Tämän kappaleen myötä olen palannut taas niihin kolmen vuoden takaisiin tunnelmiin. Tämän päiväinen lämmin ja kostea ilma sai ajatukset palaamaan ajassa takaisin. Myös kolme vuotta sitten ilma oli tavanomaista kuumempi kuin toukokuussa yleensä ja yöllä jopa ukkosti. Äskenkin satoi ravakasti vettä, vain se ukonilma puuttui.. Taivas itki kanssani jälleen. Hyvää syntymäpäivää sinne pilvien päälle rakas enkelini.
Muutenkin tuntuu kuten edellisessä postauksessanikin kuvailin, että takapakkia suremisessa on otettu ja reippaasti. Liekö syynä hormoonit, viimeisimmät keskenmenot vaiko se, että nyt on ollut taas vain "aikaa" miettiä. Ehkä suruprosessi jollain tapaa jäi kesken, kun aloin odottaa Tiitua ja huoli siirtyi hänen hyvinvointiinsa. Nyt kun hän on jo isompi ja elämä on niin sanotusti asettunut uomiinsa, on suru aika ajoin taas puskenut pintaan. Mutta tätä aaltoliikettä tämän kai sitten on tarkoitus olla..?
Tänään saatiin viettää miehen kanssa laatuaikaa ensimmäistä kertaa Tiitun syntymän jälkeen ihan kahdestaan. Juhlistettiin hääpäivää syömällä hyvin ja kahvittelemalla. Ja otettiin päikkärit, joiden aikana ei tarvinnut miettiä, että jokohan se neiti kohta herää :D Aika luksusta, sanoisinko. Tiitu oli isovanhemmilla hoidossa muutaman tunnin ja hyvin heillä oli onneksi mennyt, uskaltanevat siis ottaa neidin toistekin hoitoon.
Mietittiin siinä kahvitellessa, että kuinka kamalan nopeasti tämä aika onkaan kulunut! Tuntuu kuin vasta äsken oltaisiin oltu sairaalassa ihmettelemässä niin pienen pieniä sormia ja varpaita. Ja kuunneltiin pienen nyytin unista tuhinaa ♡ Nyt meillä on jo niin tomera pieni neiti 1 vee! Jota juhlitaan sitten paremmin viikonloppuna kummien ja isovanhempien kanssa. Tein Tiitulle itse synttärimekon, joka on jo odottamassa valmiina juhlia. Muuten vielä riittää tekemistä! Mies tokaisikin, että kun eihän neiti itse vielä ymmärrä millaiset juhlien puitteet ovat, niin nämä taitaa olla enemmänkin ne äidin juhlat ;) Ja onhan se totta, että sitä haluaa kaiken olevan viimeistä piirtoa myöten täydellistä, kun kerran tämmöiset kemut saamme järjestää. Omalle rakkaalle yksivuotiaalle!
Koti jossa on yksivuotias, omistaa elävän auringonsäteen.
Olen edelleen ajoittain pohtinut sitä, että meille olisi voinut tulla kaksi vauvaa. Tuplaonni. Mutta miksi niin ei saanut käydä? Manasinko itse tämän puhuessani, että se keskeytynyt keskenmeno tästä nyt vielä puuttuisi? Ja niin sitten kävi. Toiselle meidän pienistä. Tunnen edelleen pienen pientä kaipuuta, kun nään mainostettavan kaksosrattaita tai kaupungilla vastaan tulee kaksosia. Olisimme niin mielellämme ottaneet molemmat pienet vastaan.
Mutta sitten taas mietin, että jokin tarkoitushan tälläkin nyt oli. Liittyyhään kaksosraskauksiin aina ne omat juttunsa ja ne ovat riskiraskauksia aina vaikka kaikki sujuisikin. Tuntuu hassulta ajatella, että tähän mennessä olemme saaneet alulle neljä ihmisen alkua, mutta kotiin heistä on saatu yksi. Rakas pieni tyttönen, joka kulkekoon täällä blogissa tästä eteenpäin nimellä Tiitu.
Tämä pieni Tiitulainen on tuonut elämäämme jo tämän 2kk aikana niin paljon iloa ja onnea, että sitä on aivan mahdotonta edes sanoin kuvailla. Ajatus siitä, että me hänet jotenkin vielä menettäisimme saa sydämen puristumaan kasaan. Mutta sitä ei vain pidä ajatella. Kaikki on hyvin ja ennenaikaisuudesta huolimatta, täällä kasvaa ponteva pieni tytöntyllerö.
Mielessäni on ollut pitkään, jo ennen Tiitun syntymää, teettää itselleni jokin koru joka symboloisi meidän pieniä. Nyt olenkin viimein saanut asiaa eteenpäin ja teetän sormuksen johon tulee kiviä, jotka merkitsevät jokaista meidän pientä. Kaksi kirkasta pienille tähtilapsillemme, pieni vaaleanpunainen Enkelillemme ja isompi hieman erisävyinen vaaleanpunainen Tiitulle. Kivet istutetaan erilailla, joten enkelilapset erottuvat meidän Tiitulaisesta. Ja suunnitelmaa tehdessä annoin korusepälle ohjeeksi sijoittaa kivet niin, että jos vielä joskus sellainen onni potkaisee, että Tiitulle elävä sisarus saadaan on sormukseen mahdollista vielä lisätä kiviä. (Ja lisäsin, että toivottavasti tähtilapset ja enkelit ovat meidän osaltamme tässä) Odotan innolla luonnoksia sormuksesta ja valmista lopputulosta.
Kuluneet kaksi kuukautta on mennyt yhdessä hujauksessa. Olen nauttinut joka hetkestä pienen Tiitumme äitinä. En voisi enää kuvitellakaan elämää ilman tuota ihanaa pientä tuhisijaa <3<3 Tänä syksynä olen viimein saanut toteuttaa sitä, mistä viime(kin) syksynä vain haaveilin. Vaunulenkkejä kauniina syyspäivinä ja vauvantuoksuista arkea. Vieläkin on pitänyt välillä melkein nipistää itseään, ettei tämä kaikki vain ole unta. Kävelenkö oikeasti niitä samoja maisemia kuin viime vuonna, mutta tällä kertaa mukanani on ne. Vaunut. Vaunut, jotka kätkevät suojaansa syksyn kirpeiltä tuulilta sen kalleimman aarteemme. Vaunut, joita näin muiden työntelevän edessäni viime vuonna ja nyt minäkin saan ylpeänä myös vihdoin liittyä tuohon joukkoon.
Syyskuussa saimme järjestää ristiäiset. The ristiäiset. Ihanan tyttäremme ensimmäisen ison juhlan. (Ja ai että tällaista perfektionistia ja vähän eri latauksella juhlaan suhtautuvaa äitiä otti päähän kun tilaamamme kakku ei ollut sitä mitä halusin!! Kyllä vain, itku melkein tuli kun kaiken olisi pitänyt olla täydellistä..) Mutta huomasin kyllä, että menetyksen aiheuttamat asiat ja menetyksemme vähättely sai jotain aikaan (kakkuepisodin lisäksi): Ajattelin toimituksen päätteeksi, että nyt meillä on virallisella nimellä virallinen lapsi. Oikeasti olemassa oleva lapsi myös muiden silmissä, olen äiti myös yhteiskunnan silmissä. Tyhmää ajatella näin, mutta minkäs sitä itselleen taas mahtoi.
Lokakuu. Se kuukausi. Kuukausi jonka piti viime vuonna tuoda meille onni. Mutta se olikin synkkääkin synkempi. Tänä vuonna kaikki on toisin. Mutta Enkelimme muisto kulkee mukanani. Elää tässä pienessä sisaruksessa. Tiitu näytti syntyessään aivan siskoltaan. Niin paljon, että pelkäsin, että hänetkin menetän. Pakonomaisesti kävin (lue, käyn) katsomassa nukkuvaa Tiitua ja kokeilemassa hengitystä. Tämä varmasti jatkuu, eikä sitä osaa ihan "löysin rantein" ottaa missään vaiheessa. Mutta onneksi menettämisen pelko ei ole enää ihan jokapäiväistä ja niin pahana, että se estäisi nauttimasta tästä niin kauan kaivatusta äitiydestä. Ja kun viime vuonna kuuntelin Lohtu-kappaletta tuska sisimmässäni ja kuumat kaipauksen kyyneleet poskillani, tänä vuonna itku on tullut aivan eri syystä.
"Yksi pieni elämä, suuri valo sisällä. Katson hiljaa nukkuvaa, katson lohdun kantajaa. Pidän aina lähellä, kuljen matkan vierellä. Sillä saattajani on vastasyntynyt.."
Veimme yhdessä Tiitun kanssa kynttilän isosiskon haudalle. Esittelin pikkusiskon ja kerroin, että ei me olla unohdettu. Isi ja äiti rakastaa teitä molempia. Ja kun Tiitu on tarpeeksi iso, saa hän kuulla Enkeli-isosiskostaan. Ja viimeksi tänään mietittiin miehen kanssa, että paljon on näihin yhteisiin vuosiin mahtunut. Yhdeksän vuotta ollaan yhtä pidetty. Mutta tässä sitä ollaan edelleen. Ollaan koettu se pahin. Oman lapsen menetys. Mutta myös se ihanin, pienen ihmeen tuhina sylissä. Esimmäiset hymyt. Ja paljon vielä koetaan. Ja mikään ei meitä kaada, yhdessä me ollaan vahvoja. <3
Toiset muistelevat tulevana viikonloppuna mahdollisesti vuoden takaisia mukavia valmistujaisia. Niitä hienoja ylioppilasjuhlia ja muita sukujuhlia. Miettivät kesäloman alkamista. Minulle lähestyvä viikonloppu saa tulvimaan mieleen muistot hautausmaasta, kirkonkellojen kaukana kuuluvista lyönneistä ja kädessäni kantamastani kukkakimpusta. Kimpusta, jonka laskin pienen tyttäremme hautakummulle. Muistan kuinka pitkältä matka hautausmaan läpi tuntui. Loputtomalta. Ja niin lopulliselta. Jalat veivät eteenpäin, mutta tuntui kuin ne eivät olisi olleet omani. Osa minusta olisi halunnut lakata kävelemästä tuota tietä loppuun asti. Tekemästä sitä niin pelottavan lopullista matkaa, joka oli nyt tehtävä. Vierelläni kulki mieheni, kantaen pientä arkkua. Arkkua, joka kätki sisäänsä kalleimman aarteemme. Muistan kuinka kurkkua kuristi, kuinka kyyneleet puskivat kuumina ja kitkerinä silmiini. Lopulta en nähnyt enää edes edessäni kävelevää pappia enkä kanttoria. Sitä en muista, liikkuiko tuolloin hautausmaalla muita. Tuntui, kuin pääni sivuille olisi ollut asetettuna jotkin esteet, jotka estivät näkemästä. Katseeni oli suunnattuna suoraan eteenpäin, pitkin kapeaa kirkkomaan käytävää. Mutta muistan tuon pienen siunaustilaisuuden. Muistan, miten kanttori lauloi. Itse en itkultani juurikaan ymmärrettäviä sanoja saanut muodostettua. Muistan, kuinka kanttorikin kyynelehti. Muistan, mitä pappi sanoi. Muistan, kuinka puristin mieheni kättä. Kättä, joka tuntui turvasatamalta musertavan surun keskellä. Ainoalta asialta, joka piti minut kiinni tässä todellisuudessa. Muistan kuinka epätodelliselta tuntui katsoa pienen arkun katoavan maan syliin. Kuinka epätodelliselta tuntui nähdä oma mies luomassa umpeen oman tyttärensä hautaa. Mutta kaikki tuo oli tärkeää tehdä. Sai tehdä edes jotain oman pienokaisensa hyväksi. Ja kuten pappi oli kuulemma sanonut jälkeenpäin; Ne olivat pienet, suuret hautajaiset.
Nämä ajatukset viime keväästä alkoivat pyöriä jo viime yönä mielessäni. Miten ihmeessä sitä sai kaiken silloin järjestettyä? Uni ei sitten meinannut tulla ei millään, ajatukset alkoivat vain kiertää kehää. Mutta sitten masuvauva sai potkuillaan ja möyrinnällään palaamaan taas tähän todellisuuteen. Niitä kuulostellessani taisin lopulta sitten nukahtaakin. Olen niin kiitollinen tästä pienestä ihmeestä, joka tällä hetkellä kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä kohtuni suojassa. Hän tulee jonain päivänä kuulemaan isosiskosta, joka enkelinä katsoo meitä tuolta jostain. Vaikka tämä uusi raskaus onkin siirtänyt menetyksen surua osittain syrjään ja tuonut tilalle uudenlaisen elämäntilanteen, uuden alun, uusine huolineen, ei se muuta sitä tosiasiaa, että jokin korvaamaton meiltä silloin vietiin.
Käydessäni viime viikolla pienen Enkelimme haudalla, sanoin siskolleni kuinka ristiriitainen olo siinä seistessäni onkaan. Jos emme olisi joutuneet luopumaan esikoisestamme, ei tätä uutta pientä varmastikaan olisi nyt tulossa. Mutta elämää ei voi käsikirjoittaa. Sitä ei voi kukaan ennalta määrätä. Emme saaneet häntä luoksemme, mutta toivon niin kovin, että tämä pieni saadaan. Rakastan. Jo niin sanoinkuvaamattoman paljon.
Tänään viimeksi kävin oman mielenrauhani vuoksi tarkistuttamassa, että kaikki on hänellä hyvin. Ja olihan siellä. Komeita potkusarjoja sai osakseen ultra-anturi ja äiti sai ihastella pienten jalkojen ja käsien viuhtomista monitorilta. Hurjaa, enää jokunen kuukausi ja olet toivottavasti käsivarsillani. Kotona äidin ja isän luona. Sukulaisten ihasteltavana. Mutta maltamme odottaa, että olet tarpeeksi vahva. Siihen asti, maltathan rakas pikkuiseni pysyä suojassa äidin masussa? Ei ole kiire minnekään.
Tänään on se päivä. Tasan vuosi sitten sydämeni hajosi pienen pieniksi palasiksi. Murenin. Ajattelin, että kuolen itsekin. Että elämäni päättyi siihen hetkeen kun menetin pienokaisemme. Niin monet itkut on jo itketty ja niin monet tulen vielä itkemään. Muistot pysyvät aina sydämessäni. Muistot pienen pienestä tyttärestämme, jota emme saaneet koskaan syliimme. Jota emme saaneet tuoda kotiin.
Hipaisi hiljaa enkelin siipi,
kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi,
enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni
enkelin siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuisemme
on taivaan kirkkain tähti. -unknown
Tänään minä sytytän kynttilän sinun muistoksesi, rakas pieni lapseni. Kiitos, kun sain tutustua sinuun edes sen pienen hetken, tuntea sinun läsnäolosi masussani. Olisinpa vain saanut oppia tuntemaan sinut paremmin. Kuulla äänesi. Nähdä kuinka kasvat ja kehityt. Kiitos, kun kävit elämässämme tuon pienen hetken. Vaikka et voinutkaan jäädä luoksemme, sydämissämme sinä elät aina.