Tiedän, hölmö otsikko. Mutta. Ihan oikeasti. Sellainen se yö oli, jona pienen enkelimme tähän maailmaan synnytin. Ukkosti ja salamoi, vaikka hirmu heikosti itse sitä kaikelta henkiseltä sekä fyysiseltä kivultani edes tajusin. Muistan hämärästi vain kysyneeni mieheltäni, että ukkostaakos siellä. Vastauksenkin sain, mutta se jäi tajuamatta yhä yltyvien kipujen takia. Kaikki se kipu olisi ollut helpompi kestää, jos sen päätteeksi olisin saanut palkinnoksi ihanan tyttäremme kotiin vietäväksi, pinnasänkyyn nukkumaan. Mutta ei, meidän tyttö, jolla on isänsä nenä ja suu, nukkuu nyt ikiunta nalle vierellään äidin rakkaudella ompelemissa vuodevaatteissa, virkattu pipo pienessä päässä ja isän rakentamassa pikkuisessa arkussa.
Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell´on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan..
Tuntuu, että joka kerta kun sataa vettä, ukkostaa ja salamoi, elän tuon yön mielessäni uudestaan ja uudestaan. Muutenkin on ihmeen paljon asioita, jotka muistuttavat tuosta yöstä ja kaikesta kokemastamme. Ajattelin, että sekin helpottaa ajan myötä, kun nythän tästä kaikesta on kulunut vasta reilu kuukausi.. Mutta puhuttuani erään ihmisen kanssa, joka menetti lapsensa vähän yli 30 vuotta sitten, hän sanoi, että vieläkin, jokin tietty tuoksu, vuodenaika tai sana saa hänet palaamaan tuohon hetkeen menneisyydessä. Joten niin se kai on, surun kanssa opitaan elämään, mutta koskaan sitä ei kokonaan unohda.. Eikä mielestäni pidäkään. Onhan se kaikki osa minua, osa meidän tarinaamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.