukeutua pirteämmin jos mielikin vaikka piristyisi samalla vähän. Niinpä suuntasin takaisin vaatekaapille ja vaihdoin ylleni kesäisen vihreän mekon ja vihreän kukan laitoin hiuksiini. Miehen kommentti, miten kauniilta kuulemma näytin, kruunasi tämän. Siitä alkoi tämä hyvä päivä.

Se oli kiehahdus, karmea päivällinen kiehahdus..

Myönnän, että tuli kirjoitettua edellinen teksti aika pikaisesti ja sen suurempia ajattelematta. Mutta en mahda sille mitään, että katkeruus ja viha nostaa välillä rumaa päätään ja kateuden vihreä peikko hyppii jostain uumenistaan esiin.

Mutta tosiaan, tv on saanut pysyä kiinni aika paljon viimeisen reilun puolentoista kuukauden ajan. Toki sitä jo lapsettomuudesta kipuillessa välillä teki mieli heittää kaukosäädin upouuden tv:n ruutuun, mutta nyt viiltää ja syvältä. Varsinkin "on se niin helppoa tämä lapsen saanti" tai "raskauduin just silloin kun suunniteltiin" yms. saa mittarin heilahtamaan punaiselle sillä sekunnilla.

Ja tulipa tässä mieleen samaan syssyyn lause, joka saa karvat nousemaan pystyyn ja jonka kuullessa pitää nykyään kerätä kaikki itsehillinnän rippeet kasaan, on raskaana olevan naisen suusta kuultuna: "Voi v**** kun mää näytän niin valaalta tässä asussa. Ihan kauheeta kamalaa äääää!" Tekis niin mieli sanoa, että oisit vaan prkl onnellinen tosta mahastas ja siellä asustavasta pienestä ihmeestä. Vois kato elämä olla toisinkin! Tai että voidaan toki vaihtaa, jos mie otan tuon siun mahan niin otatkos sie tän tuskan, häh? Mutta ei, sitähän en tee vaan silloin otetaan aspa hymy naamalle ja mölyt pidetään mahassa. Ennen yritin edes jotain älähän nyt, upea olet plaaplaa suuntaista sanoa. Nykyään on helpompi olla vain kommentoimatta kokonaan.

Huoh.. Kyllä huomaan, miten suru ja katkeruus vaihtelevat monesti saman päivän aikana. Eteeni tepsutti pikkuisissa Crocseissaan, mansikkahattu päässä, suloinen pieni tyttö, joka napitti minua isoilla sinisillä silmillään ja esitteli hiekanmuruja ja kiviä joita pieneen käteensä oli kerännyt. Itkua sai aivan toden teolla pidätellä kun taas tajusi, että oma pieni tyttöni ei ikinä tule tekemään mitään näistä asioista, mitä tämä pieni tyttö tuolla pesäpallokentän reunalla touhusi.

P.s taas sataa..

Tv kiinni!

Ajattelin jo aikaisemmin laittaa muuataman sanasen tästä aiheesta. Ja nyt keikahti kuppi nurin. Jo jokin aika sitten purpatin siitä, ettei edes tv:tä voi nykyään katsoa, ilman että siellä synnytetään tms. asiaan liittyvää. Lempisarjani on pannassa ja ruokaohjelmatkaan eivät näköjään enää ole turvallista katsottavaa. Tänään sen taas huomasi. Avasin tv:n ja ajattelin hetken katsoa ohjelmaa, joka käsitteli kuppikakkuja. Ja pam! Meni ehkä puoli minuuttia, kun ruudulle lävähti keskustelu lastensaannista ja näytettiin kun mennään iloisena ultraan. Siis oikeasti! Olenko se vaan minä vai mitä?! Onko se liikaa vaadittu, että saisi nollata aivoja edes hetken? Mutta joo, pidän tuon töllön kiinni siis tästä eteenpäinkin...

Ilta tullut on taas

Illat ja etenkin nukkumaan meno on edelleen se vaikein hetki päivästä. Kun hiljentyy käydäkseen nukkumaan, muistot tulvivat mieleen. Muistan kuinka pikkuinen liikehti vilkkaasti juuri nukkumaan käydessä. Aivan kuin ilmoittaen, että täällä sitä ollaan, hyvää yötä äiti. Kuinka hän vastasi napakalla potkulla vatsan päälle lasketun käden painoon. Ihan ensimmäinen yö kotona tapahtuneen jälkeen oli yksi hirveimmistä. Kun vastausta ei enää tullutkaan..

Vaikeita illoista tekee myös se, että joudun olemaan nyt taas jatkossa aika monena iltana ja yönä yksin. Mieheni on työharjoittelussa toisella paikkakunnalla, eikä aina pääse yöksi kotiin. Ja sairaslomani loputtua en voi olla koko ajan mukana siellä missä hän on. Olen aina ollut hyvin ikävöivää sorttia ja yksin nukkumiseen totuttautuminen on hankalaa. Mutta varsinkin nyt on toisen läsnäolon kaipuu korostunut. Noh, onneksi puhelimet on keksitty ja voi edes kuulla toisen äänen vaikka ei voikaan nähdä. Ja onneksi kotona on kisu, joka pitää seuraa ja tulee viereen nukkumaan ja kehräämään. Se auttaa edes hieman rauhoittumaan. Nytkin tuo pieni ihana karvapallo istuu sylissäni kun kirjoitan tätä. Mamman kissa ♡

Onnekseni vanhempani asuvat lähellä ja siskokin on kesän kotikulmilla. Voin olla illat heidän kanssaan, jos tuntuu vaikealta olla yksin ja tulla sitten kotiin nukkumaan. Muutenkin olen tosi kiitollinen perheelleni, isovanhemmilleni ja appivanhemmille, jotka ovat olleet tukena ja isona apuna tämän kaiken keskellä. Sitä vaan kun ei meinaa aina muistaa ääneen sanoa.

To my dear friends

Kaikki on tuntunut taas viime päivinä todella vaikealta. Itku tulee ja monta kertaa päivässä. Mutta on ollut ihana huomata, kuinka paljon minulla on hyviä ystäviä, joihin voin tukeutua. Ihania ystäviä, jotka jaksavat kuunnella samat juttuni moneen kertaan ja auttavat löytämään jotain hyvää niistäkin päivistä, jolloin tuntuu ettei mikään suju. Ja tietysti höpöttelevät kanssani myös niitä näitä, jotta ajatuksia saa myös muualle.

Sydäntäni lämmitti, kun eräs ystävä, jota en ole nähnyt kohta neljään vuoteen ja jonka kanssa ollaan pidetty yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti, laittoi minulle kortin. Halusi jotenkin pitkän välimatkan päästä tuoda valoa päivääni ja todellakin onnistui siinä. Pieni teko, mutta niin iso vaikutus. Ja ystäväpariskunta, joiden kanssa olemme nivoutuneet yhteen ajan myötä, on tuntunut myös entistä läheisemmältä. Kun olin sairaalassa komplikaatioiden takia, he tulivat minua katsomaan. He eivät varmasti arvaakaan, miten iso asia se minulle oli. Myös eräs lapsuudenystävä, joka välillä tuntui lipuneen jonnekin kauemmas ulottuviltani, on tuntunut palanneen elämääni takaisin.

Nyt tunnen itseni tyhmäksi, kun ajattelin, että mitä jos kokemuksemme ajaa ihmiset kauemmas. Ettei kukaan enää uskaltaisi lähestyä tai tietäisi miten kanssamme puhutaan. Niin ei onneksi ole käynyt. Haluan heidän tietävän, että minulle voi puhua kuten ennen ja kuuntelen edelleen myös muiden murheita ja iloja. Olen pohjimmiltani edelleen minä, vaikka välillä itsestä onkin tuntunut, että olen vain varjo entisestä. Vaikka olenkin tällä hetkellä rikki ja ajatus ei tahdo kulkea, yritän parhaani mukaan olla myös sellainen ystävä, jonka nämä kaikki ihanat ansaitsevat.

Kiitos kaikki rakkaat kun olette olemassa <3

Väliinputoajat

Tuntuu, että olemme jollain tavalla väliinputoajia tässä kokemassamme asiassa. Tapahtuu paljon alkuraskauden keskenmenoja tai sitten jokin menee pieleen vasta paljon myöhemmin. Eräs kätilökin minulle sanoi, että on harvinaista, että keskiraskaudessa menee jotain pieleen. Hän oli kuulemma ollut alalla vajaat 20 vuotta ja olin ensimmäinen tapaus hänen työurallaan. Siinä hetkessä se tuntui pahalta, ihan kuin hän jotenkin olisi yrittänyt lohduttaa, että ei näin yleensä vaan käy. No kiva kun kerroit, mutta meillepä kävi.

Tuntuu, että vertaistukea kyllä löytyy ennen rv 12 tapahtuneiden keskenmenojen kokeneille ja sitten taas rv22 jälkeen lapsensa menettäneille löytyy vaikka mitä ryhmiä. Ja tuntuu, että niihin meillä ei ole asiaa, netissä olevat ryhmätkin ovat suljettuja. Enkö osaa etsiä oikeasta paikasta? Vai onko meitä oikeasti niin harvassa? Olemmeko jotenkin vähempiarvoisia surussamme kuin nämä muut?

Ymmärrän, että johonkin se raja on lääketieteellisesti vedettävä, mutta tuntuu epäreilulle, että 200g/2 viikkoa jotenkin mukamas erottaa meidät "oikeudesta" puhua vauvasta tai synnytyksestä. Epäreilulle tuntuu myös se, että kun ilmoitimme halumme haudata tyttäremme, tuli ensin hiljaisuus ja sitten vasta sanottiin, että okei, lääkäri kirjoittaa hautausluvan. Ja todettiinpa, että yleensä annetaan sairaalan hoitaa asia. Aha. Selvä. Mutta me emme olisi kestäneet ajatusta, että hänet olisi vaan viety johonkin. Johonkin.. en edes halua ajatella minne. Eikä onneksi tarvitsekaan.

Vaikka olen parjannut hoitohenkilökuntaa, on tähän väliin mainittava edes yksi valon pilkahdus. Oman kotikuntamme neuvolatäti, joka oli tuuraamassa vakituista neuvolatätiämme, osasi sanoa juuri ne oikeat asiat. Esimmäisen kerran tuntui, että surumme js tuskamme otetaan tosissaan jonkin muunkin tahon kuin läheistemme ja ystäviemme toimesta. Sitä kun ei sairaalassa kukaan osannut tehdä. Ei yhtään osanottoa ei surunvalitteluja. Mutta tämä ihana neuvolatäti, hän sanoi, että olemme vanhempia, vaikka pikku tyttömme ei enää kanssamme olekaan. Se tuntui hyvältä. Kiitos hänelle siitä ja monista muista lohduttavista sanoista ja aidosta välittämisestä. Näin sen kuuluisi ollakin.

Ei me saatu raameihin kuvaa

Sillä paikalla hyllyssä, johon suunnittelin laittavani pikkuisemme ristiäiskuvan on nyt pieni enkeli. Kävimme mieheni kanssa yhdessä ostamassa pienen enkelin oman pikkuisen enkelimme muistoksi. Kiersimme monta kauppaa ja lahjapuotia, kunnes eräästä liikkeestä löysimme mitä etsimme. Mikä tahansa ei kelvannut, vaan sen piti olla täydellinen. Täydellinen, kuten pieni tyttäremme.

Nyt tuon enkelin vierelle on ilmestynyt kaksi hieman isompaa enkeliä. Asettelin ne ikään kuin suojelemaan tätä pienempää. Olen aina pitänyt enkelifiguureista, mutta kaiken tämän myötä, on niille muodostunut vahvempi merkitys elämässäni. Vein vähän aikaa sitten myös tytön haudalle enkelin. Vartioimaan pikkuisemme unta.

Saako sanoa äiti?

Olen pohtinut tätäkin asiaa kuluneina päivinä. Olenko äiti? Lapseton? Vai lapseton äiti? Mikä minä olen? Koska onhan minulla tytär, kaunis pieni tyttöni, vaikka hän nukkuukin ainutlaatuisessa kehdossaan, eikä ole enää tässä maailmassa. Hän elää enää vain sydämissämme.

Lääketieteellisesti ajateltunahan (niinkuin saairaalassa minulle korostettiin) en synnyttänyt vaan sain "vain" keskenmenon. Ja heille tyttö oli "vain" sikiö. Ja sen huomasi saamastamme kohtelusta. Kaksi viikkoa enemmän ikää ja 200g enemmän painoa ja tyttömme olisi saanut erilaisen kohtelun hoitohenkilökunnalta. Hän olisi ollut vauva. Hänet olisi pesty, kapaloitu ja annettu syliini. Mutta nyt, hänet nostettiin vain kaarimaljaan, jätettiin sängyn päätyyn kaikenmaailman rättien alle. Hoidettiin rutiinilla pois asia päiväjärjestyksestä. Tämän tajuaminen jälkikäteen sattuu syvälle. Kyyneleet virtaavat tälläkin hetkellä.

Itse olimme niin shokissa ja sekaisin, ettemme tajunneet vaatia mitään. Muutenkin saamamme kohtelu oli lievästi sanoen ala-arvoista. Vai miltä sinusta kuulostaa, kun lääkäri suurinpiirtein ensimmäiseksi kysyy, että olikos lapsi edes toivottu? ANTEEKSI MITÄ!? Joo, eikun ihan huvikseni tässä itken niin etten henkeä saa ja tuntuu että kuolen itsekin tähän paikkaan. Kiitos kysymästä.

Henkeä ahdistaa, kun nuo hetket palaavat mieleeni. En edes pysty kirjoittamaan kaikkea sitä paskaa, mitä niskaan tuli. Sattuu niin paljon ja tuntuu, ettei pystynyt edes puolustautumaan millään tavalla. Luotto sairaalahenkilökuntaan on tällä hetkellä se pyöreä 0. Koska selvisi, että tältä kaikelta olisi ehkä voitu välttyä jos joku olisi hoitanut työnsä. Vaikka se onkin vain EHKÄ, ja tämä on jossittelua, se ei pois sulje sitä, että joku kämmäsi. "Joo, unohdettiin ottaa parinäytteet.. Sivuutettiin koko asia.." Kiva kuulla siinä vaiheessa kun kaikki on jo menetetty.

Pienokaisemme oli täydellinen. Pieni sydän löi vielä hetken sen jälkeen kun hän syntyi. Mieheni ennätti tämän hetken nähdä. Ja näki myös kuinka pieni sydän vaikeni hiljaa. Hän oli poissa. Tyttäremme, joka syntyi enkeliksi. Sydämeni särkyi tuona yönä kun näin kuinka lohduttomasti myös mieheni itki. Ja kun samalla hetkellä muistin miten hän oli myös ennustanut, että tyttö on tulossa. Isin tyttö.

"No oletpas sinä nyt kummallinen tapaus"

Näin totesi lääkäri, jonka tapasin sinä aamuna, kun tiesin, että peli on menetetty.

Olen pitkään yrittänyt aloittaa tätä juttua, mutta se on tuntunut vaikealta. Vaikealta käydä taas hetki hetkeltä tuo toukokuinen päivä ja yö läpi.. Vaikealta käydä läpi asiat ennen raskautta, raskausaikani tapahtumat ja sen päättyminen sekä sen jälkimainingit. Mutta koen, että se kaikki on saatava kirjoittaa nyt pikkuhiljaa ulos.
Jospa aloitan siis ihan alusta ja jatkan eteenpäin sitä mukaa kuin pystyn.

Ennen tätä raskautta vuonna 2012 koin ensimmäistä kertaa onnen ja hieman hämmästyksen tunteitakin, kun raskaustesti ensi kerran näyttikin plussaa. Silloin sitä sinisilmäisesti ajatteli, että nyt sitä ollaan raskaana ja nyytti kotiin aikanaan saadaan. Mutta kuinka väärässä ihminen onkaan. Tuo odotuksen onni ja ihanuus meiltä vietiin rv 6+?. Yhtä nopeasti kun nousin leijailemaan pää pilvissä, sieltä tultiinkin ryminällä alas.  Ja siitä se odotus vasta alkoi. Nimittäin toisen plussan odotus. Olin surullinen ja vihainen joka kerta kun ne tutut jomotukset ja muu "ihanuus" kuukausi toisensa jälkeen alkoivat lähes kellon tarkkuudella.

Mutta viimein 1/2014 puolentoista vuoden yrityksen, oireiden ylitulkitsemisen, monen monien itkujen ja lapsettomuuden jonkin asteisen hyväksymisen jälkeen siinä se oli. Kaksi viivaa! Olin raskaana! Olin onneani kukkoloilla, mutta samalla myös varauksellinen, johtuen varmastikin tästä aikaisemmasta keskenmenostani. Muuten en varmaan olisi osannutkaan pelätä minkään menevän nyt vikaan. Olisikohan tämä kaikki vieläkin rankempaa, jos en olisi ollut jonkinlaisen henkisen suojamuurin rakennuspuuhissa jo alusta asti? Kuka tietää..

Niin, rv 10 asti kaikki sujuikin mallikkaasti. Pieni pelko takaraivossa, pelko uudesta keskenmenosta alkoi hieman  painua taka-alalle. Mutta sitten. Ensimmäiset tuhrut paperissa. Olin jo silloin paniikissa ja ajattelin, että tästäkö tämä nyt alkaa. Kesken menee. Vaan silloin ne tuhruttelut hävisivät lähes kokonaan yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Käytiin miehen kanssa rv 12 hakemassa mielenrauhaa yksityisellä ultrassa ja siellä se oli! Meidän pieni rakkauspakkaus! Vilkutteli ja pyöri kuin hyrrä. Se tunne oli sanoinkuvaamaton. Meidän kauan kaivattu vauva! Sitä hetkeä emme unohda koskaan. Niin sitä uskoi lääkärin vakuuttelut, että pienet vuodot ovat normaaleja. Ei niitä kannata säikkyä.

Tai niin yritin uskotella itsellenikin. NP-ultrassa kaikki olikin mallikkaasti ja tällekin kätilölle huolistani kertoilin. Rauhassa käski ottamaan pienistä tuhrutteluista huolimatta. Kunnes koitti rv 13+2. Tuhruttelusta tulikin kunnon putous. Tästä alkoikin piina, jota en ikinä uskonut joutuvani kokemaan.

Kävin tietysti heti tutkimuksissa ja niissä todettiin hyytymä, joka siellä sitten vuoteli. Olin tietysti helpottunut, että sikiöllä oli kaikki hyvin, mutta ei se hematooma ihan pikkujuttu kuitenkaa ollut ja se huolestutti. Ei muuta kuin sairasloma ja vuodelepo. Sillä siitä selvittäisiin ja kontrolli parin viikon päähän. Mutta ei sinne asti päästy vaan entistä runsaamman  vuodon takia rv 14+3 sairaalaan ja osastolle tarkkailuun. Tässä vaiheessa olin jo heittämässä hanskat tiskiin, että tässä tämä nyt oli. Mutta taas vuodot rauhoittuivat ja sikiöllä edelleen kaikki hyvin. Kotiin pääsin sairaslomaa jatkamaan ja odottamaan seuraavaa kontrollia.

Kontrolli oli rv16 ja pienistä vuodoista huolimatta lääkäri käski unohtaa kaikki kokemani huolet ja keskittyä nauttimaan kasvavasta vatsasta ja raskaudesta. Jotkut kuulemma vaan vuotaa. Noh, tämä oli minunkin yritettävä hyväksyä ja pikkuhiljaa tilanne rauhoittuikin ja vuodot hävisivät lähes kokonaan. Tämä olikin vain tyyntä myrskyn edellä niin kuin sitten saimme huomata.

Oli toukokuun 18pvä, sunnuntai ja olin onnellinen. Kuulostelin onnessani pienen vilkkaita liikkeitä, joita olin tuntenut jo muutaman viikon. Yllättävän aikaisin niitä aloin tunteakin jo rv14, tunsin ekat hipsaisut. Olin luottavainen, sillä rv20 alkoi ja viimein annoin itselleni luvan nauttia. Vielä illalla puhuin ystäväni kanssa puhelimessa ja tuumattiin, jospa pahin oli nyt ohi. Mutta kuitenkin tuo sunnuntai-maanantai välinen yö tuli muuttamaan koko elämäni ja pahin oli vasta edessä.

Aamuyöstä neljän aikaan mieheni nousi lähteäkseen opintopäivälle. Ajattelin minäkin nousta käymään vessassa ja sanomaan heipat ovella. Nousin ylös sängystä ja silloin se tapahtui. Lapsivedet menivät. Kiirehdin itkukurkussa pöntölle ja veden tulo jatkui hetken. Itkin ja katsoin miestäni, joka tajusi tilanteen sanomattakin. Harmitteli, ja oli huolissaan kun ei pääse itse minua mihinkään viemään ja soitti taksin sairaalaan. Vaikka kumpikin tiesi, mitä tämä tarkoitti, yritti mieheni vielä olla positiivinen ja sanoi, että jospa se ei ole sitä mitä luultiin.

Mutta olihan se. "Joo o, täysin vedetön kohtu. Sikiön sydän lyö ja liikkuakin yrittää. Katsotaan aamumeetingissä mitä sitä nyt tehdään." Mutta tiesinhän minä sen kertomattakin, keskeyttää raskaus pitää, kun ei noilla viikoilla ole mahdollisuutta selvitä. Nuo tunnit yksin siellä synnärin perhehuoneessa seuraavan lääkärin tuloon olivat pitkiä. Itkin lohduttomasti pienokaiseni vuoksi, jonka liikkeet tunsin vielä pitkään, ennen kuin lääkkeiden aiheuttamat supistukset viimeisellä estivät ajattelun. "Oletpas sinä nyt kummallinen tapaus. Kaikenhan piti olla jo hyvin ja nyt olet täällä." Näin se lääkäri tokaisi kun minut näki ja kävi sanomassa elämäni kauheimmat sanat: "Sinulle käynnistetään nyt keskenmeno."

Ei tämän näin pitänyt mennä

Kun jo joskus aiemmin (kaaaauan sitten) ajattelin aloittaa blogin kirjoittamista, ajatuksenani oli aloittaa käsityö/valokuvaus/muu elävästä elämästä kertova blogi. Alkuvuodesta taas kun se kauan kaivattu plussa viimein siihen testiin tuli, kävi mielessä aloittaa odotusajan fiiliksistä kertovan blogin kirjoittaminen. Se sitten kuitenkin jäi, erinäisistä syistä. Avaan asiaa ehkä myöhemmin. Ja hassua, että ensimmäistä kertaa koin paloa osallistua jonnekin foorumille keskustelemaan ja jakamaan kokemuksia. En aiemmin ollut sellaista miettinyt. (Mutta liekö ollut jollain lailla kohtalolla sormensa pelissä jo tässäkin, kun rekisteröityminen eräälle haluamalleni foorumille ei onnistunut. Että ihan turhaan menet keskustelemaan, kyllä tämä onni sulta kohta taas pois otetaan..)

Niinpä tästä ensimmäisestä ''julkisesta päiväkirjastani'' tulikin sitten ns. surujen kirja. Tai miksi tätä nyt sitten kutsuisi.. Mutta ehkäpä tästä voi vielä tulevaisuudessa tulla se odotusblogi? Niin hartaasti toivon. Mutta tällä hetkellä kaikki tuntuu niin toivottomalta, etten itsekään siihen usko. Sana, jolla tätä olotilaa voisi varmaan kuvata on tyhjyys. Siltä tämä on ainakin tuntunut, monien muiden tunteiden sekamelskan lisäksi..

Enkelini, äidillä on sinua ikävä ♡

Oli synkkä ja myrskyinen yö...

Tiedän, hölmö otsikko. Mutta. Ihan oikeasti. Sellainen se yö oli, jona pienen enkelimme tähän maailmaan synnytin. Ukkosti ja salamoi, vaikka hirmu heikosti itse sitä kaikelta henkiseltä sekä fyysiseltä kivultani edes tajusin. Muistan hämärästi vain kysyneeni mieheltäni, että ukkostaakos siellä. Vastauksenkin sain, mutta se jäi tajuamatta yhä yltyvien kipujen takia. Kaikki se kipu olisi ollut helpompi kestää, jos sen päätteeksi olisin saanut palkinnoksi ihanan tyttäremme kotiin vietäväksi, pinnasänkyyn nukkumaan. Mutta ei, meidän tyttö, jolla on isänsä nenä ja suu, nukkuu nyt ikiunta nalle vierellään äidin rakkaudella ompelemissa vuodevaatteissa, virkattu pipo pienessä päässä ja isän rakentamassa pikkuisessa arkussa.

Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell´on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan..

Tuntuu, että joka kerta kun sataa vettä, ukkostaa ja salamoi, elän tuon yön mielessäni uudestaan ja uudestaan. Muutenkin on ihmeen paljon asioita, jotka muistuttavat tuosta yöstä ja kaikesta kokemastamme. Ajattelin, että sekin helpottaa ajan myötä, kun nythän tästä kaikesta on kulunut vasta reilu kuukausi.. Mutta puhuttuani erään ihmisen kanssa, joka menetti lapsensa vähän yli 30 vuotta sitten, hän sanoi, että vieläkin, jokin tietty tuoksu, vuodenaika tai sana saa hänet palaamaan tuohon hetkeen menneisyydessä. Joten niin se kai on, surun kanssa opitaan elämään, mutta koskaan sitä ei kokonaan unohda.. Eikä mielestäni pidäkään. Onhan se kaikki osa minua, osa meidän tarinaamme.

Mikäs sinusta tulee isona?

Yleinen kysymys, joka kysytään jokaiselta taaperolta ja tietysti monesti jo vähän isommaltakin. Minun vastaukseni ei ollut se perinteinen lääkäri tai sairaanhoitaja. Eikä myöskään eläintenhoitaja, vaikka niin kovin eläinrakas olenkin. Ei, vaan minun vastaukseni oli "äiti".

Minä tiesin jo pienenä mitä haluan olla "isona". Olen aina ollut tosi perhekeskeinen ja olen aina ajatellut, että löydettyäni miehen, jonka kanssa haluan elämäni jakaa perheen perustaminen on se juttu. En ole mikään uraohjus ikinä ollutkaan, vaikka toki työstäni pidänkin. Tämän "unelma-ammattini" toteuttaminen ei vaan niin helppoa ollutkaan, kuin biologian tunnilla opettaja kovasti paasasi.

Mieheni löysin jo melko nuorena ja yhtä ollaan pidetty nyt jo kohta kahdeksan vuotta. Molemmille oli alusta asti selvää, että tässä se nyt on. Ihminen, jota olen etsinyt. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin en löytänyt tuona elokuisena iltana vain miestä jakamaan arkea, vaan elämän mittaisen ystävän. Ja se jos mikä, on auttanut jaksamaan. Niin kuin valat vannottiin ja luvattiin, myötä- ja vastoinkäymisissä, tiedän, että hän on vierelläni. ♡ Toinen toistamme tukien, selviämme ja uusi päivä nousee edellistä pikkuisen helpompana.

Kuka, mitä ja MIKSI?

Muun muassa näitä kysymyksiä olen kysynyt useasti itseltäni viimeisen kuukauden aikana. Olen joskus aikaisemminkin miettinyt blogin aloittamista, mutta viimestään nyt koin olevan ajan sille kypsä. Joko ihan itseni takia tai sitten säästääkseni läheisiäni tältä samojen asioiden vatvomiselta. Mikään huippukirjailija en ole, ja semmoista ei minusta tule, mutta jos edes jotain ajatuksia saisin järkevään muotoon tänne laitetuksi.

En tiedä tällä hetkellä kuka olen tai mitä teen elämälläni. Kaiken piti olla jo varmaa. Pitkän haaveilun ja toiveiden jälkeen minusta viimein piti tulla syksyllä äiti ja pullantuoksuinen kotirouva. Niin ei kuitenkaan käynyt. MIKSI? Se onkin kysymys, johon ei vastausta koskaan ehkä saadakaan... Mutta sitä miettiessäni, avaan tapahtumia ja mielessäni risteileviä asioita sitä mukaa kun niitä tänne pystyn laittamaan. Toivottavasti joku jaksaa lukea ja kommentteja otan vastaan mielelläni aloitellessani täällä bloggauksen ihmeellisessä maailmassa.