Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskenmeno. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskenmeno. Näytä kaikki tekstit

lauantai 19. toukokuuta 2018

Tänään

Tänään muistelen menetettyä.
Tänään iloitsen touhukkaasta Tiitusta.
Tänään myhäilen peilin ohitse kävellessäni pienelle vatsakummulle.

Olen menettänyt paljon.
Olen saanut paljon.

Mutta edelleen on erityinen paikka sydämessäni, joka kuuluu vain sinulle. Nykyään pystyn (useimmiten) puhumaan jo sinusta itkemättä uusille ihmisille, mutta se ei tarkoita ettenkö edelleen surisi. Kaipaisi. Edelleenkään en ymmärrä, enkä käsitä, miksi emme sinua kotiin saaneet. Mutta jonain päivänä, toivon, että kohtaamme taas ja saamme kaikki olla yhdessä.

Hyvää syntymäpäivää, rakas Enkelini. ♡

Ja joka luojan päivä kannan tätä surua
Annan sille vallan, ruokin sydänverellä
Puren hampaat yhteen ja itken silmät päästäni
En jäänyt aivan yksin, on suru lohtunani
Mokoma-Itken silmät päästäni

perjantai 19. toukokuuta 2017

"Will someone else take my place"


Lily Allen - Take my place


Tämän kappaleen myötä olen palannut taas niihin kolmen vuoden takaisiin tunnelmiin. Tämän päiväinen lämmin ja kostea ilma sai ajatukset palaamaan ajassa takaisin. Myös kolme vuotta sitten ilma oli tavanomaista kuumempi kuin toukokuussa yleensä ja yöllä jopa ukkosti. Äskenkin satoi ravakasti vettä, vain se ukonilma puuttui.. Taivas itki kanssani jälleen. Hyvää syntymäpäivää sinne pilvien päälle rakas enkelini.

Muutenkin tuntuu kuten edellisessä postauksessanikin kuvailin, että takapakkia suremisessa on otettu ja reippaasti. Liekö syynä hormoonit, viimeisimmät keskenmenot vaiko se, että nyt on ollut taas vain "aikaa" miettiä. Ehkä suruprosessi jollain tapaa jäi kesken, kun aloin odottaa Tiitua ja huoli siirtyi hänen hyvinvointiinsa. Nyt kun hän on jo isompi ja elämä on niin sanotusti asettunut uomiinsa, on suru aika ajoin taas puskenut pintaan. Mutta tätä aaltoliikettä tämän kai sitten on tarkoitus olla..?

maanantai 8. toukokuuta 2017

Taantumia ja takaisin pintaan

Vappu oli ja meni. Sen mukana tuli nähtyä ihan liian monta "vappupalloa" Instagramissa, Facebookissa ja livenä. Huomasin taas niiden samojen vanhojen tunteiden nousevan esiin piiloistaan, jotka olivat vallalla vuonna 2014. Kateus. Suru. Elämän epäreiluus. Ihan tuntemattomien vauvamahahehkutukset saivat kyynelien partaalle ja armottoman ketutuksen päälle. Luulin jo päässeeni näistä katkeruuden tunteista, mutta niin ne vaan hyökkäsivät taas takavasemmalta ja pyyhkivät ylitse hyökyaallon lailla.

Olen niin vihainen omalle keholleni. Välillä tuntuu, että pitäisikö ihan nipistää itseään todetakseen, että jep ei ole vieläkään unta tämä.. Jotenkin on iskenyt tajuntaan, mikä outolintu sitä omassa lähipiirissä oikeasti onkaan. Lähes kaikilla jotka ovat raskaaksi tulleet, on yhtä monta lasta kuin raskauksia on ollut. Itsellä kun luku on 5 raskautta ja yksi elävä lapsi. Ja eniten edelleen meinaa katkeruuden tunteita nostaa pintaan on se, että moni ystävä joka on lasten teon aloittanut paljon meidän jälkeen, on jo "lapsensa tehnyt". Mutta kai nämä tunteet on taas kertaalleen käytävä läpi, jotta pääsee eteenpäin.

Joku minulta kysyikin, että miten jaksan tämän kaiken. En varmaan jaksaisikaan, ellei minulla olisi miestäni eikä meidän ihanaa Tiitua. Ilman heitä makaisin varmasti kaikki päivät sängyssä peiton alla kiroten paskaa maailmaa ja kohtaloa. Elämä on epäoikeudenmukainen, siinä nyt ei ole mitään uutta. Toisille vain jaetaan kortit vähän huonommalla kädellä ja itse taisin olla väärässä jonossa kun onnea tällä elämänalueella jaettiin.

Viime päivät tosin ovat saaneet ajattelemaan, että voisihan asiat olla huonomminkin. Meillä menee "huonosti" tällä osa-alueella, jollakin saattaa elämä muuten olla päivittäistä taistelua jaksaa selviytyä päivästä toiseen. Puolison sairaus saattaa kuormittaa arkea tai töissä menee huonosti, you name it. Asiat ovat suhteellisia, siitä nyt ei tarvitse minun alkaa luennoimaan. On välillä vain niin pelottavan helppoa jäädä niihin katkeruuden ja miksiainamullekäynäin-tunteisiin roikkumaan. Helpompi valittaa, kuin keskittyä niihin hyviin asioihin mitä elämältä on jo saanut. Siksi yritänkin työstää näitä epäonnistumisen ja katkeruuden tunteita, jotta ne väistyisivät taas pian taka-alalle. Päivisin ei aikaa ole jäädä märehtimään, illat ovat asia erikseen. Mutta pikkuhiljaa taas kohti eheämpää minää... Turhauttavaa vaan aloittaa tämä palasien liimaus uudelleen ja uudelleen. Mitä jos joku päivä lohkeamat ovat liian suuria, säröt heikentäneet perustuksia ja liima ei vain enää pidäkään? Toivottavasti sitä päivää en tule näkemään.

Nämä viimeisimmät keskenmenot ovat saaaneet entistäkin enemmän elämään tässä hetkessä. Tiskikoneen täyttö, pyykin ripustus tai imurointi on saanut jäädä tuonnemmaksi silloin kun pienet kädet ojentuvat kohti ja pieni ääni sanoo "äiti". Kun ne pienet kädet kantavat kirjaa kutsuen lukuhetkeen. Tottahan arki pyörii ja hommat hoituvat, mutta ajallaan. Päätin myös, että aioin laittaa kiertoon myös osan Tiitun vanhoista vaatteista ja tavaroista. Luovun hiljalleen sitten kun-ajattelusta ja siirryn haaveilussa takaisin sille jos ja ehkä asemalle. En jemmaa vaatteita kun niille ei välttämättä enää käyttäjää tule. Ostetaan sitten taas puuttuvia jos tarvetta tulee. Toki ihan kaikesta en luovu, sen aika on kun kaikki kivet on käännettynä ja kaikki on lopullista. Siihen asti kaikki on mahdollista.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Pyörät pyörimään

Eilen kävin varmuudeksi ultrassa vielä toteamassa, että kohtu oli tyhjentynyt lähes täysin. En kestänyt ajatusta, että siellä jotain isompia rippeitä vielä on, josta seuraisi pahimmassa tapauksessa taas tulehdus. Onneksi en joutunut hirveästi tappelemaan päästäkseni käynnille, vaikka aika vastenhakoinen hoitaja siellä puhelimen toisessa päässä vastassa olikin. Maanantaina hän vielä oli sitä mieltä, "että sähän oot jo näihin tottunut" että näin ollen vastaanotolle ei olisi mitään tarvetta.. Vähän särähti korvaan tämä "tottunut", ihan kuin tämä olisi ihan piece of cake..

Keskustelin lääkärin kanssa meidän yrityshistoriasta ja keskenmenoista. Hän oli sitä mieltä, että ehdottomasti lähdetään nyt tutkimaan. Olihan kyseessä tosiaan viides keskenmeno ja toinen puolen vuoden sisään. Nyt sitten lähdetään liikkeelle verikokeilla, minusta ja miehestä tutkitaan kromosonit. Minulle varataan myös aika hysteroskopiaan, eli kohtuni tähystetään. Jos näistä ei löydy vastauksia, kokeillaan josko keltarauhashormonihoidolla saataisiin pieni pysymään kyydissä. Toisaalta helpottavaa päästä tutkimuksiin, mutta toisaalta pelottaa ihan vietävästi, mitä vielä niiden myötä selviääkään.

Sainpahan tällä käynnillä kuulla myös sen, että kohtuni on ilmeisesti herttamainen. Näkyvillä oli selvästi osittainen väliseinä. Ihmettelen vain suuresti miten tätä ei ole voitu ennemmin huomata?! En edes jaksa laskea kuinka monta kertaa minut on tutkittu, eikä kukaan ole tästä koskaan sanallakaan maininnut. Ei edes sektion yhteydessä ole tästä mainittu, ei minulle kyllä tosin ole annettu itse leikkauksesta epikriisiä, joten en voi varmasti tietää onko sinne mitä kirjoitettu. Tämänhän ei siis pitäisi vaikuttaa kuulemma mihinkään, mutta pika googlettelulla ja aiemmin mitä olen sattunut aiheesta lukemaan, voi se suurentaa riskiä keskenmenoihin.

Luulen, että tämän viimeisimmän menetyksen ja näiden tutkimusten myötä blogi hieman taas aktivoituu.. Pakko saada purkaa ajatuksiani jonnekin, sillä en haluaisi läheisiäni koko ajan tällä aiheella kuormittaa.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Viides?

Nojaan töissä mopin varteen ja nyyhkin. Aamuinen ultra ei tuonut sitä mitä sinne menin hakemaan, varmuutta, luottoa. Tilalle tuli huoli ja murhe. Ei vielä näy sykettä, katsotaan viikon päästä uudestaan. Ei tää vaan voi mennä taas näin! Vessakäynnit ovat kuin painajaisia, mutta olen hereillä. Verta.. Sydän yrittää uskotella, ultraaminen vain ärsytti limakalvoja, järki huutaa tämän olevan lopun alkua. En enää tiedä mitä ajatella. Usko on koetuksella, päivittäin olen vähintään kertaalleen ollut valmis heittämään hanskat tiskiin, kunnes vuodon taas vähennyttyä toivo yrittää uida pinnalle.

Jotkut vaan vuotaa ja silti raskaus jatkuu normaalisti. Kuultu niiiin monet kerrat, että ihan teki mieli naurahtaa lääkärille, että ihanko totta? Mihinkähän suuntaan vaaka tällä kertaa kallistuu, oliskos tohtorilla kristallipalloa, molemmat vaihtoehdot kun on tullut jo koettua. Jälleen ollaan jännityksen ja tunteiden sekamelskan keskellä. Onko kehoni aloittanut viidennen keskenmenoni vai tuleeko meille jouluvauva?

Tämä blogi alkoi keskenmeno blogina ja semmoisena se taitaa saada aina vaan jatkoa.. 

lauantai 29. lokakuuta 2016

Voi VMP!

Enkä viittaa tällä otsikolla erääseen vuokratyönvälitysfirmaan, ja siihen lukeutuu mitä-sanan lisäksi pari rumaa voimasanaa. Vaan viittaan siihen, mikä oli lähes ensimmäinen ajatus tajutessani, että olen aloittamassa neljännen keskenmenoni läpikäyntiä. Voiko tämä olla enää tottakaan..

Ensin tuli ajatus, että tämä on niin tätä, ihan normi shittiä. Sitten tuli suru ja itkupotkut. Ei meille tulekaan juhannusvauvaa.. Sitten taas palasin vmp-olotilaan. Ja päällimmäisenä tunteista tällä hetkellä ovat ärsytys ja viha. Viha omaa kroppaa kohtaan, joka petti minut, meidät, jälleen. Kroppaa, joka onnistui jälleen kerran lupailemaaan kymmentä hyvää ja kaunista, vaan ei. Tulikin taas saavilla p*skaa niskaan. Vaikka en kovin toiveikas ollutkaan testiä tehdessäni, sen tulosta lukiessani ja pelkäsin pahinta jo alun alkaen, ei käy kieltäminen etteikö silti sattuisi ja surettaisi. Etteikö tämmöisen kokeminen uudestaan ja uudestaan söisi naista. Eniten surettaa lähinnä tällä hetkellä mieheni puolesta. Mitä jos en pystykään toteuttamaan toivetta useammasta lapsesta? Mitä jos Tiitu ei koskaan voikaan saada elävää sisarusta? Mitä ja Miksi, tervetuloa taas sanavarastooni! Mietityttää ja paljon. Uskaltaako tässä yrittääkään enää? On varmastikin pakko lähteä tutkituttamaan asiaa, ei tämä voi enää olla vain sattumaa, vai voiko?

Toisina päivinä tekisi mieli marssia jonnekin, missä saisin "piuhat poikki". Loppuisi tämä epävarmuus ja turhien toiveiden elättely. Ei tarvitsisi pelätä uutta menetystä, ei enää kokea sitä tuskaa eikä miettiä kiertoa. Mutta joku hulluus se ajaa eteenpäin ja toive siitä toisesta elävästä pienokaisesta vain itää. Vaikka olen jo jollain tasolla alkanut tehdä surutyötä sen asian suhteen, ettei meille enempää lapsia suoda. Olen toki äärettömän kiitollinen tuosta pienestä ihmeestä, joka meillä jo on. Olenko siis itsekäs kun haluaisin kokea vielä edes kerran raskauden (vieläpä sellaisen ongelmattoman, jos saa toivoa kiitos), nuuhkutella jälleen pienen vauvan tuoksua ja seurata uudestaan kuinka niin pienestä kasvaa oma, ihana persoonansa?

torstai 19. toukokuuta 2016

Hyvää syntymäpäivää, Enkelini

Kaksi vuotta. Kaksi lyhyttä, mutta toisaalta taas pitkää vuotta. On kuin olisit ollut vielä äsken tässä. Kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Niin kirkkaana kaikki on mielessäni. Mutta todellisuudessa aikaa on jo kulunut. Asioita tapahtunut, elämä edennyt. Mutta ikävä, se ei ole hävinnyt, suru sisimmässä ja kipu sydämessä ovat ja pysyvät. Kukaan ei sinua vie minulta pois, sillä elät sydämessäni. Muistot ovat tehneet sinne pienen pesän, jossa sinä asut, siellä sinä olet aina. Muistoja sinusta, ei kukaan voi minulta pois ottaa. Hyvää syntymäpäivää, rakas Enkelimme.♡



Erilainen onni

Sinä puutut pöydästämme.
Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät, 
enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin,
mitä he tarkoittavat.

Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.

Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.

Maaginen lanka, joka muistuttaa
minua perspektiivistä. Ja antaa minulle uusia
aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.

Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.
Ja olen onnellinen siitä, että sinä
kosketit minua ja muutit minut
kyynel kyyneleeltä.

Uskon, että 
se on sinun lahjasi
maailmalle.

-Kristina Grahn-

torstai 17. syyskuuta 2015

Eipä tiennyt tyttö

Olen ottanut tavaksi kuunnella radiota samalla kun syötän tyttöä. Tässä joku päivä sitten sattui radiosta tulemaan Zen Café:n kappale Eipä tiennyt tyttö. Olin toki kuullut kappaleen joskus aiemminkin, mutta ensimmäistä kertaa kiinnitin myös sanoihin huomiota. Etenkin kohta; "Eipä tiennyt tyttö kuinka monta askelta on alttarilta äidiksi ja kuinka vaihtuu rytmit vuosien" kiinnitti huomioni.

Niin, ei tämä tyttö olisi todellakaan tiennyt eikä osannut aavistaa, millainen tie ja montako askelta saa kulkea, ennen kuin on äiti. Kun ajattelee nyt tätä kuljettua matkaa, niin ei montakaan kepeää askelta tälle polulle mahdu. Kepeimmillään askeleet kohti äitiyttä taisivat olla meidän häiden tienoilla. Vähän ennen niitä ja niiden jälkeen. Silloin sitä vielä oli se kutkuttava tunne vatsanpohjassa, että jospa sitä piankin jo saisi ilouutisia perheen kasvamisesta häiden jälkeen kertoilla. Kun sitten elämäni ensimmäisen positiivisen testin tein, askeleet kepenivät entisestään, suorastaan leijuin ilmassa. Minusta on tulossa äiti! Silloin sitä ei vielä tiennytkään, millaisiksi askeleet muuttuisivatkaan. Tämä kepeys kun kesti vain sen hetken. Pieni paino alkoi kertymään askeleisiin kuukaus kuukaudelta siitä hetkestä alkaen kun itkin vessan lattialla menetettyä pientämme ja särkynyttä unelmaa.

Kuukaudet vaihtuivat toiseen ja kierto kierrolta epätoivo lisäsi painoaan askeleisiin. Lopulta kun aloin odottaa Enkeliämme, askeleet ennättivät olla kepeitä muutaman viikon. Kaikkihan tietävät kuinka siinä sitten kävi ja sen jälkeen askeleet olivatkin niin raskaat, että tuntui ettei jalkoja saanut enää liikkeelle ollenkaan. Tai jos ne liikkuivatkin, tuntui, etten se ole minä joka niitä ohjaa. Enkä voi sanoa, että kovin kepeitä askeleita kuljettiin tänäkään vuonna, kun vuodot ja huolet pitivät niin kovassa otteessaan. Kurkkua kuristi huoli ja ajatus siitä, että vauvoja oli ollut tulossa kaksi, mutta toinen pieni ei jaksanutkaan tuntui musertavalta. Sitä pelkäsi niin kovasti menettävänsä myös tämän toisen. Ihan viimeisinä viikkoina raskautta kepeys alkoi hieman palata askeliin ja uskalsin hetkittäin jo luottaa, että hänet elävänä syliin saamme.

Matkalle ehti kertyä järjettömän paljon askeleita. Niin raskaita, etten ikinä olisi uskonut selviäväni. Ja niin haikeita, että itku kuristaa kurkkuani nytkin. Jos kaikki olisi mennyt kuin haaveiltiin, olisi meillä nyt jo iso perhe. Mutta nyt meillä on kolme enkeliä ja yksi elävä. Askeleiden määrää, sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta vuosia kului alttarilta kolme. Tasan kolme.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

"Olikos tämä lapsi edes toivottu?"

Tuohon lauseeseen kiteytän kaiken sen pahan, minkä hoitohenkilökunnan suusta kuulin ja toimet jotka ovat jättäneet ikuisen arven. Joten, kuten jo aikaisemmin lupailin, palaan nyt viimein tarkemmin sairaalan toimintaan ja siihen mikä kaikki mielestäni meni vikaan. Teksti on ollut luonnoksissa jo pitkään. On niin vaikea pukea kaikkea sanoiksi. Mutta ehkä nyt jo saan ajatukseni jäsenneltyä kunnolla ja paremmin tuotua esille, miksi niin tuohtunut olen. Ehkä. Viha ja suuttumus saattaa vieläkin sumentaa ajatustani, mutta kokeillaan. Varoitan jo heti alkuunsa, että saattaa tulla melko yksityiskohtainen ja raadollinen teksti, herkempien kannattaa siis skipata.

Piinahan alkoi jo hyvin varhaisilla raskausviikoilla ja sokeasti luotin siihen, että tottahan ammattilaiset osaavat hoitaa hommansa. Näin jälkikäteen ja epikriisit saatuani, tajusin, että hommahan lähti menemään päin peetä jo aikaisemmin kuin olin osannut ajatella. Olen aikaisemmin kirjoittanut pääpiirteissään "aikajanan" viime kevään tapahtumista tässä postauksessa, (lukuunottamatta komplikaatioiden aiheuttamaa reissua) joten en taida uudestaan tapahtuma-ajankohtia kirjoittaa vaan käsittelen nyt lähinnä sitä miten hoidettiin ja koen hoidon sujuneen.

Luotin tosiaan saamaani hoitoon vielä siihen aamuyöhön asti kun lapsivedet menivät ja elämä mullistui kertaheitolla. Olihan näitä käytöskukkasia lääkäräiden toimesta jo matkan varrella tullut kohdattua, mutta silloin kun uskoin kaiken menevän vielä hyvin, en antanut niiden häiritä. Mutta sitten tuosta toukokuisesta aamuyöstä alkaen alkoikin kasaantua asioita, jotka ovat horjuttaneet luottoani hoitohenkilökuntaa kohtaan iäksi. Aamuhan alkoi siis sillä, kun sain kuulla, että minulla on mahdollinen infektio, joka oli kyllä todettu jo silloin rv 14 otetuista näytteistä, mutta he olivat "unohtaneet" ottaa parinäytteet ja sivuuttaneet koko asian. Kukaan ei ollut viitsinyt lukea koetuloksia ja laboratorion kehoitus uusinta näytteestä oli jätetty huomiotta, saati että tästä olisi sitten potilaalle itselleen kerrottu. Puhumattakaan siitä, että hoito olisi aloitettu heti.. (aikaahan ennätti kulua siis kuusi viikkoa) Kirjoitan siksi mahdollinen, koska sitä ei kuulemma voitu pitää totena ennen kuin parinäytteen tulos olisi tullut. Mutta kylläpä vain tämä mahdollinen infektio vaan paistoi kohtelusta läpi. Tunsin, että minua syyllistettiin, jos ei ihan suoraan niin ainakin välillisesti siitä, että olin jostain tämän infektion itselleni tahallaan hankkinut ja näin itse aiheuttanut keskenmenoni ja lapseni menetyksen. Syyllistäminen jatkui vielä kotiuduttuani, kun yritin kysellä uusia tuloksia. Sain vain kipakan vastauksen; että syö nyt vaan ne antibitootit, eihän se enää sulle ole vaarallinen.. Ja kiirehti lopettamaan puhelua koko ajan. Selvää vastausta oliko minulla todellakin tämä todettu infektio vai ei, ei selvinnyt edes siinä vaiheessa kun jouduin uudelleen komplikaatioiden takia osastolle. Kukaan ei sitä minulle suoraan sanonut missään vaiheessa, vaikka jokaiselta siitä kysyin. Kaikki tuntuivat pesevän kätensä koko sopasta. Asiaa selvästi siis peiteltiin. Olihan sairaala siis tyrinyt, vaikkei tietenkään minulle sitä myöntäneet. Mutta aika epäilyttävää on kun asiasta ei edes suostuttu kanssani puhumaan. Sitä välteltiin ja vähäteltiin ihan viimeiseen saakka. Ainoa, jolta viimein sain suoran vastauksen oli heräämön hoitaja, jolle juttelin toisen kaavintani jälkeen (näistä lisää tuonnempana). Ja tämä oli ainut henkilö joka todella suoraan asian sanoi ja vahvisti asian.

Kun keskenmeno oli saatu käynnistymään lääkkeillä ei hoitajat/kätilöt juurikaan käyneet katsomassa minua tai opastaneet mitä tapahtuu, muutoin kuin laittamassa uudet tabletit paikoilleen. Onneksi mieheni oli ennättänyt luokseni ja tuki kun kivut yltyivät lähes sietämättömiksi. Kun viimein tunsin tarvetta ponnistaa, kesti aikansa ennen kuin kätilö tuli huoneeseen. Taaskaan ei mitään neuvoja, ei tainnut muutenkaan sanoa koko aikana mitään. Tyttö syntyi ja kätilö nosti hänet kaarimaljaan. Tunsin, ettei kohtuni enää supistellut ja istukka ei syntynyt. (Tiedostin nämä asiat itse. Taaskaan mitään ei kätilö sanonut.) Alkoi kauhea mahan runnominen ja aikansa runnottuaan, kätilö sanoi, että halutaanko me vielä nähdä tyttö. Tottakai halusimme. Hän poistui huoneesta kantaen jotain. Tottakai luulimme, että hän kantaisi tyttöämme, jota kävisi siistimässä ja toisi sitten kapaloituna kunnolla nähtäväksi. Mutta ei. Vain hetki ennen kuin kätilö palasi tajusimme, että sängyn päädyssä kaikkien veristen rättien alla oli se kaarimalja jossa tyttömme lepäsi. Ehdin vain varovasti nostaa niitä rättejä ja nähdä tyttömme kauniit kasvot kun kätilö palasi lääkärin kanssa (jonka nimeä en edelleenkään tiedä ja josta ei ole mitään merkintää epikriiseissä), joka muun muassa tokaisi nuo otsikkooni kirjoittamat sanat. Heti perään riuhtoessaan istukkaa irti alkoi saarnata tästä infektiosta ja sanoi mitenkä se on nyt varmasti tämän aiheuttanut. Olo oli niin turta kaikista lääkkeistä ja henkisestä järkytyksestä, etten saanut muuta kuin soperrettua, että en mitenkään ole tietoisesti tätä raskautta vaarantanut ja olisin tehnyt mitä tahansa, jotta olisin toivotun vauvani saanut pitää. Sitten muistankin kätilön taluttaneen minut pesulle ja jatkoi saarnaamista vessassa. Tällä välin tyttö oli viety pois.

Emme saaneet häntä syliin. Emme saaneet koskettaa. Häntä ei kapaloitu meille nähtäväksi. Vaikka päivällä kanssani jutellut kätilö sanoi, että näin toimitaan. Ja olen kuitenkin kuullut, että näin muissa sairaaloissa on toimittu. Mutta ei meidän kohdallamme. Minuun sattuu niin kovin, että meitä ei kohdeltu surevina vanhempina eikä tyttöämme kohdeltu meidän lapsenamme, vaan roskana, joka piti toimittaa pois. (Tämä korostui jotenkin jo siinä, kun ilmoitimme halumme itse haudata hänet. Että eihän sitä kuulemma sellaista yleensä, sairaala hoitaa.) Ei surun valitteluja, ei edes ymmärtävää olan kosketusta. Ei mitään. Ja ironisimmalta tuntuu kätilön lause lääkärille; "Me tässä yhdessä ihasteltiin kymmentä pientä varvasta ja sormea.." Niin kuka ennätti ihastella ja missä välissä? Missä toisessa ulottuvuudessa tämä henkilö oikein eli? Yrittikö vain lääkärille puhella, miten hienosti hän muka oli kanssamme toiminut? paskanmarjat.

Voitte kuvitella järkytykseni aamulla kun heräsin ja kaikki yön tapahtumat vyöryivät mieleeni. Meidän ainutlaatuinen hetkemme pienen tyttäremme kanssa oli iäksi menetetty. Turmeltu satuttavilla lauseilla ja epäkunnioittavalla käytöksellä.

Koska istukka ei ollut irronnut kokonaan ja vuosin verta todella runsaasti lääkärin aamulla minua tutkiessa, minulle päätettiin tehdä kaavinta. "Kun olet jo niin paljon kärsinyt niin, tehdään se kaavinta nyt kuitenkin niin ei tarvitse odottaa että itsestään tyhjenee." Voi kuinka luulinkaan, että tuohon lauseeseen ja siihen toimenpiteeseen olisi kaikki se kauheus loppunut. Mutta jatkoa valitettavasti seurasi. Vaikka sain maidonerityksen estävän lääkkeen (niin, sain kun tajusin kotiin lähtiessäni itse sitä  pilleriä siinä pöydällä ihmetellä, että kuuluisiko ehkä ottaa?), niin jonkin verran hormonit olivat jo ennättäneet aloittaa toimintansa. Ei kiva... Tarvitseeko sanoa enempää?

Pääsin siis kotiin seuraavana päivänä ja ajattelin, että nyt voin aloittaa sekä henkisen että fyysisen toipumiseni. Vuotoja oli vielä kolme viikkoa kaavinnan jälkeen ja olivatkin kyllä vähenemään päin. Kunnes eräänä iltapäivänä. Plumps. Järjetön hyytymä, jonka jälkee verta tuli kuin putouksesta. Soitin sairaalalle, selitin tilanteen ja kysyin kuinka toimia. Kehoittivat vain jäämään kotiin ja odottamaan josko se siitä rauhoittuisi. Odotin tunnin. Mikään side ei pitänyt edes viittä minuuttia ja istuinkin pöntöllä vielä hetken ennen kuin mies sanoi, että nyt muuten mennään. Ei tuo ole enää normaalia. Ja sairaalalle oli kuitenkin se tunnin matka, jona aikana aloin jo voida muutenkin pahoin ja sairaalasta aiemmin saamani paksu side petti ennen kuin pääsimme perille. Piti ihan tiuskaista päivystyksen luukulla, että joko nyt ohjaatte minut eteenpäin tai pääsette siivoamaan verilammikkoa. Aika nopeasti vartija sitten meidät saattoikin ja minnepäs muualle kuin synnärille. Paikkaan johon viimeiseksi olisin halunnut silloin mennä. Kuuntelemaan vastasyntyneiden itkua..

Olen varmaan täällä aiemminkin tästä purpattanut, miten meidät otettiin vastaan; "Oletkos tulossa synnyttämään?" Siis oikeasti. En osannut enää edes sanoa mitään - Mies taisi tilanteen selittää. Sama hoitaja, joka minut oli kolme viikkoa sitten kotiuttanut möläytti tämän. (No joo, ei sitä kai kaikkia voi muistaa, mutta kuitenkin, pahalta tuntui.)Ja tutkimuspöydälle päästyäni ja kätilön tullessa sisään alkoi tämä toinen kertoilla: "Rouva on kolme viikkoa sitten synnyttänyt.." Ja siihen tämä toinen tietysti iloisesti onnittelemaan. No padothan siinä taas aukesivat ja hoitaja yritti nopeasti selittää ettei nyt oikein voinut onnitella. Kätilö pahoitteli aiheuttamaansa mielipahaa ja oli ensimmäinen joka esitti surunvalittelunsa! Tämä kätilö olikin ainut valonpilkahdus koko sairaalassa käyntieni aikana. Hänellä on sydän paikallaan. (Mutta jos yksi niistä kymmenistä minut kohdanneista osasi suhtautua niin kuin potilaaseen ja tilanteeseen kuuluu, ei vielä kauheasti kokonaispisteitä nosta).

Minut tutkinut lääkäri ajatteli, että kuukautiset ne nyt on alkaneet, ei tässä muuta. Mutta ottivat minut kuitenkin sisään (onneksi nyt ei kuitenkaan täsmälleen samaan huoneeseen, mutta viereiseen kylläkin). Aloittivat sitten varmuudeksi antibiootit, jos kyse olisikin tulehduksesta. Antibiooteista sain sitten todella voimakkaan anafylaktisen reaktion ja kerkesin vain ajatella, että tämän naisen päivät olivat nyt luetut. Hoitaja ei jäänyt siis katsomaan tipan laiton jälkeen kuinka käy vaan lähti samantien huoneesta. Onneksi mies oli paikalla ja pystyi hälyttämään apua kun itse en siihen kyennyt. Mies onkin jälkikäteen hirvitellyt, kuinka olisikaan käynyt jos ei olisi ollut paikalla.. Ja hoitava lääkäri olisi kuulemma jatkanut samalla antibiootilla, että eihän se nyt siitä voinut se reaktio tulla. No mistäs sitten sherlock? No onneksi hoitaja ei suostunut tähän ja lääke vaihdettiin. Sitten kun tilanteeni saatiin rauhoittumaan aloitettiin pohdinta mitä minun kanssa nyt pitäisi sitten tehdä. Kun vuoto vain jatkui ja jatkui. Seuraavana päivänä minut sitten taas tutkittiin ja todettiin, että jotainhan tuolla kohdussa vielä on. Ja se "jotain" osoittautui sitten sikiökalvon paloiksi, joita ei ensimmäisessä kaavinnassa oltu poistettu. Kun ei sen vertaiset kuulemma haitanneet. Näin maalaisjärjellä ajateltuna, miten ei muka voi olla haitallista jättää tulehtunutta raskausmateriaalia kohtuun? (Lääkäreiden selittämä "virallinen" syy keskenmenollehan siis oli tulehtuneet sikiökalvot, josta aikainen vedemeno johtui) Ja jos kaavinta tehdään, niin miksi se pitää jättää puolitiehen? Jos kerran ajatuksena koko operaatiolle oli, että ei tarvitsisi odottaa kohdun itsestään tyhjenemistä.. Olisvat nyt edes sitten kertoneet, että siellä jotain vielä on toisin kuin maalaisjärjellä ajateltuna kaavinnan ymmärtää, että siksi se operaatio tehdään ettei sinne mitään jäisi. Ja tietenkin syytettiin kohtuani, joka ei ollut lähtenyt itsestään supistumaan, että näin kävi. Että niinpä taas. Kaiken lisäksi uuden kaavinnan jälkeen menin huonoon kuntoon menetettyäni paljon verta ja jouduinkin sitten ottamaan siirtona lisää. No pitää kai sen verran positiivisestikin tähän vielä yrittää ajatella, etten verenmyrkytystä ennättänyt saada.

Saldona näille reissuille oli siis henkiset ja fyysiset kärsimykset, anafylaktinen shokki, kaksi kohdun kaavintaa kolmen viikon sisällä (yksikin kun on jo riski), ikuiset henkiset arvet, ja luotto saamaani hoitoon mennyt ikuisiksi ajoiksi. Enää en kyseenalaistamatta niele mitään. Ja kaikki pitää näemmä huolehtia itse, että tiedot kaikesta itseä koskevasta saa, eikä se ole automaatio. Niin kuin ennen luulin. Eikä tuo hoitopuolikaan nyt ihan nappiin mielestäni mennyt kun tuohon uusintakaavintaankin jouduin ja unohdettiin aloittaa lääkitys infektion hoitamiseksi. Ja tunne silloin, kun kävin niin tiuhaan siellä tutkittava oli, että menköön kesken jos on mennäkseen. Tiedän vain tunne, mutta minulle tosi...

Itsekin asiakaspalveluammatissa olevana koen, että nyt on tuossa sairaalassa jotain oleellista unohdettu. Tuntuu, että siellä on unohdettu missä/miksi ollaan töissä ja minkälaisista asioista on kyse. Potilaatkin ovat ihmisiä, tuntevia ja ajattelevia. Eivät pelkästään jotain tutkimuskohteita, joista ei tarvitse välittää, sörkitään vaan kuin ei olisi paikalla ollenkaan. Unohdetaan, että miten potilas kohdataan missäkin tilanteessa. Ja sitten jos ei enää edes välitä, on ehkä syytä vaihtaa alaa. Ymmärrän, että jotenkin sitä on itsensä kovetettava ja kaikkea ei voi ottaa liian tunteella. Kiirekin on. Mutta onko se oikeutus tällaiselle kohtelulle ja onko liikaa pyydetty se ymmärtävä kosketus olkapäälle tai pahoittelu menetyksen kohdanneelle? Puhdas inhimillisyys? Tiedän, että se ei enää tyttöä takaisin tuo vaikka kuinka tätä ruotisin. Johtui se sikiökalvojen tulehdus sitten hematoomasta tai infektiosta tai niistä yhdessä, mielestäni kohdallani on tapahtunut hoitovirhe. Jos jätetään hoitamatta hoidettavissa oleva asia ja sivuutetaan se, niin eikö asia silloin näin ole?

Ja nyt jos joku hoitohenkilökuntaan kuuluva/joku muu viisas on siellä nyt vetämässä herneenpalkoa nenään, että mitä oikein napiset siellä, niin korostan, että tämä on minun henkilökohtainen kokemukseni saamastani kohtelusta ja hoidosta. Kohdalleni sattui vain aivan liikaa tunteetonta kohtelua ja kärsimystä näinkin herkän aiheen kuin lapsen menetyksen yhteydessä.

Tästä tuli nyt aika pitkä vuodatus, mutta onpahan nyt kirjoittettu ulos. Toivottavasti joku jaksoi lukea.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Everything happens for a reason?

Viime kuukaudet ovat saaneet minut todella pohtimaan elämää. Kaiken tarkoitusta ja miksi asioita tapahtuu. Uskon tai ainakin uskoin jonkinlaiseen johdatukseen, kohtaloon ja siihen että asiat tapahtuvat syystä. Kaikelle tänä vuonna tapahtuneelle ei vain ole tuntunut löytyvän järkevää selitystä tai hyväksyttävää syytä, miksi niin tapahtui. Mitä tällä meille halutaan opettaa? Mihin meitä on tällä kaikella on ollut tarkoitus kouluttaa? Jos tämän kaiken tarkoitus on ollut tuhota kaikki positiivinen ajattelu ihmisestä, siinä on onnistuttu. Jos tämän kaiken tarkoitus on ollut häivyttää se vähäinenkin taipumus huolettomaan elämänasenteeseen, niin poissa on. Jos tämän kaiken tarkoitus on ollut pyyhkiä pois usko saada oma perhe, jep, onnistui sekin. En enää usko saavani tilaisuutta olla äiti elävälle lapselle. En usko, että voimme onnistua. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö edelleen niin palavasti haaveilisi äitiydestä, omasta pienestä. Ettenkö edelleen toivoisi kuulevani oman vauvani ensiparkaisua, suloista jokeltelua ja ensimmäisiä sanoja. Etteikö oman lapsen kaipuu raastaisi minua sisäisesti ja tuntuisi palana kurkussani. En vain enää jaksa uskoa, että niin koskaan tapahtuu. Enää en pysty ajattelemaan juuri mistään asiasta, että se voisi mennä hyvin. Todella hieno juttu ihmiselle joka on jo aikaisemmin ajatellut asiat aina pahimman kautta. Nyt tämä kauhuskenaarioihminen on vain tullut jäädäkseen.

Viime vuosi, tai pikemminkin puolitoista vuotta, oli rankkaa aikaa. Lapsettomuuden tuska oli repiä minut kappaleiksi. Kadotin itseni niihin oviksen tikuttamisiin, oireiden kyttäämisiin ja turhaan toiveikkuuteen. Ja joka kerta epäonnistuessa sitä putosi aina vain korkeammalta ja korkeammalta. Ei hirveästi lohduttanut lääkärien sössötykset siitä kuinka on aikaa ja kuinka nuoria ollaan. Ja kun se raskaus jo kerran käväisi niin kyllä sitä paksuna ollaan ennen kuin huomaatkaan! Juupa juu.. Kun sitten viimein puolentoista vuoden piinan jälkeen aloin jo hyväksyä sen, ettei meille lasta tule, tuntuu niin kohtuuttomalta antaa toivon nousta piilostaan ja ottaa se sitten niin julmasti pois. Miksi? Miksi juuri silloin kun olin jo jotenkuten sinut itseni ja lapsettomuuteni kanssa meidän annettiin onnistua? Mutta onnellista loppua ei annettu kuitenkaan. Juuri siksi tämä menetys tuntuu vieläkin kohtuuttomammalta jos vain mahdollista. Jos olin kuvitellut tuolloin lapsettomuuden tuskissani olevani pohjalla, niin voi kyllä, sen pohjan alta paljastui vieläkin syvempi kuilu. Ja sieltä ei niin vain enää ylös rämmitäkään. Enpä arvannut, että tämä vuosi tulisi peittoamaan edellisen vuoden rankkuudellaan 6-0. Pelottaa ajatellakin mitä ensi vuosi tuo tullessaan.

Olen miettinyt, että oliko tämän kaiken tarkoitus opettaa meitä arvostamaan lasta, jos semmoinen vielä jonain päivänä saadaan kotii asti. Mutta sitten ajattelen, että emme kyllä ole pitänyt lapsen saantia mitenkään itsestään selvyytenä tähänkään asti. Joten miksi tällaiset oppirahat olisi siis pitänyt maksaa? Ei käy järkeen. Olen niin kovasti yrittänyt etsiä tarkoitusta tälle kaikelle. Miettinyt niin monen monelta kannalta, mutta valmista ei tule. Eräänä iltana puhuimme mieheni kanssa siitä, että aina sanotaan kuinka pitäisi olla kiitollinen siitä mitä on. Niin olenkin. Olen kiitollinen niin monesta asiasta elämässäni, että niiden luettelemiseen tarvitaan kyllä ihan oma postauksensa. Mutta vaikka kuinka olen kiitollinen monista asioista ja arvostan sitä mitä minulla jo on, ei se vain poista tätä tunnetta, että jotain puuttuu. Jotain todella tärkeää ja ainutlaatuista on kadoksissa. Löytääkö se ikinä kotiin?

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Surusolmu

Olen avannut sivun kirjoittaakseni ja tuijottanut jo monta kertaa tyhjää tekstikenttää. Ja sulkenut sen tyhjänä. En ole tiennyt mitä sanoa, en tiennyt mitä ajatella. Olo on vain niin tyhjä. Tuntuu, että.. Tai nyt en edes tiedä miltä tuntuu. Olo on hattaraa, pilvimäistä höttöä, mutta tämä pilvi ei todellakaan ole vaaleanpunainen unelma eikä siinä tunnu ole hopeareunoja. Pikemminkin se on sysimusta, vieläkin synkemmillä reunuksilla. Mistään ei oikein saa kiinni. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tunnu miltään. Viikonloppuna itkin taas sitä samaa lohdutonta itkua, jota itkin silloin kun tajusin, että raskauteni ei voi jatkua. Etten saa meidän pientä kotiin vietäväksi. Kun todellisuus kaatoi jääkylmää vettä niskaan, uudestaan ja uudestaan. Ajattelin, että tuo tietyn tyyppisen itkun tumma lähde olisi jo ehtynyt, mutta täällä se taas oli. Yhtä voimakkaana kuin ennenkin.

Toveri suru on taas tiukentanut otettaan minusta. Surusolmu. Kuristaa kurkkuani, tukahduttaa jälleen kaiken alleen. Luulin, ettei tällainen enää toistuisi, ainakaan nöin voimakkaana. Olihan jo ollut parempia päiviä. Tänään luin melkein yhdeltä istumalta kaksi lapsen menetystä käsittelevää kirjaa ja yksi keskenmenoa käsittelevä teos on vielä aloittamatta. Kävin ne kirjastosta lainaamassa toissapäivänä. Jotenkin tuntui, etten ole jaksanut keksittyä mihinkään hömppään, vaan halusin saada jotain faktapohjaista luettavaa.

Oli hyödyllistä lukea Taru Hallikaisen, Pikkuveljet eivät ole perhosia- kirja, vaikka en itse täsmälleen samaa olekaan kokenut. Se kosketti minua syvästi ja auttoi ymmärtämään surua itsessään. Kirjassa oli tapahtumien kerronnan lisäksi myös tietoa suremisesta prosessina. Siksi päätin sen lukea. Toinen kirja jonka luin oli Rita Kreulan, Kuvittelenko, vai kuoliko jotain?. Vaikka siinä kerrottiinkin raskauden keskeytyksistä sikiön rakenteellisten poikkeamien vuoksi, halusin sen lukea, sillä siinä paneuduttiin myös itse keskeyttämisprosessiin. Kuinka vanhemmat joutuvat luopumaan jo niin rakkaasta ja kauan kaivatusta. Halusin lukea myös muiden kokemuksista ja millaisia tunteita he ovat läpikäyneet saadessaan tietää, että raskaus pitää keskeyttää. Ja miten heidän elämänsä on mennyt eteenpäin tämän jälkeen. Huomasin, että vaikka meidän tapauksessamme ei ollutkaan kyse rakennepoikkeamista tai muusta itse sikiöön liittyvästä syystä, oli hyvin terapeuttista lukea samoilla viikoilla lapsensa menettäneiden tarinoita. Itkin ja luin. Palasin omaan kokemukseeni, tuohon yöhön, pitkästä aikaa. Se piti kai taas käydä läpi, jotta se olisi helpompi käsittää. Ehkäpä joku päivä tämän kaiken vielä käsitän. Vieläkin tämä kaikki tuntuu välillä niin epätodelliselta. Että tämä ei tapahtunut meille.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Valitus

Tänään viimein sain rohkeutta kerettyä tarpeeksi (tai aikaa on kulunut jo tarpeeksi, että pystyin) ja soitin potilasasiamiehelle. Noh, enpä tuosta puhelusta tosin sen viisaammaksi tullut. Mutta viimeistelin nyt tekemäni valituksen sairaalalle, jossa minua hoidettiin. Viime yönä kun vain mietinkin tämän päiväistä puhelua ja kaikki tämä tapahtunut palasi mieleeni kirkkaana, oli huutoitku täällä taas. Olin taas niin pettynyt, vihainen ja surullinen samaan aikaan, että olin haljeta kaikkien näiden tunteiden voimasta. Ja tuo viime yönä alkanut alakuloinen olo ei ole hävinnyt minnekään. Nukuin todella levottomasti. Koko yön näin (taas) unia vauvoista. Mutta poikkeuksena, ensimmäistä kertaa unessani minulla oli elävä vauva sylissäni. Muutoin uneni ovat päättyneet aina siihen, että synnytän, mutta vauvaa ei ole.

Varmaan turhahan tuota valitusta on edes laittaa, mutta onpahan ainakin yritetty. Kuulemma neljän viikon sisällä pitäisi vastauksia saada. Jännällä jäädään odottamaan, minkä stoorin kehittävät ja saavatko edelleen käännettyä kaiken syyllistämään minua. Vai peittelevätkö ja kieltävät koko asian. Senhän ne ovat osanneet tähänkin asti. Luetutin hoitokertomukseni sairaanhoitaja ystävälläni ja hänkin totesi heti, että selvä hoitovirhe on tapahtunut. Eihän nämä toimet tyttöä takaisin tuo, mutta vaadin kirjallista anteeksipyyntöä saamastamme kohtelusta. Se jätti niin syvät arvet ja luottamuspulan, ettei niitä ihan heti korjatakaan.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Väliinputoajat

Tuntuu, että olemme jollain tavalla väliinputoajia tässä kokemassamme asiassa. Tapahtuu paljon alkuraskauden keskenmenoja tai sitten jokin menee pieleen vasta paljon myöhemmin. Eräs kätilökin minulle sanoi, että on harvinaista, että keskiraskaudessa menee jotain pieleen. Hän oli kuulemma ollut alalla vajaat 20 vuotta ja olin ensimmäinen tapaus hänen työurallaan. Siinä hetkessä se tuntui pahalta, ihan kuin hän jotenkin olisi yrittänyt lohduttaa, että ei näin yleensä vaan käy. No kiva kun kerroit, mutta meillepä kävi.

Tuntuu, että vertaistukea kyllä löytyy ennen rv 12 tapahtuneiden keskenmenojen kokeneille ja sitten taas rv22 jälkeen lapsensa menettäneille löytyy vaikka mitä ryhmiä. Ja tuntuu, että niihin meillä ei ole asiaa, netissä olevat ryhmätkin ovat suljettuja. Enkö osaa etsiä oikeasta paikasta? Vai onko meitä oikeasti niin harvassa? Olemmeko jotenkin vähempiarvoisia surussamme kuin nämä muut?

Ymmärrän, että johonkin se raja on lääketieteellisesti vedettävä, mutta tuntuu epäreilulle, että 200g/2 viikkoa jotenkin mukamas erottaa meidät "oikeudesta" puhua vauvasta tai synnytyksestä. Epäreilulle tuntuu myös se, että kun ilmoitimme halumme haudata tyttäremme, tuli ensin hiljaisuus ja sitten vasta sanottiin, että okei, lääkäri kirjoittaa hautausluvan. Ja todettiinpa, että yleensä annetaan sairaalan hoitaa asia. Aha. Selvä. Mutta me emme olisi kestäneet ajatusta, että hänet olisi vaan viety johonkin. Johonkin.. en edes halua ajatella minne. Eikä onneksi tarvitsekaan.

Vaikka olen parjannut hoitohenkilökuntaa, on tähän väliin mainittava edes yksi valon pilkahdus. Oman kotikuntamme neuvolatäti, joka oli tuuraamassa vakituista neuvolatätiämme, osasi sanoa juuri ne oikeat asiat. Esimmäisen kerran tuntui, että surumme js tuskamme otetaan tosissaan jonkin muunkin tahon kuin läheistemme ja ystäviemme toimesta. Sitä kun ei sairaalassa kukaan osannut tehdä. Ei yhtään osanottoa ei surunvalitteluja. Mutta tämä ihana neuvolatäti, hän sanoi, että olemme vanhempia, vaikka pikku tyttömme ei enää kanssamme olekaan. Se tuntui hyvältä. Kiitos hänelle siitä ja monista muista lohduttavista sanoista ja aidosta välittämisestä. Näin sen kuuluisi ollakin.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Kuka, mitä ja MIKSI?

Muun muassa näitä kysymyksiä olen kysynyt useasti itseltäni viimeisen kuukauden aikana. Olen joskus aikaisemminkin miettinyt blogin aloittamista, mutta viimestään nyt koin olevan ajan sille kypsä. Joko ihan itseni takia tai sitten säästääkseni läheisiäni tältä samojen asioiden vatvomiselta. Mikään huippukirjailija en ole, ja semmoista ei minusta tule, mutta jos edes jotain ajatuksia saisin järkevään muotoon tänne laitetuksi.

En tiedä tällä hetkellä kuka olen tai mitä teen elämälläni. Kaiken piti olla jo varmaa. Pitkän haaveilun ja toiveiden jälkeen minusta viimein piti tulla syksyllä äiti ja pullantuoksuinen kotirouva. Niin ei kuitenkaan käynyt. MIKSI? Se onkin kysymys, johon ei vastausta koskaan ehkä saadakaan... Mutta sitä miettiessäni, avaan tapahtumia ja mielessäni risteileviä asioita sitä mukaa kun niitä tänne pystyn laittamaan. Toivottavasti joku jaksaa lukea ja kommentteja otan vastaan mielelläni aloitellessani täällä bloggauksen ihmeellisessä maailmassa.