Olen nyt miettinyt viime viikoina, mitä aioin tämän blogin kanssa tehdä. Luonnollisestikaan en ennätä juurikaan tänne käydä kirjoittamassa ja en aina oikein tiedä edes mitä kirjoittaa. Tai ajatuksia kyllä on, mutta niiden jäsentely onkin sitten toinen juttu. Ja kun ei pääse juuri silloin kirjoittamaan kun ajatus tulee, se yleensä sitten jääkin. Ja monesti jos ennätän jotain aloittaa kirjoittamaan jää se luonnoksiin keskeneräisenä. Tämänkin tekstin aloitin jo marraskuun puolella, joka tuli ja meni. Poistaa en blogia kuitenkaa aio, sillä haluan kuitenkin, että blogi pysyy edes jollain tavalla aktiivisena. Jos näistä höpinöistä vaikka olisi apua jollekin omassa surussaan selviämisessä. Käyn kyllä useinkin s-postissani katsomassa, onko sinne tullut viestejä. Mielellään kyllä kirjoittelen, jos joku haluaa jakaa ajatuksiaan tai voin olla jotenkin avuksi.
Pimeän marraskuun tultua, ajatukset karkasivat taas viime vuoteen ja siihen oloon joka vallitsi. Ei ollut juurikaan lunta ja maisema oli yhtä musta kuin mielikin. Marketeissa soimaan alkaneet joululaulut saivat melkein oksentamaan ja jouluostoksilla pyörivät pikkuvauvojen perheet halusin toivottaa kaikki hevonkuuseen. Tuska ei ottanut hellittääkseen.
Mutta nyt. Nyt minä ja perheeni olemme niitä, joita mulkoillaan alta kulmien. Minusta on tullut se, jota tuntemattomat naiset katsoivat pahasti ensin mahani kanssa ja nyt kun vaunuja työntäessä menen ohitse. Enkä voi heitä moittia. Sillä tiedän varsin hyvin kuinka lujille se voikaan ottaa. Jopa niin lujille, että tekisi mieli jättää ostoskärri siltä seisomalta ja juosta ulos kaupasta.
Joulu. Viime vuonna ajatus lähestyvästä joulusta oli jotakin ihan kamalaa. Meillä piti olla ensimmäinen joulu pienen nyytin kanssa, mutta sitä ei sitten tullutkaan. Vasta ajatus mahdollisesta raskaudesta sai hieman joulumieltä palaamaan tähän taloon, mutta siltikään emme laittaneet joulua mitenkään. En yksinkertaisesti pystynyt siihen.
Tänä vuonna kaikki on ollut toisin. Välillä täytyy melkein nipistää itseään, että voiko tämä oikeasti olla totta. Tänä jouluna meitä on täällä kolme. Ihana pieni neiti joka on kasvanut ja kehittynyt huimasti. Nautin kotiäitiydestä ja pienen Tiitumme seurasta. Toki on päiviä joilloin kaipaan ystävien seuraa ja muutakin kuin vauvahöpötystä. Vaikka Tiitun oma höpötys onkin jotain niin valloittavaa ja jota on niin ihana kuunnella ♡
Kohtalo puuttui taas kerran peliin tässä elämässä ja olenkin nyt saanut tutustua kivaan naiseen jolla on samanikäinen tyttö kuin meidän Tiitu. On kiva, että voi vaihtaa kuulumisia samassa elämäntilanteessa olevan kanssa vaunulenkkien ja kahvittelun lomassa. Toivottavasti myös meidän tytöt kasvaessaan ystävystyvät. Jännä seurata kahden samanikäisen kasvua ja kehitystä.
Blogi vaikenee nyt joulutauolle. Joten toivotankin kaikille ihanille lukijoilleni hyvää joulun odotusta ja tulevaa vuotta. ♡ Tuokoon tulevaisuus mukanaan kaikkea hyvää. Ja niille, jotka nyt painivat omien surujensa ja huoliensa kanssa haluan sanoa, että muistakaa, ettette ole yksin. Puhukaa. Puhukaa. Ja Puhukaa. Sen olen viimeisen vuoden aikana oppinut, että puhuminen, tai kirjoittaminenkin, on ollut todellinen henkireikä. Vertaistuesta ja ystävien tuesta puhumattakaan.
Joten iso kiitos teille kaikille ihanille! ♡ Ilman teitä en olisi näin järjissäni. Ja ei, tämä ei ole lopullinen tai blogin lopetuksen kiitospuhe. En aio kokonaan kadota blogimaailmasta, mutta en tiedä milloin palaan. Käyn kirjoittelemassa aina kun ennätän ja koen tarpeelliseksi jotain asiaa puida tai muuten kirjoittelen kuulumisia.
Rakkaudella,
Autumnharmony