Vappu oli ja meni. Sen mukana tuli nähtyä ihan liian monta "vappupalloa" Instagramissa, Facebookissa ja livenä. Huomasin taas niiden samojen vanhojen tunteiden nousevan esiin piiloistaan, jotka olivat vallalla vuonna 2014. Kateus. Suru. Elämän epäreiluus. Ihan tuntemattomien vauvamahahehkutukset saivat kyynelien partaalle ja armottoman ketutuksen päälle. Luulin jo päässeeni näistä katkeruuden tunteista, mutta niin ne vaan hyökkäsivät taas takavasemmalta ja pyyhkivät ylitse hyökyaallon lailla.
Olen niin vihainen omalle keholleni. Välillä tuntuu, että pitäisikö ihan nipistää itseään todetakseen, että jep ei ole vieläkään unta tämä.. Jotenkin on iskenyt tajuntaan, mikä outolintu sitä omassa lähipiirissä oikeasti onkaan. Lähes kaikilla jotka ovat raskaaksi tulleet, on yhtä monta lasta kuin raskauksia on ollut. Itsellä kun luku on 5 raskautta ja yksi elävä lapsi. Ja eniten edelleen meinaa katkeruuden tunteita nostaa pintaan on se, että moni ystävä joka on lasten teon aloittanut paljon meidän jälkeen, on jo "lapsensa tehnyt". Mutta kai nämä tunteet on taas kertaalleen käytävä läpi, jotta pääsee eteenpäin.
Joku minulta kysyikin, että miten jaksan tämän kaiken. En varmaan jaksaisikaan, ellei minulla olisi miestäni eikä meidän ihanaa Tiitua. Ilman heitä makaisin varmasti kaikki päivät sängyssä peiton alla kiroten paskaa maailmaa ja kohtaloa. Elämä on epäoikeudenmukainen, siinä nyt ei ole mitään uutta. Toisille vain jaetaan kortit vähän huonommalla kädellä ja itse taisin olla väärässä jonossa kun onnea tällä elämänalueella jaettiin.
Viime päivät tosin ovat saaneet ajattelemaan, että voisihan asiat olla huonomminkin. Meillä menee "huonosti" tällä osa-alueella, jollakin saattaa elämä muuten olla päivittäistä taistelua jaksaa selviytyä päivästä toiseen. Puolison sairaus saattaa kuormittaa arkea tai töissä menee huonosti, you name it. Asiat ovat suhteellisia, siitä nyt ei tarvitse minun alkaa luennoimaan. On välillä vain niin pelottavan helppoa jäädä niihin katkeruuden ja miksiainamullekäynäin-tunteisiin roikkumaan. Helpompi valittaa, kuin keskittyä niihin hyviin asioihin mitä elämältä on jo saanut. Siksi yritänkin työstää näitä epäonnistumisen ja katkeruuden tunteita, jotta ne väistyisivät taas pian taka-alalle. Päivisin ei aikaa ole jäädä märehtimään, illat ovat asia erikseen. Mutta pikkuhiljaa taas kohti eheämpää minää... Turhauttavaa vaan aloittaa tämä palasien liimaus uudelleen ja uudelleen. Mitä jos joku päivä lohkeamat ovat liian suuria, säröt heikentäneet perustuksia ja liima ei vain enää pidäkään? Toivottavasti sitä päivää en tule näkemään.
Nämä viimeisimmät keskenmenot ovat saaaneet entistäkin enemmän elämään tässä hetkessä. Tiskikoneen täyttö, pyykin ripustus tai imurointi on saanut jäädä tuonnemmaksi silloin kun pienet kädet ojentuvat kohti ja pieni ääni sanoo "äiti". Kun ne pienet kädet kantavat kirjaa kutsuen lukuhetkeen. Tottahan arki pyörii ja hommat hoituvat, mutta ajallaan. Päätin myös, että aioin laittaa kiertoon myös osan Tiitun vanhoista vaatteista ja tavaroista. Luovun hiljalleen sitten kun-ajattelusta ja siirryn haaveilussa takaisin sille jos ja ehkä asemalle. En jemmaa vaatteita kun niille ei välttämättä enää käyttäjää tule. Ostetaan sitten taas puuttuvia jos tarvetta tulee. Toki ihan kaikesta en luovu, sen aika on kun kaikki kivet on käännettynä ja kaikki on lopullista. Siihen asti kaikki on mahdollista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muiden raskaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muiden raskaus. Näytä kaikki tekstit
maanantai 8. toukokuuta 2017
lauantai 1. elokuuta 2015
Raskaus menetyksen jälkeen -tuntuu miltä?
Olen jo jonkin aikaa luonnostellut tätä postausta, mutta aina se on jäänyt kesken. Olen paljon miettinyt sitä, miltä tämä odotus mahtaisi tuntua ilman menneisyyden kokemusten mukanaan tuomaa painolastia. Olisin varmasti paljon huolettomampi ja iloisempi. Tottakai olen nytkin äärettömän iloinen ja onnellinen sekä ennen kaikkea kiitollinen tästä pienestä ihmeestä jota saan kasvattaa kohtuni suojassa. En kai vain uskalla näyttää ja tuoda sitä julki. Jäin asiaa todella miettimään, kun tässä taannoin mieheni kommentoi perusilmettäni entisen hymyileväisen sijasta niin kovin vakavaksi. En ole tarkoituksella halunnut olla mutrusuu. En edes itse asiaa ollut tiedostanut. En sitten ollenkaan.
Alkuraskaus aina pitkälti yli puolen välin oli todella rankkaa aikaa. Väsymys ja pahoinvointi teki osansa. Mutta ennenkaikkea tietyt päivämäärät toivat oman osansa soppaan. Puhumattakaan verenvuodoista, jotka pelottelivat vähän väliä ja joka käänteessä sitä oli heittämässä hanskat tiskiin. Ajattelin, että olen varmasti tehnyt elämässäni jotain todella väärää ansaitakseni kaiken sen huolen ja pelon. Joten en näin jälkikäteen yhtään ihmettelekään, että perusilmeeni ei järin onnelliselta varmasti ole välillä näyttänyt. Enpä tiedä hehkunko odotuksen onnea vieläkään niin selkeästi ulospäin kuin mitä "pitäisi". Mietin toki taas liikaa sitä mitä ihmiset minusta ajattelevat. Eiväthän kaikki vastaantulijat tiedä mitä me ollaan koettu, eikä minun todellakaan tarvitse heille mitään todistella.
Tästäpä tulikin mieleeni, että joitakin kertoja minä ja mahani on saatu hyvin merkitseviä katseita. Katseita niin pariskunnilta kuin yksin vastaan tulleilta naisiltakin. Tunnistan tuon katseen. Se on se sama katse, jonka jokainen pallomaha ja vaununtyöntäjä sai osakseen minulta viime vuonna. Silloin tuntui pahalta. Pahalta, että olen itse kuulunut ja no, myönnetään, kuulun välillä edelleenkin tuohon joukkoon. Ja miksikö? En osaa vieläkään suhtautua muihin odottajiin täysin neutraalisti. Niin syvällä lapsettomuus ja suru on minussa edelleen. Ja kaikki kumpuaa täysin menettämisen pelosta. En osaa vieläkään aina ajatella, että se toinen vastaan tuleva pallomaha on saattanut rämpiä tässä aivan samassa suossa. Ihan hävettää! Eihän näitä katkeruuden tunteita pitäisi enää tuntea. Olenhan itsekin nyt raskaana ja vieläpä näin pitkällä. Mutta ehkä asia helpottaa jossain vaiheessa, ehkä kun oma pieni on sylissä? On toki myös tuntunut pahalta itse saada noita katseita nyt osakseen. Miehellenikin tästä asiasta puhuin, kun huomasin lomareissullamme, että sain ilmeisesti erään pariskunnan pasmat sekaisin mahani kanssa. Sillä hetkellä oloni oli hyvin anteeksi pyytelevä ja olisi tehnyt mieli mennä juttelemaan. Toisaalta taas teki mieli mennä puolustautumaan, että turhaan olette katkeria, ei tää oo ollut helppoa kuule meilläkään, että tänne asti ollaan päästy. Mutta eihän sellaista mennä tekemään. Hiljaa join kaakaoni loppuu ja yritin olla katsomatta tätä pariskuntaa.
Toinen asia joka tuntui epäreilulta ja nosti taas lapsettoman tuskia ja kateutta mieleen nousi esille istuessani perhevalmennuksen keskusteluryhmässä. Meiltä kysyttiin, mitä ajatuksia vauvan tulo herättää ja millä mielin odotetaan ja onko jotain huolia. Tunsin itseni niin ulkopuoliseksi kuunnellessani muiden mietteitä. Kenen huoli oli se, että ennättääkö sitä kahvia sitten rauhassa enää juoda ja kenen suurin murhe taas oli se, että kuinkahan ne vauvakilot sitten lähtee.. No, huolensa kullakin, en halua vähätellä. Mutta silti! Oikeesti.. Itse kun mietin, miten saisin sanottua nätisti, että suurin huoli on se, että saadaanko tämä vauva elävänä kotiin saakka, ilman että purskahdan kyyneliin kaikkien niiden tuntemattomien, onnellisten ensiodottajien keskellä... No, sainhan minä sen sitten ilmaistua niin, ettei kenelläkään ollut aavistustakaan, että olen jo äiti enkelille.
"Onkos tämä teidän ensimmäinen?" On muuten aika yleinen kysymys monelta ihan random vastaantulijalta. Ja enpä ole osannut vastata kuin hiljaa, että joooo.. Ei kuitenkaan jokaiselle uteliaalle tee mieli elämäntarinaansa kertoilla. Eräskin nainen innoissaan jäi selittämään miten hienoa se odotusaika on naisen elämässä, etenkin se esikoisen odotus. Minä siinä nätisti hymyillen nyökyttelin ja yritin näyttää niin huolettomalta odottajalta kuin suinkin. Vaikka juuri tuolla kohtaamisreissulla mielessä myllersi kun oli ollut taas vuotoja ja pelotti mennä käymään neuvolassa jos niitä sydänääniä ei vaikka kuulukaan..
Mutta niin, miltä tämä odotus on nyt sitten tuntunut? Kaikki tunneskaalat ovat ainakin olleet hyvin edustettuna. Pelot pienen menetyksestä ja hyvinvoinnista, aina niihin ilon kyyneliin kun on toisen siellä ultraruudulla nähnyt elossa ja hyvinvoivana. Huoli kuuluu edelleen päivittäisiin tunteisiin, mutta vastapainona on myös päivittäin se suunnaton rakkaus jota tuntee tätä masussa asustavaa pientä ihmistä kohtaan. Se rakkaus joka melkein pakahduttaa sydämen, kun katsoo masun liikkumista pienen myllätessä ja kuulostellessa kun pienellä on hikka. Silitän mahan läpi tuntuvaa pientä päätä ja kuvittelen miltä hän mahtaa näyttää. Voi kulta pieni, kuinka kovasti me sinua odotetaankaan saapuvaksi. ♡
Tämä raskaus on ollut henkisesti hyvin raskas, mutta fyysisesti olen nyt päässyt melko vähillä vaivoilla. Kipuja ja kolotuksia toki on ja liikkuminen välillä jo aika tuskaista, kiitos liitoskipujen. Yöt yhtä vessassa ravaamista ja hyvän nukkumisasennon etsimistä. Mutta en valita. Kaikki on sen arvoista, että tämä Enkelimme pikkusisarus kotiin saataisiin. Ja aika menee niin nopeasti. Vähän reilu kuukausi laskettuun aikaan, muutama viikko täysiaikaisuuteen. Hän voi olla täällä jo piankin ♡
Alkuraskaus aina pitkälti yli puolen välin oli todella rankkaa aikaa. Väsymys ja pahoinvointi teki osansa. Mutta ennenkaikkea tietyt päivämäärät toivat oman osansa soppaan. Puhumattakaan verenvuodoista, jotka pelottelivat vähän väliä ja joka käänteessä sitä oli heittämässä hanskat tiskiin. Ajattelin, että olen varmasti tehnyt elämässäni jotain todella väärää ansaitakseni kaiken sen huolen ja pelon. Joten en näin jälkikäteen yhtään ihmettelekään, että perusilmeeni ei järin onnelliselta varmasti ole välillä näyttänyt. Enpä tiedä hehkunko odotuksen onnea vieläkään niin selkeästi ulospäin kuin mitä "pitäisi". Mietin toki taas liikaa sitä mitä ihmiset minusta ajattelevat. Eiväthän kaikki vastaantulijat tiedä mitä me ollaan koettu, eikä minun todellakaan tarvitse heille mitään todistella.
Tästäpä tulikin mieleeni, että joitakin kertoja minä ja mahani on saatu hyvin merkitseviä katseita. Katseita niin pariskunnilta kuin yksin vastaan tulleilta naisiltakin. Tunnistan tuon katseen. Se on se sama katse, jonka jokainen pallomaha ja vaununtyöntäjä sai osakseen minulta viime vuonna. Silloin tuntui pahalta. Pahalta, että olen itse kuulunut ja no, myönnetään, kuulun välillä edelleenkin tuohon joukkoon. Ja miksikö? En osaa vieläkään suhtautua muihin odottajiin täysin neutraalisti. Niin syvällä lapsettomuus ja suru on minussa edelleen. Ja kaikki kumpuaa täysin menettämisen pelosta. En osaa vieläkään aina ajatella, että se toinen vastaan tuleva pallomaha on saattanut rämpiä tässä aivan samassa suossa. Ihan hävettää! Eihän näitä katkeruuden tunteita pitäisi enää tuntea. Olenhan itsekin nyt raskaana ja vieläpä näin pitkällä. Mutta ehkä asia helpottaa jossain vaiheessa, ehkä kun oma pieni on sylissä? On toki myös tuntunut pahalta itse saada noita katseita nyt osakseen. Miehellenikin tästä asiasta puhuin, kun huomasin lomareissullamme, että sain ilmeisesti erään pariskunnan pasmat sekaisin mahani kanssa. Sillä hetkellä oloni oli hyvin anteeksi pyytelevä ja olisi tehnyt mieli mennä juttelemaan. Toisaalta taas teki mieli mennä puolustautumaan, että turhaan olette katkeria, ei tää oo ollut helppoa kuule meilläkään, että tänne asti ollaan päästy. Mutta eihän sellaista mennä tekemään. Hiljaa join kaakaoni loppuu ja yritin olla katsomatta tätä pariskuntaa.
Toinen asia joka tuntui epäreilulta ja nosti taas lapsettoman tuskia ja kateutta mieleen nousi esille istuessani perhevalmennuksen keskusteluryhmässä. Meiltä kysyttiin, mitä ajatuksia vauvan tulo herättää ja millä mielin odotetaan ja onko jotain huolia. Tunsin itseni niin ulkopuoliseksi kuunnellessani muiden mietteitä. Kenen huoli oli se, että ennättääkö sitä kahvia sitten rauhassa enää juoda ja kenen suurin murhe taas oli se, että kuinkahan ne vauvakilot sitten lähtee.. No, huolensa kullakin, en halua vähätellä. Mutta silti! Oikeesti.. Itse kun mietin, miten saisin sanottua nätisti, että suurin huoli on se, että saadaanko tämä vauva elävänä kotiin saakka, ilman että purskahdan kyyneliin kaikkien niiden tuntemattomien, onnellisten ensiodottajien keskellä... No, sainhan minä sen sitten ilmaistua niin, ettei kenelläkään ollut aavistustakaan, että olen jo äiti enkelille.
"Onkos tämä teidän ensimmäinen?" On muuten aika yleinen kysymys monelta ihan random vastaantulijalta. Ja enpä ole osannut vastata kuin hiljaa, että joooo.. Ei kuitenkaan jokaiselle uteliaalle tee mieli elämäntarinaansa kertoilla. Eräskin nainen innoissaan jäi selittämään miten hienoa se odotusaika on naisen elämässä, etenkin se esikoisen odotus. Minä siinä nätisti hymyillen nyökyttelin ja yritin näyttää niin huolettomalta odottajalta kuin suinkin. Vaikka juuri tuolla kohtaamisreissulla mielessä myllersi kun oli ollut taas vuotoja ja pelotti mennä käymään neuvolassa jos niitä sydänääniä ei vaikka kuulukaan..
Mutta niin, miltä tämä odotus on nyt sitten tuntunut? Kaikki tunneskaalat ovat ainakin olleet hyvin edustettuna. Pelot pienen menetyksestä ja hyvinvoinnista, aina niihin ilon kyyneliin kun on toisen siellä ultraruudulla nähnyt elossa ja hyvinvoivana. Huoli kuuluu edelleen päivittäisiin tunteisiin, mutta vastapainona on myös päivittäin se suunnaton rakkaus jota tuntee tätä masussa asustavaa pientä ihmistä kohtaan. Se rakkaus joka melkein pakahduttaa sydämen, kun katsoo masun liikkumista pienen myllätessä ja kuulostellessa kun pienellä on hikka. Silitän mahan läpi tuntuvaa pientä päätä ja kuvittelen miltä hän mahtaa näyttää. Voi kulta pieni, kuinka kovasti me sinua odotetaankaan saapuvaksi. ♡
Tämä raskaus on ollut henkisesti hyvin raskas, mutta fyysisesti olen nyt päässyt melko vähillä vaivoilla. Kipuja ja kolotuksia toki on ja liikkuminen välillä jo aika tuskaista, kiitos liitoskipujen. Yöt yhtä vessassa ravaamista ja hyvän nukkumisasennon etsimistä. Mutta en valita. Kaikki on sen arvoista, että tämä Enkelimme pikkusisarus kotiin saataisiin. Ja aika menee niin nopeasti. Vähän reilu kuukausi laskettuun aikaan, muutama viikko täysiaikaisuuteen. Hän voi olla täällä jo piankin ♡
lauantai 15. marraskuuta 2014
Enkö ikinä opi..
Eipä se taaskaan toiminut. Tämä itsensä huijaaminen nimittäin. En sitten tosiaankaan ole vieläkään tähän ikään mennessä oppinut, että sen minkä taakseen jättää vielä edestään löytää.
Olen niin kovasti taas yrittänyt itselleni (ja muillekin) esittää niin hiton hyvin voivaa ja iloista että ihan oksettaa. Ja kuten niin monen monta kertaa ennenkin, kun hetkeksi yrittää työntää murheet piiloon ja lakaista ahdistuksen maton alle vyöryy kaikki taas voimalla päälle. On se vissiin niin väärin yrittää olla kuin "normaalit" ihmiset. Tänään lenkillä ollessa ensimmäisten vaunujen ohitse pääsin vielä ilman sen kummempia tunteita, mutta toisten jälkeen tekikin sitten jo mieli heittäytyä maahan makaamaan ja huutamaan kuin kakara, jolta on viety tikkukaramelli. Kuumat tuskan kyyneleet, jotka ovat odottaneet valloilleen pääsemistään jo monen päivän ajan valuivat loppumatkan ajan. Viha elämää ja sairaalaa ja koko maailmaa kohtaan vyöryi kuin laava voimistuen suorastaan raivoksi. Mieleni teki hajottaa jotain ja aidan takana räksyttävälle koirallekin teki mieli huutaa, että turpa kiinni! Mutta en hajottanut enkä huutanut. Täytyis vissiin ostaa nyrkkeilysäkki näitä hetkiä varten..
Miehelle itkin sitä kuinka totaalisen kyllästynyt olen tähän pahaan oloon. En millään jaksaisi enää olla katkera ja ärsyyntynyt ämmä. En jaksa enkä halua enää olla tällainen. Haluan tavallisen tasaista arkea, enkä tunnekuohujen sekoittamaa päätä. Siksi olen yrittänyt työntää ajatuksia syrjään, jotta sitten kun jaksan taas itkeä ja surra voisin ne tunteet ottaa käsiteltäviksi. Olen itkenyt tänä vuonna niin järkyttävän paljon, etten enää jaksaisi! Mutta eihän se homma niin toimi... Minä niin haluaisin sen ihmisen takaisin, joka olin. Olen niin kateellinen niille, jotka voivat suhtautua keveästi elämään (ja etenkin raskauteen). Olen katkera, etten enää itse koskaan voi olla se huoleton odottaja. Etten voi enää koskaan ajatella asioiden menevän hyvin missään asiassa. Huoletonta minusta ei enää saa tekemälläkään. Koko ajan varautuu pahinpaan, oli kyse sitten asiasta kuin asiasta. Sanoinkin miehelleni, että miten naiivi ihminen joskus voikaan olla. Tämä entinen Autumnharmony uskoi vielä pari vuotta sitten siihen, että elämä menee kuten nuorena haaveilee ja toivoo. Että sitten kun löytää sen oikean ja sitten kun menee naimisiin ja viettää ne ihanat häät, niin tottahan ne pellavapäiset kaksosetkin siihen sitten heti perään saadaan. Helppoa kuin mikä! Ja niinhän se joillekin tuntuu olevankin...
Mieleeni juolahti näissä tunnekuohuissa myös se valitus jonka lähetimme sairaalan toiminnasta. Ei sieltäkään ole kuulunut vielä mitään. Vaikka ahdistaakin jo valmiiksi mitä sieltä vastataan, olen silti niin kärsimätön kun mitään ei ole vielä kuulunut! Ottaa niin päähän! Voisivat nyt saamari jo vastata! Jos sitä vielä viikon malttaisi odotella ja sitten ottaisi puhelua sairaalan suntaan jos mitään ei ole kuulunut.
Tämä tänään purkautunut viha ja turhautuminen kohdistui jälleen sairaalaan ja sen henkilökunnan toimintaan. Ei vaan yhdellä päällä voi ymmärtää miten kaikki voikaan mennä yhden ihmisen kohdalla niin kertakaikkisen päin peetä! Ei ole yhtään hyvää sanottavaa siitä paikasta. Ei pienintäkään asiaa joka olisi hoidettu hyvin. Olenkin monta kertaa ajatellut sitä viimeisintä sairaalareissuani jonkinlaisena vedenjakajana. Ennen sitä oli vielä uhma, että tästähän noustaan ja heti kohta kun kroppa on palautunut uutta yritystä vaan. Mutta nyt... Mielessä kummittelee vain, että ensi kerralla kun menee sitten varmaan henki minultakin.
Mieleeni juolahti näissä tunnekuohuissa myös se valitus jonka lähetimme sairaalan toiminnasta. Ei sieltäkään ole kuulunut vielä mitään. Vaikka ahdistaakin jo valmiiksi mitä sieltä vastataan, olen silti niin kärsimätön kun mitään ei ole vielä kuulunut! Ottaa niin päähän! Voisivat nyt saamari jo vastata! Jos sitä vielä viikon malttaisi odotella ja sitten ottaisi puhelua sairaalan suntaan jos mitään ei ole kuulunut.
Tämä tänään purkautunut viha ja turhautuminen kohdistui jälleen sairaalaan ja sen henkilökunnan toimintaan. Ei vaan yhdellä päällä voi ymmärtää miten kaikki voikaan mennä yhden ihmisen kohdalla niin kertakaikkisen päin peetä! Ei ole yhtään hyvää sanottavaa siitä paikasta. Ei pienintäkään asiaa joka olisi hoidettu hyvin. Olenkin monta kertaa ajatellut sitä viimeisintä sairaalareissuani jonkinlaisena vedenjakajana. Ennen sitä oli vielä uhma, että tästähän noustaan ja heti kohta kun kroppa on palautunut uutta yritystä vaan. Mutta nyt... Mielessä kummittelee vain, että ensi kerralla kun menee sitten varmaan henki minultakin.
perjantai 10. lokakuuta 2014
Tyhjyyttä täynnä ja angstausvaroitus
Olo on tällä hetkellä taas melko tyhjä. Sateinen sää ei yhtään auta tähän olotilaan. Tällä viikolla olen nähnyt joka yö unta, että meillä on vauva. Viime yönä vauvoja oli jopa kaksi. Unissa tunnelma on onnellinen ja paijaan pikkuisia. Sitten herätyskello repii taas tähän todellisuuteen takaisin. Itkettää ja masentaa. Miksi meidän vauva ei saanut tulla kotiin äidin ja isän luo? Miksi? Miksi? MIKSI!?
Kuntoilusuunnitelmakin meinaa kariutua, kun voisi taas pupeltaa kaikkea mitä kiinni saa. Suklaata menisi nyt levytolkulla, jos olisin sitä kaappiin hommannut. Onneksi nyt ei ole kauppaa ihan niin lähellä kuin ennen. Täytyy sentään vähän reippailla ja nähdä vaivaa sen levyn saamiseksi. Missä pirussa se aurinko nyt on? Sitä tarvittaisiin tänään... Ja tunnustetaanpa nyt vielä tähän väliin, että kidutin itseäni katsomalla Raskaana ja rappiolla-sarjaa. Ja niin taas oli kateus- ja ärsytysmittari tulipunaisella. Kyllä kaikki tuommoiset raskautuu ja kaikki menee enemmän kuin hyvin. Itse kun teki kaikkensa vauvan hyvinvoinnin eteen ja silti tuli turpaan ja lujaa. Tämä viikko on jälleen ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Sen tekee todennäköisesti tämä ajankohta. Tämä kuukausi. Tämä syksy, jonka piti olla jotain aivan muuta..
Kuntoilusuunnitelmakin meinaa kariutua, kun voisi taas pupeltaa kaikkea mitä kiinni saa. Suklaata menisi nyt levytolkulla, jos olisin sitä kaappiin hommannut. Onneksi nyt ei ole kauppaa ihan niin lähellä kuin ennen. Täytyy sentään vähän reippailla ja nähdä vaivaa sen levyn saamiseksi. Missä pirussa se aurinko nyt on? Sitä tarvittaisiin tänään... Ja tunnustetaanpa nyt vielä tähän väliin, että kidutin itseäni katsomalla Raskaana ja rappiolla-sarjaa. Ja niin taas oli kateus- ja ärsytysmittari tulipunaisella. Kyllä kaikki tuommoiset raskautuu ja kaikki menee enemmän kuin hyvin. Itse kun teki kaikkensa vauvan hyvinvoinnin eteen ja silti tuli turpaan ja lujaa. Tämä viikko on jälleen ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Sen tekee todennäköisesti tämä ajankohta. Tämä kuukausi. Tämä syksy, jonka piti olla jotain aivan muuta..
perjantai 12. syyskuuta 2014
Oikeus tunteisiin
Olen tämän viikkoa ollut anoppilassa, nauttimassa luonnonrauhasta. Olo on pääsääntöisesti ollut ihan hyvä ja perunapellolla en ole kerennyt miettiä muuta kuin kumpaan ämpäriin mikäkin pottu kuuluu. Paitsi... pari päivää sitten, kun olimme palaamassa pellolle kahvitauon jälkeen jäin juttelemaan hetkeksi erään mieheni sukulaisen kanssa. "Niin jokos sinä olet kuullut...?" Joo en ole, mutta arvaan mitä tulen kuulemaan. Ihan kuin olisin tilannut, että yksi raskausuutinen tähän väliin kiitos! Ja sieltähän se sitten tuli. Eräs sukulainen odottaa vauvaa. Jossain mielen sopukoissa osasin tätä jo aavistella, mutta silti se oli kuin isku palleaan. Hetken haukoin henkeä ja yritin hymyillä. En sanonut mitään. En osannut. En halunnut. Ja sitten muihin aiheisiin ja pellolle takaisin. Voitte uskoa, että pottua nousi rivakasti tämän jälkeen.
Ensimmäinen ajatus oli, että hieno juttu hänelle. Olen onnellinen. Mutta sitten tajusin. Kelle minä oikein yritän valehdella? Oloni ei todellakaan ole nyt onnellinen! Minua ärsyttää, olen vihainen, minuun sattuu. En helvetissä ole onnellinen! En halua edes nähdä koko ihmistä nyt vaikka ennen tätä uutista olin kutsumassa kylään. Viime yönä mietin tätä tapahtunutta suunnanmuutosta ajattelussani. Tähän asti olen ollut, että joo ihanaa, voi tätä onnen autuutta! Ihanaa kun heille tulee vauva! Eihän se ole minulta pois. Eikä järjellä ajateltuna olekaan. Mutta kai vasta nyt kaiken tämän eihän mulla mikään ole- asenteeni jälkeen, olen antanut itselleni luvan ajatella myös näin. Note to myself: Sinullakin on oikeus tunteisiisi. Kaikkiin niihin! Jos v*tuttaa, ahdistaa ja olet surullinen niin se kanssa on niin ja sitä ei tarvitse muuksi muuttaa!
Edelleen olen kyllä vieraskorea ja korrekti, enkä päin naamaa kenellekään mitään sano. En sentään hyviä tapoja ole heittämässä romukoppaan, vaikka annankin ajatuksilleni enemmän vapauksia. En sano, että painu hiiteen mahoinesi. En sano, että itken silmät punaisiksi jälleen kerran kun pääsen kotiin. En sano, että tällä hetkellä oksettaa koko ajatuskin kyläilystä. Voi olla, että tämä henkilö tietoisesti välttää myös meitä, mutta se jää nähtäväksi. Nyt ainakin minä tarvitsen hetken aikaa sulatella tätä juttua, ennen kuin voin ottaa taas positiivisen asenteen kehiin.
Ensimmäinen ajatus oli, että hieno juttu hänelle. Olen onnellinen. Mutta sitten tajusin. Kelle minä oikein yritän valehdella? Oloni ei todellakaan ole nyt onnellinen! Minua ärsyttää, olen vihainen, minuun sattuu. En helvetissä ole onnellinen! En halua edes nähdä koko ihmistä nyt vaikka ennen tätä uutista olin kutsumassa kylään. Viime yönä mietin tätä tapahtunutta suunnanmuutosta ajattelussani. Tähän asti olen ollut, että joo ihanaa, voi tätä onnen autuutta! Ihanaa kun heille tulee vauva! Eihän se ole minulta pois. Eikä järjellä ajateltuna olekaan. Mutta kai vasta nyt kaiken tämän eihän mulla mikään ole- asenteeni jälkeen, olen antanut itselleni luvan ajatella myös näin. Note to myself: Sinullakin on oikeus tunteisiisi. Kaikkiin niihin! Jos v*tuttaa, ahdistaa ja olet surullinen niin se kanssa on niin ja sitä ei tarvitse muuksi muuttaa!
Edelleen olen kyllä vieraskorea ja korrekti, enkä päin naamaa kenellekään mitään sano. En sentään hyviä tapoja ole heittämässä romukoppaan, vaikka annankin ajatuksilleni enemmän vapauksia. En sano, että painu hiiteen mahoinesi. En sano, että itken silmät punaisiksi jälleen kerran kun pääsen kotiin. En sano, että tällä hetkellä oksettaa koko ajatuskin kyläilystä. Voi olla, että tämä henkilö tietoisesti välttää myös meitä, mutta se jää nähtäväksi. Nyt ainakin minä tarvitsen hetken aikaa sulatella tätä juttua, ennen kuin voin ottaa taas positiivisen asenteen kehiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)