Näytetään tekstit, joissa on tunniste turhautuminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste turhautuminen. Näytä kaikki tekstit

lauantai 29. lokakuuta 2016

Voi VMP!

Enkä viittaa tällä otsikolla erääseen vuokratyönvälitysfirmaan, ja siihen lukeutuu mitä-sanan lisäksi pari rumaa voimasanaa. Vaan viittaan siihen, mikä oli lähes ensimmäinen ajatus tajutessani, että olen aloittamassa neljännen keskenmenoni läpikäyntiä. Voiko tämä olla enää tottakaan..

Ensin tuli ajatus, että tämä on niin tätä, ihan normi shittiä. Sitten tuli suru ja itkupotkut. Ei meille tulekaan juhannusvauvaa.. Sitten taas palasin vmp-olotilaan. Ja päällimmäisenä tunteista tällä hetkellä ovat ärsytys ja viha. Viha omaa kroppaa kohtaan, joka petti minut, meidät, jälleen. Kroppaa, joka onnistui jälleen kerran lupailemaaan kymmentä hyvää ja kaunista, vaan ei. Tulikin taas saavilla p*skaa niskaan. Vaikka en kovin toiveikas ollutkaan testiä tehdessäni, sen tulosta lukiessani ja pelkäsin pahinta jo alun alkaen, ei käy kieltäminen etteikö silti sattuisi ja surettaisi. Etteikö tämmöisen kokeminen uudestaan ja uudestaan söisi naista. Eniten surettaa lähinnä tällä hetkellä mieheni puolesta. Mitä jos en pystykään toteuttamaan toivetta useammasta lapsesta? Mitä jos Tiitu ei koskaan voikaan saada elävää sisarusta? Mitä ja Miksi, tervetuloa taas sanavarastooni! Mietityttää ja paljon. Uskaltaako tässä yrittääkään enää? On varmastikin pakko lähteä tutkituttamaan asiaa, ei tämä voi enää olla vain sattumaa, vai voiko?

Toisina päivinä tekisi mieli marssia jonnekin, missä saisin "piuhat poikki". Loppuisi tämä epävarmuus ja turhien toiveiden elättely. Ei tarvitsisi pelätä uutta menetystä, ei enää kokea sitä tuskaa eikä miettiä kiertoa. Mutta joku hulluus se ajaa eteenpäin ja toive siitä toisesta elävästä pienokaisesta vain itää. Vaikka olen jo jollain tasolla alkanut tehdä surutyötä sen asian suhteen, ettei meille enempää lapsia suoda. Olen toki äärettömän kiitollinen tuosta pienestä ihmeestä, joka meillä jo on. Olenko siis itsekäs kun haluaisin kokea vielä edes kerran raskauden (vieläpä sellaisen ongelmattoman, jos saa toivoa kiitos), nuuhkutella jälleen pienen vauvan tuoksua ja seurata uudestaan kuinka niin pienestä kasvaa oma, ihana persoonansa?

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Mistä sen löydän...

...Nimittäin uskon ja luoton siihen, että tämä pieni kotiin asti saadaan. En jaksa kohta enää.. Olen niin loppu tähän jatkuvaan pelkoon ja jännittämiseen. Tämä menettämisen pelko on saada minut järjiltäni. Niin kertakaikkisen loppu ja tympääntynyt olen näihin vuotoihin. Eilen alkoi taas verinen vuoto, tosin niukempi kuin mitä pääsiäisenä oli. Mutta alkoi kuitenkin. MIKSI!? Ja miksi aina juuri viikonloppuisin? En edes ole vielä soittanut minnekään, koska ei se tähän hätään auttaisi mitään. Ensiksi siksi, kun täällä ei ole viikonloppuisin äitipoli/gynepäivystystä ja toisekseen kun sieltä käskettäisiin vain seurailla kun ei kerran reisiä pitkin vala. Ja juuri maksoin pääsiäisen päivystyskäyntien laskut. Voin vaan sanoa, että tuli muuten verikokeille hintaa. Mitään hyötyä kun niistä käynneistä ei ollut. Ja onneksi huomenna meillä on aamusta rakenneultra, jossa voin sitten taas tästä huolestani lääkärille kertoa.

Olen väsynyt. Lähes turta. Miksi kaiken pitää mennä aina sieltä vaikeimman kautta? Eikö lapsettomuudessa ja kahdessa keskenmenossa ole vielä tarpeeksi? Ei ilmeisesti. On se meidän kohdalla näköjään liikaa vaadittu, että ilman huolia voisi tämäkään raskausaika mennä. Olen vihainen tälle paskalle kropalle, joka ei toimi niinkuin "normaalisti" raskausaikana kuuluisi. Vaikka kuinka yritän näitä vuotoja selittää sillä hidasta keskenmenoa tekevällä kaksosella (niin kuin lääkäri viimeksi arveli asian olevan), en vaan kertakaikkiaan voi tuudittautua siihen, että nämä vuodot eivät olisi vaarallisia. Synkimpinä hetkinä en voi olla ajattelematta, että kun on kerran tässä jo alkuraskaudenkm ja keskiraskaudenkm koettu niin jatkumona tulee mitä? Kohtukuolema? Synnytyksessä tapahtuu jotain? Kätkytkuolema?

Ainoa asia mikä tällä hetkellä pitää edes jotenkin minut järjissäni huomiseen on, että tunnen kuitenkin pikkuisen liikkeitä. Ja yritän olla flippaamatta tuosta vuodosta, jota ei ole (ainakaan vielä) tullut edes siteeseen asti. Ja viime yön tunteina valvoessani mietin, josko kuitenkin tämä kroppa kehittää nyt jotain valekuukautisia. Lyhyemmällä kierrolla kuin normaalisti kylläkin.

Tarkoitus oli kirjoittaa tänään paljon aurinkoisempaa tekstiä, 22. raskausviikon alkamisen kunniaksi, mutta synkistelyksihän tämä taas meni.

torstai 18. joulukuuta 2014

Vastaus

Tänään viimein saatiin sitten vastaus valitukseen. Ja mikäkö oli vastine? Diipa daapa ja lallaalallaaa. Kertasivat vain mitä tekivät ja mielestään kaiken tietenkin oikein! Joo, että ihan täyttä shaissea oli ne. Että voi voi jos tunsit tulleesi huonosti kohdelluksi. Argh, nyt ei pysty enempää kirjoittamaan.. Mentävä purkamaan tätä ketutusta vaikka siivomiseen..

tiistai 9. joulukuuta 2014

Valitusta valituksesta

Tällä hetkellä ketuttaa kuin pientä oravaa, jonka käpy on jäässä! Eilen sain viimein yhteyden sairaalaan, kysyäkseni meidän tekemän valituksen tilanteesta. Aiemmin kun kaikki puhelut meni vastaajaan. No mutta kuten arvata saattaa, eipä se täti siellä mitään tiennyt, mutta lupasi laittaa tänään aamulla infoa tilanteesta. Ja mikäs oli vastaus? Asia on edelleen kesken! Ja 4 viikon sisään vastaus olisi pitänyt tulla! (On ihan säädetty?) Nyt on kulunut kuitenkin jo tuplasti sen verran! Eivät siis todellakaan osaa hoitaa mitään oikein.

Eihän se vastaus tietysti sinänsä mitään muuta. Ei se tuo meidän vauvaa takaisin ja tuskin suostuvat vaatimuksiini korvata hoitokuluja takaisin. Mutta siitä saavat olla aivan varmoja, että jos vastine ei ole asiallinen (ja jos vastausta ei tämän vuoden puolella kuulu), niin valitus lähtee eteenpäin ylemmälle tasolle. Onko niin paljon vaadittu, että joku asia voisi mennä putkeen tuon p*skalaitoksen osalta?! Tähän mennessä kun MIKÄÄN ei ole mennyt niin kuin olisi pitänyt.. Prkl!

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Näillä mennään

Lähestyvän joulun ajattelun kautta ajatukset johtivat taas meidän Enkeliin ja siitä sitten taas kätevästi sairaalaan sekä tekemäämme valitukseen. Johon ei edelleenkään ole kuulunut vastausta. Kohta oikeasti palaa pinna viimeisen kerran. Eivät tätäkään sitten osanneet hoitaa niinkuin pitäisi. Viime viikon vielä odotin ihan kiltisti, mutta kohta menen linjoja pitkin. Joko huomenna? Luoja (tai ihan mikä tahansa) armahtakoon sitä, joka tämän kasaantuneen purkauksen kohteeksi siellä päässä joutuu! Lupaat vaan, et kuitenkaa sano pahasti. Et ole sellainen, vaikka kuinka etukäteen purpatat..

Olen aika pitkäpinnainen ihminen mielestäni, mutta tällä osa-alueella ei kyllä enää kärsivällisyys riitä. Paskaahan sieltä tietysti niskaan sataa, mutta oispahan ohi tämä odottelu! Tänään jo sydän hyppäs kurkkuun kun luulin, että sieltä olivat kirjeen viimein laittaneet. Mutta ei, olikin vain lasku. Jännittää, ahdistaa, kiukuttaa. Ja silti joka päivä postia hakiessa on ajatus, että no, joko? Mutta ei. Mitenkäs muutenkaan.

Mutta muuten täällä menee tällä hetkellä ihan ok. Itku ollut tosin taas todella herkässä koko viikon, eli ne kolkuttelee siis ovella. Työstäni pidän edelleen valtavasti ja pyydettiin minua jatkamaankin jos vain elämäntilanne antaa myöten sitten kun tarve on, ajankohtaa tosin eivät osanneet vielä sanoa. Haluaisivat minut mielellään sijaistamaan silloin sitten uudestaan. (Olen kai siis jotain tehnyt oikein, kun muutaman työpäivän jälkeen jo jatkoa miettivät). Ja tietenkin lupauduin, jos en muita töitä siihen mennessä ole löytänyt. Harmittaa vain jo valmiiksi niin kovin, että lyhyt pesti on tällä erää tämä. Mutta onpahan ainakin helmikuulle asti tiedossa mitä tekee.

Viime viikko ja viime päivät on menneet aika hujahtamalla. Olen käynyt töissä, nähnyt ystäviä, ommellut, virkannut ja käynyt konsertissa. Virkkaus on ollut viime aikoina pääasiallinen pakoreittini omista ajatuksistani. Sillä hetkellä en ajattele muuta, yritän vain pysyä laskuissa mukana, ettei tule virheitä. Olen ennenkin täällä sanonut, että käsityöt ja askartelu ovat pakokeinoni tästä kaikesta. Nytkin on monta ideaa jo mielessä, odottamassa toteutustaan. 

Olen myös tietoisesti yrittänyt välttää vähän blogimaailmassa pyörimistä (poisluettuna käsityöblogit) ja osittainen onnistunutkin. Vaikka tämä kirjoittaminen ja muiden tekstien lukeminen sekä kommenttien saaminen (kiitos niistä ♡) on auttanut ja auttaa edelleen todella paljon, olen jotenkin niin... miten sen kuvailisi.. niin loppu. Kertakaikkisen loppu ja turhautunut tähän olotilojen vaihteluun. Yhtenä hetkenä sitä saattaa olla ihan "normaali" olo, kun taas toisena voisin romahtaa lattialle itkemään tai haluan jäädä vain peiton alle enkä tulla koskaan sieltä pois. Yritin siis blogien lueskelun ja kirjoittamisen välttelyllä testata, muuttuisiko olo, kun en itse tietoisesti koko ajan muistuta asioista. Mutta ei muuttunut. Kyllä ne ajatukset samana pysyy ja aina sen sysäyksen ajatusketjun aloittamiselle jostain ärsykkeestä saa. Joten kai tämä vain on tapani käsitellä asioita, rämpiä välillä siellä pohjamudissa, jotta pää pääsee pinnalle edes välillä pulpahtamaan.

No, tulipa taas sekava ajatustenavaus-postaus, tarkoittaa varmaan sitä että pitäs mennä nukkumaan. Mutta tällaista tänään ja näillä mennään.