Kävin eilen tapaamassa ystävääni ja kummilastamme yli kuukauden tauon jälkeen. Pala kurkussa ajelin kohti heidän kotiaan, tuntui pitkästä aikaa vaikealta ajatus pienen vauvan näkemisestä. Olin jo pitkään käynyt kamppailua itseni kanssa, että saisin kerrottua miltä tämä kummeus oikeastaan tuntuu. Mutta tunsin, että se oli tehtävä. Nyt. Ei enää yhtään vitkutteluja. En jaksanut enää katsella tätä isoa mustanpuhuvaa elefanttia olohuoneessa, jonka kaikki varmasti näkivät ja tiesivät sen olemassa olon, mutta eivät uskaltaneet mitään siitä sanoa. Niinpä oli aika nostaa asia pöydälle.
Sydämeni tuntui jättävän lyöntejä väliin ja kyyneleet kohosivat silmiini jo ennen kuin sain suuni avattua. Olin jälleen kerran jäätyä. Miksi jännitän tämän sanomista niin h*lvetin paljon? Tuttu ihminen ja hyvä ystävä jo monen, monen vuoden takaa. Miksi? Mutta viimein sain itseni koottua ja annoin kaiken tulla. Kerroin, että vaikka lupauduimme kummeiksi, ei tämä tie ole ollut helppo valinta. Mutta lupaus on lupaus. Sitä ei ihan helpolla rikota. Purin viime kuukausina omassa päässäni velloneet ajatukset ja jäin odottamaan vastausta. Ystäväni katsoi minuun hyväksyvästi ja sanoi aavistaneensa kaikki sanomani asiat. Sanoi, että ymmärtää täysin tunteemme ja ei meitä siitä soimaa. Hän sanoi, että on todella hyvillään ja otettu siitä, että kaikesta huolimatta pidimme lupauksemme rueta kummeiksi ja voimme osallistua lapsen elämään ihan oman vointimme ja kykymme mukaan. Olin todella huojentunut. Maailma ei räjähtänyt, ystävyytemme ei loppunut, mikään ei siis muuttunut. Tai no, muuttui. Nyt on taas helpompi hengittää. Nyt on taas astetta helpompi vaikean paikan tullen sanoa miten asiat on.
Tämä "episodi" (omassa mielessäni kun se on tuntunut joltain ylimaalliselta asialta) on opettanut minua tuntemaan itseni ja toimintatapaani kriisi- ja ongelmatilanteissa paremmin. Menen helposti lukkoon vaikeiden asioiden edessä. Omassa päässäni alitajuisesti pyrin pitämään mielummin sen kaiken "paskan" tässä lähellä kuin jakaisin sitä ympärilleni. Tajuan nyt, että toimin välillä todella tyhmästi vaikka yritän niin kovasti toimia oikein. Lopulta kun siinä kuitenkin käy niin, että toimiessani "oikein" teen vain hallaa itselleni ja pahimmassa tapauksessa jollekin läheiselle. Tahtomattani ja sitä tajuamatta. Mutta nyt olen läksyni oppinut. Note to myself: Asioista voi ja SAA puhua. Pitäisi vaan minunkin se muistaa, että kukaan ei ole vielä tänäkään päivänä tiettävästi totuuden kuulemiseen tai sen sanomiseen kuollut.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kummitäti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kummitäti. Näytä kaikki tekstit
perjantai 31. lokakuuta 2014
perjantai 29. elokuuta 2014
Voihan värssy
Olen etsiskellyt tässä jo muutaman tunnin sopivaa runoa kummilapsemme kastekorttiin. Ei oma runosuoni nyt oikein pulppua, niin pitää etsiä jo jonkun toisen runoilema. Mutta mitä siihen kirjoittaisin? Ei tunnu mikään nyt oikein kolahtavan.. Ja kastejuhla on jo huomenna! Lusikkakin on kaivertamatta, mutta en ole ennättänyt sitä mihinkään viedä. Eipä ole kaikki tiedotkaan vielä tiedossani, joten taidan sanoa, että vievät lusikan jonnekin kaiverrutettavaksi ja maksan sen sitten. Toisaalta ärsyttää jättää asia puolivalmiiksi, mutta ei nyt oikein enää mahda mitään...
Ja niin. Itkuhan se taas tuli, kun löysin kasterunojen joukosta runoja myös siitä, miten onnelliset vanhemmat hehkuttavat pienen lapsensa syntymää. Tällä hetkellä minuun vain sattuu. Ilo ja onni kummeudesta on tänään taas jossain sisimpäni syövereissä eikä tahdo päästä pintaan.. "Ilon kautta vaan..." sanoi eräs henkilö minulle. Yritän. Ihan tosissani yritän. Tänään taas en vain siihen pysty.
Ja niin. Itkuhan se taas tuli, kun löysin kasterunojen joukosta runoja myös siitä, miten onnelliset vanhemmat hehkuttavat pienen lapsensa syntymää. Tällä hetkellä minuun vain sattuu. Ilo ja onni kummeudesta on tänään taas jossain sisimpäni syövereissä eikä tahdo päästä pintaan.. "Ilon kautta vaan..." sanoi eräs henkilö minulle. Yritän. Ihan tosissani yritän. Tänään taas en vain siihen pysty.
tiistai 5. elokuuta 2014
Hyvä vai huono kummitäti, aika näyttää..
Viime viikolla kävin katsomassa ensimmäistä kertaa suloista kummilastani. Ihan helppoa se ei ollut, edellisenä iltana ennen kyläilyä kaikesta tsemppaamisesta huolimatta romahdus taas tuli ja huutoitku. Sori vaan naapurit ja kauniita unia teilekin. Mutta jälkikäteen ajateltuna parempi noin päin kuin, että olisin romahtanut pitäessäni tuota pientä nyyttiä sylissäni.
Vaikka ensin tuota pientä ihmistä sylissä pitäessäni ajatus siitä, ettei hän ole omani ja kuinka oma syli jää tyhjäksi tänäkin vuonna, oli musertaa minut, sain jostain kummasti voimaa olla jollain tasolla kuitenkin onnellinen siitä, että tämä pieni tyttö tuli elämääni. Kummallinen tyyneys valtasi minut, kun olin hänet nähnyt ja lähtenyt ajamaan kotia päin. Omaa tytärtämme hän ei kuitenkaan korvaa ja monet itkut on varmasti edessä tästä eteenkin päin.
Kun puhuin eräälle ystävälleni siitä, kuinka pelkään että mitä jos minusta tuleekin huono kummitäti, hän sanoi minun murehtivan turhia. Että parempaa kummitätiä ei voisi kuulemma toivoakaan. Kiitos hänelle näistä sanoista. Tämä kaikki vaan sattui nyt liian lähelle omaa surua ja on välillä vaikea olla vahva. Välillä vaan on tuntunut, että vaikka kuinka kovasti haluan olla kummitäti, ja hyvä sellainen haukkaanko liian ison palan? Teinkö päätöksen jatkaa kummina liian nopeasti? Menin vielä lupautumaan oikein sylikummiksi.
Ystävä kyllä lohdutti myös sillä, että ennen kuin tämä pikkuinen ymmärtää kunnolla maailman menosta on kerennyt aikaa kulua eteenpäin jo varmasti sen verran, että olen saanut ajatukseni kasaan. Toivottavasti minusta tulee hyvä kummi.
Vaikka ensin tuota pientä ihmistä sylissä pitäessäni ajatus siitä, ettei hän ole omani ja kuinka oma syli jää tyhjäksi tänäkin vuonna, oli musertaa minut, sain jostain kummasti voimaa olla jollain tasolla kuitenkin onnellinen siitä, että tämä pieni tyttö tuli elämääni. Kummallinen tyyneys valtasi minut, kun olin hänet nähnyt ja lähtenyt ajamaan kotia päin. Omaa tytärtämme hän ei kuitenkaan korvaa ja monet itkut on varmasti edessä tästä eteenkin päin.
Kun puhuin eräälle ystävälleni siitä, kuinka pelkään että mitä jos minusta tuleekin huono kummitäti, hän sanoi minun murehtivan turhia. Että parempaa kummitätiä ei voisi kuulemma toivoakaan. Kiitos hänelle näistä sanoista. Tämä kaikki vaan sattui nyt liian lähelle omaa surua ja on välillä vaikea olla vahva. Välillä vaan on tuntunut, että vaikka kuinka kovasti haluan olla kummitäti, ja hyvä sellainen haukkaanko liian ison palan? Teinkö päätöksen jatkaa kummina liian nopeasti? Menin vielä lupautumaan oikein sylikummiksi.
Ystävä kyllä lohdutti myös sillä, että ennen kuin tämä pikkuinen ymmärtää kunnolla maailman menosta on kerennyt aikaa kulua eteenpäin jo varmasti sen verran, että olen saanut ajatukseni kasaan. Toivottavasti minusta tulee hyvä kummi.
tiistai 15. heinäkuuta 2014
Ahdistus
Viimeksi kun olin vapaalla oli olo paljon parempi. Tänään jatkuu eilen erään (normaalioloissa maailman ihanimman) uutisen kuulemisen jälkeen alkanut rintakehää painava ja silmiin väkisin kyyneleet tunkeva ahdistus. Minun pitäisi olla onnellinen ja pohjimmiltani tietysti olenkin. Kyse kun on rakkaaseen ystävään liittyvästä asiasta ja asiasta, joka samalla vaikuttaa minunkin elämääni. Tämä on vain niin saakelin ristiriitaista! Oloa ei helpota yhtään myöskään tämä prkleen kurkkukipu, joka näytti tulevan jäädäkseen..
Tämä asia josta toisaalta tunnen niin suurta iloa ja onnea ja toisaalta taas katkeruutta ja surua, on se, että meille syntyi eilen pieni ihana kummilapsi. Ahdistuksen aiheuttaa se, että meidän lapsilla piti olla vain muutaman kuukauden ikäero. Meidän piti saada ystäväni kanssa yhdessä olla äippälomalla ja työnnellä ylpeinä vaunuja kaduilla. Pystynkö ikinä katsomaan kummityttöäni ilman, että ajattelen joka kerta sitä mitä meilläkin piti olla? Mietinkö sitä, kun hän oppii kävelemään niin meidän tyttö ei sitä tee tai kun hän oppii sanomaan ensimmäiset sanansa, mietin mitkä ne olisivat meidän tytöllä olleet. Omasta menetyksestä kun on vasta vajaa pari kuukautta, kuinka pystyn ottamaan vastaan toisen onnen? Odotin niin innolla kummiksi tulemista (ja toki edelleen) mutta pelottaa kuinka reagoin kun ensimmäisen kerran hänet nään. Eilenkin tuli itku jo kun näin pelkän kuvan tästä suloisesta pienestä neidistä. Vaikka kuinka ajattelen, ettei toisten onni ole meiltä pois... huoh.. kaikki tuntuu silti niin epäreilulta. Välillä tuntuu, ettei kestä katsoa edes täysin tuntemattomia vastaan käveleviä pallomahoja ja vaunuja työnteleviä pareja, niin kuinkas tästä sitten kuuluisi selvitä? Olenko paha ihminen ja kauhea ystävä kun tunnen näin..?
Tämä asia josta toisaalta tunnen niin suurta iloa ja onnea ja toisaalta taas katkeruutta ja surua, on se, että meille syntyi eilen pieni ihana kummilapsi. Ahdistuksen aiheuttaa se, että meidän lapsilla piti olla vain muutaman kuukauden ikäero. Meidän piti saada ystäväni kanssa yhdessä olla äippälomalla ja työnnellä ylpeinä vaunuja kaduilla. Pystynkö ikinä katsomaan kummityttöäni ilman, että ajattelen joka kerta sitä mitä meilläkin piti olla? Mietinkö sitä, kun hän oppii kävelemään niin meidän tyttö ei sitä tee tai kun hän oppii sanomaan ensimmäiset sanansa, mietin mitkä ne olisivat meidän tytöllä olleet. Omasta menetyksestä kun on vasta vajaa pari kuukautta, kuinka pystyn ottamaan vastaan toisen onnen? Odotin niin innolla kummiksi tulemista (ja toki edelleen) mutta pelottaa kuinka reagoin kun ensimmäisen kerran hänet nään. Eilenkin tuli itku jo kun näin pelkän kuvan tästä suloisesta pienestä neidistä. Vaikka kuinka ajattelen, ettei toisten onni ole meiltä pois... huoh.. kaikki tuntuu silti niin epäreilulta. Välillä tuntuu, ettei kestä katsoa edes täysin tuntemattomia vastaan käveleviä pallomahoja ja vaunuja työnteleviä pareja, niin kuinkas tästä sitten kuuluisi selvitä? Olenko paha ihminen ja kauhea ystävä kun tunnen näin..?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)