sunnuntai 31. elokuuta 2014

Ristiäisblues

Eilenpä ne sitten oli. Ristiäiset. Hyvin jaksoin tsempata itse kinkerit, katsella hymyileviä naamoja, poseerata vauva sylissä kuvissa ja ihastella muiden mukana. Mutta illalla tuli sitten se odotettu romahdus. Itkin silmät turvoksiin ja henkisen pahoinvoinnin myötä seurasi myös fyysinen pahoinvointi.

Minulla piti olla iso maha, jota esitellä tämän lapsen kastejuhlassa. Oman lapsen ristiäiset piti olla tänä vuonna. Mutta niin ei ollut ja niin ei tapahdu. Hetki piti nieleskellä, kun pappi alkoi lukea samaa raamatun tekstiä kuin pappi oli meidän tytön hautajaisissa lukenut. Ajatukset piti siirtää sillä sekunnilla muualle. Muuten en olisi kestänyt. Illalla tuli sitten se olo korkojen kera takaisin. Eikä tämäkään päivä ole ollut yhtään helpompi. Pahempi pikemminkin.

Eniten pistää vihaksi se, että tuntui kuin tämä pariskunta ei tajuaisi onnea mikä heidät on kohdannut. Edelleenkään talossa ei näkynyt vauvan saapuminen juuri mitenkään. Muutoin kuin sillä, että vauva oli paikalla ja vaunut eteisessä. Siinäpä se. Ja se mikä olisi tavallisesti ehkä vain hieman ihmetyttänyt, tuntui nyt todella väärältä. Lapsen isä oli pukeutunut  verkkareihin verrattaviin lökähousuihin ja t-paitaan! Jos ei ole kastetilaisuus heidän mielestään tumman puvun arvoinen niin olisi nyt edes farkut ja kauluspaidan päälleen laittanut. Arvatkaa, oliko itsellä juhlamekossa ja hiukset laitettuna vähän ylipukeutunut olo kenties? Kyse on kuitenkin lapsen ensimmäisestä tärkeästä juhlasta! Mutta mikäpä minä tietysti olen arvostelemaan. Kukin tyylillään..

perjantai 29. elokuuta 2014

Voihan värssy

Olen etsiskellyt tässä jo muutaman tunnin sopivaa runoa kummilapsemme kastekorttiin. Ei oma runosuoni nyt oikein pulppua, niin pitää etsiä jo jonkun toisen runoilema. Mutta mitä siihen kirjoittaisin? Ei tunnu mikään nyt oikein kolahtavan.. Ja kastejuhla on jo huomenna! Lusikkakin on kaivertamatta, mutta en ole ennättänyt sitä mihinkään viedä. Eipä ole kaikki tiedotkaan vielä tiedossani, joten taidan sanoa, että vievät lusikan jonnekin kaiverrutettavaksi ja maksan sen sitten. Toisaalta ärsyttää jättää asia puolivalmiiksi, mutta ei nyt oikein enää mahda mitään...

Ja niin. Itkuhan se taas tuli, kun löysin kasterunojen joukosta runoja myös siitä, miten onnelliset vanhemmat hehkuttavat pienen lapsensa syntymää. Tällä hetkellä minuun vain sattuu. Ilo ja onni kummeudesta on tänään taas jossain sisimpäni syövereissä eikä tahdo päästä pintaan.. "Ilon kautta vaan..." sanoi eräs henkilö minulle. Yritän. Ihan tosissani yritän. Tänään taas en vain siihen pysty.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Loma

Tuolla jo aiemminen mainitsemani lyhyt lomareissu on nyt heitetty ja todella mukavaa oli. Tuli käveltyä jalat kipeiksi kaupungin katuja pitkin nähtävyyksiä katsellen ja rahat tuli tuhlattua tuliaisiin ja tarttuihan sieltä jotain myös itselle mukaan. Löysin aivan ihanan laukun ja muutamia vaatteita. Söimme hyvin ja naurettiin. Käytiin erilaisissa kahviloissa ja herkuteltiin. Siis todellista laatuaikaa siskon ja äidin kanssa. Kiitos kun jaksoitte järjestää tämän reissun ja veitte ihmisten ilmoille ♥

Ajatusten aamiaisella

Mutta niin, kuten arvata saattaa, pääasiassa vaikka pystyinkin ottamaan rennosti ja hetkittäin nollaamaan aivoja eihän niitä kuitenkaan päältä pois saanut. Koska kyseessähän olen minä! Joka aamu aamupalalla mietin, että tätäkään en voisi syödä jos olisin raskaana tai aina kun katsoin ravintolan menua ajattelin, että huolettomasti saan nyt syödä sitä ja tätä. Vai saanko? Vaikuttavatko nämä valintani vielä tulevaisuudessa? Voinko nyt saada jonkin pöpön mikä pilaa kaiken myös mahdollisessa seuraavassa raskaudessa? Tiedän, että ajattelen liikaa. Pelkään olemattomia ja ylireagoin. Mutta hei, se olen minä ja sen asian kanssa on elettävä. Vaikka kuinka olisi lomalla ei saa lomaa omilta ajatuksiltaan.

Koko matkan mielessä oli myös tulevat ristiäiset. Ja ristiäislahja. Pohdin ja mietin. Väänsin ja käänsin. Mitä ihmettä ostaisin kun tuntuu niin vaikealta ajatellakaan koko asiaa? Ensin olin jo päättänyt etten mitään kummilusikoita hommaa ja löysin kauniin kehyksen, jonka päätin jo antaa. Mutta eihän se ajatus siitä lusikasta minnekään kadonnut ja sellainenkin sieltä sitten mukaan lähti. Nyt sitten pitäisi vielä selvitä kunnialla niistä itse kinkereistä. Tunteet heiluvat edelleen laidasta laitaan, mutta kai tästä jotenkin hengissä selvitään.. Äsken muokkasin mekkoa, jonka aion ristiäisiin laittaa. Uutta en nyt ostanut, kun toimiva löytyi kaapista. Mekon ompelu sai koko ristiäiset tuntumaan taas entistä todellisemmalta.

Tänään miehelleni sanoin, että miksi ihmeessä olen yrittänyt koko ajan olla niin kuin en olisikaan. Ihan kuin minulla ei saisi olla näitä negatiivisiakin tunteita. Vasta vähän aikaa sitten käymäni keskustelu erään ystäväni kanssa, joka on sanoisinko olosuhteiden pakosta lapseton, herätti minut ajattelemaan. Jos tämä henkilö reagoi näin voimakkaasti yhteisen ystävämme lapsen syntymään, miksi minulla ei olisi oikeutta näihin tunteisiin? Minä kuitenkin olen lapseni menettänyt, eikä sitä mikään pyyhi hetkessä pois. Jos tämä ystäväni vauvakuumeensa kourissa ei pysty edes näkemään tämän yhteisen ystävämme lasta, miksi minun pitää näytellä vahvaa? Miksi minun täytyy ajattella aina muita ennen itseäni? Sisäänrakennettua kaavaa on kai niin hankala enää murtaa.

torstai 21. elokuuta 2014

Kohti uutta

On aika suunnata haasteisiin uusiin,
jättää jotain taakse.
Luottaa muutoksen tuuliin,
ottaa vastaan haaste.
Ei tietää voi tänään mitä huominen tuo,
mitä kantaa aamu uusi luo.
Toivon, että suunta kohti on parempaa,
eteenpäin kun kuljetaan.
Uusi alku, mahdollisuus, on edessämme nyt,
mut vanhan olen sydämeeni kätkenyt.
Sieltä sitä tutkin, kun voimat riittää ja sen aika on,
eikä koskaan täysin, painu se unhohon.
                    -Autumnharmony

Niinhän se päivä koitti kun työt loppuivat.  Olo on toisaalta helpottunut, kun ei tarvitse enää miettiä jatkuuko työt vai ei ja toisaalta taas olo on haikea. Olinhan ollut samassa paikassa töissä jo melkein kolme vuotta. Ensimmäinen pidempiaikainen työsuhteeni on nyt ohi. Mutta jonkin loppu on jonkin uuden alku. Maailma on nyt avoin.

lauantai 16. elokuuta 2014

Päivänä eräänä

Ajoin tässä muutama päivä takaperin töistä kotia kohti, kun eteeni kurvasi sivutieltä auto. Jouduin jarruttamaan suhteellisen voimakkaasti, kun ei tämä törttö saanut vauhtiaan kiihtymään, että olisi alta pois ennättänyt. Samalla kiinnitin huomiota siihen, mitä auton katolla kuljetettiin. Siellä oli vanha keinutuoli. Sydäntä kouraisi. Suuttumus, joka ennätti leimahtaa tämän kuskin ajattelemattomasta liikennekäyttäytymisestä vaihtui hetkessä suruun. Muistin taas kuinka olin haaveillut samanlaisen keinutuolin saamisesta omaan olohuoneeseen, jossa sitten olisin istunut ja pienokaistani sylissäni kiikutellut. Sellaisen olisin isovanhemmiltani saanut, mutta emme ehtineet sitä meille asti tuomaan.

Samalla muistin myös hetken, kun istuin sairaalassa synnärillä keinutuolissa ja ajattelin kuinka tämä on ainut kerta kun saan pientä keinuttaa. Sivelin mahaani ja koin suunnatonta surua siitä, että hänestä joudun luopumaan. Surin sitä, että tämä pieni ihminen ei koskaan pääse äitinsä syliin tuutulaulua kuulemaan. Vain kohdussani sain häntä tuudittaa...

On kummallista miten pienet, arkisetkin asiat saavat surun taas vyörymään ylitse kuin hyökyaalto, jonka alle meinaa tukahtua. Melkein piti vetää auto tien sivuun pysäkille, kun kyynelet alkoivat sumentaa näkyvyyttä. Mutta sain ne kuitenkin pakotettua pois ja pystyin jatkamaan matkaa. Kotipihassa kyyneleet aloittivat kuitenkin taas loputtomalta tuntuvan virtauksensa...

Ei päivää, etten miettisi sinua.
Ei päivää, etten tuntisi surua.
Ei päivää, jolloin mikään ei muistuttaisi tästä.
Ei päivää, joka ei muistuttaisi epäreilusta elämästä.
Ei päivää, ei yötä, ei hetkeä,
jolloin en miettisi yhdessä taivallettua retkeä.
Se vain päättyi aivan liian nopeasti,
et päässyt, kulta pieni, kotiin asti.
Jäi vain tyhjä syli, kaipuu.
Sydän hiljaa vaikeroiden, surun alle taas vaipuu.
               -Autumnharmony


perjantai 15. elokuuta 2014

"Odotatkos sinä lasta?"

Kiitos kun kysyit, mutta ei, en ole raskaana. Enää. *vaivautunut pieni tauko* "Aijaa minäkun aattelin...No voi.. Kuinkas se nyt.." Juu elä aattele. Eläkä kysy. Kun asia ei sinulle kuulu. Tänään teki ensimmäistä kertaa oikeasti mieli huutaa päin näköä eräälle henkilölle, joka ei elämästäni mitään tiedä ja jolle en todellakaan halua elämäntarinaani kertoilla, että pidätkö kuule vaan huolta ihan omista asioistasi. Sanoa, että kiitos kun onnistuit pilaamaan tämänkin niin hyvin alkaneen päivän. On se niin helvetin paljon pyydetty, että edes yhden päivän voisi olla iloinen. Edes YKSI kokonainen päivä! Ja se tuntuu olevan liikaa vaadittu. Vedetään se matto jalkojen alta vaan taas kiitos. Uudestaan ja uudestaan.

Kiitos sinulle, joka pahoitit mieleni.
Kiitos, kun puutuit asiaan, joka sinulle ei kuulu.
Kiitos, kun latelit ne "lohduttavat" fraasit. NE ON KUULTU, kiitos vaan..
Kiitos, kun muistutit tyhjästä kohdusta ja tyhjäksi jääneestä sylistä.

Tiedän, että en omista bikinimallin vartaloa ja tämä joku joskus jostain odotusuutisen tapaistakin kuultuaan saattaa erehtyä luulemaan tätä pömppistäni alustavasti vauvamasuksi. En minäkään jokaiselle puolitutulle mene päätäni aukomaan, vaikka minkälainen maha olisi viime näkemältä ilmaantunut. Ei tulisi mieleenkään! Onnittelen vasta, jos/kun asianomainen itse asian ottaa puheeksi. Ja siinä vaiheessa varsinkin, kun toinen tätä kysyttäessä puhkeaa kyyneliin, kannattaisi ehkä vaihtaa puheenaihetta. Tai niinhän sitä kuvittelisi. Mutta ei, käännetään oikein sitä veistä haavassa. Tungetaan syvemmälle kylkiluiden väliin ja pyöritellään niin että tuntuu. Jatka vaan kyselyjä miten, missä ja milloin ja mitä, sekä selitä heti perään kuinka se kummin kaiman serkun veljen vaimokin sai lapsen, joka selvisi 900g syntymäpainolla ja on nyt niin topakka penska että! Jos tuon piti jotenkin lohduttaa, niin kertoisiko joku, että millähän muotoa olisi pitänyt tuntea oloni paremmaksi?? Että tämä selvisi, mutta meidän lapsi ei? Siis oikeasti.

Tiedän, että "onhan teillä aikaa, te kun olette vielä niiiiin nuoria"-kommentti oli tarkoitettu jälleen kerran lohduttavaksi. Muun muassa tämän siis sain tänäänkin taas kuulla. Tähän asti olen sen yrittänyt niellä, ja vaan nyökytellä, että niin niin joo joo, näinpä. Mutta joskus vielä sanon vastaan. Heitän kauniit käytöstavat ja korrektin puheen nurkkaan ja sanon: Elä sinä v*ttu sano noin! Tuo ei lohduta, vaikka olisin vasta 19:sta! Jos tämä ei onnistu nuorena, niin onko sitä prkle sen paremmat edellytykset muka sitten yli kolmekymppisenä mitä häh? Minä olisin halunnut tämän lapsen! Tämän pienen ihmeen, johon ennätin kiintyä jo siinä hetkessä kun ne kaksi viivaa siihen testiin sain. Kiintyä syvästi katsoessani ensimmäistä ultrakuvaa ja se pohjattoman rakkauden tunne vain vahvistui ensimmäiset potkut tuntiessani! Hänet vietiin meiltä, eikä se vähennä sitä tuskaa vaikka kuinka meillä olisi aikaa saada sata lasta. Me emme saaneet häntä ja toista samanlaista ei enää tule!

Monet ovat tämän saman kommentin sanoneet (ja tulevat varmasti vielä sanomaan), eivätkä tiedä/tajua sen aiheuttavan tällaista vastareaktiota. Enkä tarkoita edellistä tekstiäni pahalla (siksi olenkin tähän asti pitänyt mölyt mahassani), mutta siltä minusta tuntuu. Ja olen ymmärtänyt muiden lastensa menettäneiden blogeja lukiessani, etten ole ainoa. Vaikka järki sen sanoo, että kyllä, aika ei ole se mikä tulee lastenteossa ensimmäisenä vastaan. Mutta itse tämän kokeneena, neuvon vastaavassa tilanteessa olevia kohdatessa jättämään pois kommentit "nuoresta iästä", siitä kuinka "tätä lasta ei vaan oltu tarkoitettu tähän maailmaan", sillä ne todella sattuvat. Vaikka niin ei ehkä ajattelisi. Voihan olla, että jos itse en olisi kahta keskenmenoa kokenut, saattaisin itsekin näitä kyseisiä lohdun sanoja viljellä. Nyt en todellakaan.

lauantai 9. elokuuta 2014

Lomaa odotellessa

Nyt vihdoin ja viimein sain tällä viikolla selvyyden siihen, milloin lomani alkaa ja työt loppuvat. Enää reilu viikko ja on aika vaihtaa vapaalle. Tiedossa olisi jo yksi lomareissukin siskon ja äidin kanssa. Kiva päästä reissuun heidän kanssaan, kun perinteinen ulkomaille suuntautuva kevätmatka jäi tänä keväänä tekemättä, kun en uskaltanut (enkä kyllä oisi kyennytkään) sataa kilometriä edemmäs kotoa lähteä.

Kuntoiluunkin pitäisi pikkuhiljaa taas saada otetta, kun tuntuu, että vasta nyt alkaa joten kuten olla fyysisesti siinä kunnossa, että voisi alkaa taas liikkumaan. Torstaina kävinkin erään ystäväni kanssa lenkillä ja teki kyllä hyvää. Niin mielelle kuin kropallekin. Noin puolentoista tunnin lenkki meni ihan hujauksessa, niitä näitä höpötellessä. Ensi viikolla otetaan uusiksi.

Lomasuunnitelmissa olisi ainakin ottaa taas liikunta mukaan kuvioihin ja keskittyä kunnon kohottamiseen. Monen kuukauden pakkolepo ja muut komplikaatoit ovat kyllä vieneet tämän naisen rapakuntoon. Mutta tästä se taas lähtee! Tai niin ainakin yritän :)
Toivottavasti järjestyisi jonkinlainen mahdollisuus myös pieneen lomailuun yhdessä J:n kanssa. Ystäviä aion myös käydä moikkaamassa. Otan vaan auton alle ja huristelen käydä kyläilykierrokset kun kerran aikaa todennäköisesti on. Ja erään ihanan ystävän kanssa pääsen ihan erityiselle shoppailukierrokselle sitten jossain vaiheessa syksymmällä ;) I can't wait! ♡

tiistai 5. elokuuta 2014

Happy 2nd Anniversary!

Eilen meille tuli täyteen kaksi avioliittovuotta. En voisi olla onnellisempi miehestäni. Kiitos rakkaani, kun olet olemassa. ♡ Löysin tämän kauniin runon jo aikoja sitten, ja se taitaa lukea myös häissämme kiertäneen vieraskirjan sivulla. Viime ajat ovat opettaneet, että niin myötä kuin vastamäessä tiedän, että meillä on toisemme ♡
Minä Sinua rakastan, tiedän sen.
Se ei ole vain hetken huumaa.
Se on nuotion hehku hiljainen
ja roihua polttavan kuumaa.
Se ei sammu, kun sammuvat hallayöt,
se ei kuole, kun maassa on routa.
Se kestää arjet ja pehmeät yöt,
se kestää, on myrsky tai pouta.
Minä Sinua rakastan, katsohan,
kuinka kirkkaasti tuikkivat tähdet.
Joka päivä ne Sinulle lahjoitan,
jos kanssani matkalle lähdet.
Ja kun kuljemme raskain askelin,
ja aika tuo murheita tupaan,
pidän kädestä Sinua silloinkin,
yhä Sinua rakastaa lupaan.
Minä Sinua rakastan silloinkin,
jos ehdimme korkeaan ikään.
Olet edelleen minulle suloisin,
ei hellyyttä sammuta mikään.
Mitä siitä, jos ryppyjä poskiin saat,
taikka kumaraan selkäsi taipuu.
Kun näen silmäsi kirkkaat ja kuulakkaat,
taas polvilleen rakkaus taipuu.
– Anna-Mari Kaskinen -

Hyvä vai huono kummitäti, aika näyttää..

Viime viikolla kävin katsomassa ensimmäistä kertaa suloista kummilastani. Ihan helppoa se ei ollut, edellisenä iltana ennen kyläilyä kaikesta tsemppaamisesta huolimatta romahdus taas tuli ja huutoitku. Sori vaan naapurit ja kauniita unia teilekin. Mutta jälkikäteen ajateltuna parempi noin päin kuin, että olisin romahtanut pitäessäni tuota pientä nyyttiä sylissäni.

Vaikka ensin tuota pientä ihmistä sylissä pitäessäni ajatus siitä, ettei hän ole omani ja kuinka oma syli jää tyhjäksi tänäkin vuonna, oli musertaa minut, sain jostain kummasti voimaa olla jollain tasolla kuitenkin onnellinen siitä, että tämä pieni tyttö tuli elämääni. Kummallinen tyyneys valtasi minut, kun olin hänet nähnyt ja lähtenyt ajamaan kotia päin. Omaa tytärtämme hän ei kuitenkaan korvaa ja monet itkut on varmasti edessä tästä eteenkin päin.

Kun puhuin eräälle ystävälleni siitä, kuinka pelkään että mitä jos minusta tuleekin huono kummitäti, hän sanoi minun murehtivan turhia. Että parempaa kummitätiä ei voisi kuulemma toivoakaan. Kiitos hänelle näistä sanoista. Tämä kaikki vaan sattui nyt liian lähelle omaa surua ja on välillä vaikea olla vahva. Välillä vaan on tuntunut, että vaikka kuinka kovasti haluan olla kummitäti, ja hyvä sellainen haukkaanko liian ison palan? Teinkö päätöksen jatkaa kummina liian nopeasti? Menin vielä lupautumaan oikein sylikummiksi.

Ystävä kyllä lohdutti myös sillä, että ennen kuin tämä pikkuinen ymmärtää kunnolla maailman menosta on kerennyt aikaa kulua eteenpäin jo varmasti sen verran, että olen saanut ajatukseni kasaan. Toivottavasti minusta tulee hyvä kummi.