Vähiin käy ennen kuin loppuu

Päivät tässä asunnossa nimittäin. Ja hyvä niin, alkaa tämä tavaroiden väistely pikkuhiljaa ärsyttämään. Tuntuu, että on pakannut jo ikuisuuden ja silti löytyy uutta pakattavaa. Vielä tietysti on se kovin rutistus edessä, että saadaan nämä kaikki täältä kannettua pois.. Onneksi on paljon apulaisia. Huh, tämä viikko on mennyt kyllä niin hujauksessa.

Muutosta johtuen kävin tällä viikolla tapaamassa myös ystävääni ja kummilastani. Seuraavan kerran näen heitä ties milloin, koska todennäköisesti yhteyden pito on minun harteillani. Eikä siinä mikään, olen jo tottunut.. Aiemmissa postauksissani olen ehkä puhunut hieman katkeraankin sävyyn siitä, kuinka tuntuu, että he eivät tajua mikä onni heidät on kohdannut ja kuinka vauvan tulo ei edes juurikaan näy talossa. Nyt katkeruus on painunut hieman taka-alalle ja tilalle on noussut huoli. Ei niinkään siitä, etteikö lapsen hoito sujuisi, vaan huoli ystävästäni. Kaikki kävi hänelle ehkä liian nopeasti ja olen huolissani hänen jaksamisestaan sekä henkisestä hyvinvoinnistaan. Lapsi kun on aika vaativaa sorttia, vaikka pääasiallisesti kiltti onkin. Keskustelin ystäväni kanssa ja huomasin, että huoleni ei ollut täysin aiheeton. Olin jo rivien välistä lukenut kaikki nämä jutut, vaikka en niihin ole jaksanut tarttua. Viime aikoina kun oma empatiakyky on ollut ajoittain karkuteillä ja muiden huolista kiinnostuminen ei ole paljon napannut. Mutta tällä viikolla etenkin koin, että vanha minä puski esiin. Se sanoi minulle,  että nyt sinun täytyy tehdä jotain. Ystäväsi tarvitsee sinua. Ja tämä on enemmän minua. Vaikka kuinka itselläni on paha olla, yritän silti kyetä huolehtimaan myös muista. (Oman jaksamisen kustannuksellakin joskus, mutta nyt ei puhuta siitä.)

Asioista puhuminen hänen kanssaan onnistuu kyllä, silloin kun joku niistä kysyy. Itse hän ei tuo niitä esille. Asiaan liittyy niin paljon kaikkea, enkä halua niitä tähän kirjoittaa. Asiat vain tosin ovat sellaisia, että muutoksen ja avun vastaan ottamisen on lähdettävä hänestä itsestään, muutoin ei kukaan voi auttaa. Nyt voin vain kuulostella tilannetta ja tarjota apuani jos vain jotain pystyn tekemään. Olen kyllä todella hyvilläni, että kysyin suoraan. Ja ylipäätään sain osoitettua mielenkiintoa muiden asioihin. Mutta nyt keskityn tähän muuttoon ja meidän uuteen alkuun.

P.s. kissan kanssa tabletilla kirjoittaminen on aika mielenkiintoista. Toinen kun istuu melkein aina sylissä, kun kirjoitan (tai kunhan vaan istun alas). Meinaa vaan olla välillä liian monet tassut tabletilla, menee tuplasti aikaa kun tulee tuplasti enemmän kirjoitusvirheitä :) mutta ei haittaa, mamman oma kissu ♥

Totuuden hetki..

Viikonlopun ja alkuviikon yritin ajatella positiivisia asioita ja olla ajattelematta tätä päivää. Tämä aamu alkoi kauhealla jännityksellä. En pystynyt syömään mitään, pelotti niin paljon. Koko automatkan ajatukset laukkasivat villeinä ja odotushuoneessa suorastaan tärisin. Kävin tänään siis lääkärillä, jotta tietäisin missä tämän kropan kanssa mennään. Siinä aulassa istuessani mietin, että mitä jos lääkäri sanookin, että kroppa on niin rikki, ettei lapsista tarvitse enää edes haaveilla.

Varasin tämän ajan sellaiselle lääkärille, jonka luona kävin jo kesällä aiemminkin, ettei tarvinnut taas kertaalleen kertoa koko tarinaa alusta. Onneksi lääkäri muisti minut ja oli todella ymmärtäväinen kun kerroin huolistani. Kädet täristen kävelin tutkittavaksi, olo oli kuin tuomiolle astellessa. Tämä lääkäri oli pitkään hiljaa, tutki ja tulosti kuvia. Viimein hän sanoi, että hänen mielestään kaikki näytti siltä kuin pitääkin. Ja ettei estettä uudelle raskaudelle hänen mielestään ole. Oli kuin iso kivi olisi nostettu pois harteiltani! Oli helpottavaa kuulla, että mitään fyysistä estettä uudelle yritykselle ei ole. Mutta se onkin sitten taas toinen juttu, milloin uskallamme alkaa yrittämään uutta raskautta. Siihen voi kulua vielä aikaa. Välillä on jopa käynyt mielessä rauhoittaa koko loppuvuosi vauvahaaveilta. Vaikka oman lapsen kaipuu on kova, on pelko uudesta keskenmenosta niin vahvasti läsnä. Tunne on niin kamalan ristiriitainen ja masentaa toisaalta jo valmiiksi se, että seuraavaakin plussaa saadaan varmasti taas odottaa ja odottaa.. Siksi ei toisaalta haluaisi tuhlata aikaa enää yhtään.

Just ♡

Ystävät. Ilo ja suru. Onnen ja surun kyyneleet. Halaukset. Viini. Suklaa. Hyvä ruoka. Niistä on tämä viikonloppu tehty. Kiitos rakkaat ♡

Kuva: http://files.fitfashion.fi/wp-content/uploads/sites/80/2014/04/ystävä3.jpg

Haikeutta ilmassa

Kävin pari iltaa sitten kävelemässä nykyisen kotikuntani tutuilla lenkkeilyreiteillä. Samalla tajuntaani iski, että nämä ovat viimeisiä kertoja kun lenkkeilen täällä. Vaikka olenkin niin innoissani uudesta kaupungista ja uudesta kodista, on olo silti myös haikea. Näissä maisemissa olen kuitenkin kasvanut. Yllätyin itsekin kuinka voimakkaita tunteita lähteminen täältä saa minussa aikaan. Enhän nyt sentään ole toiselle puolelle maapalloa menossa! Voinhan tulla käymään täällä aina kun siltä tuntuu. 

Yksi syy tälle haikeudelle on myös se, että tyttö on haudattu tänne. Vaikka kuinka tolkutan itselleni, että en tarvitse konkreettisesti käydä haudalla kunnioittaakseni ja muistellakseni, herää minussa silti ristiriitaisia tunteita. Eihän kukaan varmastikaan ajattele, että olen hirveä ihminen kun lähden täältä ja haluan uuden alun. Eihän?Mutta tunnen itseni ja en mahda ajatuksilleni mitään. Ajattelen ihan liikaa aina, mitä muut ajattelevat minusta. Vaikka en enää täällä asuisikaan, ei se tarkoita, että olen unohtanut hänet tai ettei tämä kaikki merkinnyt minulle mitään. Asia ei todellakaan ole niin. Tämä kaikki on merkinnyt valtavasti ja vaikuttanut niin paljoon. Aivan kuin toiminut vedenjakana entiseen ja nykyiseen minääni.

Yritän nyt kovasti itselleni perustella, että muutos on vain hyvästä. Ei ketään auta se, että jään roikkumaan menneeseen. Menetettyä kun ei takaisin saa. Minun on yritettävä kaikesta huolimatta jatkaa elämääni. Yrittää koota palaset kasaan. Otettava vastaan se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Voi enkelini, äiti rakastaa sinua niin paljon. En koskaan unohda sinua.. ♡

Kuiskaus tuulen hiljaa on,
päivän valo kääntyy pimeyteen.
Kuuleeko kukaan kun äänetönnä huudan,
kuinka sattuu mun sydämeen?

Valokuvan voimaa

Eilistä postausta tehdessäni kävin läpi kuluneena kesänä ottamiani kuvia. Oli hämmästyttävää huomata, miten ei muista menneestä kesästä juuri mitään. Kuvien perusteella kesä kyllä oli. Kukkia ja hyönteisiä. Auringonpaistetta ja lämpöä. Itse sitä en vain huomannut, enkä tuntenut. Kaikki on mennyt kuin sumussa.

Mutta onneksi älysin ottaa muutamia kertoja kameran mukaani lenkille. Sain edes vähän säilöttyä talteen mennyttä kesää ja sen tuntua. Vaikka kesä oli tähän astisen elämäni kauhein ja vaikein, olen kuviin edes yrittänyt vangita sen kauneutta. Kai alitajuisesti olen yrittänyt sillä itselleni viestiä, että kaikki kaunis ei ole kadonnut, vaikka itsestä siltä tuntuu. Tuntui, että kaikki hyvä maailmasta katosi tuona toukokuun yönä ja elämässä ei ole enää sen jälkeen ollut mitään mieltä. Missään ei ole ollut mitään järkeä. Aivan sama mitä teen tai jätän tekemättä.

Nyt kun kesä on vaihtunut syksyyn (milloin se tapahtui??), pitäisi kai ottaa taas kamera matkaan ja säilöä näitä hetkiä. Koska suurin osa päivistä lipuu edelleen ohi ja minä vain kellun mukana...
Huomasin myös, että olen kuvannut todella paljon taivasta. Kuvannut erilaisia pilviä. Jossain vaiheessa taisin miehellenikin mainita, että ihme vimma on tullut kuvata juuri niitä. Jotenkin tuntui, että minun täytyy kuvata taivasta. Oli se sitten synkkä ja pahaenteinen tai kepeän kesäinen. Ihan kuin olisin näin lähempänä tytärtäni..

"Voimavaroja syövän teeman työstäminen symbolisella tasolla tuo henkistä helpotusta ja vapauttaa innostusta ja uutta energiaa."

Tutustuin jo jonkin aikaa sitten, ennen kaikkea tätä tapahtunutta, voimauttavaan valokuvaukseen.Vaikka en ymmärräkään itse valokuvauksesta, kaiken maailman säädöistä ja muista juuri mitään, olen kokenut sen antavan minulle paljon. Olen tässä jonkin aikaa jo miettinyt, että tämä voisi olla yksi väline työstää tätä kaikkea. Vaikka voimauttavan valokuvauksen perimmäinen lähtökohta taitaa ollakin omakuvissa ja siinä, että oppii katsomaan itseään lempeämmin ja tuntea itsensä arvokkaaksi, aioin itse soveltaa tätä keskittymällä symboliseen tapaan käsitellä tätä kaikkea. Vaikka kaikki tämä on ravisuttanutkin myös omaa minä kuvaani, en edelleenkään viihdy itse kuvattavana, joten se ei ole minulle se paras tapa työstää tätä. Ja luonto on aina ollut minulle se paikka, jossa mieli lepää. Ehkä voin siis muokata tätä "työkalua" itselleni sopivaksi ja yhdistää nämä kaksi asiaa, voimaannuttaa itseäni näin. Kiivetä pikkuhiljaa ylös tästä surun upottavasta suosta ja käyttää kuviani ponnahduslautana uuteen.

Mikä meitä odottaa mutkan takana?

Kaukana pilvien tuolla puolen, pitäähän joku pienestäni huolen?

Synkimmänkin pilven takaa löytyy pilkahdus valoa?

Olisimpa saanut näyttää sinulle nämä maisemat..

Enkelilleni

Rakas Enkelini. Äiti kävi tänään tuomassa kynttilän haudallesi. Kukkaset, jotka olin tuonut olivat yöpakkasissa jo palentuneet. Onneksi isomummosi oli käynyt tuomassa sinulle tuoreita kukkasia maljakkoon. Viime aikoina minulla on ollut niin kauhea, ylitse pääsemätön ikävä sinua. Voi kumpa olisit saanut olla turvassa pidempään ja kasvaa isoksi ja vahvaksi omassa pienessä yksiössäsi. Jos kaikki olisi mennyt niinkuin äiti ja isä toivoivat, olisitkohan ollut jo kohta luonamme täällä, etkä tuikkeena syksyisen tähtitaivaan takana? Haluan sinun tietävän, että vaikka muutammekin täältä nyt pois, en koskaan unohda sinua. Kuljet aina sydämessäni minne ikinä menenkin. 

Haluaisin niin ottaa sinut syliini. Tuoksutella hentoja hiuksiasi ja silittää pientä poskeasi. Tuudittaa sinut sylissäni uneen, laulaa sinulle kauneimman tuutulaulun. Millainenkohan sinusta olisi tullut? Olisikohan sinulla ollut saman väriset hiukset kuin äidillä? Olisitkohan perinyt isäsi silmät? Isäsi suu ja nenä sinulla ainakin on. Sen minä tiedän varmasti. Sainhan sentään varovasti koskettaa sinun pientä nenänpäätä. Muutoin voin vain kuvitella sinut, piirtää kuvan sielunisilmin. Olisin niin halunnut kuulla äänesi, ensimmäiset sanasi. Nähdä ensiaskeleesi ja katsoa kun opit uutta. Nähdä sinun kasvavan ja leikkivän. Nähdä kuinka olisit pyörittänyt isin pikkusormesi ympärille. Me niin kovasti sinua odotettiin saapuvaksi. Rakastuimme sinuun ensihetkestä. Äidin pieni rakas,olisitpa saanut jäädä luoksemme...

Olet tuulen leikki, joukossa pilvien..

..kastepisara hentoinen.

Olet tuoksu kauniiden kukkien..

..auringonsäde, pimenevän illan viimeinen.

Elämä muuttolaatikoissa

Kyllä sitä on tullutkin kaikkea kasattua näihin nurkkiin. Kuka ihme tätä tavaraa on oikein tänne kantanut? Varmaan voi vaan hiljaa kysellä itseltään ja katsoa peiliin tässä tapauksessa. Huh huh. Omakotitalon kokoisen kerrostalokolmion verran tavaraa kun muuttaa pienempään kaksioon, niin aika paljosta saa luopua. Ideana kun tätä asuntoa valitessa oli se perhe näihin neliöihin saada. Kolme vuotta kolmiossa, vaan eipä saatu lastenhuonetta meille. Ja parin viikon päästä sitten suunnataan kaksistaan kaksioon katselemaan uusia tuulia. Olo tuntuu nyt niin tyhmältä. Että sitä olikin niin äärettömän tyhmä ja naiivi, kun ajatteli vain, että tottahan se kolmio olla pitää sitten kun lapsia tulee. Mutta kyllä on usko karissut tässä matkalla, että mikään menisi edes sinnepäinkään mitä on suunitellut. Parempi siis kai vaan olla suunnittelematta yhtään mitään. Kaksio kuulostaa nyt hyvältä. Mietitään sitten asuinoloja uusiksi, jos tarve niin joskus vaatii.

Eilen osan tavaroista pakkasin kokonaan pois vietäväksi ja niitä jo pakettiautollinen ovesta ulos kannettiin. Mutta tavaraa on edelleen joka paikka täynnä ja pakkaamista riittää. Olohuone on niin täynnä laatikoita, ettei sekaan meinaa mahtua. Karsintaa pitää varmastikin tehdä vielä uudessa asunnossa, kunhan näkee mihin minkäkin siellä laittaa. En malttaisi odottaa, että pääsemme uuteen kotiin. Mutta tämän itse pakkaamisprosessin ja laatikoiden raahaamisen voisin kyllä skipata. En malttaisi odottaa ensimmäisiä aamukahveja uudessa keittiössä ja tutustumista uusiin lenkkeilymaisemiin. Nyt on jotenkin niin kova draivi päällä haluun uudistua. Elämäntaparemonttia olen ajatellut jo jonkin aikaa, saa nähdä löytyykö se puhti tänäkään syksynä. Noh, jos nyt vaikka aloitan tämän uudistumisen ihan tällä tavarasta luopumisella..

Oikeus tunteisiin

Olen tämän viikkoa ollut anoppilassa, nauttimassa luonnonrauhasta. Olo on pääsääntöisesti ollut ihan hyvä ja perunapellolla en ole kerennyt miettiä muuta kuin kumpaan ämpäriin mikäkin pottu kuuluu. Paitsi... pari päivää sitten, kun olimme palaamassa pellolle kahvitauon jälkeen jäin juttelemaan hetkeksi erään mieheni sukulaisen kanssa. "Niin jokos sinä olet kuullut...?" Joo en ole, mutta arvaan mitä tulen kuulemaan. Ihan kuin olisin tilannut, että yksi raskausuutinen tähän väliin kiitos! Ja sieltähän se sitten tuli. Eräs sukulainen odottaa vauvaa. Jossain mielen sopukoissa osasin tätä jo aavistella, mutta silti se oli kuin isku palleaan. Hetken haukoin henkeä ja yritin hymyillä. En sanonut mitään. En osannut. En halunnut. Ja sitten muihin aiheisiin ja pellolle takaisin. Voitte uskoa, että pottua nousi rivakasti tämän jälkeen.

Ensimmäinen ajatus oli, että hieno juttu hänelle. Olen onnellinen. Mutta sitten tajusin. Kelle minä oikein yritän valehdella? Oloni ei todellakaan ole nyt onnellinen! Minua ärsyttää, olen vihainen, minuun sattuu. En helvetissä ole onnellinen! En halua edes nähdä koko ihmistä nyt vaikka ennen tätä uutista olin kutsumassa kylään. Viime yönä mietin tätä tapahtunutta suunnanmuutosta ajattelussani. Tähän asti olen ollut, että joo ihanaa, voi tätä onnen autuutta! Ihanaa kun heille tulee vauva! Eihän se ole minulta pois. Eikä järjellä ajateltuna olekaan. Mutta kai vasta nyt kaiken tämän eihän mulla mikään ole- asenteeni jälkeen, olen antanut itselleni luvan ajatella myös näin. Note to myself: Sinullakin on oikeus tunteisiisi. Kaikkiin niihin! Jos v*tuttaa, ahdistaa ja olet surullinen niin se kanssa on niin ja sitä ei tarvitse muuksi muuttaa!

Edelleen olen kyllä vieraskorea ja korrekti, enkä päin naamaa kenellekään mitään sano. En sentään hyviä tapoja ole heittämässä romukoppaan, vaikka annankin ajatuksilleni enemmän vapauksia. En sano, että painu hiiteen mahoinesi. En sano, että itken silmät punaisiksi jälleen kerran kun pääsen kotiin. En sano, että tällä hetkellä oksettaa koko ajatuskin kyläilystä. Voi olla, että tämä henkilö tietoisesti välttää myös meitä, mutta se jää nähtäväksi. Nyt ainakin minä tarvitsen hetken aikaa sulatella tätä juttua, ennen kuin voin ottaa taas positiivisen asenteen kehiin.

Nukkumatti karkuteillä

Viime yö meni taas ihan reisille nukkumisen suhteen. Uni tuli vasta kahden maissa. Päässä risteleilee vaan niin paljon asioita, että nukahtaminen on hankalaa. Minua kyllä väsyttää, mutta pyörimiseksi se unen odottaminen aina menee. Hyvä puoli tietysti tällä hetkellä on, että olen lomalla eikä tarvitse olla skarppina töissä. Mutta kyllä tämä alkaa pikkuhiljaa tympiä, että ensin pitää kolme-neljä yötä nukkua huonosti, että yhden yön siinä välissä saa nukutuksi hyvin.

Ja vaikka nukkuisin ns. täydet yöunet kun herään myöhemmin, olen kuitenkin koko päivän enemmän tai vähemmän väsynyt. Päiväunet kutsuisivat jo viimeistään päiväkahviaikaan. Mutta yritän taistella väsymystä vastaan, jotta yöllä uni tulisi paremmin. Mutta eipä se taida mitään auttaa.

Ajatus kiertää kehää yöt ja päivät. Alkukesän koettelemukset ovat aikaansaaneet sen, että minusta on tullut vainoharhainen. (Ihan kiva lisä jo valmiiksi jonkin verran neuroottiselle ja pöpökammoiselle minulle, hurray!) Joka alaselän jomotuksen ja alamahan vihlonnan ajattelen tarkoittavan, että jotain on kropassa pielessä. Mutta järki sanoo, etten voi olla jokaisen oudon vihlaisun takia ravaamassa lääkärissä. Mutta arvaatte varmaan, mihin suurin pelkoni kroppaa kuulostellessa liittyy? Todellinen wake up call oli viimeisin sairaalareissuni kesäkuussa.

Kun oikeasti iski tajuntaan se, että pahimmassa mahdollisessa tilanteessa olisin tietysti itse kuollut yleismyrkytykseen, mutta olisin myös voinut joutua luopumaan lopullisesti haaveestani saada oma lapsi. Olin jo henkisesti sairaalaan matkatessamme yrittänyt valmistautua siihen, että mitä jos lääkäri sanoisi, että ainut keino vuodon lopettamiseksi ja minun pelastamiseksi on kohdunpoisto. (Onneksi näin ei ollut.) Se on siis suurin pelkoni tällä hetkellä, että kohtuni on vioittunut kaiken tämän rääkin jälkeen niin, ettei se kanna uutta elämää enää koskaan.

Varasin jälleen ajan yksityiselle lääkäriin, josta saan vähän uskon vahvistusta siihen, että kaikki olisi hyvin. Pelottaa vain ihan älyttömästi mitä siellä sanotaan... kyllä tämä vuosi on opettanut sen, että toivo parasta, pelkää pahinta. Positiivisuus on aika hakusessa tällä hetkellä. Tuntuu, että tälle hetkellä minua ei varmastikaan yllättäisi mikään vastoinkäyminen. Se olisi vain luonnollinen jatkumo tälle kaikelle.

Murhetta monenmoista

Kävin tänään tapaamassa rakkaita, ihania isovanhempiani. Joimme päiväkahvia, katselimme isoisäni puhelimesta hänen ottamiaan kuvia sekä juttelimme tulevaisuuden suunnitelmistani. Tähän jälkimmäiseen aiheeseen, tietysti ohimennen soluttautui jälleen puhe jälkikasvusta. Vaikka aihe vain vilahti keskustelussamme, se palautti mieleeni erään murheen tai pikemminkin hetken piilossa olleen surun aiheen. Nimittäin jo aikaisemmin lapsettomuuden tuskista nousseen pelon siitä, etteivät isovanhempani ennätä nähdä lapsenlapsenlapsia ollenkaan, on taas hieman todellisempi.

Sydäntäni särki nähdä isovanhempani itkevän niin vuolaasti menetettyä lapsenlapsenlastaan. En ikinä ollut nähnyt isovanhempieni itkevän niin kuin he itkivät ensimmäisen kerran kohdatessamme tytön menetyksen jälkeen. Jokainen puhelu monen viikon ajan mummoni kanssa oli yhtä itkemistä. Menetys oli myös heille todella kova paikka. Niin kovasti olivat hekin odottaneet ja toivoneet tätä pientä. Isoisäni, tai Ukko, niinkuin me häntä kutsumme, ei ole juurikaan tytöstä puhunut. Aihe tuntuu olevan hänelle liian rankka.

Tänään siinä kahvipöydässä istuessani taas kerran tajuntaani iski, että he todella ovat jo iäkkäitä. Ensin jännitin näkeekö Ukko sen päivän kun menen naimisiin, nyt suren jo etukäteen sitä, ettei hän ehkä näe minun ja mieheni lapsia. Tiedän, että en saisi syyttää itseäni siitä, että heiltä jää mahdollisesti jotain kokematta. Eihän se mitään auta. Tiedän myös, ettei pitäisi murehtia etukäteen, mutta kai sitä pitää yrittää realistinen olla. Vaikka en kestä ajatusta kummankaan menettämisestä, enkä halua sitä etukäteen ajatella, se tänään taas hiipi mieleeni. En ikinä unohda heidän ilmeitään, en sitä kun mummo totesi, että taisi Ukollakin mennä "roska silmään" enkä heidän vilpitöntä iloaan kun saimme heille ilmoittaa raskaudestani. Toivottavasti saamme tällaiseen ilmoitukseen vielä uuden mahdollisuuden.

Minä ja..

Minä ja vauvanvaunut ei mahduttu samaan ravintolaan.
Minä ja raskausmahat ei mahduttu samalle tapahtuma-alueelle.
Minä ja pikkusöpöperhe ei mahduttu samalle parkkipaikalle.

Vaikka kuinka olen yrittänyt opetella, ihan sama-asennetta, on se välillä todella hankalaa. Välillä voisi vain heittäytyä lattialle huutamaan tai muuten järjestää kohtauksen. Huutaa vaunuillaan tieni tukkivalle perheelle, että painutteko just sinne niin pääsen omaan autooni!? Mutta elkää pelätkö, en ihan niin sekaisin vielä ole. Tyydyn vain nurisemaan itsekseni ja yritän niiiin kovasti hokea, ettei kaikki tuo ole minulta pois. Mutta tällä hetkellä minulla on vain niin kova ikävä omaa raskausmahaani ja pientä tytärtämme. Lasketunajan lähestyminen varmaan puskee päälle. Kun koko ajan miettii, että nyt olisi tuollaista ja nyt olisi näin. Ja sitten olisi sitä ja sitten olisi tätä.. Vaan kun ei ole..

Ja tällä hetkellä vauvan kaipuu on vain niin kova. Haluaisin silitellä omaa mahaani ja tuntea pienen potkut. Haluaisin ostaa söpöjä vaatteita omalle murulleni. Viime aikoina olen käynyt paljonkin pohdiskelua siitä, että vaikka kuinka haluaisin olla raskaana vaikka tällä sekunnilla, niin olisinko vielä valmis? Lähinnä valmis kohtaamaan uusia murheita. Sitä, että jos kävisi uudestaan jotain pahaa. Vaikka kuinka yritän luoda itselleni uskoa, että vielä tähänkin talouteen oma pikkuinen saadaan, pelko kaiken menettämisestä ja epäonnistumisesta ei jätä varmasti koskaan rauhaan.

Tällaista tänne

Nyt ei oikein irronnut nasevaa otsikkoa, anteeksi. Viime päivät ovat menneet hujauksessa. Mutta onpahan kerennyt karttua jotain kirjoitettavaa. Matkustin siskoni luokse muutamaksi päiväksi kylään ja samalla näin myös ihania ystäviäni. Vaikka tuli taas enemmän ja vähemmän avauduttua kaikesta mikä mielessä velloo, sain myös osittain osan sitä vanhaa itseäni esiin mikrosekunneiksi. En koko ajan ajatellut lapsettomuutta. En menetystämme enkä maailman epäreiluutta. Kiitos ihanat, kun aina kuuntelette, vaikka jauhaisin samat asiat tuhannen ja yhden kerran.

Vaikka vauvamaha kahvilassa, rattaat kävelykadulla ja vauvan itku ravintolassa saivat palan nousemaan kurkkuun ja sen tutun sisuskalut nurin kääntävän tunteen palaamaan, onnistuin pitämään ne kurissa. Tiedostin niiden palaamisen, mutta opettelen elämään niiden kanssa. Ehkä ne tulevat kerta kerralta lievemmin esiin ja häviät joskus kokonaan.

Kuten jo aiemmin hehkutin, reissuni perimmäinen tarkoitus oli mennä katsomaan ystävälleni hääpukua. Voi että ystäväni näytti niiiiin kauniilta eräässä puvussa josta tuli ykkössuosikki! Suosikki oli kylläkin ihan päinvastainen kuin mitä menimme hakemaan. Hyvä osoitus siitä, että mielikuvat eivät välttämättä vastaakaan aina lopullista tulosta. Ystäväni näytti upealta morsimelta ja tämä kaaso tirautti jo pienet itkut sovituksessa. Mitenhän itse hääjuhlassa käy? Tuskin ilon kyyneliltä tullaan säästymään. Ja toiselle sovituskierrokselle päästään parin viikon päästä! En malta odottaa :)

Mutta niin, kuten kaiken kivan pitää joskus päättyä, näiden mukavien päivien päätteeksi kotona odotti (toivottavasti) viimeinen lasku sairaalasta.. Ja armoton ketutus ja paha mieli oli täällä taas. Että näin.

Uusia tuulia

Välillä pitää kertoilla myös iloisia uutisia kaiken tämän synkistelyn keskellä. Pääsen tällä viikolla rakkaan ystäväni kanssa katsomaan hänelle hääpukua! Olen pakahtua ilosta hänen puolestaan. Ja sain kunnian toimia myös tälle ihanaiselle morsiamelle kaasona. Siitä asti kun sain kuulla tämän ilouutisen, olen tutkinut erilaisia hääblogeja ja aloittanut jo häähössötyksen. Olen jo nyt lukenut enemmän hääblogeja,  kuin ikinä omia häitä suunnitellessa. Tämä on ollut myös ihana tapa paeta omia synkkiä ajatuksia.

Eivätkä ilon aiheet tähän pääty. Nyt uskallan jo sanoa, että rakas mieheni sai työpaikan toiselta paikkakunnalta ja olemme jo löytäneet sieltä ihanan asunnonkin. Muutto olisi siis edessä. Odotan innoissani sitä, että pääsemme uuteen kotiin. En malttaisi odottaa muuttopäivää. Vaikka muutto on stressaavaa, on se myös mahdollisuus uudelle alulle. Ja sitä me todella tarvitsemme. Toivottavasti tulevaisuus olisi valoisampi kuin alkuvuosi. Vaikka tämän vuoden koettelemukset eivät minnekään katoa, ehkä maiseman vaihdos tarjoaa helpotusta edes hetkittäin.

Pakkaaminenkin on jo aloitettu, eipähän tule ainakaan kiire. Nyt on myös mainio tilaisuus luopua turhasta tavarasta ja uudistaa myös vaatekaapin sisältöä. Kolme kassillista vaatetta odottaakin jo viemistä keräykseen. Kaikkea turhaa sitä on tullut säilöttyä näihin nurkkiin. Huomaan miten sitä on ollut ollut jotenkin niin kiintynyt turhaankin tavaraan. Mutta nyt aioin pistää tavaraa kiertoon rankalla kädellä. Tästä alkakoon matka kohti uutta.