Tauon paikka

Ajattelin vetäytyä nyt loppuvuodeksi pienelle breikille kirjoittamisesta. Viime aikoina olo on ollut pääsääntöisesti ihmeen hyvä ja joulukaan ei ahdista tällä hetkellä aivan yhtä paljon kuin vielä jokin aika sitten. Vaikka tuolla sydänalassa se kaiherrus edelleen on ja pysyy. Yritän silti antaa nyt luvan itselleni nauttia tästä käsittämättömästä, lähes aurinkoisesta tunteesta ja olla tässä hyvänolon kuplassani nyt niin kauan kuin sitä riittää. Koska kokemuksesta kyllä tiedän, että osataan sitä takapakkia ottaa sitten taas...

Vaikka tuo sairaalan vastine pienen särön tähän kuplaani toi, ei se silti täysin murentunut. Mitä aion jatkossa asialle tehdä, sitä en tiedä. Aion ajatella sitä sitten ensi vuoden puolella. Kirjoitan tänne varmaankin myös tarkempaa kuvausta sairaalan toiminnasta, mutta nyt en siihen pysty.

Nyt aioin nauttia ystävien ja läheisten seurasta ja nauttia yhteisistä lomapäivistä miehen kanssa.

Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille kuluneesta vuodesta. Teistä on ollut niin suuri ja korvaamaton apu. Kiitos ihanat kun olette olemassa ♡ Rauhallista joulunaikaa ja tuokoon ensi vuosi tullessaan kaikkea hyvää. Palataan vuodenvaihteen jälkeen.

Vastaus

Tänään viimein saatiin sitten vastaus valitukseen. Ja mikäkö oli vastine? Diipa daapa ja lallaalallaaa. Kertasivat vain mitä tekivät ja mielestään kaiken tietenkin oikein! Joo, että ihan täyttä shaissea oli ne. Että voi voi jos tunsit tulleesi huonosti kohdelluksi. Argh, nyt ei pysty enempää kirjoittamaan.. Mentävä purkamaan tätä ketutusta vaikka siivomiseen..

Valitusta valituksesta

Tällä hetkellä ketuttaa kuin pientä oravaa, jonka käpy on jäässä! Eilen sain viimein yhteyden sairaalaan, kysyäkseni meidän tekemän valituksen tilanteesta. Aiemmin kun kaikki puhelut meni vastaajaan. No mutta kuten arvata saattaa, eipä se täti siellä mitään tiennyt, mutta lupasi laittaa tänään aamulla infoa tilanteesta. Ja mikäs oli vastaus? Asia on edelleen kesken! Ja 4 viikon sisään vastaus olisi pitänyt tulla! (On ihan säädetty?) Nyt on kulunut kuitenkin jo tuplasti sen verran! Eivät siis todellakaan osaa hoitaa mitään oikein.

Eihän se vastaus tietysti sinänsä mitään muuta. Ei se tuo meidän vauvaa takaisin ja tuskin suostuvat vaatimuksiini korvata hoitokuluja takaisin. Mutta siitä saavat olla aivan varmoja, että jos vastine ei ole asiallinen (ja jos vastausta ei tämän vuoden puolella kuulu), niin valitus lähtee eteenpäin ylemmälle tasolle. Onko niin paljon vaadittu, että joku asia voisi mennä putkeen tuon p*skalaitoksen osalta?! Tähän mennessä kun MIKÄÄN ei ole mennyt niin kuin olisi pitänyt.. Prkl!

Saamarin sunnuntai!

Tänään on taas itkettänyt, ärsyttänyt, masentanut. Niin kuin lähes jokainen sunnuntai viime aikoina. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, sunnuntaisin on mieli ollut todella maissa. Mikä ihme se onkin, että aina sunnuntaina kaikki alkaa taas pyöriä päässä?

No, eipä tuota tietysti kauan tarvitse miettiä. Yleensä sunnuntait olen vapaalla ja kotona. Vieraitakin harvoin sunnuntaisin on. Yksinkertaisesti on siis aikaa ajatella! Viikolla yritän pitää itseni kiireisenä, päivät menee töissä ja illat virkkaan tai värkkään jotain muuta. Sitä suloista itsepetosta harrastan siis edelleen. Mutta sittenpä koittaa se laiska sunnuntaiaamu ja kaikki vyöryy taas päälle. Tänään haikeus iski jo aamupalapöydässä eikä vieläkään ole mennyt kokonaan pois. Kuinka monta kertaa minun täytyy jauhaa nämä samat asiat, käydä läpi nämä samat tunteet, ennen kuin helpottaa? Tuntuu, että olo on vain ottanut takapakkia.

Minua ärsyttää ehkä tällä hetkellä eniten juuri se, että joudun käymään uudestaan läpi myös ne tunteet jota koin lapsettomuuden kovimmissa tuskissa. Olen niin katkera, että kun olin jo jollain tavalla päässyt sinuiksi lapsettoman minäni kanssa annetaan toivoa ja sitten otetaan se pahimmalla mahdollisella tavalla pois. Nyt joudun suremaan lapsettomuuden lisäksi myös lapseni kuolemaa. En mahda sille mitään, että itken tätä vääryyttä kerta toisensa jälkeen uudestaan. Vaikka kuinka yritän sanoa itselleni, että elämän on jatkuttava. Vaikka kuinka yritän kovasti iskostaa päähäni, että elämässäni on paljon hyvää ja aihetta olla kiitollinen. Mutta tekee silti niin v***** kipeää ajatella joutumista luopumaan jostain mitä on aina halunnut ja kaivannut. En vain pääse yli enkä ympäri tästä katkeruudesta, että elämän piti mennä näin. On niin pirun vaikea päästää irti ajatuksista, että mitä nyt voisi olla. Mutta tänään totesin, että minun on pakko. Pakko ainakin yrittää. Pakko! Mitä lujemmin yritän pitää kiinni menneestä, sitä vaikeampaa vain teen elämästäni. Ja siinä sivussa myös muiden elämästä. Mutta se onkin sitten eri asia kuinka monta tällaista sunnuntaita vielä tarvitsen, ennen kuin olen sinut kaiken tämän kanssa.

Siedätyshoitoa

Olen käynyt nyt kahdessa joulukonsertissa. Mieleni teki jättää jälkimmäiseen kokonaan menemättä, mutta luonto ei antanut periksi. Olin jo luvannut mennä. Mutta kuten arvata saattaa, ei tämä viimeisin (ainakaan omasta mielestä) taas kovin vahvasti mennyt. Kolmen kappaleen ajan nieleskelin kyyneleitä ja sain kuin sainkin ne pysymään kurissa. Mutta sitten padot aukesivat. Totaalinen tulva ja lähes pakokauhu iski. Mutta karkuunkaan en voinut lähteä, vaikka mieleni teki pompata ylös ja juosta ulos. Hävetti niin pirusti! Koko loppu konsertti menikin sitten nyyhkiessä, enemmän tai vähemmän. Onneksi en tosin tainnut olla ainut vaan rauhoituttuani huomasin yhden jos toisenkin pyyhkivän silmäkulmiaan.

Olen nyt päättänyt siedättää itseäni joululauluilla. Eilen ostimme uudet stereot ja ihan kiusakseni pistin viime jouluna ostamani Johanna Kurkelan Joulun Lauluja- levyn koneeseen. Hänellä on niin mahtava ääni, että liikutun melkein kappaleesta kuin kappaleesta. Mutta tällä kertaa sen totaalisimman romahduksen sai aikaan Prinsessalle-kappale... Mutta ehkä tämä siedätyshoito tulee ihan tarpeeseen. Eilenkin tosiaan itkin ja samalla nauroin kun tuntui niin järjettömältä rueta itkemään jo ennen kuin kappale oli edes kunnolla alkanutkaan.

Johanna Kurkela - Prinsessalle

Tämä seuraava kappale puolestaan sai padot murtumaan konsertissa. Kappaleen toisenlaista tulkintaa vielä voimisti, kun mainittiin, että tämähän voisi olla jokaisen äidin laulu omasta pienokaisestaan. Ja tuo Suvin tulkinta.. Kyynelet kiertävät silmissä taaskin.. Ja tuolle viimeisimmälle kappaleleelle vollotin jo sinä vuonna kun se julkaistiin. Jotenkin vaan sitä kuunnellessa tajuaa, miten tärkeä oma pikkuveli minulle on. Tuo nyt jo murkkuikäinen miehenalku, joka edelleen ryntää halaamaan siskoaan kun nähdään. Minulla on ihanat pikkusisarukset ♡

.

Suvi Teräsniska - Taivas sylissäni

Suvi Teräsniska - Pikkuveljen joulupuuro

Joulumieli kadoksissa

Lähestyvä joulu ottaa aika lujille tällä hetkellä. Joululaulut ovat jo hyvän aikaa soineet kaupoissa ja ne saavat minut voimaan lähes pahoin. Itku silmässä kerran jos toisenkin kauppareissun ajan menty. Varsinkin Jari Sillanpään Lumilinna- kappale on saanut kyyneleet silmiin jostain syystä. Ei se aikaisemmin ole saanut minua tuntemaan oloani näin haikeaksi... Nyt tuntuu, että joululaulut ovat tässä taloudessa pannassa, jos ei sitten halua kunnon itkumaratoonia. Musiikki on tosin aina ollut minulle tärkeää, niin ilossa kuin surussa. Niiden sanomaan voi samaistua ja niistä voi myös löytää lohtua. Sanoin tässä eräs ilta miehelle, että tällä hetkellä vähän ärsyttää kun tuntuu, että kyyneleet odottavat koko ajan valmiudessa, jotta jokin pikku juttu saisi ne taas vierimään. Mies sanoi, että anna itkun tulla. Itkut on itkettävä pois. Ja oikeassahan hän on. Liian monta kertaa yritän taistella vastaan, kunnes niitä ei sitten pidättele enää mikään.. Ei kai siis auta, nenäliinat esiin, volat kaakkoon ja vollottamaan..

Vaikka olenkin jo joulukortit tehnyt ja suunnitellut millaisia lahjoja annan muille, olen tänä vuonna kiertänyt kaikki "joulukrääsät" todella kaukaa, vaikka ennen suorastaan hihkuin ilosta ensimmäisten joulutavaroiden saavuttua kauppoihin. Ei minua haittaa toisten iloinen joulumieli, enkä todellakaan halua levittää tätä negatiivista tunnetta muille, mutta meille ei varmastikaan tänä vuonna joulu tule. Tai sitä ei sen kummemmin laitella, kuten aikaisemmin. Ei vain nyt tippaakaan tunnu siltä. En jaksa ajatella mitään lanttu- ja porkkanalaatikoita tai joulukoristeita. Jos nyt jotain jouluvaloja tähän pimeään talveen (niin mikä talvi?) laittaisin ikkunoille. Jospa ne edes vähän poistaisivat tätä synkkää mielialaa. Toisaalta minua ärsyttää yli kaiken tämä oma negatiivinen asenteeni tulevaa joulua kohtaa, koska olen aina ennen ollut niin jouluihminen. Viime joulua varjosti taka-alalla lapsettomuus, tätä joulua pikkuisemme kuolema. Taas joulu ilman omaa pientä..

Niin, että se iloinen joulumieli? Ei tosiaan ole näkynyt (vielä..?). Noh, jos se päättää olla tulematta kokonaan, en voi sitä väkisinkään saada. Katsellaan sitten ensi vuonna uudestaan. Kun eihän ensi vuosi voi enää olla pahempi, eihän?

Niin ja mainittakoon nyt vielä, että onnistuin tänään pahoittamaan mieleni myös ohimennen kaupungilla kuulemastani kommentista/toteamuksesta, että eihän silloin ole mikään oikea perhe jos ei ole lapsia... Niin tajuttoman typerää sanoa noin! Mutta minä tietenkin otin siitä itseeni. Vaikka eihän kenenkään tuntemattoman kommentista, jota ei oltu edes tarkoitettu minulle pitäisi välittää. ME ollaan PERHE. Meidän rakas pikkuinen ei vain päässyt kotiin isin ja äidin luo...

Näillä mennään

Lähestyvän joulun ajattelun kautta ajatukset johtivat taas meidän Enkeliin ja siitä sitten taas kätevästi sairaalaan sekä tekemäämme valitukseen. Johon ei edelleenkään ole kuulunut vastausta. Kohta oikeasti palaa pinna viimeisen kerran. Eivät tätäkään sitten osanneet hoitaa niinkuin pitäisi. Viime viikon vielä odotin ihan kiltisti, mutta kohta menen linjoja pitkin. Joko huomenna? Luoja (tai ihan mikä tahansa) armahtakoon sitä, joka tämän kasaantuneen purkauksen kohteeksi siellä päässä joutuu! Lupaat vaan, et kuitenkaa sano pahasti. Et ole sellainen, vaikka kuinka etukäteen purpatat..

Olen aika pitkäpinnainen ihminen mielestäni, mutta tällä osa-alueella ei kyllä enää kärsivällisyys riitä. Paskaahan sieltä tietysti niskaan sataa, mutta oispahan ohi tämä odottelu! Tänään jo sydän hyppäs kurkkuun kun luulin, että sieltä olivat kirjeen viimein laittaneet. Mutta ei, olikin vain lasku. Jännittää, ahdistaa, kiukuttaa. Ja silti joka päivä postia hakiessa on ajatus, että no, joko? Mutta ei. Mitenkäs muutenkaan.

Mutta muuten täällä menee tällä hetkellä ihan ok. Itku ollut tosin taas todella herkässä koko viikon, eli ne kolkuttelee siis ovella. Työstäni pidän edelleen valtavasti ja pyydettiin minua jatkamaankin jos vain elämäntilanne antaa myöten sitten kun tarve on, ajankohtaa tosin eivät osanneet vielä sanoa. Haluaisivat minut mielellään sijaistamaan silloin sitten uudestaan. (Olen kai siis jotain tehnyt oikein, kun muutaman työpäivän jälkeen jo jatkoa miettivät). Ja tietenkin lupauduin, jos en muita töitä siihen mennessä ole löytänyt. Harmittaa vain jo valmiiksi niin kovin, että lyhyt pesti on tällä erää tämä. Mutta onpahan ainakin helmikuulle asti tiedossa mitä tekee.

Viime viikko ja viime päivät on menneet aika hujahtamalla. Olen käynyt töissä, nähnyt ystäviä, ommellut, virkannut ja käynyt konsertissa. Virkkaus on ollut viime aikoina pääasiallinen pakoreittini omista ajatuksistani. Sillä hetkellä en ajattele muuta, yritän vain pysyä laskuissa mukana, ettei tule virheitä. Olen ennenkin täällä sanonut, että käsityöt ja askartelu ovat pakokeinoni tästä kaikesta. Nytkin on monta ideaa jo mielessä, odottamassa toteutustaan. 

Olen myös tietoisesti yrittänyt välttää vähän blogimaailmassa pyörimistä (poisluettuna käsityöblogit) ja osittainen onnistunutkin. Vaikka tämä kirjoittaminen ja muiden tekstien lukeminen sekä kommenttien saaminen (kiitos niistä ♡) on auttanut ja auttaa edelleen todella paljon, olen jotenkin niin... miten sen kuvailisi.. niin loppu. Kertakaikkisen loppu ja turhautunut tähän olotilojen vaihteluun. Yhtenä hetkenä sitä saattaa olla ihan "normaali" olo, kun taas toisena voisin romahtaa lattialle itkemään tai haluan jäädä vain peiton alle enkä tulla koskaan sieltä pois. Yritin siis blogien lueskelun ja kirjoittamisen välttelyllä testata, muuttuisiko olo, kun en itse tietoisesti koko ajan muistuta asioista. Mutta ei muuttunut. Kyllä ne ajatukset samana pysyy ja aina sen sysäyksen ajatusketjun aloittamiselle jostain ärsykkeestä saa. Joten kai tämä vain on tapani käsitellä asioita, rämpiä välillä siellä pohjamudissa, jotta pää pääsee pinnalle edes välillä pulpahtamaan.

No, tulipa taas sekava ajatustenavaus-postaus, tarkoittaa varmaan sitä että pitäs mennä nukkumaan. Mutta tällaista tänään ja näillä mennään.

Enkö ikinä opi..

Eipä se taaskaan toiminut. Tämä itsensä huijaaminen nimittäin. En sitten tosiaankaan ole vieläkään tähän ikään mennessä oppinut, että sen minkä taakseen jättää vielä edestään löytää.

Olen niin kovasti taas yrittänyt itselleni (ja muillekin) esittää niin hiton hyvin voivaa ja iloista että ihan oksettaa. Ja kuten niin monen monta kertaa ennenkin, kun hetkeksi yrittää työntää murheet piiloon ja lakaista ahdistuksen maton alle vyöryy kaikki taas voimalla päälle. On se vissiin niin väärin yrittää olla kuin "normaalit" ihmiset. Tänään lenkillä ollessa ensimmäisten vaunujen ohitse pääsin vielä ilman sen kummempia tunteita, mutta toisten jälkeen tekikin sitten jo mieli heittäytyä maahan makaamaan ja huutamaan kuin kakara, jolta on viety tikkukaramelli. Kuumat tuskan kyyneleet, jotka ovat odottaneet valloilleen pääsemistään jo monen päivän ajan valuivat loppumatkan ajan. Viha elämää ja sairaalaa ja koko maailmaa kohtaan vyöryi kuin laava voimistuen suorastaan raivoksi. Mieleni teki hajottaa jotain ja aidan takana räksyttävälle koirallekin teki mieli huutaa, että turpa kiinni! Mutta en hajottanut enkä huutanut. Täytyis vissiin ostaa nyrkkeilysäkki näitä hetkiä varten..

Miehelle itkin sitä kuinka totaalisen kyllästynyt olen tähän pahaan oloon. En millään jaksaisi enää olla katkera ja ärsyyntynyt ämmä. En jaksa enkä halua enää olla tällainen. Haluan tavallisen tasaista arkea, enkä tunnekuohujen sekoittamaa päätä. Siksi olen yrittänyt työntää ajatuksia syrjään, jotta sitten kun jaksan taas itkeä ja surra voisin ne tunteet ottaa käsiteltäviksi. Olen itkenyt tänä vuonna niin järkyttävän paljon, etten enää jaksaisi! Mutta eihän se homma niin toimi... Minä niin haluaisin sen ihmisen takaisin, joka olin. Olen niin kateellinen niille, jotka voivat suhtautua keveästi elämään (ja etenkin raskauteen). Olen katkera, etten enää itse koskaan voi olla se huoleton odottaja. Etten voi enää koskaan ajatella asioiden menevän hyvin missään asiassa. Huoletonta minusta ei enää saa tekemälläkään. Koko ajan varautuu pahinpaan, oli kyse sitten asiasta kuin asiasta. Sanoinkin miehelleni, että miten naiivi ihminen joskus voikaan olla. Tämä entinen Autumnharmony uskoi vielä pari vuotta sitten siihen, että elämä menee kuten nuorena haaveilee ja toivoo. Että sitten kun löytää sen oikean ja sitten kun menee naimisiin ja viettää ne ihanat häät, niin tottahan ne pellavapäiset kaksosetkin siihen sitten heti perään saadaan. Helppoa kuin mikä! Ja niinhän se joillekin tuntuu olevankin...

Mieleeni juolahti näissä tunnekuohuissa myös se valitus jonka lähetimme sairaalan toiminnasta. Ei sieltäkään ole kuulunut vielä mitään. Vaikka ahdistaakin jo valmiiksi mitä sieltä vastataan, olen silti niin kärsimätön kun mitään ei ole vielä kuulunut! Ottaa niin päähän! Voisivat nyt saamari jo vastata! Jos sitä vielä viikon malttaisi odotella ja sitten ottaisi puhelua sairaalan suntaan jos mitään ei ole kuulunut.
Tämä tänään purkautunut viha ja turhautuminen kohdistui jälleen sairaalaan ja sen henkilökunnan toimintaan. Ei vaan yhdellä päällä voi ymmärtää miten kaikki voikaan mennä yhden ihmisen kohdalla niin kertakaikkisen päin peetä! Ei ole yhtään hyvää sanottavaa siitä paikasta. Ei pienintäkään asiaa joka olisi hoidettu hyvin. Olenkin monta kertaa ajatellut sitä viimeisintä sairaalareissuani jonkinlaisena vedenjakajana. Ennen sitä oli vielä uhma, että tästähän noustaan ja heti kohta kun kroppa on palautunut uutta yritystä vaan. Mutta nyt... Mielessä kummittelee vain, että ensi kerralla kun menee sitten varmaan henki minultakin.

Aikaa ajatella

Automatkat ovat yleensä minulle aikaa, jolloin ajattelen omia juttujani, omassa rauhassa. Radio pauhaa, mutta en juurikaan kiinnitä siihen huomiota. (Mutta kyllä, keskityn toki myös siihen ajamiseen, ei huolta.) Sanomattakin on varmasti selvää, mikä aihe on yleensä päällimmäisenä mielessä. Eilen ajoin entiselle kotipaikkakunnallemme käymään ja varsinkin sinne mennessä alkaa sama nauha pyöriä. Miksi piti käydä näin? Miksi juuri meillä piti olla näin tavattoman, suomeksi ja suoraan sanottuna, paska tuuri? Ei tämän näin pitänyt mennä, ei!

Eilen ajaessani takaisin kotiin tajusin kuinka olen alitajuisesti yrittänyt hirveästi kapinoida tulevaisuuden uudelleen suunnittelemista vastaan. Elämänhän piti mennä ihan toisella tavalla! Ei mitään työ tai opiskelusuunnitelmia! Eieeieieiii! Minulla piti olla nyt kuukauden ikäinen pienokainen, univajetta ja joka puolella puklurättejä, vaipanvaihto rumbasta puhumattakaan. Joku varmasti sanoisi, (ja taisipa joku minulle tokaistakin, itkiessäni menetystämme) että ajattele asiaa niin, että sait vielä jatkoaikaa nukkua yösi rauhassa ja mennä ja tulla niin kuin haluat. Kyllä, se on aivan totta. Mutta kun minä ihan tosiaan vapaaehtoisesti olisin vaihtanut myöhään nukkumisen yösyöttöihin ja aikatauluttanut arkeni uudestaan tuon pienen ihmisen mukaan.

Tiedän varsin hyvin, että elämää ei voi käsikirjoittaa. Ja kaikki ei mene niin kuin sen on kuvitellut. Vasta tällä viikolla olen jotenkin antanut itseni sisäistää, että elämä voi silti jatkua. En voi jäädä tähän ajatukseen kiinni, että mitä voisi nyt olla. Vaan minun on vain sitkeästi yritettävä rakentaa elämää siltä pohjalta mitä nyt on. Vasta saamani työpaikan myötä, olen yrittänyt taas luottaa tulevaan ja uskoa, että kaikki järjestyy kyllä, ajallaan. Ajattelin viimein, että Autumnharmony, et voi lakata kokonaan elämästä. (No, täytyy kyllä myöntää että lähes heti syyllisyys iski, että hyi hyi, huono äiti! Nytkö jo voit kuvitella jatkavasi elämää ja suunnitella uutta!)

Eräs ihminen sanoi tässä taannoin minulle, että ajattele, jos joku sanoisi tänään sinulle, että ensi vuonna olet raskaana ja kaikki menee hyvin tai että muutaman vuoden päästä teillä on jo monta lasta, et varmasti tuntisi olevasi "epätoivoinen" tässä hetkessä. Voi kunpa joku oikeasti tulisikin ja sanoisi 100% varmuudella, että kaikki menisi vielä hyvin. Että jonain päivänä varmasti meilekin oma pieni kotiin saadaan. Voisinkohan jostain saada kristallipallon jolla näkisi tulevaisuuteen? Koska tuskaisinta tästä elämästä tosiaan tekee tälle hetkellä juuri se, että mitään varmuutta mistään ei ole. Kukaan kun ei voi luvata, että meille vielä eläväinen saadaan tai ylipäätään annetaan edes uutta mahdollisuutta yrittää...

Kiitollisuus

Facebookissa kiersi jossain vaiheessa haaste, jossa piti kertoa joka päivä muutama asia, mistä on kiitollinen elämässään tai sinä kyseisenä päivänä. Tänä vuonna kun elämä on potkinut päähän teräskärkisillä monoilla ja on vaikea ollut muistaa niitä elämän hyviä asioita ja huonot tuppaavat olemaan päällimmäisenä mielessä, ajattelin minäkin konkreettisesti listata ylös asioita joista olen kiitollinen. Ehkä ne hyvätkin asiat näin pääsisivät ajatuksissa pinnalle. Asiat tulevat listaan täysin tajunnanvirtana, enkä laita niitä niinkään tärkeysjärjestyksessä.

Aviomieheni. Ilman häntä en varmastikaan olisi enää tässä. Hän on tukeni ja turvani. Viimeksi eilen töissä puhuessani hänestä tajusin, miten ihanan miehen olen elämääni löytänyt. Hän arvostaa minua sellaisena kuin olen. Rakastaa minua, vaikka en ole täydellinen. ♡ en voisi kuvitella elämää ilman häntä.

Ystävät. Minulla on paljon ihania ystäviä. Heidän kanssaan voi nauraa ja itkeä. Vitsailla tai puhua vakavia. He eivät ole hylänneet minua vaikeina aikoina, toivottavasti itse olen osannut olla heille apuna silloin kun he ovat sitä tarvinneet.

Perhe. Tarvitseeko tähän juuri mitään sanoa. Vaikka elämässä tapahtuu ja on tapahtunut kaikenlaista, perhe pysyy. Tuntuu, että tämä vuosi on sitonut meitä jälleen yhteen, kun se olisi voinut repiä kuilua isommaksi.

Oma koti. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että meillä on oma yhteinen koti. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että olen todella tullut kotiin. Ei enää mitään opiskelija-asuntoa tai väliaikaisratkaisua. Taulut ovat viimein seinillä. Se voi kuulostaa pieneltä asialta, mutta iso ilon aihe minulle. Tämä on KOTI ♡

Oma lemmikki. Kissani on minulle todella tärkeä. Viime yönä näin unta, että jouduin siitä luopumaan ja heräsin kauheaan ajatukseen, että onko se totta. Onneksi ei. Sitä ei uskoisi miten paljon tuollainen pieni karvapallo tuo iloa elämään. On kiva seurata sen leikkimistä ja ihana kun se tulee aamuisin nukkumaan viereen.

Terveys. Terveyttäkin osaa arvostaa enemmän, kun se on vaakalaudalla. Kevät ja kesä ravisutti niin henkistä kuin fyysistäkin kuntoa ja terveyttä. Joten on kiva tuntea olevansa taas paremmassa kunnossa. Jaksan taas ulkoilla ja touhuta asioita jotka ovat minulle tärkeitä. Vaikka toki on edelleen päiviä kun mikään ei innosta.

Työ. Olen saanut mieluisen työpaikan. Vaikka se onkin vain määräiakainen, on se parempi kuin ei mitään. Töihin mennessä jännä tunne siitä, että juuri näin tämän piti nyt mennä ja juuri tämä työ minun piti nyt saada on vain voimistunut työnantajan ensikohtaamisen jälkeen.

Olen elossa. Kesä ja sairaalareissut saivat ajattelemaan, että myös minulle olisi voinut käydä huonosti. Olisin voinut kuolla yleismyrkytykseen tai anafylaktiseen shokkiin. En ikinä unohda sitä tunnetta, kun happinaamari kasvoilla ja tuskissani makasin sairaalan sängyllä ja tunsin kuinka tajunta hämärtyi. En täysin siinä hetkessä tajunnut asian vakavuutta, joten ajatus on nyt jälkikäteen vasta iskenyt tajuntaan. Kaikki olisi voinut olla ohi.

Tässä vain joitakin mitä päällimmäisenä tuli mieleeni. Olen niin paljosta kiitollinen ja on paljon syytä olla onnellinen. Sitä vain on välillä niin vaikea muistaa. Kun kaikki tuntuu taas turhalta ja epätoivoiselta, palaan tähän postakseeni ja muistutan itseäni tästä, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin. Olen kuitenkin vielä tässä ja minulla on ihmisiä ympärillä jotka välittävät. Niin kauan kuin olen olemassa, voi tulevaisuus tuoda mukanaan hyviäkin asioita.

Everything happens for a reason?

Viime kuukaudet ovat saaneet minut todella pohtimaan elämää. Kaiken tarkoitusta ja miksi asioita tapahtuu. Uskon tai ainakin uskoin jonkinlaiseen johdatukseen, kohtaloon ja siihen että asiat tapahtuvat syystä. Kaikelle tänä vuonna tapahtuneelle ei vain ole tuntunut löytyvän järkevää selitystä tai hyväksyttävää syytä, miksi niin tapahtui. Mitä tällä meille halutaan opettaa? Mihin meitä on tällä kaikella on ollut tarkoitus kouluttaa? Jos tämän kaiken tarkoitus on ollut tuhota kaikki positiivinen ajattelu ihmisestä, siinä on onnistuttu. Jos tämän kaiken tarkoitus on ollut häivyttää se vähäinenkin taipumus huolettomaan elämänasenteeseen, niin poissa on. Jos tämän kaiken tarkoitus on ollut pyyhkiä pois usko saada oma perhe, jep, onnistui sekin. En enää usko saavani tilaisuutta olla äiti elävälle lapselle. En usko, että voimme onnistua. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö edelleen niin palavasti haaveilisi äitiydestä, omasta pienestä. Ettenkö edelleen toivoisi kuulevani oman vauvani ensiparkaisua, suloista jokeltelua ja ensimmäisiä sanoja. Etteikö oman lapsen kaipuu raastaisi minua sisäisesti ja tuntuisi palana kurkussani. En vain enää jaksa uskoa, että niin koskaan tapahtuu. Enää en pysty ajattelemaan juuri mistään asiasta, että se voisi mennä hyvin. Todella hieno juttu ihmiselle joka on jo aikaisemmin ajatellut asiat aina pahimman kautta. Nyt tämä kauhuskenaarioihminen on vain tullut jäädäkseen.

Viime vuosi, tai pikemminkin puolitoista vuotta, oli rankkaa aikaa. Lapsettomuuden tuska oli repiä minut kappaleiksi. Kadotin itseni niihin oviksen tikuttamisiin, oireiden kyttäämisiin ja turhaan toiveikkuuteen. Ja joka kerta epäonnistuessa sitä putosi aina vain korkeammalta ja korkeammalta. Ei hirveästi lohduttanut lääkärien sössötykset siitä kuinka on aikaa ja kuinka nuoria ollaan. Ja kun se raskaus jo kerran käväisi niin kyllä sitä paksuna ollaan ennen kuin huomaatkaan! Juupa juu.. Kun sitten viimein puolentoista vuoden piinan jälkeen aloin jo hyväksyä sen, ettei meille lasta tule, tuntuu niin kohtuuttomalta antaa toivon nousta piilostaan ja ottaa se sitten niin julmasti pois. Miksi? Miksi juuri silloin kun olin jo jotenkuten sinut itseni ja lapsettomuuteni kanssa meidän annettiin onnistua? Mutta onnellista loppua ei annettu kuitenkaan. Juuri siksi tämä menetys tuntuu vieläkin kohtuuttomammalta jos vain mahdollista. Jos olin kuvitellut tuolloin lapsettomuuden tuskissani olevani pohjalla, niin voi kyllä, sen pohjan alta paljastui vieläkin syvempi kuilu. Ja sieltä ei niin vain enää ylös rämmitäkään. Enpä arvannut, että tämä vuosi tulisi peittoamaan edellisen vuoden rankkuudellaan 6-0. Pelottaa ajatellakin mitä ensi vuosi tuo tullessaan.

Olen miettinyt, että oliko tämän kaiken tarkoitus opettaa meitä arvostamaan lasta, jos semmoinen vielä jonain päivänä saadaan kotii asti. Mutta sitten ajattelen, että emme kyllä ole pitänyt lapsen saantia mitenkään itsestään selvyytenä tähänkään asti. Joten miksi tällaiset oppirahat olisi siis pitänyt maksaa? Ei käy järkeen. Olen niin kovasti yrittänyt etsiä tarkoitusta tälle kaikelle. Miettinyt niin monen monelta kannalta, mutta valmista ei tule. Eräänä iltana puhuimme mieheni kanssa siitä, että aina sanotaan kuinka pitäisi olla kiitollinen siitä mitä on. Niin olenkin. Olen kiitollinen niin monesta asiasta elämässäni, että niiden luettelemiseen tarvitaan kyllä ihan oma postauksensa. Mutta vaikka kuinka olen kiitollinen monista asioista ja arvostan sitä mitä minulla jo on, ei se vain poista tätä tunnetta, että jotain puuttuu. Jotain todella tärkeää ja ainutlaatuista on kadoksissa. Löytääkö se ikinä kotiin?

Ja kuinkas siinä kävi?

Kuten lupasin eilen, niin tulin nyt kertoilemaan miten haastattelu sujui. Menin paikalle todella jännittyneenä ja tuntui, että sisuskalut kääntyy nurin. Mutta sitten kun astuin ovesta sisään, outo tyyneys ja levollisuus valtasi minut ja jännitys oli tiessään. (kummallista, siis TODELLA kummallista tällaiselle uusien tilanteiden ja ihmisten tapaamista jännittävälle) Mutta pääasia, että se varmaan sitten näkyi myös ulospäinkin, sillä haastattelu ei olisi paremmin voinut mennä. Maanantaina tämä rouva nimittäin aloittaa työn uudessa paikassa! Olen tosi innoissani! Haastetta siinä varmasti tulee olemaan, mutta otan sen mielenkiinnolla vastaan. Taitaa se sittenkin joskus paistaa päivä tähänkin risumajaan.

Haastattelu, iiks!

Tänään sain yllättävän puhelinsoiton. Minua pyydettiin työhaastatteluun! Laitoin hakemuksen menemään perjantaina ja jo tänään minuun otettiin yhteyttä. En ollut uskoa korviani. (Ajattelinhan tietenkin nykyminälle uskolliseen tapaani, että pyh ja pah, tuskin niistä mitään kuuluu. Saahan sitä aina hakemuksia laittaa.) Mutta ehkä tässä maailmassa jotain hyvääkin vielä on jäljellä?

Nyt kun sitten vielä saisi sen paikan. Määräaikainen työ, mutta parempi kuin ei mitään. Jännittää ihan hirveästi, kun viimeisimmästä työhaastattelussa käynnistä on kulunut ties kuinka monta vuotta! Onneksi miehellä on sellainen työvuoro huomenna, että hän pystyy minut haastatteluun viemään ja viime hetken rohkaisevat sanat sanomaan. Tänään olen yrittänyt touhuta kaikkea kotona, etten ennättäisi liikaa jännittää huomista. Huomenna kertoilen miten meni. Sormet ja varpaat ristiin, että menisi hyvin.

Pienet kynttilät

Sytytin kynttilän, toisenkin.

Kyynel poskelle vierähtää.

Hetkessä kotimme täyttää,

monen monta kynttilää.

Valomeren keskellä,

me sinua muistellaan.

Voi Enkelimme pieni,

me sua niin kovin kaivataan.

Because someone we love is in heaven,
There is little bit of heaven in our home.
-unknown

Elefantin karkoitus (mission completed)

Kävin eilen tapaamassa ystävääni ja kummilastamme yli kuukauden tauon jälkeen. Pala kurkussa ajelin kohti heidän kotiaan, tuntui pitkästä aikaa vaikealta ajatus pienen vauvan näkemisestä. Olin jo pitkään käynyt kamppailua itseni kanssa, että saisin kerrottua miltä tämä kummeus oikeastaan tuntuu. Mutta tunsin, että se oli tehtävä. Nyt. Ei enää yhtään vitkutteluja. En jaksanut enää katsella tätä isoa mustanpuhuvaa elefanttia olohuoneessa, jonka kaikki varmasti näkivät ja tiesivät sen olemassa olon, mutta eivät uskaltaneet mitään siitä sanoa. Niinpä oli aika nostaa asia pöydälle.

Sydämeni tuntui jättävän lyöntejä väliin ja kyyneleet kohosivat silmiini jo ennen kuin sain suuni avattua. Olin jälleen kerran jäätyä. Miksi jännitän tämän sanomista niin h*lvetin paljon? Tuttu ihminen ja hyvä ystävä jo monen, monen vuoden takaa. Miksi? Mutta viimein sain itseni koottua ja annoin kaiken tulla. Kerroin, että vaikka lupauduimme kummeiksi, ei tämä tie ole ollut helppo valinta. Mutta lupaus on lupaus. Sitä ei ihan helpolla rikota. Purin viime kuukausina omassa päässäni velloneet ajatukset ja jäin odottamaan vastausta. Ystäväni katsoi minuun hyväksyvästi ja sanoi aavistaneensa kaikki sanomani asiat. Sanoi, että ymmärtää täysin tunteemme ja ei meitä siitä soimaa. Hän sanoi, että on todella hyvillään ja otettu siitä, että kaikesta huolimatta pidimme lupauksemme rueta kummeiksi ja voimme osallistua lapsen elämään ihan oman vointimme ja kykymme mukaan. Olin todella huojentunut. Maailma ei räjähtänyt, ystävyytemme ei loppunut, mikään ei siis muuttunut. Tai no, muuttui. Nyt on taas helpompi hengittää. Nyt on taas astetta helpompi vaikean paikan tullen sanoa miten asiat on.

Tämä "episodi" (omassa mielessäni kun se on tuntunut joltain ylimaalliselta asialta) on opettanut minua tuntemaan itseni ja toimintatapaani kriisi- ja ongelmatilanteissa paremmin. Menen helposti lukkoon vaikeiden asioiden edessä. Omassa päässäni alitajuisesti pyrin pitämään mielummin sen kaiken "paskan" tässä lähellä kuin jakaisin sitä ympärilleni. Tajuan nyt, että toimin välillä todella tyhmästi vaikka yritän niin kovasti toimia oikein. Lopulta kun siinä kuitenkin käy niin, että toimiessani "oikein" teen vain hallaa itselleni ja pahimmassa tapauksessa jollekin läheiselle. Tahtomattani ja sitä tajuamatta. Mutta nyt olen läksyni oppinut. Note to myself: Asioista voi ja SAA puhua. Pitäisi vaan minunkin se muistaa, että kukaan ei ole vielä tänäkään päivänä tiettävästi totuuden kuulemiseen tai sen sanomiseen kuollut.

Pakoon et pääse, et piiloonkaan

Viime viikolla olin jotenkin enemmän tai vähemmän lamaantuneessa mielentilassa. En oikein saanut mitään aikaiseksi. En tännekään saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään. Odotin vain viikonloppua ja miehen pitkää viikonloppuvapaata. Odotin sitä kuin kuuta nousevaa, sillä olimme ajatelleet, että lähdemme tekemään jonkin pienen viikonloppureissun. Ei tosin oltu vielä lähtöpäivän aamunakaan päätetty, että minne suunnistetaan. Kertoo hyvin siitä, että nykyään sitä elää jotenkin niin hetkessä, minuutti, tunti ja päivä kerrallaan, ettei tunnu osaavan mitään päätöksiä tehdä mihinkään suuntaan. Tulevaisuuden suunnitelmien tekeminen, ja usko niiden totetumisesta kun on ainakin minulla kokenut hienoisen inflaation. Turha suunnitella mitään (oli sitten iso tai pieni asia), kun pieleen menee kuitenkin. Ai niin mikä positiivinen ajattelu? En kai enää omista sellaista taitoa.. Mutta kai sen voi saada vielä takaisin? Voihan...?

Aikamme jahkattuamme, päätimme sitten suunnata kylpylään rentoutumaan. Reissuun lähtö oli kyllä hyvä päätös, vaikka eihän se reissu pelkästään yhtä kuhertelua ollut. Vaikka sitä kuinka yrittää jättää tätä surun mukanaan tuomaa painolastia ynnä muita lieveilmiöitä kotiovella lukkojen taa, ja lähteä "lomalle" omista ajatuksistaan, löytää ne pirulaiset matkankin taa. Mutta en ole sitä mieltä, että reissumme olisi ollut pilalla tai huono, vaikka "huonompia" hetkiä sekaan mahtuikin.

Kotiintulo matkalla keskustelimmekin sitten siitä, että kumpikin oli ehkä lähtiessä ajatellut, että no niin nyt, nyt mennään ja ollaan kuin ei oltaskaan! Ei mitään vetistelyjä eikä murehtimisia. Nyt vaan ollaan, että ui tui tui kun on mukavaa, vailla huolen häivää! Kumpikin kyllä kokemuksesta tiesi, että eihän se tietenkään niin mene. Yrittäähän aina saa.Mutta kuten jo aikaisemmin tuolla sanoin, ei reissu mennyt ollenkaan pilalle. Vaikka päätavoite olikin rentoutua, nauttia vain toisen seurasta ja olla "niin kuin ennen", totesimme, että yhtälailla parisuhteen huoltoahan se kipeistä ja surullisista asioista puhuminenkin on. Ei se katso aikaa eikä paikkaa, milloin sitä täytyy päästä purkamaan. Ja olenkin tyytyväinen siihen, että osa lomasta meni asioita puidessa. Nyt kun siihen oli hyvä mahdollisuus. Kun todellakin oli aikaa vain keskittyä toiseen, ilman häiriötekijöitä. Pitkästä aikaa avautui taas uusia näkökulmia ja keskinäinen ymmärtäminen parani entisestään. Summattuani reissun tapahtumia mielessäni, viivan alle jäi saldoksi, että oli todella mitä ihanin reissu. Ja reissu vain todisti taas sen, että erilleen ei kaikki tämä ole repinyt vaan pikemmikin sitonut entistä tiukemmin meidät yhteen. On minulla niin ihana ja rakastava mies <3

Se vaan on minun hyväksyttävä, että näin menee tämä elämä nykyään, onni ja suru kulkevat vierelläni. Tällä hetkellä ne vain kamppailevat lähes päivittäin ja jopa monta kertaa saman päivän aikana huomiostani ja suru ottaa yleensä niskalenkin pienistäkin ilon poikasista ja tukahduttaa ne. Ehkäpä joskus tulee vielä se päivä, kun toinen ei jyrääkään enää toistaan niin säälimättömästi alleen vaan ne ovat yhdenvertaiset. Kulkevat käsikädessä ja ymmärtävät toinen toisiaan. Silloin kun ne ovat jälleen tasapainossa, olen minäkin taas pikkaisen eheämpi.

Ammattiahdistuja

Sanotaan, että on olemassa näitä "ammattiloukkaantujia", joille ei ennätä kissaa sanoa kun on metrinen herneenpalko jo niin syvällä nokassa, ettei ole tosikaan. Itse luokittelisin itseni pikemmikin nykyään "ammattiahdistujaksi". Ahdistun milloin mistäkin. Syksy ahdistaa, pimeys ahdistaa ja joka kerta kun mies katoaa pihapiiristä töihin, alkaa ahdistaa. Mitä jos hänelle sattuu jotain pahaa? Sydän jättää lyönnin välistä joka kerta kun oudosta numerosta soitetaan. Joka kerta millisekunnin mielessä käväisee ajatus, että hänelle tai jollekin muulle läheiselle on sattunut jotain kamalaa. Yhdeksän kertaa kymmenestä se on kyllä puhelinmyyjä joka soittaa ja järkikin sen sanoo, ettei kannattaisi aina pelätä pahinta. Mutta menetyksen pelko vaanii isohampaisena peikkona nurkan takana. Ja pomppaa esiin kun sitä vähiten odottaa. Pikkuisemme menetyksen jälkeen olen ollut entistä enemmän kiinni miehessäni ja pelko hänenkin menettämisestään on vahva. Pelkään, että kaikki minulle rakas viedään minulta pois.

Tuleva joulukin ahdistaa jo nyt. Eilen palasi mieleeni eräs hetki lopputalvelta jolloin odotusaikanani lueskelimme yhdessä netistä artikkeleita ja mieheni luki silloin erään artikkelin otsikon vahingossa väärin. Artikkelin otsikko oli oikeasti Ensimmäinen joulu perheenä, mutta mieheni luki sen ensimmäinen joulu on perseestä.  Silloin tälle lukuvirheelle naureskelimme, mutta nyt ei enää naurata. Nyt asia voi hyvinkin olla näin. Tänä vuonna on ensimmäinen joulu ilman pientämme.

Pitää tunnustaa, että olen minäkin nykyään hieman herkkänahkaisempi ihmisten joillekin kommenteille, mutta ammattiloukkaantujaksi en vielä tunnustaudu. Eilen hieman möksähdin mieheni eräälle sukulaiselle (tuskin hän sitä kyllä huomasi) kun puhuimme tulevasta joulusta ja mahdollisesta työnteosta pyhäpäivinä. Hän kun kommentoi siihen, että hyvinhän mieheni joutaa olemaan vaikka töissä kun eihän teillä noita pieniä lapsiakaan ole. Niin joo, sattuneesta syystä ei tänäkään vuonna ole... Ihan viattomaksi tarkoitettu kommentti, tiedän, mutta ei voi kieltääkään, kyllä se vaan kirpaisi. Muistutus taas siitä, mitä ei tullut, mitä ei ole.

Taivas kaartuu ylle maan,
syystuulet pilvillä leikkii.
Voi kuinka pientämme kaipaankaan...

Surusolmu

Olen avannut sivun kirjoittaakseni ja tuijottanut jo monta kertaa tyhjää tekstikenttää. Ja sulkenut sen tyhjänä. En ole tiennyt mitä sanoa, en tiennyt mitä ajatella. Olo on vain niin tyhjä. Tuntuu, että.. Tai nyt en edes tiedä miltä tuntuu. Olo on hattaraa, pilvimäistä höttöä, mutta tämä pilvi ei todellakaan ole vaaleanpunainen unelma eikä siinä tunnu ole hopeareunoja. Pikemminkin se on sysimusta, vieläkin synkemmillä reunuksilla. Mistään ei oikein saa kiinni. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tunnu miltään. Viikonloppuna itkin taas sitä samaa lohdutonta itkua, jota itkin silloin kun tajusin, että raskauteni ei voi jatkua. Etten saa meidän pientä kotiin vietäväksi. Kun todellisuus kaatoi jääkylmää vettä niskaan, uudestaan ja uudestaan. Ajattelin, että tuo tietyn tyyppisen itkun tumma lähde olisi jo ehtynyt, mutta täällä se taas oli. Yhtä voimakkaana kuin ennenkin.

Toveri suru on taas tiukentanut otettaan minusta. Surusolmu. Kuristaa kurkkuani, tukahduttaa jälleen kaiken alleen. Luulin, ettei tällainen enää toistuisi, ainakaan nöin voimakkaana. Olihan jo ollut parempia päiviä. Tänään luin melkein yhdeltä istumalta kaksi lapsen menetystä käsittelevää kirjaa ja yksi keskenmenoa käsittelevä teos on vielä aloittamatta. Kävin ne kirjastosta lainaamassa toissapäivänä. Jotenkin tuntui, etten ole jaksanut keksittyä mihinkään hömppään, vaan halusin saada jotain faktapohjaista luettavaa.

Oli hyödyllistä lukea Taru Hallikaisen, Pikkuveljet eivät ole perhosia- kirja, vaikka en itse täsmälleen samaa olekaan kokenut. Se kosketti minua syvästi ja auttoi ymmärtämään surua itsessään. Kirjassa oli tapahtumien kerronnan lisäksi myös tietoa suremisesta prosessina. Siksi päätin sen lukea. Toinen kirja jonka luin oli Rita Kreulan, Kuvittelenko, vai kuoliko jotain?. Vaikka siinä kerrottiinkin raskauden keskeytyksistä sikiön rakenteellisten poikkeamien vuoksi, halusin sen lukea, sillä siinä paneuduttiin myös itse keskeyttämisprosessiin. Kuinka vanhemmat joutuvat luopumaan jo niin rakkaasta ja kauan kaivatusta. Halusin lukea myös muiden kokemuksista ja millaisia tunteita he ovat läpikäyneet saadessaan tietää, että raskaus pitää keskeyttää. Ja miten heidän elämänsä on mennyt eteenpäin tämän jälkeen. Huomasin, että vaikka meidän tapauksessamme ei ollutkaan kyse rakennepoikkeamista tai muusta itse sikiöön liittyvästä syystä, oli hyvin terapeuttista lukea samoilla viikoilla lapsensa menettäneiden tarinoita. Itkin ja luin. Palasin omaan kokemukseeni, tuohon yöhön, pitkästä aikaa. Se piti kai taas käydä läpi, jotta se olisi helpompi käsittää. Ehkäpä joku päivä tämän kaiken vielä käsitän. Vieläkin tämä kaikki tuntuu välillä niin epätodelliselta. Että tämä ei tapahtunut meille.

Poissa, vaan ei unohdettu..

Laskettuaika tuli ja meni. Syli vain on edelleen tyhjä...

Liian avoin?

Olen tässä jo päivänä muutamana pohtinut erästä asiaa. Olen aika avoimesti puhunut asioista joita on tapahtunut, miltä minusta milloinkin tuntuu jne. (Ai mikä estottomuus, ei ole enää vähään aikaan näkynyt) Ja toisaalta hyvä niin, sillä se on auttanut minua paljon eteenpäin tämän kaiken kestämisessä. Minulla on ja on ollut kauhea tarve puhua. Onhan tietysti paljon myös asioita, joita en kerro vieläkään muille kuin miehelleni. Myönnän, että tänne blogiin on tullut myös kirjoitettua paljon ja melko suodattamatta. Tiedän, että myös moni ystäväni lukee ainakin silloin tällöin tekstejäni, itsehän olen heille tämän blogini linkin jakanut.

Mutta olen nyt miettinyt sitä, rajoittaako se kirjoittamistani? Vastaus on, että joskus kyllä. En haluaisi "rikkoa" mielikuvaa siitä, millainen heidän mielestään olen. Sitä millaisena he ovat minut nähneet. (Se tosin taitaa kyllä olla jo myöhäistä..?) Mutta olen yrittänyt ajatella, etten anna sen häiritä. Minä nyt olen tällainen kuin olen. Kaikkine tunteineni, virheineni. Toivottavasti he kestävät sen.

Joten, te kaikki rakkaat siellä ruudun takana. Toivon, että ymmärrätte, että olen edelleen pohjimmiltani (vaikka en enää ehkä täysin) se sama ihminen, johon olette kasvokkain tutustuneet. Tämä ihminen joka täällä kirjoittaa, on vain välillä niin rikki ja eksyksissä, ettei ole itsekään itseään tunnistaa. Tekstieni tarkoitus ei ole koskaan loukata tai pahoittaa kenenkään mieltä. Joten toivoisin, että kun kohtaamme tai puhumme puhelimessa yms., kerrotte jos haluatte jostain blogissani kirjoittamastani asiasta keskustella. On myös täysin ok, ettemme ikinä keskustele blogini sisällöstä. Ja minulle voi kyllä sanoa, jos juttuni alkavat pursuta korvista, en loukkaannu. (Välillä ihan hävettää, kuinka paljon puhun lapsettomuudesta, yms. ja pyydän anteeksi) Tavoitteenanihan tämän blogin aloitukselle oli se, että säästäisin kanssaihmisiä jutuiltani, mutta hups.. Saatoin epäonnistua.

Tyhjyyttä täynnä ja angstausvaroitus

Olo on tällä hetkellä taas melko tyhjä. Sateinen sää ei yhtään auta tähän olotilaan. Tällä viikolla olen nähnyt joka yö unta, että meillä on vauva. Viime yönä vauvoja oli jopa kaksi. Unissa tunnelma on onnellinen ja paijaan pikkuisia. Sitten herätyskello repii taas tähän todellisuuteen takaisin. Itkettää ja masentaa. Miksi meidän vauva ei saanut tulla kotiin äidin ja isän luo? Miksi? Miksi? MIKSI!?

Kuntoilusuunnitelmakin meinaa kariutua, kun voisi taas pupeltaa kaikkea mitä kiinni saa. Suklaata menisi nyt levytolkulla, jos olisin sitä kaappiin hommannut. Onneksi nyt ei ole kauppaa ihan niin lähellä kuin ennen. Täytyy sentään vähän reippailla ja nähdä vaivaa sen levyn saamiseksi. Missä pirussa se aurinko nyt on? Sitä tarvittaisiin tänään... Ja tunnustetaanpa nyt vielä tähän väliin, että kidutin itseäni katsomalla Raskaana ja rappiolla-sarjaa. Ja niin taas oli kateus- ja ärsytysmittari tulipunaisella. Kyllä kaikki tuommoiset raskautuu ja kaikki menee enemmän kuin hyvin. Itse kun teki kaikkensa vauvan hyvinvoinnin eteen ja silti tuli turpaan ja lujaa. Tämä viikko on jälleen ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Sen tekee todennäköisesti tämä ajankohta. Tämä kuukausi. Tämä syksy, jonka piti olla jotain aivan muuta..

Valitus

Tänään viimein sain rohkeutta kerettyä tarpeeksi (tai aikaa on kulunut jo tarpeeksi, että pystyin) ja soitin potilasasiamiehelle. Noh, enpä tuosta puhelusta tosin sen viisaammaksi tullut. Mutta viimeistelin nyt tekemäni valituksen sairaalalle, jossa minua hoidettiin. Viime yönä kun vain mietinkin tämän päiväistä puhelua ja kaikki tämä tapahtunut palasi mieleeni kirkkaana, oli huutoitku täällä taas. Olin taas niin pettynyt, vihainen ja surullinen samaan aikaan, että olin haljeta kaikkien näiden tunteiden voimasta. Ja tuo viime yönä alkanut alakuloinen olo ei ole hävinnyt minnekään. Nukuin todella levottomasti. Koko yön näin (taas) unia vauvoista. Mutta poikkeuksena, ensimmäistä kertaa unessani minulla oli elävä vauva sylissäni. Muutoin uneni ovat päättyneet aina siihen, että synnytän, mutta vauvaa ei ole.

Varmaan turhahan tuota valitusta on edes laittaa, mutta onpahan ainakin yritetty. Kuulemma neljän viikon sisällä pitäisi vastauksia saada. Jännällä jäädään odottamaan, minkä stoorin kehittävät ja saavatko edelleen käännettyä kaiken syyllistämään minua. Vai peittelevätkö ja kieltävät koko asian. Senhän ne ovat osanneet tähänkin asti. Luetutin hoitokertomukseni sairaanhoitaja ystävälläni ja hänkin totesi heti, että selvä hoitovirhe on tapahtunut. Eihän nämä toimet tyttöä takaisin tuo, mutta vaadin kirjallista anteeksipyyntöä saamastamme kohtelusta. Se jätti niin syvät arvet ja luottamuspulan, ettei niitä ihan heti korjatakaan.

Tassun jäljet sydämessä

Tässä oman rakkaan lemmikkini touhuja katsoessa, ajattelin näin Maailman eläinten päivän kunniaksi lisätä postauksen, jonka omistan nelijalkaisille ystävillemme. Itse olen erittäin eläinrakas ja eläimet ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Harvoin ihmiset antavat tarpeeksi arvoa näille karvaisille tukijoille ja kuuntelijoille. Oma lemmikki, kaikkine piirteineen, oli ne sitten rasittavia tai ihania, on ainakin minulle ollut henkireikä. Itse olen kokenut lohduttavaksi oman lemmikin läsnäolon silloin kun olen ollut todella maassa. Vaikka kissoista sanotaan, että ne ovat itsekkäitä ja epäsosiaalisia eläjiä, on todettava, että oma kisuni on kyllä kaikkea muuta. Kissa seuraa minua joka paikkaan ja tulee lohduttamaan jos näkee minun itkevän. Pitää seuraa kun olen yksin. Oma karvapallo kehräämässä sylissä rauhoittaa ja tuo lohtua. Nytkin kisu kiipesi syliini nukkumaan. ♡

Olen lukenut jonkin verran eläinten terapiakäytöstä. Eläimen silittäminen ja sille juttelu helpottaa oloa. Onhan siitä tieteellistäkin näyttöä, että esimerkiksi lemmikkikissan silittäminen ja sen rauhoittavan kehräämisen kuunteleminen alentaa verenpainetta ja stressitasoja. Ja pitää tietenkin muistaa kaikki opaskoirat, joita on koulutettu avuksi vanhuksille ja vammautuneille. En nyt ala pitämään luentoa kaikenmaailman tutkimuksista enkä mihin ja mitä kaikki eläimiä käytetään apuna ihmisten arjessa. Mutta haluan vain nostaa esille sen, että myös surun hetkellä omasta lemmikistä voi olla suuri apu. Se ei osaa sanoa mitään, ei kertoa lohdutuksen sanoja. Se ei anna sinulle vastauksia kysymyksiisi, mutta se on läsnä. Se kuuntelee, rakastaa sinua ehdoitta ja tuo päiviisi valoa. Muistakaamme siis lemmikkejämme ja antakaamme niille arvoa. Olivat ne sitten kissoja, koiria, kaneja tai kultakaloja, mitä tahansa.

Ikävä lokakuu

Lokakuu. Kuukausi, jonka piti tuoda mukanaan suurta onnea. Kuukausi, jonka piti tuoda kaikkea uutta ja ihanaa ihmeteltävää. Kuukausi, joka on nyt mielessäni synkkä ja harmaa. Mitä lähemmäksi Enkelimme "oikea" laskettuaika tulee, sitä levottomammaksi minä käyn. En vain voi olla ajattelematta, sitä millaista elämä nyt voisi olla. Tiedän, että on aivan turhaa raastaa itseään sisäisesti verille joka päivä ja kiduttaa itseään lisää mitä jos- ajatuksilla. Mutta ehkä sen etapin ohittamisen jälkeen olo helpottaa? Hah! Ketä yritän huijata? Ei nämä ajatukset mihinkään katoa. Sitten mietin vain, että nyt tyttö olisi sen ja sen ikäinen. Mietinhän nytkin, että meillä voisi olla jo kaksi lasta. Voisi olla, vaan ei ole..

Pikkuisen menetyksen jälkeen ei mikään ole enää ollut ennallaan, en minä eikä maailma. Haluaisin niin entisen itseni takaisin, sen ihmisen joka luotti tulevaisuuteen. Sen ihmisen, joka luotti saamaansa hoitoon ja hoitajiin. Sen ihmisen, joka luotti siihen, että elämä kantaa. Edes pienen hivenen takaisin sitä hyväuskoista ihmistä joka uskoi ettei mitään pahaa tapahdu. Mutta sitä ihmistä ei enää ole. Nyt on jäljellä vain ihminen, joka pelkää aina pahinta ja yrittää kovasti toivoa parasta. Kaikki piti olla selvää, sen miten elämän piti mennä. Mutta se elämä on pois pyyhitty ja tilalla on vain palaset entisestä ja epävarmuus. Miten annoinkaan itseni luottaa ja toivoa, että tämä pikkuinen kotiin asti olisi saatu? Tyhmä minä! Soimaan itseäni jopa siitä, että ennätin ostaa turvakaukalon. Siinä se varmaan meni vikaan. Hölmö minä uskoi liikaa. Toivoi liikaa. Nyt sitten se kaukalo on ystäväni nurkissa pyörimässä, kun en ole pystynyt sitä hakemaan pois. En kestäisi nähdä sitä nyt. Pitäisi kai joku nakittaa se hakemaan.. Mutta minne se sitten laitettaisiin? Myynkö pois? Vai odotanko, että sille käyttäjä vielä saataisiin? Joo niin varmaan saadaan..

Tällä hetkellä kiitän onneani, ettei tässä taloyhtiössä näytä asuvan yhtään vauva/lapsiperhettä. En kestäisi nähdä vaunuja omassa pihapiirissä juuri nyt. Kun ne olisivat voineet olla meidän. Tunnen itseni hirveäksi ihmiseksi kun katkeruus ja suru hyppäävät aina esiin kun näen jonkun työntävän lastenvaunuja ohitseni. Ja aina silloin se hetki, kun kävimme hakemassa pienen Enkelimme sairaalasta ja pitelin häntä itkien arkussa sylissäni palaa aina mieleeni. Silloin samalla joku pariskunta työnsi vauvaa vaunuissa ohitsemme. Teki mieli huutaa auton ikkunasta, että voitteko suksia suohon! Menkää muualle näyttämään onnellisilta! Tuntui niin väärältä ja epäreilulta joutua kantamaan omaa lasta arkussa, kun toiset työnsivät vaunuja meidän ohitsemme.. Ei kenenkään pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan! Ei kenenkään!

Syksy on tullut...

Syksyn kirpeä tuoksu tuulessa,
tuuli lehtiä heiluttaa...

...puut kurkottavat kohti taivasta,
sinistä, kaukaista, lohduttavaa. 

Kirkas on pihlajan väriloisto,
marjojen painosta notkuu puu.

Mut tuntuu, että en sitä silti nää,
on kuin oisin joku muu.

Jälleen taivasta kohden, mun katseeni pälyää,
olen kuin tuulessa lentävä lehti, kuin syystuulessa huojuva puu.

Home sweet home

Oma koti kullan kallis <3 Tavarat ovat jotakuinkin jo löytäneet paikkansa ja täällä alkaa näyttämään kodilta! Samaa ei voinut sanoa viikonloppuna kun kaikki oli vielä sekaisin, ja sekös tällaista hivenen perfektionistia ärsytti. Tavarat oli saatava paikoilleen mahdollisimman pian, ei meinannut malttaa edes nukkua. Mutta nyt muutto on siis saatu suoritettua ja nyt on aika taas hengähtää. Pientä hienosäätöä sisustukseen, niin se on siinä.

Nyt on edessä totuttelua uudella paikkakunnalla liikkumiseen ja elämän järjestämisessä täällä suunnalla. Mies on päivät töissä ja minä keksin jos minkälaista näpertelyä aikani kuluksi. Tänäänkin valmistui pari onnittelukorttia ja vanha Ikean ilmoitustaulu sai uuden ilmeen. Toki en vain voi täysipäiväiseksi askartelijaksi ryhtyä ja nyt sitten olisi edessä pohdintaa siitä, mitä elämältäni oikein haluan. Kouluun? Töihin? Kouluun ja töihin? Se pitää nyt selvittää. En vieläkään ole päässyt yli siitä katkeruudesta, että minun olisi pitänyt olla nyt äityislomalla ja nyytti hoidettavana. Kotiäitiys olisi ollut "ammatinvalintalistalla" ykkösenä, mutta pitää nyt vain yrittää hyväksyä, ettei se ole mahdollista. Vaikka olen niin onnellinen ja innoissani uudesta omasta kodista, en millään ole voinut olla ajattelematta sitä, millainen tämän syksy olisi voinut olla. Vaunulenkkejä raikkaassa syysilmassa... Vauvan unista tuhinaa pinnasängyssä... Voi kuinka tänään taas olenkaan kaivannut omaa pikkuistani... Viime päivinä on taas monesti käynyt mielessä kysymys, että jos kaikella on mukamas tarkoituksensa, niin mikä hemmetin tarkoitus tällä oli? Sen kun joku kertoisi...

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Päivät tässä asunnossa nimittäin. Ja hyvä niin, alkaa tämä tavaroiden väistely pikkuhiljaa ärsyttämään. Tuntuu, että on pakannut jo ikuisuuden ja silti löytyy uutta pakattavaa. Vielä tietysti on se kovin rutistus edessä, että saadaan nämä kaikki täältä kannettua pois.. Onneksi on paljon apulaisia. Huh, tämä viikko on mennyt kyllä niin hujauksessa.

Muutosta johtuen kävin tällä viikolla tapaamassa myös ystävääni ja kummilastani. Seuraavan kerran näen heitä ties milloin, koska todennäköisesti yhteyden pito on minun harteillani. Eikä siinä mikään, olen jo tottunut.. Aiemmissa postauksissani olen ehkä puhunut hieman katkeraankin sävyyn siitä, kuinka tuntuu, että he eivät tajua mikä onni heidät on kohdannut ja kuinka vauvan tulo ei edes juurikaan näy talossa. Nyt katkeruus on painunut hieman taka-alalle ja tilalle on noussut huoli. Ei niinkään siitä, etteikö lapsen hoito sujuisi, vaan huoli ystävästäni. Kaikki kävi hänelle ehkä liian nopeasti ja olen huolissani hänen jaksamisestaan sekä henkisestä hyvinvoinnistaan. Lapsi kun on aika vaativaa sorttia, vaikka pääasiallisesti kiltti onkin. Keskustelin ystäväni kanssa ja huomasin, että huoleni ei ollut täysin aiheeton. Olin jo rivien välistä lukenut kaikki nämä jutut, vaikka en niihin ole jaksanut tarttua. Viime aikoina kun oma empatiakyky on ollut ajoittain karkuteillä ja muiden huolista kiinnostuminen ei ole paljon napannut. Mutta tällä viikolla etenkin koin, että vanha minä puski esiin. Se sanoi minulle,  että nyt sinun täytyy tehdä jotain. Ystäväsi tarvitsee sinua. Ja tämä on enemmän minua. Vaikka kuinka itselläni on paha olla, yritän silti kyetä huolehtimaan myös muista. (Oman jaksamisen kustannuksellakin joskus, mutta nyt ei puhuta siitä.)

Asioista puhuminen hänen kanssaan onnistuu kyllä, silloin kun joku niistä kysyy. Itse hän ei tuo niitä esille. Asiaan liittyy niin paljon kaikkea, enkä halua niitä tähän kirjoittaa. Asiat vain tosin ovat sellaisia, että muutoksen ja avun vastaan ottamisen on lähdettävä hänestä itsestään, muutoin ei kukaan voi auttaa. Nyt voin vain kuulostella tilannetta ja tarjota apuani jos vain jotain pystyn tekemään. Olen kyllä todella hyvilläni, että kysyin suoraan. Ja ylipäätään sain osoitettua mielenkiintoa muiden asioihin. Mutta nyt keskityn tähän muuttoon ja meidän uuteen alkuun.

P.s. kissan kanssa tabletilla kirjoittaminen on aika mielenkiintoista. Toinen kun istuu melkein aina sylissä, kun kirjoitan (tai kunhan vaan istun alas). Meinaa vaan olla välillä liian monet tassut tabletilla, menee tuplasti aikaa kun tulee tuplasti enemmän kirjoitusvirheitä :) mutta ei haittaa, mamman oma kissu ♥

Totuuden hetki..

Viikonlopun ja alkuviikon yritin ajatella positiivisia asioita ja olla ajattelematta tätä päivää. Tämä aamu alkoi kauhealla jännityksellä. En pystynyt syömään mitään, pelotti niin paljon. Koko automatkan ajatukset laukkasivat villeinä ja odotushuoneessa suorastaan tärisin. Kävin tänään siis lääkärillä, jotta tietäisin missä tämän kropan kanssa mennään. Siinä aulassa istuessani mietin, että mitä jos lääkäri sanookin, että kroppa on niin rikki, ettei lapsista tarvitse enää edes haaveilla.

Varasin tämän ajan sellaiselle lääkärille, jonka luona kävin jo kesällä aiemminkin, ettei tarvinnut taas kertaalleen kertoa koko tarinaa alusta. Onneksi lääkäri muisti minut ja oli todella ymmärtäväinen kun kerroin huolistani. Kädet täristen kävelin tutkittavaksi, olo oli kuin tuomiolle astellessa. Tämä lääkäri oli pitkään hiljaa, tutki ja tulosti kuvia. Viimein hän sanoi, että hänen mielestään kaikki näytti siltä kuin pitääkin. Ja ettei estettä uudelle raskaudelle hänen mielestään ole. Oli kuin iso kivi olisi nostettu pois harteiltani! Oli helpottavaa kuulla, että mitään fyysistä estettä uudelle yritykselle ei ole. Mutta se onkin sitten taas toinen juttu, milloin uskallamme alkaa yrittämään uutta raskautta. Siihen voi kulua vielä aikaa. Välillä on jopa käynyt mielessä rauhoittaa koko loppuvuosi vauvahaaveilta. Vaikka oman lapsen kaipuu on kova, on pelko uudesta keskenmenosta niin vahvasti läsnä. Tunne on niin kamalan ristiriitainen ja masentaa toisaalta jo valmiiksi se, että seuraavaakin plussaa saadaan varmasti taas odottaa ja odottaa.. Siksi ei toisaalta haluaisi tuhlata aikaa enää yhtään.

Just ♡

Ystävät. Ilo ja suru. Onnen ja surun kyyneleet. Halaukset. Viini. Suklaa. Hyvä ruoka. Niistä on tämä viikonloppu tehty. Kiitos rakkaat ♡

Kuva: http://files.fitfashion.fi/wp-content/uploads/sites/80/2014/04/ystävä3.jpg

Haikeutta ilmassa

Kävin pari iltaa sitten kävelemässä nykyisen kotikuntani tutuilla lenkkeilyreiteillä. Samalla tajuntaani iski, että nämä ovat viimeisiä kertoja kun lenkkeilen täällä. Vaikka olenkin niin innoissani uudesta kaupungista ja uudesta kodista, on olo silti myös haikea. Näissä maisemissa olen kuitenkin kasvanut. Yllätyin itsekin kuinka voimakkaita tunteita lähteminen täältä saa minussa aikaan. Enhän nyt sentään ole toiselle puolelle maapalloa menossa! Voinhan tulla käymään täällä aina kun siltä tuntuu. 

Yksi syy tälle haikeudelle on myös se, että tyttö on haudattu tänne. Vaikka kuinka tolkutan itselleni, että en tarvitse konkreettisesti käydä haudalla kunnioittaakseni ja muistellakseni, herää minussa silti ristiriitaisia tunteita. Eihän kukaan varmastikaan ajattele, että olen hirveä ihminen kun lähden täältä ja haluan uuden alun. Eihän?Mutta tunnen itseni ja en mahda ajatuksilleni mitään. Ajattelen ihan liikaa aina, mitä muut ajattelevat minusta. Vaikka en enää täällä asuisikaan, ei se tarkoita, että olen unohtanut hänet tai ettei tämä kaikki merkinnyt minulle mitään. Asia ei todellakaan ole niin. Tämä kaikki on merkinnyt valtavasti ja vaikuttanut niin paljoon. Aivan kuin toiminut vedenjakana entiseen ja nykyiseen minääni.

Yritän nyt kovasti itselleni perustella, että muutos on vain hyvästä. Ei ketään auta se, että jään roikkumaan menneeseen. Menetettyä kun ei takaisin saa. Minun on yritettävä kaikesta huolimatta jatkaa elämääni. Yrittää koota palaset kasaan. Otettava vastaan se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Voi enkelini, äiti rakastaa sinua niin paljon. En koskaan unohda sinua.. ♡

Kuiskaus tuulen hiljaa on,
päivän valo kääntyy pimeyteen.
Kuuleeko kukaan kun äänetönnä huudan,
kuinka sattuu mun sydämeen?

Valokuvan voimaa

Eilistä postausta tehdessäni kävin läpi kuluneena kesänä ottamiani kuvia. Oli hämmästyttävää huomata, miten ei muista menneestä kesästä juuri mitään. Kuvien perusteella kesä kyllä oli. Kukkia ja hyönteisiä. Auringonpaistetta ja lämpöä. Itse sitä en vain huomannut, enkä tuntenut. Kaikki on mennyt kuin sumussa.

Mutta onneksi älysin ottaa muutamia kertoja kameran mukaani lenkille. Sain edes vähän säilöttyä talteen mennyttä kesää ja sen tuntua. Vaikka kesä oli tähän astisen elämäni kauhein ja vaikein, olen kuviin edes yrittänyt vangita sen kauneutta. Kai alitajuisesti olen yrittänyt sillä itselleni viestiä, että kaikki kaunis ei ole kadonnut, vaikka itsestä siltä tuntuu. Tuntui, että kaikki hyvä maailmasta katosi tuona toukokuun yönä ja elämässä ei ole enää sen jälkeen ollut mitään mieltä. Missään ei ole ollut mitään järkeä. Aivan sama mitä teen tai jätän tekemättä.

Nyt kun kesä on vaihtunut syksyyn (milloin se tapahtui??), pitäisi kai ottaa taas kamera matkaan ja säilöä näitä hetkiä. Koska suurin osa päivistä lipuu edelleen ohi ja minä vain kellun mukana...
Huomasin myös, että olen kuvannut todella paljon taivasta. Kuvannut erilaisia pilviä. Jossain vaiheessa taisin miehellenikin mainita, että ihme vimma on tullut kuvata juuri niitä. Jotenkin tuntui, että minun täytyy kuvata taivasta. Oli se sitten synkkä ja pahaenteinen tai kepeän kesäinen. Ihan kuin olisin näin lähempänä tytärtäni..

"Voimavaroja syövän teeman työstäminen symbolisella tasolla tuo henkistä helpotusta ja vapauttaa innostusta ja uutta energiaa."

Tutustuin jo jonkin aikaa sitten, ennen kaikkea tätä tapahtunutta, voimauttavaan valokuvaukseen.Vaikka en ymmärräkään itse valokuvauksesta, kaiken maailman säädöistä ja muista juuri mitään, olen kokenut sen antavan minulle paljon. Olen tässä jonkin aikaa jo miettinyt, että tämä voisi olla yksi väline työstää tätä kaikkea. Vaikka voimauttavan valokuvauksen perimmäinen lähtökohta taitaa ollakin omakuvissa ja siinä, että oppii katsomaan itseään lempeämmin ja tuntea itsensä arvokkaaksi, aioin itse soveltaa tätä keskittymällä symboliseen tapaan käsitellä tätä kaikkea. Vaikka kaikki tämä on ravisuttanutkin myös omaa minä kuvaani, en edelleenkään viihdy itse kuvattavana, joten se ei ole minulle se paras tapa työstää tätä. Ja luonto on aina ollut minulle se paikka, jossa mieli lepää. Ehkä voin siis muokata tätä "työkalua" itselleni sopivaksi ja yhdistää nämä kaksi asiaa, voimaannuttaa itseäni näin. Kiivetä pikkuhiljaa ylös tästä surun upottavasta suosta ja käyttää kuviani ponnahduslautana uuteen.

Mikä meitä odottaa mutkan takana?

Kaukana pilvien tuolla puolen, pitäähän joku pienestäni huolen?

Synkimmänkin pilven takaa löytyy pilkahdus valoa?

Olisimpa saanut näyttää sinulle nämä maisemat..

Enkelilleni

Rakas Enkelini. Äiti kävi tänään tuomassa kynttilän haudallesi. Kukkaset, jotka olin tuonut olivat yöpakkasissa jo palentuneet. Onneksi isomummosi oli käynyt tuomassa sinulle tuoreita kukkasia maljakkoon. Viime aikoina minulla on ollut niin kauhea, ylitse pääsemätön ikävä sinua. Voi kumpa olisit saanut olla turvassa pidempään ja kasvaa isoksi ja vahvaksi omassa pienessä yksiössäsi. Jos kaikki olisi mennyt niinkuin äiti ja isä toivoivat, olisitkohan ollut jo kohta luonamme täällä, etkä tuikkeena syksyisen tähtitaivaan takana? Haluan sinun tietävän, että vaikka muutammekin täältä nyt pois, en koskaan unohda sinua. Kuljet aina sydämessäni minne ikinä menenkin. 

Haluaisin niin ottaa sinut syliini. Tuoksutella hentoja hiuksiasi ja silittää pientä poskeasi. Tuudittaa sinut sylissäni uneen, laulaa sinulle kauneimman tuutulaulun. Millainenkohan sinusta olisi tullut? Olisikohan sinulla ollut saman väriset hiukset kuin äidillä? Olisitkohan perinyt isäsi silmät? Isäsi suu ja nenä sinulla ainakin on. Sen minä tiedän varmasti. Sainhan sentään varovasti koskettaa sinun pientä nenänpäätä. Muutoin voin vain kuvitella sinut, piirtää kuvan sielunisilmin. Olisin niin halunnut kuulla äänesi, ensimmäiset sanasi. Nähdä ensiaskeleesi ja katsoa kun opit uutta. Nähdä sinun kasvavan ja leikkivän. Nähdä kuinka olisit pyörittänyt isin pikkusormesi ympärille. Me niin kovasti sinua odotettiin saapuvaksi. Rakastuimme sinuun ensihetkestä. Äidin pieni rakas,olisitpa saanut jäädä luoksemme...

Olet tuulen leikki, joukossa pilvien..

..kastepisara hentoinen.

Olet tuoksu kauniiden kukkien..

..auringonsäde, pimenevän illan viimeinen.

Elämä muuttolaatikoissa

Kyllä sitä on tullutkin kaikkea kasattua näihin nurkkiin. Kuka ihme tätä tavaraa on oikein tänne kantanut? Varmaan voi vaan hiljaa kysellä itseltään ja katsoa peiliin tässä tapauksessa. Huh huh. Omakotitalon kokoisen kerrostalokolmion verran tavaraa kun muuttaa pienempään kaksioon, niin aika paljosta saa luopua. Ideana kun tätä asuntoa valitessa oli se perhe näihin neliöihin saada. Kolme vuotta kolmiossa, vaan eipä saatu lastenhuonetta meille. Ja parin viikon päästä sitten suunnataan kaksistaan kaksioon katselemaan uusia tuulia. Olo tuntuu nyt niin tyhmältä. Että sitä olikin niin äärettömän tyhmä ja naiivi, kun ajatteli vain, että tottahan se kolmio olla pitää sitten kun lapsia tulee. Mutta kyllä on usko karissut tässä matkalla, että mikään menisi edes sinnepäinkään mitä on suunitellut. Parempi siis kai vaan olla suunnittelematta yhtään mitään. Kaksio kuulostaa nyt hyvältä. Mietitään sitten asuinoloja uusiksi, jos tarve niin joskus vaatii.

Eilen osan tavaroista pakkasin kokonaan pois vietäväksi ja niitä jo pakettiautollinen ovesta ulos kannettiin. Mutta tavaraa on edelleen joka paikka täynnä ja pakkaamista riittää. Olohuone on niin täynnä laatikoita, ettei sekaan meinaa mahtua. Karsintaa pitää varmastikin tehdä vielä uudessa asunnossa, kunhan näkee mihin minkäkin siellä laittaa. En malttaisi odottaa, että pääsemme uuteen kotiin. Mutta tämän itse pakkaamisprosessin ja laatikoiden raahaamisen voisin kyllä skipata. En malttaisi odottaa ensimmäisiä aamukahveja uudessa keittiössä ja tutustumista uusiin lenkkeilymaisemiin. Nyt on jotenkin niin kova draivi päällä haluun uudistua. Elämäntaparemonttia olen ajatellut jo jonkin aikaa, saa nähdä löytyykö se puhti tänäkään syksynä. Noh, jos nyt vaikka aloitan tämän uudistumisen ihan tällä tavarasta luopumisella..

Oikeus tunteisiin

Olen tämän viikkoa ollut anoppilassa, nauttimassa luonnonrauhasta. Olo on pääsääntöisesti ollut ihan hyvä ja perunapellolla en ole kerennyt miettiä muuta kuin kumpaan ämpäriin mikäkin pottu kuuluu. Paitsi... pari päivää sitten, kun olimme palaamassa pellolle kahvitauon jälkeen jäin juttelemaan hetkeksi erään mieheni sukulaisen kanssa. "Niin jokos sinä olet kuullut...?" Joo en ole, mutta arvaan mitä tulen kuulemaan. Ihan kuin olisin tilannut, että yksi raskausuutinen tähän väliin kiitos! Ja sieltähän se sitten tuli. Eräs sukulainen odottaa vauvaa. Jossain mielen sopukoissa osasin tätä jo aavistella, mutta silti se oli kuin isku palleaan. Hetken haukoin henkeä ja yritin hymyillä. En sanonut mitään. En osannut. En halunnut. Ja sitten muihin aiheisiin ja pellolle takaisin. Voitte uskoa, että pottua nousi rivakasti tämän jälkeen.

Ensimmäinen ajatus oli, että hieno juttu hänelle. Olen onnellinen. Mutta sitten tajusin. Kelle minä oikein yritän valehdella? Oloni ei todellakaan ole nyt onnellinen! Minua ärsyttää, olen vihainen, minuun sattuu. En helvetissä ole onnellinen! En halua edes nähdä koko ihmistä nyt vaikka ennen tätä uutista olin kutsumassa kylään. Viime yönä mietin tätä tapahtunutta suunnanmuutosta ajattelussani. Tähän asti olen ollut, että joo ihanaa, voi tätä onnen autuutta! Ihanaa kun heille tulee vauva! Eihän se ole minulta pois. Eikä järjellä ajateltuna olekaan. Mutta kai vasta nyt kaiken tämän eihän mulla mikään ole- asenteeni jälkeen, olen antanut itselleni luvan ajatella myös näin. Note to myself: Sinullakin on oikeus tunteisiisi. Kaikkiin niihin! Jos v*tuttaa, ahdistaa ja olet surullinen niin se kanssa on niin ja sitä ei tarvitse muuksi muuttaa!

Edelleen olen kyllä vieraskorea ja korrekti, enkä päin naamaa kenellekään mitään sano. En sentään hyviä tapoja ole heittämässä romukoppaan, vaikka annankin ajatuksilleni enemmän vapauksia. En sano, että painu hiiteen mahoinesi. En sano, että itken silmät punaisiksi jälleen kerran kun pääsen kotiin. En sano, että tällä hetkellä oksettaa koko ajatuskin kyläilystä. Voi olla, että tämä henkilö tietoisesti välttää myös meitä, mutta se jää nähtäväksi. Nyt ainakin minä tarvitsen hetken aikaa sulatella tätä juttua, ennen kuin voin ottaa taas positiivisen asenteen kehiin.

Nukkumatti karkuteillä

Viime yö meni taas ihan reisille nukkumisen suhteen. Uni tuli vasta kahden maissa. Päässä risteleilee vaan niin paljon asioita, että nukahtaminen on hankalaa. Minua kyllä väsyttää, mutta pyörimiseksi se unen odottaminen aina menee. Hyvä puoli tietysti tällä hetkellä on, että olen lomalla eikä tarvitse olla skarppina töissä. Mutta kyllä tämä alkaa pikkuhiljaa tympiä, että ensin pitää kolme-neljä yötä nukkua huonosti, että yhden yön siinä välissä saa nukutuksi hyvin.

Ja vaikka nukkuisin ns. täydet yöunet kun herään myöhemmin, olen kuitenkin koko päivän enemmän tai vähemmän väsynyt. Päiväunet kutsuisivat jo viimeistään päiväkahviaikaan. Mutta yritän taistella väsymystä vastaan, jotta yöllä uni tulisi paremmin. Mutta eipä se taida mitään auttaa.

Ajatus kiertää kehää yöt ja päivät. Alkukesän koettelemukset ovat aikaansaaneet sen, että minusta on tullut vainoharhainen. (Ihan kiva lisä jo valmiiksi jonkin verran neuroottiselle ja pöpökammoiselle minulle, hurray!) Joka alaselän jomotuksen ja alamahan vihlonnan ajattelen tarkoittavan, että jotain on kropassa pielessä. Mutta järki sanoo, etten voi olla jokaisen oudon vihlaisun takia ravaamassa lääkärissä. Mutta arvaatte varmaan, mihin suurin pelkoni kroppaa kuulostellessa liittyy? Todellinen wake up call oli viimeisin sairaalareissuni kesäkuussa.

Kun oikeasti iski tajuntaan se, että pahimmassa mahdollisessa tilanteessa olisin tietysti itse kuollut yleismyrkytykseen, mutta olisin myös voinut joutua luopumaan lopullisesti haaveestani saada oma lapsi. Olin jo henkisesti sairaalaan matkatessamme yrittänyt valmistautua siihen, että mitä jos lääkäri sanoisi, että ainut keino vuodon lopettamiseksi ja minun pelastamiseksi on kohdunpoisto. (Onneksi näin ei ollut.) Se on siis suurin pelkoni tällä hetkellä, että kohtuni on vioittunut kaiken tämän rääkin jälkeen niin, ettei se kanna uutta elämää enää koskaan.

Varasin jälleen ajan yksityiselle lääkäriin, josta saan vähän uskon vahvistusta siihen, että kaikki olisi hyvin. Pelottaa vain ihan älyttömästi mitä siellä sanotaan... kyllä tämä vuosi on opettanut sen, että toivo parasta, pelkää pahinta. Positiivisuus on aika hakusessa tällä hetkellä. Tuntuu, että tälle hetkellä minua ei varmastikaan yllättäisi mikään vastoinkäyminen. Se olisi vain luonnollinen jatkumo tälle kaikelle.

Murhetta monenmoista

Kävin tänään tapaamassa rakkaita, ihania isovanhempiani. Joimme päiväkahvia, katselimme isoisäni puhelimesta hänen ottamiaan kuvia sekä juttelimme tulevaisuuden suunnitelmistani. Tähän jälkimmäiseen aiheeseen, tietysti ohimennen soluttautui jälleen puhe jälkikasvusta. Vaikka aihe vain vilahti keskustelussamme, se palautti mieleeni erään murheen tai pikemminkin hetken piilossa olleen surun aiheen. Nimittäin jo aikaisemmin lapsettomuuden tuskista nousseen pelon siitä, etteivät isovanhempani ennätä nähdä lapsenlapsenlapsia ollenkaan, on taas hieman todellisempi.

Sydäntäni särki nähdä isovanhempani itkevän niin vuolaasti menetettyä lapsenlapsenlastaan. En ikinä ollut nähnyt isovanhempieni itkevän niin kuin he itkivät ensimmäisen kerran kohdatessamme tytön menetyksen jälkeen. Jokainen puhelu monen viikon ajan mummoni kanssa oli yhtä itkemistä. Menetys oli myös heille todella kova paikka. Niin kovasti olivat hekin odottaneet ja toivoneet tätä pientä. Isoisäni, tai Ukko, niinkuin me häntä kutsumme, ei ole juurikaan tytöstä puhunut. Aihe tuntuu olevan hänelle liian rankka.

Tänään siinä kahvipöydässä istuessani taas kerran tajuntaani iski, että he todella ovat jo iäkkäitä. Ensin jännitin näkeekö Ukko sen päivän kun menen naimisiin, nyt suren jo etukäteen sitä, ettei hän ehkä näe minun ja mieheni lapsia. Tiedän, että en saisi syyttää itseäni siitä, että heiltä jää mahdollisesti jotain kokematta. Eihän se mitään auta. Tiedän myös, ettei pitäisi murehtia etukäteen, mutta kai sitä pitää yrittää realistinen olla. Vaikka en kestä ajatusta kummankaan menettämisestä, enkä halua sitä etukäteen ajatella, se tänään taas hiipi mieleeni. En ikinä unohda heidän ilmeitään, en sitä kun mummo totesi, että taisi Ukollakin mennä "roska silmään" enkä heidän vilpitöntä iloaan kun saimme heille ilmoittaa raskaudestani. Toivottavasti saamme tällaiseen ilmoitukseen vielä uuden mahdollisuuden.

Minä ja..

Minä ja vauvanvaunut ei mahduttu samaan ravintolaan.
Minä ja raskausmahat ei mahduttu samalle tapahtuma-alueelle.
Minä ja pikkusöpöperhe ei mahduttu samalle parkkipaikalle.

Vaikka kuinka olen yrittänyt opetella, ihan sama-asennetta, on se välillä todella hankalaa. Välillä voisi vain heittäytyä lattialle huutamaan tai muuten järjestää kohtauksen. Huutaa vaunuillaan tieni tukkivalle perheelle, että painutteko just sinne niin pääsen omaan autooni!? Mutta elkää pelätkö, en ihan niin sekaisin vielä ole. Tyydyn vain nurisemaan itsekseni ja yritän niiiin kovasti hokea, ettei kaikki tuo ole minulta pois. Mutta tällä hetkellä minulla on vain niin kova ikävä omaa raskausmahaani ja pientä tytärtämme. Lasketunajan lähestyminen varmaan puskee päälle. Kun koko ajan miettii, että nyt olisi tuollaista ja nyt olisi näin. Ja sitten olisi sitä ja sitten olisi tätä.. Vaan kun ei ole..

Ja tällä hetkellä vauvan kaipuu on vain niin kova. Haluaisin silitellä omaa mahaani ja tuntea pienen potkut. Haluaisin ostaa söpöjä vaatteita omalle murulleni. Viime aikoina olen käynyt paljonkin pohdiskelua siitä, että vaikka kuinka haluaisin olla raskaana vaikka tällä sekunnilla, niin olisinko vielä valmis? Lähinnä valmis kohtaamaan uusia murheita. Sitä, että jos kävisi uudestaan jotain pahaa. Vaikka kuinka yritän luoda itselleni uskoa, että vielä tähänkin talouteen oma pikkuinen saadaan, pelko kaiken menettämisestä ja epäonnistumisesta ei jätä varmasti koskaan rauhaan.

Tällaista tänne

Nyt ei oikein irronnut nasevaa otsikkoa, anteeksi. Viime päivät ovat menneet hujauksessa. Mutta onpahan kerennyt karttua jotain kirjoitettavaa. Matkustin siskoni luokse muutamaksi päiväksi kylään ja samalla näin myös ihania ystäviäni. Vaikka tuli taas enemmän ja vähemmän avauduttua kaikesta mikä mielessä velloo, sain myös osittain osan sitä vanhaa itseäni esiin mikrosekunneiksi. En koko ajan ajatellut lapsettomuutta. En menetystämme enkä maailman epäreiluutta. Kiitos ihanat, kun aina kuuntelette, vaikka jauhaisin samat asiat tuhannen ja yhden kerran.

Vaikka vauvamaha kahvilassa, rattaat kävelykadulla ja vauvan itku ravintolassa saivat palan nousemaan kurkkuun ja sen tutun sisuskalut nurin kääntävän tunteen palaamaan, onnistuin pitämään ne kurissa. Tiedostin niiden palaamisen, mutta opettelen elämään niiden kanssa. Ehkä ne tulevat kerta kerralta lievemmin esiin ja häviät joskus kokonaan.

Kuten jo aiemmin hehkutin, reissuni perimmäinen tarkoitus oli mennä katsomaan ystävälleni hääpukua. Voi että ystäväni näytti niiiiin kauniilta eräässä puvussa josta tuli ykkössuosikki! Suosikki oli kylläkin ihan päinvastainen kuin mitä menimme hakemaan. Hyvä osoitus siitä, että mielikuvat eivät välttämättä vastaakaan aina lopullista tulosta. Ystäväni näytti upealta morsimelta ja tämä kaaso tirautti jo pienet itkut sovituksessa. Mitenhän itse hääjuhlassa käy? Tuskin ilon kyyneliltä tullaan säästymään. Ja toiselle sovituskierrokselle päästään parin viikon päästä! En malta odottaa :)

Mutta niin, kuten kaiken kivan pitää joskus päättyä, näiden mukavien päivien päätteeksi kotona odotti (toivottavasti) viimeinen lasku sairaalasta.. Ja armoton ketutus ja paha mieli oli täällä taas. Että näin.

Uusia tuulia

Välillä pitää kertoilla myös iloisia uutisia kaiken tämän synkistelyn keskellä. Pääsen tällä viikolla rakkaan ystäväni kanssa katsomaan hänelle hääpukua! Olen pakahtua ilosta hänen puolestaan. Ja sain kunnian toimia myös tälle ihanaiselle morsiamelle kaasona. Siitä asti kun sain kuulla tämän ilouutisen, olen tutkinut erilaisia hääblogeja ja aloittanut jo häähössötyksen. Olen jo nyt lukenut enemmän hääblogeja,  kuin ikinä omia häitä suunnitellessa. Tämä on ollut myös ihana tapa paeta omia synkkiä ajatuksia.

Eivätkä ilon aiheet tähän pääty. Nyt uskallan jo sanoa, että rakas mieheni sai työpaikan toiselta paikkakunnalta ja olemme jo löytäneet sieltä ihanan asunnonkin. Muutto olisi siis edessä. Odotan innoissani sitä, että pääsemme uuteen kotiin. En malttaisi odottaa muuttopäivää. Vaikka muutto on stressaavaa, on se myös mahdollisuus uudelle alulle. Ja sitä me todella tarvitsemme. Toivottavasti tulevaisuus olisi valoisampi kuin alkuvuosi. Vaikka tämän vuoden koettelemukset eivät minnekään katoa, ehkä maiseman vaihdos tarjoaa helpotusta edes hetkittäin.

Pakkaaminenkin on jo aloitettu, eipähän tule ainakaan kiire. Nyt on myös mainio tilaisuus luopua turhasta tavarasta ja uudistaa myös vaatekaapin sisältöä. Kolme kassillista vaatetta odottaakin jo viemistä keräykseen. Kaikkea turhaa sitä on tullut säilöttyä näihin nurkkiin. Huomaan miten sitä on ollut ollut jotenkin niin kiintynyt turhaankin tavaraan. Mutta nyt aioin pistää tavaraa kiertoon rankalla kädellä. Tästä alkakoon matka kohti uutta.

Ristiäisblues

Eilenpä ne sitten oli. Ristiäiset. Hyvin jaksoin tsempata itse kinkerit, katsella hymyileviä naamoja, poseerata vauva sylissä kuvissa ja ihastella muiden mukana. Mutta illalla tuli sitten se odotettu romahdus. Itkin silmät turvoksiin ja henkisen pahoinvoinnin myötä seurasi myös fyysinen pahoinvointi.

Minulla piti olla iso maha, jota esitellä tämän lapsen kastejuhlassa. Oman lapsen ristiäiset piti olla tänä vuonna. Mutta niin ei ollut ja niin ei tapahdu. Hetki piti nieleskellä, kun pappi alkoi lukea samaa raamatun tekstiä kuin pappi oli meidän tytön hautajaisissa lukenut. Ajatukset piti siirtää sillä sekunnilla muualle. Muuten en olisi kestänyt. Illalla tuli sitten se olo korkojen kera takaisin. Eikä tämäkään päivä ole ollut yhtään helpompi. Pahempi pikemminkin.

Eniten pistää vihaksi se, että tuntui kuin tämä pariskunta ei tajuaisi onnea mikä heidät on kohdannut. Edelleenkään talossa ei näkynyt vauvan saapuminen juuri mitenkään. Muutoin kuin sillä, että vauva oli paikalla ja vaunut eteisessä. Siinäpä se. Ja se mikä olisi tavallisesti ehkä vain hieman ihmetyttänyt, tuntui nyt todella väärältä. Lapsen isä oli pukeutunut  verkkareihin verrattaviin lökähousuihin ja t-paitaan! Jos ei ole kastetilaisuus heidän mielestään tumman puvun arvoinen niin olisi nyt edes farkut ja kauluspaidan päälleen laittanut. Arvatkaa, oliko itsellä juhlamekossa ja hiukset laitettuna vähän ylipukeutunut olo kenties? Kyse on kuitenkin lapsen ensimmäisestä tärkeästä juhlasta! Mutta mikäpä minä tietysti olen arvostelemaan. Kukin tyylillään..

Voihan värssy

Olen etsiskellyt tässä jo muutaman tunnin sopivaa runoa kummilapsemme kastekorttiin. Ei oma runosuoni nyt oikein pulppua, niin pitää etsiä jo jonkun toisen runoilema. Mutta mitä siihen kirjoittaisin? Ei tunnu mikään nyt oikein kolahtavan.. Ja kastejuhla on jo huomenna! Lusikkakin on kaivertamatta, mutta en ole ennättänyt sitä mihinkään viedä. Eipä ole kaikki tiedotkaan vielä tiedossani, joten taidan sanoa, että vievät lusikan jonnekin kaiverrutettavaksi ja maksan sen sitten. Toisaalta ärsyttää jättää asia puolivalmiiksi, mutta ei nyt oikein enää mahda mitään...

Ja niin. Itkuhan se taas tuli, kun löysin kasterunojen joukosta runoja myös siitä, miten onnelliset vanhemmat hehkuttavat pienen lapsensa syntymää. Tällä hetkellä minuun vain sattuu. Ilo ja onni kummeudesta on tänään taas jossain sisimpäni syövereissä eikä tahdo päästä pintaan.. "Ilon kautta vaan..." sanoi eräs henkilö minulle. Yritän. Ihan tosissani yritän. Tänään taas en vain siihen pysty.

Loma

Tuolla jo aiemminen mainitsemani lyhyt lomareissu on nyt heitetty ja todella mukavaa oli. Tuli käveltyä jalat kipeiksi kaupungin katuja pitkin nähtävyyksiä katsellen ja rahat tuli tuhlattua tuliaisiin ja tarttuihan sieltä jotain myös itselle mukaan. Löysin aivan ihanan laukun ja muutamia vaatteita. Söimme hyvin ja naurettiin. Käytiin erilaisissa kahviloissa ja herkuteltiin. Siis todellista laatuaikaa siskon ja äidin kanssa. Kiitos kun jaksoitte järjestää tämän reissun ja veitte ihmisten ilmoille ♥

Ajatusten aamiaisella

Mutta niin, kuten arvata saattaa, pääasiassa vaikka pystyinkin ottamaan rennosti ja hetkittäin nollaamaan aivoja eihän niitä kuitenkaan päältä pois saanut. Koska kyseessähän olen minä! Joka aamu aamupalalla mietin, että tätäkään en voisi syödä jos olisin raskaana tai aina kun katsoin ravintolan menua ajattelin, että huolettomasti saan nyt syödä sitä ja tätä. Vai saanko? Vaikuttavatko nämä valintani vielä tulevaisuudessa? Voinko nyt saada jonkin pöpön mikä pilaa kaiken myös mahdollisessa seuraavassa raskaudessa? Tiedän, että ajattelen liikaa. Pelkään olemattomia ja ylireagoin. Mutta hei, se olen minä ja sen asian kanssa on elettävä. Vaikka kuinka olisi lomalla ei saa lomaa omilta ajatuksiltaan.

Koko matkan mielessä oli myös tulevat ristiäiset. Ja ristiäislahja. Pohdin ja mietin. Väänsin ja käänsin. Mitä ihmettä ostaisin kun tuntuu niin vaikealta ajatellakaan koko asiaa? Ensin olin jo päättänyt etten mitään kummilusikoita hommaa ja löysin kauniin kehyksen, jonka päätin jo antaa. Mutta eihän se ajatus siitä lusikasta minnekään kadonnut ja sellainenkin sieltä sitten mukaan lähti. Nyt sitten pitäisi vielä selvitä kunnialla niistä itse kinkereistä. Tunteet heiluvat edelleen laidasta laitaan, mutta kai tästä jotenkin hengissä selvitään.. Äsken muokkasin mekkoa, jonka aion ristiäisiin laittaa. Uutta en nyt ostanut, kun toimiva löytyi kaapista. Mekon ompelu sai koko ristiäiset tuntumaan taas entistä todellisemmalta.

Tänään miehelleni sanoin, että miksi ihmeessä olen yrittänyt koko ajan olla niin kuin en olisikaan. Ihan kuin minulla ei saisi olla näitä negatiivisiakin tunteita. Vasta vähän aikaa sitten käymäni keskustelu erään ystäväni kanssa, joka on sanoisinko olosuhteiden pakosta lapseton, herätti minut ajattelemaan. Jos tämä henkilö reagoi näin voimakkaasti yhteisen ystävämme lapsen syntymään, miksi minulla ei olisi oikeutta näihin tunteisiin? Minä kuitenkin olen lapseni menettänyt, eikä sitä mikään pyyhi hetkessä pois. Jos tämä ystäväni vauvakuumeensa kourissa ei pysty edes näkemään tämän yhteisen ystävämme lasta, miksi minun pitää näytellä vahvaa? Miksi minun täytyy ajattella aina muita ennen itseäni? Sisäänrakennettua kaavaa on kai niin hankala enää murtaa.