Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ystävyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ystävyys. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. joulukuuta 2015

Kotiäidin (sekalaisia) mietteitä vol. 2

Olen nyt miettinyt viime viikoina, mitä aioin tämän blogin kanssa tehdä. Luonnollisestikaan en ennätä juurikaan tänne käydä kirjoittamassa ja en aina oikein tiedä edes mitä kirjoittaa. Tai ajatuksia kyllä on, mutta niiden jäsentely onkin sitten toinen juttu. Ja kun ei pääse juuri silloin kirjoittamaan kun ajatus tulee, se yleensä sitten jääkin. Ja monesti jos ennätän jotain aloittaa kirjoittamaan jää se luonnoksiin keskeneräisenä. Tämänkin tekstin aloitin jo marraskuun puolella, joka tuli ja meni. Poistaa en blogia kuitenkaa aio, sillä haluan kuitenkin, että blogi pysyy edes jollain tavalla aktiivisena. Jos näistä höpinöistä vaikka olisi apua jollekin omassa surussaan selviämisessä. Käyn kyllä useinkin s-postissani katsomassa, onko sinne tullut viestejä. Mielellään kyllä kirjoittelen, jos joku haluaa jakaa ajatuksiaan tai voin olla jotenkin avuksi.

Pimeän marraskuun tultua, ajatukset karkasivat taas viime vuoteen ja siihen oloon joka vallitsi. Ei ollut juurikaan lunta ja maisema oli yhtä musta kuin mielikin. Marketeissa soimaan alkaneet joululaulut saivat melkein oksentamaan ja jouluostoksilla pyörivät pikkuvauvojen perheet halusin toivottaa kaikki hevonkuuseen. Tuska ei ottanut hellittääkseen.

Mutta nyt. Nyt minä ja perheeni olemme niitä, joita mulkoillaan alta kulmien. Minusta on tullut se, jota tuntemattomat naiset katsoivat pahasti ensin mahani kanssa ja nyt kun vaunuja työntäessä menen ohitse. Enkä voi heitä moittia. Sillä tiedän varsin hyvin kuinka lujille se voikaan ottaa. Jopa niin lujille, että tekisi mieli jättää ostoskärri siltä seisomalta ja juosta ulos kaupasta.

Joulu. Viime vuonna ajatus lähestyvästä joulusta oli jotakin ihan kamalaa. Meillä piti olla ensimmäinen joulu pienen nyytin kanssa, mutta sitä ei sitten tullutkaan. Vasta ajatus mahdollisesta raskaudesta sai hieman joulumieltä palaamaan tähän taloon, mutta siltikään emme laittaneet joulua mitenkään. En yksinkertaisesti pystynyt siihen.

Tänä vuonna kaikki on ollut toisin. Välillä täytyy melkein nipistää itseään, että voiko tämä oikeasti olla totta. Tänä jouluna meitä on täällä kolme. Ihana pieni neiti joka on kasvanut ja kehittynyt huimasti. Nautin kotiäitiydestä ja pienen Tiitumme seurasta. Toki on päiviä joilloin kaipaan ystävien seuraa ja muutakin kuin vauvahöpötystä. Vaikka Tiitun oma höpötys onkin jotain niin valloittavaa ja jota on niin ihana kuunnella ♡
Kohtalo puuttui taas kerran peliin tässä elämässä ja olenkin nyt saanut tutustua kivaan naiseen jolla on samanikäinen tyttö kuin meidän Tiitu. On kiva, että voi vaihtaa kuulumisia samassa elämäntilanteessa olevan kanssa vaunulenkkien ja kahvittelun lomassa. Toivottavasti myös meidän tytöt kasvaessaan ystävystyvät. Jännä seurata kahden samanikäisen kasvua ja kehitystä.

Blogi vaikenee nyt joulutauolle. Joten toivotankin kaikille ihanille lukijoilleni hyvää joulun odotusta ja tulevaa vuotta. ♡ Tuokoon tulevaisuus mukanaan kaikkea hyvää. Ja niille, jotka nyt painivat omien surujensa ja huoliensa kanssa haluan sanoa, että muistakaa, ettette ole yksin. Puhukaa. Puhukaa. Ja Puhukaa. Sen olen viimeisen vuoden aikana oppinut, että puhuminen, tai kirjoittaminenkin, on ollut todellinen henkireikä. Vertaistuesta ja ystävien tuesta puhumattakaan.

Joten iso kiitos teille kaikille ihanille! ♡ Ilman teitä en olisi näin järjissäni. Ja ei, tämä ei ole lopullinen tai blogin lopetuksen kiitospuhe. En aio kokonaan kadota blogimaailmasta, mutta en tiedä milloin palaan. Käyn kirjoittelemassa aina kun ennätän ja koen tarpeelliseksi jotain asiaa puida tai muuten kirjoittelen kuulumisia.

Rakkaudella,
Autumnharmony

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Kiitollisuus

Facebookissa kiersi jossain vaiheessa haaste, jossa piti kertoa joka päivä muutama asia, mistä on kiitollinen elämässään tai sinä kyseisenä päivänä. Tänä vuonna kun elämä on potkinut päähän teräskärkisillä monoilla ja on vaikea ollut muistaa niitä elämän hyviä asioita ja huonot tuppaavat olemaan päällimmäisenä mielessä, ajattelin minäkin konkreettisesti listata ylös asioita joista olen kiitollinen. Ehkä ne hyvätkin asiat näin pääsisivät ajatuksissa pinnalle. Asiat tulevat listaan täysin tajunnanvirtana, enkä laita niitä niinkään tärkeysjärjestyksessä.

Aviomieheni. Ilman häntä en varmastikaan olisi enää tässä. Hän on tukeni ja turvani. Viimeksi eilen töissä puhuessani hänestä tajusin, miten ihanan miehen olen elämääni löytänyt. Hän arvostaa minua sellaisena kuin olen. Rakastaa minua, vaikka en ole täydellinen. ♡ en voisi kuvitella elämää ilman häntä.

Ystävät. Minulla on paljon ihania ystäviä. Heidän kanssaan voi nauraa ja itkeä. Vitsailla tai puhua vakavia. He eivät ole hylänneet minua vaikeina aikoina, toivottavasti itse olen osannut olla heille apuna silloin kun he ovat sitä tarvinneet.

Perhe. Tarvitseeko tähän juuri mitään sanoa. Vaikka elämässä tapahtuu ja on tapahtunut kaikenlaista, perhe pysyy. Tuntuu, että tämä vuosi on sitonut meitä jälleen yhteen, kun se olisi voinut repiä kuilua isommaksi.

Oma koti. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että meillä on oma yhteinen koti. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että olen todella tullut kotiin. Ei enää mitään opiskelija-asuntoa tai väliaikaisratkaisua. Taulut ovat viimein seinillä. Se voi kuulostaa pieneltä asialta, mutta iso ilon aihe minulle. Tämä on KOTI ♡

Oma lemmikki. Kissani on minulle todella tärkeä. Viime yönä näin unta, että jouduin siitä luopumaan ja heräsin kauheaan ajatukseen, että onko se totta. Onneksi ei. Sitä ei uskoisi miten paljon tuollainen pieni karvapallo tuo iloa elämään. On kiva seurata sen leikkimistä ja ihana kun se tulee aamuisin nukkumaan viereen.

Terveys. Terveyttäkin osaa arvostaa enemmän, kun se on vaakalaudalla. Kevät ja kesä ravisutti niin henkistä kuin fyysistäkin kuntoa ja terveyttä. Joten on kiva tuntea olevansa taas paremmassa kunnossa. Jaksan taas ulkoilla ja touhuta asioita jotka ovat minulle tärkeitä. Vaikka toki on edelleen päiviä kun mikään ei innosta.

Työ. Olen saanut mieluisen työpaikan. Vaikka se onkin vain määräiakainen, on se parempi kuin ei mitään. Töihin mennessä jännä tunne siitä, että juuri näin tämän piti nyt mennä ja juuri tämä työ minun piti nyt saada on vain voimistunut työnantajan ensikohtaamisen jälkeen.

Olen elossa. Kesä ja sairaalareissut saivat ajattelemaan, että myös minulle olisi voinut käydä huonosti. Olisin voinut kuolla yleismyrkytykseen tai anafylaktiseen shokkiin. En ikinä unohda sitä tunnetta, kun happinaamari kasvoilla ja tuskissani makasin sairaalan sängyllä ja tunsin kuinka tajunta hämärtyi. En täysin siinä hetkessä tajunnut asian vakavuutta, joten ajatus on nyt jälkikäteen vasta iskenyt tajuntaan. Kaikki olisi voinut olla ohi.

Tässä vain joitakin mitä päällimmäisenä tuli mieleeni. Olen niin paljosta kiitollinen ja on paljon syytä olla onnellinen. Sitä vain on välillä niin vaikea muistaa. Kun kaikki tuntuu taas turhalta ja epätoivoiselta, palaan tähän postakseeni ja muistutan itseäni tästä, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin. Olen kuitenkin vielä tässä ja minulla on ihmisiä ympärillä jotka välittävät. Niin kauan kuin olen olemassa, voi tulevaisuus tuoda mukanaan hyviäkin asioita.

perjantai 31. lokakuuta 2014

Elefantin karkoitus (mission completed)

Kävin eilen tapaamassa ystävääni ja kummilastamme yli kuukauden tauon jälkeen. Pala kurkussa ajelin kohti heidän kotiaan, tuntui pitkästä aikaa vaikealta ajatus pienen vauvan näkemisestä. Olin jo pitkään käynyt kamppailua itseni kanssa, että saisin kerrottua miltä tämä kummeus oikeastaan tuntuu. Mutta tunsin, että se oli tehtävä. Nyt. Ei enää yhtään vitkutteluja. En jaksanut enää katsella tätä isoa mustanpuhuvaa elefanttia olohuoneessa, jonka kaikki varmasti näkivät ja tiesivät sen olemassa olon, mutta eivät uskaltaneet mitään siitä sanoa. Niinpä oli aika nostaa asia pöydälle.

Sydämeni tuntui jättävän lyöntejä väliin ja kyyneleet kohosivat silmiini jo ennen kuin sain suuni avattua. Olin jälleen kerran jäätyä. Miksi jännitän tämän sanomista niin h*lvetin paljon? Tuttu ihminen ja hyvä ystävä jo monen, monen vuoden takaa. Miksi? Mutta viimein sain itseni koottua ja annoin kaiken tulla. Kerroin, että vaikka lupauduimme kummeiksi, ei tämä tie ole ollut helppo valinta. Mutta lupaus on lupaus. Sitä ei ihan helpolla rikota. Purin viime kuukausina omassa päässäni velloneet ajatukset ja jäin odottamaan vastausta. Ystäväni katsoi minuun hyväksyvästi ja sanoi aavistaneensa kaikki sanomani asiat. Sanoi, että ymmärtää täysin tunteemme ja ei meitä siitä soimaa. Hän sanoi, että on todella hyvillään ja otettu siitä, että kaikesta huolimatta pidimme lupauksemme rueta kummeiksi ja voimme osallistua lapsen elämään ihan oman vointimme ja kykymme mukaan. Olin todella huojentunut. Maailma ei räjähtänyt, ystävyytemme ei loppunut, mikään ei siis muuttunut. Tai no, muuttui. Nyt on taas helpompi hengittää. Nyt on taas astetta helpompi vaikean paikan tullen sanoa miten asiat on.

Tämä "episodi" (omassa mielessäni kun se on tuntunut joltain ylimaalliselta asialta) on opettanut minua tuntemaan itseni ja toimintatapaani kriisi- ja ongelmatilanteissa paremmin. Menen helposti lukkoon vaikeiden asioiden edessä. Omassa päässäni alitajuisesti pyrin pitämään mielummin sen kaiken "paskan" tässä lähellä kuin jakaisin sitä ympärilleni. Tajuan nyt, että toimin välillä todella tyhmästi vaikka yritän niin kovasti toimia oikein. Lopulta kun siinä kuitenkin käy niin, että toimiessani "oikein" teen vain hallaa itselleni ja pahimmassa tapauksessa jollekin läheiselle. Tahtomattani ja sitä tajuamatta. Mutta nyt olen läksyni oppinut. Note to myself: Asioista voi ja SAA puhua. Pitäisi vaan minunkin se muistaa, että kukaan ei ole vielä tänäkään päivänä tiettävästi totuuden kuulemiseen tai sen sanomiseen kuollut.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Liian avoin?

Olen tässä jo päivänä muutamana pohtinut erästä asiaa. Olen aika avoimesti puhunut asioista joita on tapahtunut, miltä minusta milloinkin tuntuu jne. (Ai mikä estottomuus, ei ole enää vähään aikaan näkynyt) Ja toisaalta hyvä niin, sillä se on auttanut minua paljon eteenpäin tämän kaiken kestämisessä. Minulla on ja on ollut kauhea tarve puhua. Onhan tietysti paljon myös asioita, joita en kerro vieläkään muille kuin miehelleni. Myönnän, että tänne blogiin on tullut myös kirjoitettua paljon ja melko suodattamatta. Tiedän, että myös moni ystäväni lukee ainakin silloin tällöin tekstejäni, itsehän olen heille tämän blogini linkin jakanut.

Mutta olen nyt miettinyt sitä, rajoittaako se kirjoittamistani? Vastaus on, että joskus kyllä. En haluaisi "rikkoa" mielikuvaa siitä, millainen heidän mielestään olen. Sitä millaisena he ovat minut nähneet. (Se tosin taitaa kyllä olla jo myöhäistä..?) Mutta olen yrittänyt ajatella, etten anna sen häiritä. Minä nyt olen tällainen kuin olen. Kaikkine tunteineni, virheineni. Toivottavasti he kestävät sen.

Joten, te kaikki rakkaat siellä ruudun takana. Toivon, että ymmärrätte, että olen edelleen pohjimmiltani (vaikka en enää ehkä täysin) se sama ihminen, johon olette kasvokkain tutustuneet. Tämä ihminen joka täällä kirjoittaa, on vain välillä niin rikki ja eksyksissä, ettei ole itsekään itseään tunnistaa. Tekstieni tarkoitus ei ole koskaan loukata tai pahoittaa kenenkään mieltä. Joten toivoisin, että kun kohtaamme tai puhumme puhelimessa yms., kerrotte jos haluatte jostain blogissani kirjoittamastani asiasta keskustella. On myös täysin ok, ettemme ikinä keskustele blogini sisällöstä. Ja minulle voi kyllä sanoa, jos juttuni alkavat pursuta korvista, en loukkaannu. (Välillä ihan hävettää, kuinka paljon puhun lapsettomuudesta, yms. ja pyydän anteeksi) Tavoitteenanihan tämän blogin aloitukselle oli se, että säästäisin kanssaihmisiä jutuiltani, mutta hups.. Saatoin epäonnistua.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Päivät tässä asunnossa nimittäin. Ja hyvä niin, alkaa tämä tavaroiden väistely pikkuhiljaa ärsyttämään. Tuntuu, että on pakannut jo ikuisuuden ja silti löytyy uutta pakattavaa. Vielä tietysti on se kovin rutistus edessä, että saadaan nämä kaikki täältä kannettua pois.. Onneksi on paljon apulaisia. Huh, tämä viikko on mennyt kyllä niin hujauksessa.

Muutosta johtuen kävin tällä viikolla tapaamassa myös ystävääni ja kummilastani. Seuraavan kerran näen heitä ties milloin, koska todennäköisesti yhteyden pito on minun harteillani. Eikä siinä mikään, olen jo tottunut.. Aiemmissa postauksissani olen ehkä puhunut hieman katkeraankin sävyyn siitä, kuinka tuntuu, että he eivät tajua mikä onni heidät on kohdannut ja kuinka vauvan tulo ei edes juurikaan näy talossa. Nyt katkeruus on painunut hieman taka-alalle ja tilalle on noussut huoli. Ei niinkään siitä, etteikö lapsen hoito sujuisi, vaan huoli ystävästäni. Kaikki kävi hänelle ehkä liian nopeasti ja olen huolissani hänen jaksamisestaan sekä henkisestä hyvinvoinnistaan. Lapsi kun on aika vaativaa sorttia, vaikka pääasiallisesti kiltti onkin. Keskustelin ystäväni kanssa ja huomasin, että huoleni ei ollut täysin aiheeton. Olin jo rivien välistä lukenut kaikki nämä jutut, vaikka en niihin ole jaksanut tarttua. Viime aikoina kun oma empatiakyky on ollut ajoittain karkuteillä ja muiden huolista kiinnostuminen ei ole paljon napannut. Mutta tällä viikolla etenkin koin, että vanha minä puski esiin. Se sanoi minulle,  että nyt sinun täytyy tehdä jotain. Ystäväsi tarvitsee sinua. Ja tämä on enemmän minua. Vaikka kuinka itselläni on paha olla, yritän silti kyetä huolehtimaan myös muista. (Oman jaksamisen kustannuksellakin joskus, mutta nyt ei puhuta siitä.)

Asioista puhuminen hänen kanssaan onnistuu kyllä, silloin kun joku niistä kysyy. Itse hän ei tuo niitä esille. Asiaan liittyy niin paljon kaikkea, enkä halua niitä tähän kirjoittaa. Asiat vain tosin ovat sellaisia, että muutoksen ja avun vastaan ottamisen on lähdettävä hänestä itsestään, muutoin ei kukaan voi auttaa. Nyt voin vain kuulostella tilannetta ja tarjota apuani jos vain jotain pystyn tekemään. Olen kyllä todella hyvilläni, että kysyin suoraan. Ja ylipäätään sain osoitettua mielenkiintoa muiden asioihin. Mutta nyt keskityn tähän muuttoon ja meidän uuteen alkuun.

P.s. kissan kanssa tabletilla kirjoittaminen on aika mielenkiintoista. Toinen kun istuu melkein aina sylissä, kun kirjoitan (tai kunhan vaan istun alas). Meinaa vaan olla välillä liian monet tassut tabletilla, menee tuplasti aikaa kun tulee tuplasti enemmän kirjoitusvirheitä :) mutta ei haittaa, mamman oma kissu ♥

lauantai 20. syyskuuta 2014

Just ♡

Ystävät. Ilo ja suru. Onnen ja surun kyyneleet. Halaukset. Viini. Suklaa. Hyvä ruoka. Niistä on tämä viikonloppu tehty. Kiitos rakkaat ♡

Kuva: http://files.fitfashion.fi/wp-content/uploads/sites/80/2014/04/ystävä3.jpg

perjantai 5. syyskuuta 2014

Tällaista tänne

Nyt ei oikein irronnut nasevaa otsikkoa, anteeksi. Viime päivät ovat menneet hujauksessa. Mutta onpahan kerennyt karttua jotain kirjoitettavaa. Matkustin siskoni luokse muutamaksi päiväksi kylään ja samalla näin myös ihania ystäviäni. Vaikka tuli taas enemmän ja vähemmän avauduttua kaikesta mikä mielessä velloo, sain myös osittain osan sitä vanhaa itseäni esiin mikrosekunneiksi. En koko ajan ajatellut lapsettomuutta. En menetystämme enkä maailman epäreiluutta. Kiitos ihanat, kun aina kuuntelette, vaikka jauhaisin samat asiat tuhannen ja yhden kerran.

Vaikka vauvamaha kahvilassa, rattaat kävelykadulla ja vauvan itku ravintolassa saivat palan nousemaan kurkkuun ja sen tutun sisuskalut nurin kääntävän tunteen palaamaan, onnistuin pitämään ne kurissa. Tiedostin niiden palaamisen, mutta opettelen elämään niiden kanssa. Ehkä ne tulevat kerta kerralta lievemmin esiin ja häviät joskus kokonaan.

Kuten jo aiemmin hehkutin, reissuni perimmäinen tarkoitus oli mennä katsomaan ystävälleni hääpukua. Voi että ystäväni näytti niiiiin kauniilta eräässä puvussa josta tuli ykkössuosikki! Suosikki oli kylläkin ihan päinvastainen kuin mitä menimme hakemaan. Hyvä osoitus siitä, että mielikuvat eivät välttämättä vastaakaan aina lopullista tulosta. Ystäväni näytti upealta morsimelta ja tämä kaaso tirautti jo pienet itkut sovituksessa. Mitenhän itse hääjuhlassa käy? Tuskin ilon kyyneliltä tullaan säästymään. Ja toiselle sovituskierrokselle päästään parin viikon päästä! En malta odottaa :)

Mutta niin, kuten kaiken kivan pitää joskus päättyä, näiden mukavien päivien päätteeksi kotona odotti (toivottavasti) viimeinen lasku sairaalasta.. Ja armoton ketutus ja paha mieli oli täällä taas. Että näin.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Uusia tuulia

Välillä pitää kertoilla myös iloisia uutisia kaiken tämän synkistelyn keskellä. Pääsen tällä viikolla rakkaan ystäväni kanssa katsomaan hänelle hääpukua! Olen pakahtua ilosta hänen puolestaan. Ja sain kunnian toimia myös tälle ihanaiselle morsiamelle kaasona. Siitä asti kun sain kuulla tämän ilouutisen, olen tutkinut erilaisia hääblogeja ja aloittanut jo häähössötyksen. Olen jo nyt lukenut enemmän hääblogeja,  kuin ikinä omia häitä suunnitellessa. Tämä on ollut myös ihana tapa paeta omia synkkiä ajatuksia.

Eivätkä ilon aiheet tähän pääty. Nyt uskallan jo sanoa, että rakas mieheni sai työpaikan toiselta paikkakunnalta ja olemme jo löytäneet sieltä ihanan asunnonkin. Muutto olisi siis edessä. Odotan innoissani sitä, että pääsemme uuteen kotiin. En malttaisi odottaa muuttopäivää. Vaikka muutto on stressaavaa, on se myös mahdollisuus uudelle alulle. Ja sitä me todella tarvitsemme. Toivottavasti tulevaisuus olisi valoisampi kuin alkuvuosi. Vaikka tämän vuoden koettelemukset eivät minnekään katoa, ehkä maiseman vaihdos tarjoaa helpotusta edes hetkittäin.

Pakkaaminenkin on jo aloitettu, eipähän tule ainakaan kiire. Nyt on myös mainio tilaisuus luopua turhasta tavarasta ja uudistaa myös vaatekaapin sisältöä. Kolme kassillista vaatetta odottaakin jo viemistä keräykseen. Kaikkea turhaa sitä on tullut säilöttyä näihin nurkkiin. Huomaan miten sitä on ollut ollut jotenkin niin kiintynyt turhaankin tavaraan. Mutta nyt aioin pistää tavaraa kiertoon rankalla kädellä. Tästä alkakoon matka kohti uutta.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Ajatusten aamiaisella

Mutta niin, kuten arvata saattaa, pääasiassa vaikka pystyinkin ottamaan rennosti ja hetkittäin nollaamaan aivoja eihän niitä kuitenkaan päältä pois saanut. Koska kyseessähän olen minä! Joka aamu aamupalalla mietin, että tätäkään en voisi syödä jos olisin raskaana tai aina kun katsoin ravintolan menua ajattelin, että huolettomasti saan nyt syödä sitä ja tätä. Vai saanko? Vaikuttavatko nämä valintani vielä tulevaisuudessa? Voinko nyt saada jonkin pöpön mikä pilaa kaiken myös mahdollisessa seuraavassa raskaudessa? Tiedän, että ajattelen liikaa. Pelkään olemattomia ja ylireagoin. Mutta hei, se olen minä ja sen asian kanssa on elettävä. Vaikka kuinka olisi lomalla ei saa lomaa omilta ajatuksiltaan.

Koko matkan mielessä oli myös tulevat ristiäiset. Ja ristiäislahja. Pohdin ja mietin. Väänsin ja käänsin. Mitä ihmettä ostaisin kun tuntuu niin vaikealta ajatellakaan koko asiaa? Ensin olin jo päättänyt etten mitään kummilusikoita hommaa ja löysin kauniin kehyksen, jonka päätin jo antaa. Mutta eihän se ajatus siitä lusikasta minnekään kadonnut ja sellainenkin sieltä sitten mukaan lähti. Nyt sitten pitäisi vielä selvitä kunnialla niistä itse kinkereistä. Tunteet heiluvat edelleen laidasta laitaan, mutta kai tästä jotenkin hengissä selvitään.. Äsken muokkasin mekkoa, jonka aion ristiäisiin laittaa. Uutta en nyt ostanut, kun toimiva löytyi kaapista. Mekon ompelu sai koko ristiäiset tuntumaan taas entistä todellisemmalta.

Tänään miehelleni sanoin, että miksi ihmeessä olen yrittänyt koko ajan olla niin kuin en olisikaan. Ihan kuin minulla ei saisi olla näitä negatiivisiakin tunteita. Vasta vähän aikaa sitten käymäni keskustelu erään ystäväni kanssa, joka on sanoisinko olosuhteiden pakosta lapseton, herätti minut ajattelemaan. Jos tämä henkilö reagoi näin voimakkaasti yhteisen ystävämme lapsen syntymään, miksi minulla ei olisi oikeutta näihin tunteisiin? Minä kuitenkin olen lapseni menettänyt, eikä sitä mikään pyyhi hetkessä pois. Jos tämä ystäväni vauvakuumeensa kourissa ei pysty edes näkemään tämän yhteisen ystävämme lasta, miksi minun pitää näytellä vahvaa? Miksi minun täytyy ajattella aina muita ennen itseäni? Sisäänrakennettua kaavaa on kai niin hankala enää murtaa.

lauantai 9. elokuuta 2014

Lomaa odotellessa

Nyt vihdoin ja viimein sain tällä viikolla selvyyden siihen, milloin lomani alkaa ja työt loppuvat. Enää reilu viikko ja on aika vaihtaa vapaalle. Tiedossa olisi jo yksi lomareissukin siskon ja äidin kanssa. Kiva päästä reissuun heidän kanssaan, kun perinteinen ulkomaille suuntautuva kevätmatka jäi tänä keväänä tekemättä, kun en uskaltanut (enkä kyllä oisi kyennytkään) sataa kilometriä edemmäs kotoa lähteä.

Kuntoiluunkin pitäisi pikkuhiljaa taas saada otetta, kun tuntuu, että vasta nyt alkaa joten kuten olla fyysisesti siinä kunnossa, että voisi alkaa taas liikkumaan. Torstaina kävinkin erään ystäväni kanssa lenkillä ja teki kyllä hyvää. Niin mielelle kuin kropallekin. Noin puolentoista tunnin lenkki meni ihan hujauksessa, niitä näitä höpötellessä. Ensi viikolla otetaan uusiksi.

Lomasuunnitelmissa olisi ainakin ottaa taas liikunta mukaan kuvioihin ja keskittyä kunnon kohottamiseen. Monen kuukauden pakkolepo ja muut komplikaatoit ovat kyllä vieneet tämän naisen rapakuntoon. Mutta tästä se taas lähtee! Tai niin ainakin yritän :)
Toivottavasti järjestyisi jonkinlainen mahdollisuus myös pieneen lomailuun yhdessä J:n kanssa. Ystäviä aion myös käydä moikkaamassa. Otan vaan auton alle ja huristelen käydä kyläilykierrokset kun kerran aikaa todennäköisesti on. Ja erään ihanan ystävän kanssa pääsen ihan erityiselle shoppailukierrokselle sitten jossain vaiheessa syksymmällä ;) I can't wait! ♡

tiistai 8. heinäkuuta 2014

To my dear friends

Kaikki on tuntunut taas viime päivinä todella vaikealta. Itku tulee ja monta kertaa päivässä. Mutta on ollut ihana huomata, kuinka paljon minulla on hyviä ystäviä, joihin voin tukeutua. Ihania ystäviä, jotka jaksavat kuunnella samat juttuni moneen kertaan ja auttavat löytämään jotain hyvää niistäkin päivistä, jolloin tuntuu ettei mikään suju. Ja tietysti höpöttelevät kanssani myös niitä näitä, jotta ajatuksia saa myös muualle.

Sydäntäni lämmitti, kun eräs ystävä, jota en ole nähnyt kohta neljään vuoteen ja jonka kanssa ollaan pidetty yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti, laittoi minulle kortin. Halusi jotenkin pitkän välimatkan päästä tuoda valoa päivääni ja todellakin onnistui siinä. Pieni teko, mutta niin iso vaikutus. Ja ystäväpariskunta, joiden kanssa olemme nivoutuneet yhteen ajan myötä, on tuntunut myös entistä läheisemmältä. Kun olin sairaalassa komplikaatioiden takia, he tulivat minua katsomaan. He eivät varmasti arvaakaan, miten iso asia se minulle oli. Myös eräs lapsuudenystävä, joka välillä tuntui lipuneen jonnekin kauemmas ulottuviltani, on tuntunut palanneen elämääni takaisin.

Nyt tunnen itseni tyhmäksi, kun ajattelin, että mitä jos kokemuksemme ajaa ihmiset kauemmas. Ettei kukaan enää uskaltaisi lähestyä tai tietäisi miten kanssamme puhutaan. Niin ei onneksi ole käynyt. Haluan heidän tietävän, että minulle voi puhua kuten ennen ja kuuntelen edelleen myös muiden murheita ja iloja. Olen pohjimmiltani edelleen minä, vaikka välillä itsestä onkin tuntunut, että olen vain varjo entisestä. Vaikka olenkin tällä hetkellä rikki ja ajatus ei tahdo kulkea, yritän parhaani mukaan olla myös sellainen ystävä, jonka nämä kaikki ihanat ansaitsevat.

Kiitos kaikki rakkaat kun olette olemassa <3