Näytetään tekstit, joissa on tunniste laskettuaika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste laskettuaika. Näytä kaikki tekstit

maanantai 17. lokakuuta 2016

"Hei, olen Autumnharmony..."

Taas on vierähtänyt hyvä tovi viimeisimmästä tekstistä. Olen monena iltana avannut bloggerin ja miettinyt mitä kaikkea haluaisin kirjoittaa. Mutta kynnys on kasvanut. Kynnys aloittaa kirjoittaminen aiheista, jonka ympärille tämän blogin aikoinani rakensin. Menetys. Suru. Ikävä.

Kävellessäni olohuoneessamme olevan lipaston ohi, kuulen ajoittain pienen kilahduksen. Aivan kuin pieni tiuku yrittäisi saada huomioni. Lipaston päällä on kihlakuvamme, hääkuvamme, Tiitun ristiäiskuva ja pieni enkeli. Enkeli, jonka ostimme oman pienen Enkelimme muistoksi. Joka kerta tuon kilahduksen kuultuani, on pakko katsoa lipaston päällä olevia esineitä. Etenkin pientä enkeliä, joka on jäänyt hieman taka-alalle,  kaikkien muiden tavaroiden suojaan. Katsoessani esineitä, mietin monesti kuinka muut näkevät tämän lipaston päällisen. Siinä on kuvattuna ne hetket joiden tavalla elämän "pitää" mennä. Ensin kihlat, häät ja sitten se vauva. Täydellistä. Kukaan muu ei vain näe eikä tiedä mitä kaikkea noiden kuvien ja tavaroiden väliin, noihin vuosiin onkaan mahtunut. Edelleen olet ajatuksissani, rakas Enkelini. Vaikka vain pienen häivähdyksen verrankin kerrallaan, mutta niin sinä kuljet arjessamme mukana. Vaikka et voikaan olla fyysisesti läsnä, sydämessäni asut aina... Siellä on sinulle oma erityinen paikkasi.

Lokakuu on taas tullut ja "jos"-sana esiintynyt keskusteluissa. "Jos kaikki olisi mennyt kuin toivottiin.." "Jos olisin osannut vaatia enemmän.." Jos, jos JOSsittelua.. Enkelimme laskettu aika saapui. Ja se ohitettiin, "tänäänonsepäivä" "aisinäkinmuistit" pikakeskustelulla miehen kanssa ennen nukkumaan menoa. Jotenkin en pystynyt sitä kohtaamaan ollenkaan... Vaikka tarve puhua kaikesta siitä vääryydestä jota koimme, ei ole hävinnyt, on kynnys puhua. Kynnys muistella ääneen kasvanut. Kun nythän kaikki on teillä hyvin. Älkää käsittäkö väärin. Rakastan pientä Tiitulaistamme enemmän kuin mitään tässä maailmassa ja en vaihtaisi hetkeäkään hänen kanssaan mihinkään. Mutta hänen olemassa olonsa, hänen tuomansa lohtu, ilo ja pyyteetön rakkaus, ei poista sitä tosiasiaa, että jotain jo niin rakasta meiltä vietiin aivan liian aikaisin... Tunnen välillä olevani itsekäs kun pidän muistoa elossa. Mutta tarve vaalia sitä muistoa on kova, koska muutakaan meillä ei ole. Ei valokuvaa. Ei pienen jalan tai käden jälkeä. Vain muistot ja hautapaikka. Katkeruus näistä puuttuvista asioista vaatisi ihan oman kappaleensa tai kokonaisen blogitekstin, mutta se suo on liian raskas tarpoa. Meitä kohdeltiin väärin, meitä loukattiin. Eikä sitä muuta enää mikään eikä kukaan.

Tapasin Tiitun kanssa kerhossa, jossa olemme käyneet nyt kerran viikossa uuden tuttavuuden. Ensin juteltiin niitä näitä. Sitten puhuttiin hänen lapsistaan ja minkä ikäisiä he ovat. "Meidän esikoinen täyttää kohta 2v..." Nopea laskutoimitus päässä ja kas, heillä on täsmälleen samanikäinen lapsi kuin meidän Enkelimme nyt olisi. Aluksi kurkkua alkoi kuristaa ja tuijotin vain hölmönä lattialla leikkivää lasta ja tämän äitiä. Sitten hymyä naamalle ja siirsin puheenaiheet Tiituun ja muuhun. Hetken mietin, että haluanko jatkaa jutustelua ollenkaan vai hipsinkö vain vaivihkaa muualle. Mutta onneksi en niin tehnyt. Olen kertonut hänelle jo, että meillä olisi voinut olla nyt samanikäiset lapset. Ja pääpiirteissään meidän tarinan. Jäin odottamaan, mitä hän vastaa ja vastaanotto oli onneksi parempi kuin odotin. En pelottanutkaan häntä pois. En saanutkaan osakseni vaivaantunutta hiljaisuutta, vaan ymmärtävän katseen ja ajatusten jakajan. Ehkä olen osannut valita siis kohteeni oikein tähän mennessä, tai sitten sillä kuuluisalla "kohtalolla" on ollut taas sormensa pelissä.

Vaikka se, "hei, olen Autumnharmony ja me ollaan menetetty lapsi"- ei olekaan se esittely mihin pääsääntöisesti pyrin, sopivan tilanteen ja henkilön tullessa vastaan haluan asiasta mainita. Koska se on osa meidän elämää, osa minua. Osasyy siihen millainen olen nykyään ihmisenä ja millainen äiti olen. Olen jo aiemminkin täällä maininnut, että ehkä tarve kuuluttaa koko maailmalle mitä on kokenut on yksinomaan saamamme kohtelun syytä. Suruani väheksyttiin, minun äityiteni kyseenalaistettiin, minut kyseenalaistettiin ihmisenä, naisena. Sinä yönä minussa meni rikki jotain, jonka korjaamiseen näyttää menevän yllättävän pitkä aika.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Ikävä lokakuu

Lokakuu. Kuukausi, jonka piti tuoda mukanaan suurta onnea. Kuukausi, jonka piti tuoda kaikkea uutta ja ihanaa ihmeteltävää. Kuukausi, joka on nyt mielessäni synkkä ja harmaa. Mitä lähemmäksi Enkelimme "oikea" laskettuaika tulee, sitä levottomammaksi minä käyn. En vain voi olla ajattelematta, sitä millaista elämä nyt voisi olla. Tiedän, että on aivan turhaa raastaa itseään sisäisesti verille joka päivä ja kiduttaa itseään lisää mitä jos- ajatuksilla. Mutta ehkä sen etapin ohittamisen jälkeen olo helpottaa? Hah! Ketä yritän huijata? Ei nämä ajatukset mihinkään katoa. Sitten mietin vain, että nyt tyttö olisi sen ja sen ikäinen. Mietinhän nytkin, että meillä voisi olla jo kaksi lasta. Voisi olla, vaan ei ole..

Pikkuisen menetyksen jälkeen ei mikään ole enää ollut ennallaan, en minä eikä maailma. Haluaisin niin entisen itseni takaisin, sen ihmisen joka luotti tulevaisuuteen. Sen ihmisen, joka luotti saamaansa hoitoon ja hoitajiin. Sen ihmisen, joka luotti siihen, että elämä kantaa. Edes pienen hivenen takaisin sitä hyväuskoista ihmistä joka uskoi ettei mitään pahaa tapahdu. Mutta sitä ihmistä ei enää ole. Nyt on jäljellä vain ihminen, joka pelkää aina pahinta ja yrittää kovasti toivoa parasta. Kaikki piti olla selvää, sen miten elämän piti mennä. Mutta se elämä on pois pyyhitty ja tilalla on vain palaset entisestä ja epävarmuus. Miten annoinkaan itseni luottaa ja toivoa, että tämä pikkuinen kotiin asti olisi saatu? Tyhmä minä! Soimaan itseäni jopa siitä, että ennätin ostaa turvakaukalon. Siinä se varmaan meni vikaan. Hölmö minä uskoi liikaa. Toivoi liikaa. Nyt sitten se kaukalo on ystäväni nurkissa pyörimässä, kun en ole pystynyt sitä hakemaan pois. En kestäisi nähdä sitä nyt. Pitäisi kai joku nakittaa se hakemaan.. Mutta minne se sitten laitettaisiin? Myynkö pois? Vai odotanko, että sille käyttäjä vielä saataisiin? Joo niin varmaan saadaan..

Tällä hetkellä kiitän onneani, ettei tässä taloyhtiössä näytä asuvan yhtään vauva/lapsiperhettä. En kestäisi nähdä vaunuja omassa pihapiirissä juuri nyt. Kun ne olisivat voineet olla meidän. Tunnen itseni hirveäksi ihmiseksi kun katkeruus ja suru hyppäävät aina esiin kun näen jonkun työntävän lastenvaunuja ohitseni. Ja aina silloin se hetki, kun kävimme hakemassa pienen Enkelimme sairaalasta ja pitelin häntä itkien arkussa sylissäni palaa aina mieleeni. Silloin samalla joku pariskunta työnsi vauvaa vaunuissa ohitsemme. Teki mieli huutaa auton ikkunasta, että voitteko suksia suohon! Menkää muualle näyttämään onnellisilta! Tuntui niin väärältä ja epäreilulta joutua kantamaan omaa lasta arkussa, kun toiset työnsivät vaunuja meidän ohitsemme.. Ei kenenkään pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan! Ei kenenkään!