Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 18. toukokuuta 2018

Luget, letrot ja vauvahaaveet

Taas on vierähtänyt hyvä tovi viimeisimmästä tekstistä. Työ ja perhe piti kiireisenä, kunnes joku joka näistä naruista vetelee, päätti pistää tämän rouvan lokakuussa huilimaan. Jouduin työpaikallani sattuneen työtapaturman seurauksena nilkkaleikkaukseen ja siitä sitten menikin loppuvuosi toipuessa. Eikä tarvinne erikseen mainita, että pikkusisarusprojekti jytkähti myös syväjäähän samalla. Toki mahdollisuus annettiin, mutta suuria odotuksia ei ollut.

Ennen tapaturmaani ennätin kolme kiertoa käyttää lugesteronia vain todetakseni, etteivät ne sovi minulle ollenkaan. Kroppa meni totaalisen sekaisin, kierrot lyhenivät 22-23 päivään niiden ennen ollessa suht säännölliset 28vrk. Päätin lopettaa niiden käytön ja hakeutua yksityiselle hoitoon, kunnes sitten loukkasin itseni ja se sai jäädä.

Kun viimein pääsin kirjaimellisesti takaisin jaloilleni ja normaaliin arkeen takaisin, vauva-haave iski voimalla päälle. Ympärillä sateli raskausuutisia, meillä ei tärpin tärppiä. Niinpä viimein varasin yksityiselle lääkäriasemalle ajan, jossa kohtasin aivan ihanan ja ymmärtäväisen lääkärin! Hän todella kuunteli ongelmani ja pyrki löytämään niihin ratkaisun. Ihmettelipä vielä miksi minulle ylipäätään ne lugesteronit oli määrätty. Käynti ei ollut muutenkaan turha, sillä sain reseptin Letrozoleen ja kokeiluun tuli ovulaation induktio. Suunnitelmana käyttää kolme kiertoa ensin ja sitten lähetettä lapsettomuuspolille, jollei tulosta tule. Ensimmäinen kierto tuotti laihat tulokset, follikkelit eivät lähteneet kasvuun toivotulla tavalla ja seurantaultrassa kp 13 johtofollikkeli oli vasta 11-12 mm. No, siitä kierrosta ei arvatenkaan tärppiä saatu, enkä ollut aivan varma ovuloinko ollenkaan. Toinen kierto oli kivuliaampi ja sivuoireita riitti. Mutta, ei tärppiä siitäkään. Itkin jo miehelleni, että no niin lapsettomuuspoli ja vielä rankempi tie se on edessä. Hän yritti lohdutella, että vielähän meillä on yksi kierto jäljellä, älä mene asioiden edelle. Minä olin kyllä jo leuka rinnassa menossa kohti uusia pettymyksiä..

Mutta. Kp 28 koitti. Ei vuotoa. Kp 29 sain jo todella selkeän plussan. Koskaan aiemmin en niin "aikaisin" ole niin selkeää plussaa saanut. Kuudetta kertaa raskaana. Voiko tätä uskoa todeksi? Tänään oli varhaisultra, jonne astelin jännittynein jopa pelonsekaisin tuntein. Kymmenessä minuutissa käynti oli ohi. Ja minä kävelin ulos hymyilen kuin hangonkeksi, pidellen kädessäni kuvaa pienestä ihmisen alusta, jonka sydän sykki. Voi pieni, kuinka me sinua odotetaankaan. Tulethan nyt syliimme asti?

maanantai 8. toukokuuta 2017

Taantumia ja takaisin pintaan

Vappu oli ja meni. Sen mukana tuli nähtyä ihan liian monta "vappupalloa" Instagramissa, Facebookissa ja livenä. Huomasin taas niiden samojen vanhojen tunteiden nousevan esiin piiloistaan, jotka olivat vallalla vuonna 2014. Kateus. Suru. Elämän epäreiluus. Ihan tuntemattomien vauvamahahehkutukset saivat kyynelien partaalle ja armottoman ketutuksen päälle. Luulin jo päässeeni näistä katkeruuden tunteista, mutta niin ne vaan hyökkäsivät taas takavasemmalta ja pyyhkivät ylitse hyökyaallon lailla.

Olen niin vihainen omalle keholleni. Välillä tuntuu, että pitäisikö ihan nipistää itseään todetakseen, että jep ei ole vieläkään unta tämä.. Jotenkin on iskenyt tajuntaan, mikä outolintu sitä omassa lähipiirissä oikeasti onkaan. Lähes kaikilla jotka ovat raskaaksi tulleet, on yhtä monta lasta kuin raskauksia on ollut. Itsellä kun luku on 5 raskautta ja yksi elävä lapsi. Ja eniten edelleen meinaa katkeruuden tunteita nostaa pintaan on se, että moni ystävä joka on lasten teon aloittanut paljon meidän jälkeen, on jo "lapsensa tehnyt". Mutta kai nämä tunteet on taas kertaalleen käytävä läpi, jotta pääsee eteenpäin.

Joku minulta kysyikin, että miten jaksan tämän kaiken. En varmaan jaksaisikaan, ellei minulla olisi miestäni eikä meidän ihanaa Tiitua. Ilman heitä makaisin varmasti kaikki päivät sängyssä peiton alla kiroten paskaa maailmaa ja kohtaloa. Elämä on epäoikeudenmukainen, siinä nyt ei ole mitään uutta. Toisille vain jaetaan kortit vähän huonommalla kädellä ja itse taisin olla väärässä jonossa kun onnea tällä elämänalueella jaettiin.

Viime päivät tosin ovat saaneet ajattelemaan, että voisihan asiat olla huonomminkin. Meillä menee "huonosti" tällä osa-alueella, jollakin saattaa elämä muuten olla päivittäistä taistelua jaksaa selviytyä päivästä toiseen. Puolison sairaus saattaa kuormittaa arkea tai töissä menee huonosti, you name it. Asiat ovat suhteellisia, siitä nyt ei tarvitse minun alkaa luennoimaan. On välillä vain niin pelottavan helppoa jäädä niihin katkeruuden ja miksiainamullekäynäin-tunteisiin roikkumaan. Helpompi valittaa, kuin keskittyä niihin hyviin asioihin mitä elämältä on jo saanut. Siksi yritänkin työstää näitä epäonnistumisen ja katkeruuden tunteita, jotta ne väistyisivät taas pian taka-alalle. Päivisin ei aikaa ole jäädä märehtimään, illat ovat asia erikseen. Mutta pikkuhiljaa taas kohti eheämpää minää... Turhauttavaa vaan aloittaa tämä palasien liimaus uudelleen ja uudelleen. Mitä jos joku päivä lohkeamat ovat liian suuria, säröt heikentäneet perustuksia ja liima ei vain enää pidäkään? Toivottavasti sitä päivää en tule näkemään.

Nämä viimeisimmät keskenmenot ovat saaaneet entistäkin enemmän elämään tässä hetkessä. Tiskikoneen täyttö, pyykin ripustus tai imurointi on saanut jäädä tuonnemmaksi silloin kun pienet kädet ojentuvat kohti ja pieni ääni sanoo "äiti". Kun ne pienet kädet kantavat kirjaa kutsuen lukuhetkeen. Tottahan arki pyörii ja hommat hoituvat, mutta ajallaan. Päätin myös, että aioin laittaa kiertoon myös osan Tiitun vanhoista vaatteista ja tavaroista. Luovun hiljalleen sitten kun-ajattelusta ja siirryn haaveilussa takaisin sille jos ja ehkä asemalle. En jemmaa vaatteita kun niille ei välttämättä enää käyttäjää tule. Ostetaan sitten taas puuttuvia jos tarvetta tulee. Toki ihan kaikesta en luovu, sen aika on kun kaikki kivet on käännettynä ja kaikki on lopullista. Siihen asti kaikki on mahdollista.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Pyörät pyörimään

Eilen kävin varmuudeksi ultrassa vielä toteamassa, että kohtu oli tyhjentynyt lähes täysin. En kestänyt ajatusta, että siellä jotain isompia rippeitä vielä on, josta seuraisi pahimmassa tapauksessa taas tulehdus. Onneksi en joutunut hirveästi tappelemaan päästäkseni käynnille, vaikka aika vastenhakoinen hoitaja siellä puhelimen toisessa päässä vastassa olikin. Maanantaina hän vielä oli sitä mieltä, "että sähän oot jo näihin tottunut" että näin ollen vastaanotolle ei olisi mitään tarvetta.. Vähän särähti korvaan tämä "tottunut", ihan kuin tämä olisi ihan piece of cake..

Keskustelin lääkärin kanssa meidän yrityshistoriasta ja keskenmenoista. Hän oli sitä mieltä, että ehdottomasti lähdetään nyt tutkimaan. Olihan kyseessä tosiaan viides keskenmeno ja toinen puolen vuoden sisään. Nyt sitten lähdetään liikkeelle verikokeilla, minusta ja miehestä tutkitaan kromosonit. Minulle varataan myös aika hysteroskopiaan, eli kohtuni tähystetään. Jos näistä ei löydy vastauksia, kokeillaan josko keltarauhashormonihoidolla saataisiin pieni pysymään kyydissä. Toisaalta helpottavaa päästä tutkimuksiin, mutta toisaalta pelottaa ihan vietävästi, mitä vielä niiden myötä selviääkään.

Sainpahan tällä käynnillä kuulla myös sen, että kohtuni on ilmeisesti herttamainen. Näkyvillä oli selvästi osittainen väliseinä. Ihmettelen vain suuresti miten tätä ei ole voitu ennemmin huomata?! En edes jaksa laskea kuinka monta kertaa minut on tutkittu, eikä kukaan ole tästä koskaan sanallakaan maininnut. Ei edes sektion yhteydessä ole tästä mainittu, ei minulle kyllä tosin ole annettu itse leikkauksesta epikriisiä, joten en voi varmasti tietää onko sinne mitä kirjoitettu. Tämänhän ei siis pitäisi vaikuttaa kuulemma mihinkään, mutta pika googlettelulla ja aiemmin mitä olen sattunut aiheesta lukemaan, voi se suurentaa riskiä keskenmenoihin.

Luulen, että tämän viimeisimmän menetyksen ja näiden tutkimusten myötä blogi hieman taas aktivoituu.. Pakko saada purkaa ajatuksiani jonnekin, sillä en haluaisi läheisiäni koko ajan tällä aiheella kuormittaa.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Kohti kevättä - kohti uutta

Hei vaan täältä ruudun toiselta puolelta! Nykyään ei tunnu aika millään riittävän tämän blogin päivittämiseen, näinköhän siellä enää kukaan edes kehtaa käydä kurkkimassa, josko uutta kirjoitusta olisi ilmaantunut.. Mutta nyt ajattelin tulla hieman kertoilemaan meidän kuulumisia pitkästä aikaa. Olisi kiva kuulla myös mitä teille, jotka olette käyneet ajoittain kommentoimassa kuuluu? Pistäkäähän viestiä tulemaan mikäli näette tämän :)

Mistähän nyt lähtisin liikkeelle? Todetaan nyt vaikka alkuun, että uutta raskautta viimeisimmän keskenmenon jälkeen ei ole näkynyt eikä kuulunut ja alkaa usko taas koko hommaan mennä. Vaikka kuinka mennään tjottailu meiningillä, kyllä ne menkat vaan aina mielen matalaksi vetää. Mutta pitkään ei ennätä murehtimaan, sillä meidän ihana Tiitulainen kyllä pitää huolen, että liikkeessä pysytään ja touhua riittää.

Kuten taisin viimeisimmässä postauksessani jo puhella, tutkimuksiin keskenmenojen takia tosiaan hakeuduin viime vuoden lopulla. Liikkeelle lähdettiin ihan perus verikokeista ja ensimmäiset kokeet osoittivat pieniä viitteitä kilpirauhasen vajaatoimintaan. Vaan eipä siitä tainnut selitystä tulla, sillä kontrollikokeet olivat jo taas sitten viiterajoissa. Uudet kokeet otetaan loppuvuodesta, sen tiuhempaa seurantaa asian tiimoilta ei kuulemma ole syytä pitää. Sain lähetteen myös hyytymistekijäverikokeisiin, ja niissä jo kävinkin viime kuussa, mutta tuloksia en ole vielä saanut. Niissä kuulemma kestää se noin kuukausi, joten saa nähdä milloin niistä tietoa saan. Vähän jännittää, löytyisikö sieltä suunnalta selitystä? Vai onko vain todella niin käsittämättömän huonoa tuuria meillä tällä saralla. Who knows..

Muutoksen tuuletkin puhaltelevat, sillä olen palaamassa osa-aikaisesti töihin ensi kuussa. Toisaalta olo on haikea, kun se tarkoittaa Tiitun päivähoitoon laittoa, mutta uskon että neiti pärjää. Itsestäni en menisi niin vannomaan :D Sen verran touhukas ja tomera reilu 1,5v meillä kyllä asustaa, että uskon hänen olevan vain innoissaan kun pääsee kolmena päivänä viikossa touhottamaan ikätovereidensa kanssa. Toivon, että hoidon aloitus sujuisi hyvin ja Tiitumme tottuu uuteen arkirytmiimme. En ehkä olisi vielä muuten edes harkinnut töihin paluuta, mutta kun aukesi mahdollisuus päästä samaan paikkaan jossa olin ennen Tiitun syntymää, alkoi päässä pyöriä entäs jos. Ja kun työnantajakin minua niin kaipaili takaisin, laskeskeltiin ja mietittiin miehen kanssa iltana muutamana töihin paluun kannattavuutta ja niin minä sitten päätin aloittaa pehmeän laskun takaisin työelämään.

Eikä ne muutamat lisäroposet tähän talouteen ole kyllä yhtään haitallisia, sillä me ollaan ostamassa omakotitaloa :) ja muuttokin olisi jo näillä näkymin kesän alussa. Ihanaa saada lisätilaa ja Tiitulle oma huone! Pinterest on ollut iltaisin kovassa käytössä ja sieltä on jo tullut bongailtua kaikkia ihania ideoita uuteen kotiin. Uusi koti sijaitsee vähän kauempana kaupungin keskustasta, joten tilaa on myös pihamaalla touhuamiseen. Sinnekin on jo suunniteltuna keinua ja hiekkalaatikkoa ynnä muuta mukavaa meidän pienelle hurrikaanille. Toteuttamaan kun vain vielä pääsisi! Vaan äkkiähän tämä aika menee ja kohta huomataan taas elävämme muuttolaatikoiden keskellä :D

Kevään ja tulevan kesän lähestyminen saa taas mieleen nousemaan  myös surumme vuosipäivän. Meidän Enkeli on ollut monesti iltaisin ja yksin ollessa mielessä ja välillä katkeruus on taas nostanut päätään. Miksi meille kävi niin? Tietyt asiat ja kohtaamiset sekä tietyt puheenaiheet vain ovat viime aikoina saaneet mietteet palaamaan takaisin kohta kolmen(!?) vuoden takaisiin tunnelmiin. Voiko siitä todella olla jo kohta kolme vuotta? Edelleen ajoittain olo on kuin kaikki olisi tapahtunut vasta äsken.. Kuin vasta äsken olisin katsonut kuinka pieni arkku laskettiin maan kylmään syliin.. Mutta eteenpäin on menty vaikka sitä oli silloin vaikea uskoakaan, että elämä voisi edes jatkua. Niin vaan on päivät sekä kuukaudet vierineet ja vuodenajat vaihtuneet. Ikävän sävyt muuttuneet kaihoisaksi kaipaukseksi, kipu menetyksen terävästä tikarista hioutunut tylpemmäksi. Ja ihana pikkusisko, valontuojamme, kasvanut ja kehittynyt. Ja hän tulee jonain päivänä kuulemaan isosiskostaan kun on siihen valmis. Terkkuja sinne pilvien päälle, äiti rakastaa sinua.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Voi VMP!

Enkä viittaa tällä otsikolla erääseen vuokratyönvälitysfirmaan, ja siihen lukeutuu mitä-sanan lisäksi pari rumaa voimasanaa. Vaan viittaan siihen, mikä oli lähes ensimmäinen ajatus tajutessani, että olen aloittamassa neljännen keskenmenoni läpikäyntiä. Voiko tämä olla enää tottakaan..

Ensin tuli ajatus, että tämä on niin tätä, ihan normi shittiä. Sitten tuli suru ja itkupotkut. Ei meille tulekaan juhannusvauvaa.. Sitten taas palasin vmp-olotilaan. Ja päällimmäisenä tunteista tällä hetkellä ovat ärsytys ja viha. Viha omaa kroppaa kohtaan, joka petti minut, meidät, jälleen. Kroppaa, joka onnistui jälleen kerran lupailemaaan kymmentä hyvää ja kaunista, vaan ei. Tulikin taas saavilla p*skaa niskaan. Vaikka en kovin toiveikas ollutkaan testiä tehdessäni, sen tulosta lukiessani ja pelkäsin pahinta jo alun alkaen, ei käy kieltäminen etteikö silti sattuisi ja surettaisi. Etteikö tämmöisen kokeminen uudestaan ja uudestaan söisi naista. Eniten surettaa lähinnä tällä hetkellä mieheni puolesta. Mitä jos en pystykään toteuttamaan toivetta useammasta lapsesta? Mitä jos Tiitu ei koskaan voikaan saada elävää sisarusta? Mitä ja Miksi, tervetuloa taas sanavarastooni! Mietityttää ja paljon. Uskaltaako tässä yrittääkään enää? On varmastikin pakko lähteä tutkituttamaan asiaa, ei tämä voi enää olla vain sattumaa, vai voiko?

Toisina päivinä tekisi mieli marssia jonnekin, missä saisin "piuhat poikki". Loppuisi tämä epävarmuus ja turhien toiveiden elättely. Ei tarvitsisi pelätä uutta menetystä, ei enää kokea sitä tuskaa eikä miettiä kiertoa. Mutta joku hulluus se ajaa eteenpäin ja toive siitä toisesta elävästä pienokaisesta vain itää. Vaikka olen jo jollain tasolla alkanut tehdä surutyötä sen asian suhteen, ettei meille enempää lapsia suoda. Olen toki äärettömän kiitollinen tuosta pienestä ihmeestä, joka meillä jo on. Olenko siis itsekäs kun haluaisin kokea vielä edes kerran raskauden (vieläpä sellaisen ongelmattoman, jos saa toivoa kiitos), nuuhkutella jälleen pienen vauvan tuoksua ja seurata uudestaan kuinka niin pienestä kasvaa oma, ihana persoonansa?

maanantai 17. lokakuuta 2016

"Hei, olen Autumnharmony..."

Taas on vierähtänyt hyvä tovi viimeisimmästä tekstistä. Olen monena iltana avannut bloggerin ja miettinyt mitä kaikkea haluaisin kirjoittaa. Mutta kynnys on kasvanut. Kynnys aloittaa kirjoittaminen aiheista, jonka ympärille tämän blogin aikoinani rakensin. Menetys. Suru. Ikävä.

Kävellessäni olohuoneessamme olevan lipaston ohi, kuulen ajoittain pienen kilahduksen. Aivan kuin pieni tiuku yrittäisi saada huomioni. Lipaston päällä on kihlakuvamme, hääkuvamme, Tiitun ristiäiskuva ja pieni enkeli. Enkeli, jonka ostimme oman pienen Enkelimme muistoksi. Joka kerta tuon kilahduksen kuultuani, on pakko katsoa lipaston päällä olevia esineitä. Etenkin pientä enkeliä, joka on jäänyt hieman taka-alalle,  kaikkien muiden tavaroiden suojaan. Katsoessani esineitä, mietin monesti kuinka muut näkevät tämän lipaston päällisen. Siinä on kuvattuna ne hetket joiden tavalla elämän "pitää" mennä. Ensin kihlat, häät ja sitten se vauva. Täydellistä. Kukaan muu ei vain näe eikä tiedä mitä kaikkea noiden kuvien ja tavaroiden väliin, noihin vuosiin onkaan mahtunut. Edelleen olet ajatuksissani, rakas Enkelini. Vaikka vain pienen häivähdyksen verrankin kerrallaan, mutta niin sinä kuljet arjessamme mukana. Vaikka et voikaan olla fyysisesti läsnä, sydämessäni asut aina... Siellä on sinulle oma erityinen paikkasi.

Lokakuu on taas tullut ja "jos"-sana esiintynyt keskusteluissa. "Jos kaikki olisi mennyt kuin toivottiin.." "Jos olisin osannut vaatia enemmän.." Jos, jos JOSsittelua.. Enkelimme laskettu aika saapui. Ja se ohitettiin, "tänäänonsepäivä" "aisinäkinmuistit" pikakeskustelulla miehen kanssa ennen nukkumaan menoa. Jotenkin en pystynyt sitä kohtaamaan ollenkaan... Vaikka tarve puhua kaikesta siitä vääryydestä jota koimme, ei ole hävinnyt, on kynnys puhua. Kynnys muistella ääneen kasvanut. Kun nythän kaikki on teillä hyvin. Älkää käsittäkö väärin. Rakastan pientä Tiitulaistamme enemmän kuin mitään tässä maailmassa ja en vaihtaisi hetkeäkään hänen kanssaan mihinkään. Mutta hänen olemassa olonsa, hänen tuomansa lohtu, ilo ja pyyteetön rakkaus, ei poista sitä tosiasiaa, että jotain jo niin rakasta meiltä vietiin aivan liian aikaisin... Tunnen välillä olevani itsekäs kun pidän muistoa elossa. Mutta tarve vaalia sitä muistoa on kova, koska muutakaan meillä ei ole. Ei valokuvaa. Ei pienen jalan tai käden jälkeä. Vain muistot ja hautapaikka. Katkeruus näistä puuttuvista asioista vaatisi ihan oman kappaleensa tai kokonaisen blogitekstin, mutta se suo on liian raskas tarpoa. Meitä kohdeltiin väärin, meitä loukattiin. Eikä sitä muuta enää mikään eikä kukaan.

Tapasin Tiitun kanssa kerhossa, jossa olemme käyneet nyt kerran viikossa uuden tuttavuuden. Ensin juteltiin niitä näitä. Sitten puhuttiin hänen lapsistaan ja minkä ikäisiä he ovat. "Meidän esikoinen täyttää kohta 2v..." Nopea laskutoimitus päässä ja kas, heillä on täsmälleen samanikäinen lapsi kuin meidän Enkelimme nyt olisi. Aluksi kurkkua alkoi kuristaa ja tuijotin vain hölmönä lattialla leikkivää lasta ja tämän äitiä. Sitten hymyä naamalle ja siirsin puheenaiheet Tiituun ja muuhun. Hetken mietin, että haluanko jatkaa jutustelua ollenkaan vai hipsinkö vain vaivihkaa muualle. Mutta onneksi en niin tehnyt. Olen kertonut hänelle jo, että meillä olisi voinut olla nyt samanikäiset lapset. Ja pääpiirteissään meidän tarinan. Jäin odottamaan, mitä hän vastaa ja vastaanotto oli onneksi parempi kuin odotin. En pelottanutkaan häntä pois. En saanutkaan osakseni vaivaantunutta hiljaisuutta, vaan ymmärtävän katseen ja ajatusten jakajan. Ehkä olen osannut valita siis kohteeni oikein tähän mennessä, tai sitten sillä kuuluisalla "kohtalolla" on ollut taas sormensa pelissä.

Vaikka se, "hei, olen Autumnharmony ja me ollaan menetetty lapsi"- ei olekaan se esittely mihin pääsääntöisesti pyrin, sopivan tilanteen ja henkilön tullessa vastaan haluan asiasta mainita. Koska se on osa meidän elämää, osa minua. Osasyy siihen millainen olen nykyään ihmisenä ja millainen äiti olen. Olen jo aiemminkin täällä maininnut, että ehkä tarve kuuluttaa koko maailmalle mitä on kokenut on yksinomaan saamamme kohtelun syytä. Suruani väheksyttiin, minun äityiteni kyseenalaistettiin, minut kyseenalaistettiin ihmisenä, naisena. Sinä yönä minussa meni rikki jotain, jonka korjaamiseen näyttää menevän yllättävän pitkä aika.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Neiti elohopea

Niin on kiirettä pitänyt täällä kotiympyröitä pyörittäessä, että ei ole ennättänyt tänne blogin puolelle mitään kirjoittamaan. Onkohan täällä enää ketään, joka kävisi lueskelemassa? Sen verran verkkaista tämä kirjoitustahti on.

No, mutta ajattelin nyt joutessani muutaman sanasen tulla kertomaan meidän arjesta ja pikku neidistä. Täällä voidaan kaikki hyvin ja Tiitu kasvaa ja kehittyy semmoisella vauhdilla, ettei meinaa äiti perässä pysyä. Hän osaa jo kävellä "puita myöten" ja tuntuisi olevan vain ajan kysymys kun jo juostaan. Näinköhän ensimmäiset askeleet ilman tukea otetaan ennen 1v synttäreitä.  Joihin on muuten enää kolmisen viikkoa! En voi uskoa, että äidin vauva on jo niin iso tyttö! Tuntuu, kuin vasta eilen olisin saanut hänet ensimmäistä kertaa syliini ja nyt hän jo osaa itse tulla luokse kun kutsutaan.

Täällä siis kontataan hirmuista kyytiä, noustaan joka paikkaan seisomaan, kiipeillään ja kohta kävellään itse. Suusta löytyy seitsemän pientä hammasta ja niitä väläytellään naurun saattelemana kun yhdessä hassutellaan. Tiitu osaa leikkiä hämähämähäkki- laulun tahtiin ja rytmi tuntuu muutenkin olevan verissä, kun heti musiikkia kuullessaan alkaa polvet notkua ja istualtaan heilutaan puolelta toiselle. Kaikista taidoista ja Tiitun monista kujeista riittäisi varmasti kerrottavaa romaaniksi asti, mutta nämä nyt mainitakseni.

Täällä siis asuu pieni neiti elohopea, joka pitää äidin (ja isin) hyvinkin kiireisenä ja tekee jokaisesta päivästä erityisen. Kuinka voikaan tuota pientä ihmistä rakastaa niin kovin ♡

lauantai 16. tammikuuta 2016

Onko oikeasti vuosi 2016?

Viimeiset pari vuotta on näin jälkikäteen ajateltuna mennyt hujauksessa. Vuosi 2014. Surun, ahdistuksen, loppumattomien kyynelien ja suuren ikävän vuosi. Vuosi, joka on päässäni edelleen täyttä suttua, harmaata massaa. Tuntuu, kuin ajan kulu olisi pysähtynyt. Että minä olisin pysähtynyt tuona kauheana toukokuun aamuna klo 05.10. Lakannut olemasta. Kuin koko elämäni olisi lakannut olemasta. Etten olisi vanhentunut päivääkään, tehnyt yhtään mitään muuta kuin surrut. Todellisuudessa hoidin työni, elin, hengitin. Kukaan asiakkaistani ei tiennyt mitä meille oli tapahtunut. Kukaan ei kadulla voinut arvata, että tein sisäistä kuolemaa. Ei kaupan kassa, ei bussikuski työmatkalla. Ei vaikka joka soluni huusi elämän vääryyttä, loputonta ikävää.

Kuin vaivihkaa siirryttiin vuoteen 2015. Vuoteen, joka oli raskas erilaisista syistä. Menetyksen kipeä muisto, vuosipäivät. Uuden raskauden, uuden pienen menettämisen pelko. Kahden viime vuoden ajan olen pelännyt paljon. Niin paljon, ettei voi yhdellä päällä ymmärtää.  Pelännyt menettämistä, kuolemaa, epäonnistumista.

Vasta tänään jotenkin konkretisoitui se, että oikeasti en ole uskaltanut elää ilman pelkoa lähes kahteen vuoteen. En ajatella ajan kulua. Vasta kun ääneen tänään sanoin, että yli vuosi sitten muutimme uuteen kaupunkiin, se iski tajuntaan. Yli vuosi! Mihin hävisi viime vuosi? Sinne pelon ja orastavan toivon sairaaseen hippaleikkiin? Siihen kun päivä päivältä, aamu ja ilta kerrallaan yritti selvitä siihen hetkeen, että saisi vihdoin oman pienen syliin. Ja vihdoin siitä tulikin totta.

Vuosi 2015. Vuosi, jolloin saimme viimein rakkaan tyttären syliimme. Mutta pelot pitivät edelleen otteessaan. Kun raskausajan pelot väistyivät, alkoi pelko kätkytkuolemasta, pelko hänenkin menettämisestään. Jotenkin tämä aika tytön syntymän jälkeen on mennyt jollain tavalla omassa kuplassani. Että vasta viime viikkoina olen herännyt siihen, että meillä oikeasti on kohta jo puolivuotias ihana pieni tytär. Kun katson tuota pientä ihmettä, sydämeni on pakahtua rakkaudesta. Halusta suojella kaikelta pahalta.

Tajusin, että en uskaltanut nauttia raskausajasta. En uskaltanut ajatella, että vauva syliin saadaan kuin millisekunnin ajan kerrallaan. Ja kohta taas soimasin itseäni, että olin uskaltanut edes sen hetken luottaa tulevaan. Ja monesti kun annoin itselleni luvan hetken höllätä, tiukensi pelko taas kuristusotettaan ja säikytykset pakottivat nöyrtymään elämän koukeroiden edessä.

Nyt on siis jo vuosi 2016. Oikeasti. Aika on mennyt eteenpäin, vaikka en olekaan sitä ajatellut. Jälleen mennään kevättä, surun vuosipäivää kohti. Mutta tänä vuonna pikkusisko, valontuojamme, on muistuttamassa että elämä on todella mennyt eteenpäin. Ja tuonut mukanaan paljon mistä olla kiitollinen. Mutta yksi on edelleen poissa, vaan ei koskaan unohdettu.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Blogi 1v

Tajusinpa äsken, että tänään tuli tasan vuosi siitä kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Pitkään sitä ajatusta kypsyttelinkin, ennen kuin sain itsestäni kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja painaa ensimmäisen kerran "julkaise"-nappia. Enkä ole päivääkään katunut.

Tähän blogivuoteen on mahtunut paljon. Paljon tuskaa, kyyneleitä ja surua. Mutta myös niitä pieniä ilon pilkahduksia ja onnen murusia. Tämä blogi on antanut minulle paljon. Auttanut kohdatessani karikoita tällä tielläni kohti parempaa huomista, kohti eheämpää minää. Olen saanut tukea, ymmärrystä ja tajunnut, että kaikki kokemani tunteet ovat olleet sallittuja.

Selailin taas viime vuoden tekstejäni sieltä täältä. Jotkin tekstit olivat kuin vieraan kirjoittamia. Rikkinäisen ja katkeran, pieneksi surumöykyksi kutistuneen ihmisen kirjoituksia. Mutta noiden tekstien ansiosta, puretun tuskan ja ahdistuksen alta on alkanut nousta se entinen minä. Pienin askelin olen tehnyt matkaa rikkinäisestä ehjäksi. Matka ei ole vielä ohitse, mutta tunti tunnilta ja päivä päivältä mennään. Ehkä minusta ei enää saa täysin ehjää koskaan, palasia jää uupumaan. Mutta minusta tulee niin hyvä versio itsestäni kuin vain on näiden kokemusten jälkeen mahdollista. Joku minulle sanoikin, että tämä kaikki on varmasti kasvattanut minua ihmisenä, opettanut itsestäni ja reaktioistani asioihin. Kun olen oppinut tunnistamaan tapani reagoida suruun ja huoleen, osaan kerta kerralta käsitellä asioita paremmin.

Kuluneen vuoden aikana olen jossitellut, tuntenut syyllisyyttä ja ollut vihainen itselleni. Vihainen keholleni, joka petti minut niin julmasti sellaisessa asiassa johon naisen kehon oletettaisiin pystyvän. En vieläkään ole antanut sitä anteeksi itselleni, vaikka tiedän, että mitään en olisi voinut tehdä toisin. Järki yrittää sanoa, että mitään en olisi pystynyt tekemään enää paremmin. Tein kaikkeni, se ei vain riittänyt, sillä asia ei ollut minun käsissäni.

Nyt se sama keho, joka petti minut viime vuonna, kasvattaa jälleen uutta elämää. Elämää, joka muistuttaa päivittäin olemassa olostaan. Pieni ihme, jota rakastan niin valtavasti. Vieläkin silti pelkään, että tämä kroppa pettää taas minut jotenkin. Ehkä jos tällä kertaa kaikki menee onnellisesti, voin taas hieman paremmin luottaa, että kyllä tämäkin keho hommansa osaa.

Näin vuosipäivän innoittamana aloin myös pohtia tätä blogia ja sen tulevaisuutta. Mitään höttöistä odotusblogia tästä ei tullut ja tuskin enää tuleekaan. Vaikka odotuksesta olenkin tänne nyt jotain kirjoitellut, on tämä pääsääntöisesti edelleen palvellut niiden huolien ja murheiden purkupaikkana. Enkä oikein näe tätä sitten jatkossa minään vauva-arki bloginakaan. Tämä on edelleen blogi siitä, ettei kaikki mennyt niin kuin haaveiltiin. Blogi siitä, että joskus se elämä lyö avokkaalla naamaan ja joskus sitten yllättää myös iloisesti.

Tämä blogi on palvellut esikoisen menetyksen käsittelyssä ja antanut minulle paljon. Olen saanut sitä kipeästi kaipaamaani vertaistukea. Toivottavasti te ihanat lukijat olette myös saaneet jotain irti näistä höpinöistäni. Aion jatkaa tätä kirjoittamista ainakin siihen asti kunnes pienokainen on (toivottavasti elävänä ja hyvin voivana) maailmassa. Sitten pistän mietintämyssyä päähän tämän blogin kohtalosta. Jatkanko tänne kuulumisien kirjoittelua vai onko aika aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta sen päätöksen aika on sitten myöhemmin.

Mutta haluan jo nyt tässä vaiheessa kun vuosi blogin pitoa tulee täyteen kiittää koko sydämestäni teitä ihania lukijoita. En ikipäivänä olisi tätä aloittaessani uskonut, että näinkin moni käy tekstejäni lukemassa ja sivuani on katsottu jo lähes 19000 kertaa!

Kiitos teille! ♡
Nyt haluankin kysyä näin blogini 1-vuotispäivän kunniaksi teiltä rakkaat lukijat; Olisiko jotain mistä haluaisitte minun kirjoittavan? Ja olisi myös kiva kuulla mietteitänne siitä, mitä ajatuksia/tunteita blogini on teissä tässä matkan varrella herättänyt. Laittakaa vain rohkeasti kommentteja tuonne kommenttikenttään tai sitten pidempää stooria tulemaan s-postiin.

♡:llä Autumnharmony

tiistai 26. toukokuuta 2015

Muistojen kevät

Toiset muistelevat tulevana viikonloppuna mahdollisesti vuoden takaisia mukavia valmistujaisia. Niitä hienoja ylioppilasjuhlia ja muita sukujuhlia. Miettivät kesäloman alkamista. Minulle lähestyvä viikonloppu saa tulvimaan mieleen muistot hautausmaasta, kirkonkellojen kaukana kuuluvista lyönneistä ja kädessäni kantamastani kukkakimpusta. Kimpusta, jonka laskin pienen tyttäremme hautakummulle.

Muistan kuinka pitkältä matka hautausmaan läpi tuntui. Loputtomalta. Ja niin lopulliselta. Jalat veivät eteenpäin, mutta tuntui kuin ne eivät olisi olleet omani. Osa minusta olisi halunnut lakata kävelemästä tuota tietä loppuun asti. Tekemästä sitä niin pelottavan lopullista matkaa, joka oli nyt tehtävä. 

Vierelläni kulki mieheni, kantaen pientä arkkua. Arkkua, joka kätki sisäänsä kalleimman aarteemme. Muistan kuinka kurkkua kuristi, kuinka kyyneleet puskivat kuumina ja kitkerinä silmiini. Lopulta en nähnyt enää edes edessäni kävelevää pappia enkä kanttoria.

Sitä en muista, liikkuiko tuolloin hautausmaalla muita. Tuntui, kuin pääni sivuille olisi ollut asetettuna jotkin esteet, jotka estivät näkemästä. Katseeni oli suunnattuna suoraan eteenpäin, pitkin kapeaa kirkkomaan käytävää.

Mutta muistan tuon pienen siunaustilaisuuden. Muistan, miten kanttori lauloi. Itse en itkultani juurikaan ymmärrettäviä sanoja saanut muodostettua. Muistan, kuinka kanttorikin kyynelehti. Muistan, mitä pappi sanoi. Muistan, kuinka puristin mieheni kättä. Kättä, joka tuntui turvasatamalta musertavan surun keskellä. Ainoalta asialta, joka piti minut kiinni tässä todellisuudessa.

Muistan kuinka epätodelliselta tuntui katsoa pienen arkun katoavan maan syliin. Kuinka epätodelliselta tuntui nähdä oma mies luomassa umpeen oman tyttärensä hautaa. Mutta kaikki tuo oli tärkeää tehdä. Sai tehdä edes jotain oman pienokaisensa hyväksi. Ja kuten pappi oli kuulemma sanonut jälkeenpäin; Ne olivat pienet, suuret hautajaiset.

Nämä ajatukset viime keväästä alkoivat pyöriä jo viime yönä mielessäni. Miten ihmeessä sitä sai kaiken silloin järjestettyä? Uni ei sitten meinannut tulla ei millään, ajatukset alkoivat vain kiertää kehää. Mutta sitten masuvauva sai potkuillaan ja möyrinnällään palaamaan taas tähän todellisuuteen. Niitä kuulostellessani taisin lopulta sitten nukahtaakin. Olen niin kiitollinen tästä pienestä ihmeestä, joka tällä hetkellä kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä kohtuni suojassa. Hän tulee jonain päivänä kuulemaan isosiskosta, joka enkelinä katsoo meitä tuolta jostain. Vaikka tämä uusi raskaus onkin siirtänyt menetyksen surua osittain syrjään ja tuonut tilalle uudenlaisen elämäntilanteen, uuden alun, uusine huolineen, ei se muuta sitä tosiasiaa, että jokin korvaamaton meiltä silloin vietiin.

Käydessäni viime viikolla pienen Enkelimme haudalla, sanoin siskolleni kuinka ristiriitainen olo siinä seistessäni onkaan. Jos emme olisi joutuneet luopumaan esikoisestamme, ei tätä uutta pientä varmastikaan olisi nyt tulossa. Mutta elämää ei voi käsikirjoittaa. Sitä ei voi kukaan ennalta määrätä. Emme saaneet häntä luoksemme, mutta toivon niin kovin, että tämä pieni saadaan. Rakastan. Jo niin sanoinkuvaamattoman paljon.

Tänään viimeksi kävin oman mielenrauhani vuoksi tarkistuttamassa, että kaikki on hänellä hyvin. Ja olihan siellä. Komeita potkusarjoja sai osakseen ultra-anturi ja äiti sai ihastella pienten jalkojen ja käsien viuhtomista monitorilta. Hurjaa, enää jokunen kuukausi ja olet toivottavasti käsivarsillani. Kotona äidin ja isän luona. Sukulaisten ihasteltavana. Mutta maltamme odottaa, että olet tarpeeksi vahva. Siihen asti, maltathan rakas pikkuiseni pysyä suojassa äidin masussa? Ei ole kiire minnekään.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Ajatusten juoksu

Postaustahti ei ole päätä huimannut viime aikoina. Vaikka päässä risteilee asioita, on ollut vaikea saada niitä jäsenneltyä ja kirjoitettua julkaistavaksi asti. Olen paljon miettinyt viime vuoden tapahtumia ja mitä milloinkin tapahtui. Tuntuu, että en edes kunnolla osaa jäsennellä asioita vaan kaikki on päässäni yhtenä mössönä. Viime kevät kun kului joko sairaalassa, kotona vuodelevossa ja siinä jossain välillä yritin olla myös töissä. Tosin päivämäärien ja tarkkojen ajankohtien muistaminen ei olekaan mikään vahvuuteni ikinä ollutkaan.

Viime vuonna näihin aikoihin kaikki taisi olla eniten sekaisin. Huoli vauvasta, tulevasta ja siihen päälle viellä syyllisyyden tunto siitä etten voinutkaan käydä töissä niinkuin "normaalit" odottajat. Tiedän, että töitä nyt viimeisenä olisi kuulunut miettiä, mutta koin vain olevani niin suuri taakka. Epäonnistuja. Ja eipä tuo työnantajakaan aina omalla käytöksellään ja puheillaan oloa ainakaan parantanut.

Koen edelleen olevani epäonnistuja myös naisena. Kehoni ei pystynytkään siihen mihin se on suunniteltu. En saanut pidettyä rakasta vauvaani turvassa. Olen myös ruoskinut itseäni siitä, että olin liian sinisilmäinen ja luottavainen. En osannut kyseenalaistaa asioita enkä pitää puoliani. En töissä enkä sairaalassa. Mutta kaikki tuo pitäisi yrittää vain jättää taakse, olen läksyni oppinut. Oppirahat olivat vain kohtuuttoman kalliit.

No, ei tämä elämä onneksi enää yhtä aamusta iltaan synkistelyä ole. Elämään ja päiviin mahtuu jo hetkittäin muutakin. Uusi kotikaupunki, oma koti ja uusi työ. Kaikki nuo ovat auttaneet eteenpäin, vaikka menneisyys kulkeekin kiinteästi mukana. Kaikki kokemani on myös kasvattanut minua ihmisenä. Vaikka en ennenkään ole pitänyt asioita itsestäänselvyyksinä on viimeisetkin vaalenpunaistenlasien rippeet karisseet. Mutta eivät niin tarkkaan, että vaikka elämän realialiteetit ovatkin jyränneet paljon on se sama haaveilija edelleen tuolla jossain. Sisimmässäni. Haaveilijan lasit eivät ole ehkä ne vaalenpunaiset, mutta niiden läpi maailma näyttää kuitenkin jo kirkkaammalta ja valoisammalta.

Kevään myötä olen suunnannut katseeni pihamaalle ja mitä kaikkea sinne voisi toteuttaa. Into sisustukseen ja muuhun kodinlaittoon on kasvanut valoisan ajan lisääntyessä. Myös tämä vapaa-aika, johtuen osa-aikaisesta työstä, on ollut omiaan antamaan haaveilulle lisää tuulta siipien alle. On ollut aikaa ajatella kaikkea (no, onhan siinä toki hyvät ja huonot puolensa edelleen..) ja pikkuhiljaa varovasti suunnitella elämää.

Vaikka suru kulkee mukana, ei se valtaa enää minua niin kokonaisvaltaisesti kuin vielä viime vuoden lopulla. (Vaikka täytyy myöntää, että ajoittain tunnen siitäkin huonoa omaatuntoa.)  Kaikesta huolimatta olen kovasti nyt yrittänyt antaa itselleni myös jälleen hetkittäin luvan nauttia elämästä. Kuten jo vuoden alussa kirjoitin, yritän löytää positiivisuuden takaisin elämääni. Takapakkeja edelleen tulee ja menee. Mutta olen pieni askel kerrallaan kuitenkin toivottavasti eheytymässä.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Näitä minä mietin

On ollut ihanaa kun aurinko on alkanut jälleen paistamaan ja pidentynyt valoisa aika lupailee jo tulevaa kevättä. Näinpä tuossa kävelylenkillä jo ensimmäiset pajunkissatkin! Työkuviot junnaavat taas paikallaan, työtunteja on nyt todella vähän, mutta en ajatellut niistä sen suurempaa stressiä ottaa. Eiköhän tässä elämässä ole stressattu jo ihan tarpeeksi. Ainoa "huono" puoli siinä, että kun ei ole töissä on aikaa miettiä. Miettiä liikaa. Miettiä mennyttä, miettiä tulevaa. Ja menneellä tarkoitan viime vuoden alkupuolta, kevättä ja alkukesää.. No, johtuen juurikin elettävästä vuodenajasta.

Välillä olen kuin elänyt vuotta 2014 uudelleen. Samankaltaisia asioita tapahtuu ja muistot palaavat vääjäämättä mieleen. Eihän historia vain toista itseään..? Toisaalta pelkään miten tämä alkuvuosi tulee menemään. Kaikkine päivämäärineen ja muistoineen. Ajatuksissa pyörii vain, että viime vuonna oli tähän aikaan sitä ja tätä. Ja silloin tapahtui näin ja näin.. Mutta ehkäpä nämä pelot ja ajatukset johtuvat siitä, että ympyrä on sulkeutumassa. Toukokuussa kun tulee kuluneeksi meidän pienen syntymästä ja kuolemasta tasan vuosi. Ensimmäisen vuodenhan sanotaan olevan se raskain. Ensimmäinen suuren surun vuosipäivä on tulossa. Ja tällä hetkellä se pelottaa.

Tyttö on ollut ajatuksissani taas lähes päivittäin. Hetken kestäneen seesteisen ajanjakson jälkeen, olen taas kerrannut viime vuoden tapahtumia ja käynyt niitä tunteita uudelleen läpi. Se on samalla ollut sekä puhdistavaa, että ahdistavaa. Mutta koen, että nyt minua on todella kuunneltu, ymmärretty. (Siis muidenkin kuin läheisten toimesta.) Olen saanut puhua myös kasvotusten asiasta täysin ulkopuoliselle, joka on ymmärtänyt tuskani vähättelemättä ja auttanut tässä surussa eteenpäin.

Enkelini, vaikka elämässä tapahtuisi mitä, äiti ja isä eivät unohda sinua. Koskaan.




Mutta viha ja katkeruus saamaamme kohtelua kohtaan ei ole päästänyt otteestaan vieläkään. Muutoin olenkin jo yrittänyt opetella elämään asian kanssa, ettei meidän pieni kotiin asti tullut ja sitä ei muuta mikään. Olen pitkästä aikaa miettinyt taas paljon sairaalassa saamaamme kohtelua. Jos tilanne sairaalassa olisi hoidettu toisin, ja olisin tuntenut tulleeni kohdelluksi tilanteen vaatimalla hienotunteisuudella, ajatukseni voisivat olla tällä hetkellä erilaiset. Nyt kun aikaa on kulunut ja se surun terävin kärki ei enää sumenna ajattelua, olen yrittänyt pohtia tuota sairaalan toimintaa uusilta kanteilta. Mutta. Edelleenkin olen siihen tyytymätön ja siinä määrin vihaan koko paikkaa, että sinne minua ei saa enää menemään mistään hinnasta.

Täällä onkin kysytty tarkennuksia tuosta sairaalan toiminnasta ja ajatuksissani on ollut jo monen monena päivänä kirjoittaa kuvausta siitä uusin, selkeytynein ajatuksin. Asiasta taitaa olla yksi viime vuonna kirjoittamani postaus, joka sisältää asian surun ja ahdistuksen vimmalla kirjoitettuna ja suurpiirteisesti. Ehkäpä jo tällä viikolla saisin viimein aikaiseksi kirjoittaa oman "synnytyskertomukseni" ja muutoinkin miksi olen niin tyrmistynyt sairaalan kohtelusta.

perjantai 30. tammikuuta 2015

Täällä ollaan

Onkin vierähtänyt taas hyvä tovi siitä kun viimeksi olen saanut aikaiseksi tänne mitään kirjoittaa. Alkuvuosi on ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa. Paljon on mahtunut taas yhteen kuukauteen. Iloa, onnea sekä huolta ja murhetta. Melkein taas enemmän kuin yksi pää kestää. Kertoilen ja avaan aihetta lisää kun aika on oikea.

Tällä hetkellä elämä näyttää taas sitä valoisaa puoltaan. Huoli on hieman väistynyt, mutta kolhuja uuden positiivisen elämänasenteen opetteluun ehti jo tulla. Mutta ei kai silti ole vielä myöhäistä yrittää? Rakentaa luottoa siihen, että elämä kantaa ja asioilla on tapana järjestyä. Ja eihän yhdelle ihmiselle anneta enemmän murhetta kuin jaksaa kantaa, eihän?

lauantai 10. tammikuuta 2015

Helpommin sanottu kuin tehty

Niin, kuten uhosin itselleni, että tänä vuonna yritän opetella jälleen positiivisemman elämänasenteen, ei se ihan niin vain taida käydäkään. Menneisyyden möröt yrittävät pala palalta nakertaa tätä uutta asennettani heikommaksi ja heikommaksi. Olen yrittänyt hakea puheisiini positiivisempaa sävyä ja luottaa tulevaan. Mutta kuitenkin tuolla takaraivossa on se sama tunne, että jos nyt uskallat iloita elämästä niin matto tullaan vetämään taas jalkojen alta ja pudotus tulee olemaan kivulias.

Kuinka kummassa saisin nämä menneisyyden haamut tiehensä? Ääneen uhoaminen ei ainakaan vielä ole tuottanut tulosta ja pelottanut niitä pois. Olen niin kyllästynyt pelkäämään, että jotain pahaa tapahtuu. Mutta vaikka kuinka pyristelen vastaan, jokin pieni ääni yrittää kuiskia, että ähä ähä kohta sitä taas tulee lokaa niskaan ja kunnolla, odotahan vain..

Mutta periksi en aio antaa. Tästä vuodesta tulee parempi kuin edellisestä. Niin sen on nyt mentävä. Muuta vaihtoehtoa en anna, siihen en yksinkertaisesti vain suostu!

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Tämä vuosi

Uutta vuotta taivallettu jo muutama päivä ja tänään on viimeinen vapaa ennen kuin palaan taas töihin. Loma meni aivan supernopeasti! Mutta en valita, on kiva palata töihin, vaikka se näin tauon jälkeen taas vähän jännittääkin. Mutta ehkäpä jännitys häviää taas kun pääsee työpaikalle.

Tuntuu hurjalta, että nyt oikeasti eletään jo vuotta 2015. Vuodet tuntuvat vierivän yhä vain kiihtyvässä tahdissa eteenpäin. Mietin tässä yksi päivä kaikkea mitä tänä vuonna tiedän tapahtuvan. On ainakin pikkuveljen rippijuhlat (missä tämä aika oikeesti on mennyt?) Ja ihanan ystäväni häät (Hiiiii, tämä kaaso on jo ihan täpinöissään♡). Että tiedossa on ainakin juhlia ja niiden järjestelyjä. Odotan niin jo tulevaa kesää! Toivottavasti se sujuu paremmissa tunnelmissa kuin viime vuonna.

Uuden vuoden lupauksia en tehnyt, mutta kovasti yritän pyristellä tästä stressaajan luonteestani eroon. Tänä vuonna olen päättänyt yrittää olla itselleni armollisempi ja kaivaa positiivisuuden esiin itsestäni vaikka väkisin. Niin pitkään olen ollut negatiivinen ja ajatellut kaiken pahimman kautta. Tänä vuonna yritän elää hetkessä ja nauttia jokaisesta päivästä. Tänä vuonna yritän pikkuhiljaa vapauttaa itseni tästä kauhuskenaarioita luovasta ja ylireagointiin taipuvaisesta minästäni. Olen päättänyt opetella rakastamaan elämää. Kaikkinensa.

Johanna Kurkela - Minä rakastan elämää

torstai 1. tammikuuta 2015

Katsaus vuoteen 2014

Näin vuoden jo vaihduttua, on aika ottaa vielä viimeinen vilkaisu viime vuoteen. Mennyt vuosi oli tähänastisen elämäni rankin, pahin. Kertakaikkisen kamala. Viime vuosi ajoi minut niin henkisesti kuin fyysisestikin niin lujille, että en uskonut edes selviäväni hengissä tämän vuoden puolelle. Jossain vaiheessa kävin niin pohjalla, etten liiemmin tainnut edes välittääkään, selviänkö vai en. Millään ei ollut väliä. Silmäilin tässä kirjoitustaukoni aikana läpi vanhoja tekstejäni. Kysyin itseltäni; Kuka on tuo nainen? En tunnistanut häntä. Tuo masentunut ja katkera ihminen, joka noissa teksteissä puhui. Olinko se todella minä?

Olen monesti miettinyt kaiken tarkoitusta. Ollut kiinni menneessä, liikaakin. Ajatellut mitä voisi olla ja miksi niin ei ole. Mutta kaikki tuo oli käytävä läpi, jotta pääsisin eteenpäin. Ja jollain tasolla tunnen niin tehneenikin. Kun vielä touko-kesäkuussa lähes jokainen aamu alkoi ja ilta päättyi itkulla, tuli ajan myötä myös se aamu kun en enää heti herättyäni puhjennutkaan kyyneliin. Viime vuoteen mahtuu kyyneleitä enemmän kuin olin kuvitellut yhden ihmisen edes pystyvän tuottamaan. Katkeria, kuumia kyyneleitä, jollaisia en ennen ole itkenyt.

Muistikuvani  kuluneesta vuodesta ovat melko hataria. Muistan kirjoittaneeni kaikki tekstit, mutta silti tuntuu kuin lukisin jonkin muun elämästä. En juurikaan muista alku-ja loppukesän tapahtumia viime vuodelta. Mutta elävästi muistan kaikki tunteet joita koin. Näin jälkikäteen ajateltuna minusta todella tuntui kuin olisin ollut jossain valveunessa, painajaisessa joka ei koskaan pääty. Kaikki tuntui lohduttomalta, tulevaisuudella ei tuntunut olevan mitään annettavaa. Vaan kummasti ajan kuluessa alkoikin löytyä asioita, jotka saivat minut jälleen nauramaan. Kuvittelin etten naura enää koskaan. Etten koskaan enää voi olla iloinen. Vaikka aikamoista aaltoliikettä tunteet ja olotilat kuluneen vuoden aikana tekivätkin, on olo kuitenkin koko ajan mennyt pienin askelin kohti parempaa. Vasta tänään sen todella huomasin. Joulukuu, joka ahdisti aluksi niin suunnattoman paljon, toikin mukanaan kummallisen rauhan. Toivottavasti se jaksaa kantaa myös nyt tämän uuden vuoden alkaessa eteenpäin.

Vaikka vuoden vaihtuminen ei surua ja pahaa oloa taianomaisesti pyyhikään mukanaan, koin niin suurta helpotusta kun tuo epäonnen vuosi vaihtui. Selvisin. Ei edelleenkään ole päivääkään, ettenkö miettisi ja ikävöisi meidän pientä. Tarve puhua hänestä  ja mitä jouduimme kokemaan ei ole kadonnut. Mutta jotain on sentään muuttunut. Olen vähitellen löytämässä taas itseni. Elämän ilo alkaa vähitellen pyrkiä synkistä syövereistä pinnalle. Kuvitella, että sen mustan möykyn alta pääseekin pikkuhiljaa nousemaan ja valo alkaa voittaa. Ihan niin kuin vuoden vaihtuessa hiivimme pienen askelin kohti kesää. Päivä päivältä lähemmäs valoa.

Vuosi 2014 toi ja vei mukanaan jotain korvaamatonta ja ainutlaatuista. Rakkaan pienen tyttäremme. Sain katsella vedet silmissä ensimmäistä ultrakuvaa, kokea hänen pienet potkunsa, jutella kasvavalle masulle ja haaveilla vaaleanpunaisia unelmia. Sain kokea jotain, mitä moni ei välttämättä koe koskaan. Olen kiitollinen noista hetkistä, joita sain kokea pienen Enkelimme kanssa. Mutta suru hänen menettämisestään on silti niin suuri, ettei sitä voi käsittää. Viime vuosi antoi meille tyttären, joka vain ei päässyt kotiin äidin ja isän luo. Mutta sydämistämme hän ei koskaan häviä.

Ikuisesti, olet osa minua. Rakas pieni tyttöni. Pieni Enkelimme, äiti rakastaa sinua niin kovin. ♡

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Saamarin sunnuntai!

Tänään on taas itkettänyt, ärsyttänyt, masentanut. Niin kuin lähes jokainen sunnuntai viime aikoina. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, sunnuntaisin on mieli ollut todella maissa. Mikä ihme se onkin, että aina sunnuntaina kaikki alkaa taas pyöriä päässä?

No, eipä tuota tietysti kauan tarvitse miettiä. Yleensä sunnuntait olen vapaalla ja kotona. Vieraitakin harvoin sunnuntaisin on. Yksinkertaisesti on siis aikaa ajatella! Viikolla yritän pitää itseni kiireisenä, päivät menee töissä ja illat virkkaan tai värkkään jotain muuta. Sitä suloista itsepetosta harrastan siis edelleen. Mutta sittenpä koittaa se laiska sunnuntaiaamu ja kaikki vyöryy taas päälle. Tänään haikeus iski jo aamupalapöydässä eikä vieläkään ole mennyt kokonaan pois. Kuinka monta kertaa minun täytyy jauhaa nämä samat asiat, käydä läpi nämä samat tunteet, ennen kuin helpottaa? Tuntuu, että olo on vain ottanut takapakkia.

Minua ärsyttää ehkä tällä hetkellä eniten juuri se, että joudun käymään uudestaan läpi myös ne tunteet jota koin lapsettomuuden kovimmissa tuskissa. Olen niin katkera, että kun olin jo jollain tavalla päässyt sinuiksi lapsettoman minäni kanssa annetaan toivoa ja sitten otetaan se pahimmalla mahdollisella tavalla pois. Nyt joudun suremaan lapsettomuuden lisäksi myös lapseni kuolemaa. En mahda sille mitään, että itken tätä vääryyttä kerta toisensa jälkeen uudestaan. Vaikka kuinka yritän sanoa itselleni, että elämän on jatkuttava. Vaikka kuinka yritän kovasti iskostaa päähäni, että elämässäni on paljon hyvää ja aihetta olla kiitollinen. Mutta tekee silti niin v***** kipeää ajatella joutumista luopumaan jostain mitä on aina halunnut ja kaivannut. En vain pääse yli enkä ympäri tästä katkeruudesta, että elämän piti mennä näin. On niin pirun vaikea päästää irti ajatuksista, että mitä nyt voisi olla. Mutta tänään totesin, että minun on pakko. Pakko ainakin yrittää. Pakko! Mitä lujemmin yritän pitää kiinni menneestä, sitä vaikeampaa vain teen elämästäni. Ja siinä sivussa myös muiden elämästä. Mutta se onkin sitten eri asia kuinka monta tällaista sunnuntaita vielä tarvitsen, ennen kuin olen sinut kaiken tämän kanssa.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Näillä mennään

Lähestyvän joulun ajattelun kautta ajatukset johtivat taas meidän Enkeliin ja siitä sitten taas kätevästi sairaalaan sekä tekemäämme valitukseen. Johon ei edelleenkään ole kuulunut vastausta. Kohta oikeasti palaa pinna viimeisen kerran. Eivät tätäkään sitten osanneet hoitaa niinkuin pitäisi. Viime viikon vielä odotin ihan kiltisti, mutta kohta menen linjoja pitkin. Joko huomenna? Luoja (tai ihan mikä tahansa) armahtakoon sitä, joka tämän kasaantuneen purkauksen kohteeksi siellä päässä joutuu! Lupaat vaan, et kuitenkaa sano pahasti. Et ole sellainen, vaikka kuinka etukäteen purpatat..

Olen aika pitkäpinnainen ihminen mielestäni, mutta tällä osa-alueella ei kyllä enää kärsivällisyys riitä. Paskaahan sieltä tietysti niskaan sataa, mutta oispahan ohi tämä odottelu! Tänään jo sydän hyppäs kurkkuun kun luulin, että sieltä olivat kirjeen viimein laittaneet. Mutta ei, olikin vain lasku. Jännittää, ahdistaa, kiukuttaa. Ja silti joka päivä postia hakiessa on ajatus, että no, joko? Mutta ei. Mitenkäs muutenkaan.

Mutta muuten täällä menee tällä hetkellä ihan ok. Itku ollut tosin taas todella herkässä koko viikon, eli ne kolkuttelee siis ovella. Työstäni pidän edelleen valtavasti ja pyydettiin minua jatkamaankin jos vain elämäntilanne antaa myöten sitten kun tarve on, ajankohtaa tosin eivät osanneet vielä sanoa. Haluaisivat minut mielellään sijaistamaan silloin sitten uudestaan. (Olen kai siis jotain tehnyt oikein, kun muutaman työpäivän jälkeen jo jatkoa miettivät). Ja tietenkin lupauduin, jos en muita töitä siihen mennessä ole löytänyt. Harmittaa vain jo valmiiksi niin kovin, että lyhyt pesti on tällä erää tämä. Mutta onpahan ainakin helmikuulle asti tiedossa mitä tekee.

Viime viikko ja viime päivät on menneet aika hujahtamalla. Olen käynyt töissä, nähnyt ystäviä, ommellut, virkannut ja käynyt konsertissa. Virkkaus on ollut viime aikoina pääasiallinen pakoreittini omista ajatuksistani. Sillä hetkellä en ajattele muuta, yritän vain pysyä laskuissa mukana, ettei tule virheitä. Olen ennenkin täällä sanonut, että käsityöt ja askartelu ovat pakokeinoni tästä kaikesta. Nytkin on monta ideaa jo mielessä, odottamassa toteutustaan. 

Olen myös tietoisesti yrittänyt välttää vähän blogimaailmassa pyörimistä (poisluettuna käsityöblogit) ja osittainen onnistunutkin. Vaikka tämä kirjoittaminen ja muiden tekstien lukeminen sekä kommenttien saaminen (kiitos niistä ♡) on auttanut ja auttaa edelleen todella paljon, olen jotenkin niin... miten sen kuvailisi.. niin loppu. Kertakaikkisen loppu ja turhautunut tähän olotilojen vaihteluun. Yhtenä hetkenä sitä saattaa olla ihan "normaali" olo, kun taas toisena voisin romahtaa lattialle itkemään tai haluan jäädä vain peiton alle enkä tulla koskaan sieltä pois. Yritin siis blogien lueskelun ja kirjoittamisen välttelyllä testata, muuttuisiko olo, kun en itse tietoisesti koko ajan muistuta asioista. Mutta ei muuttunut. Kyllä ne ajatukset samana pysyy ja aina sen sysäyksen ajatusketjun aloittamiselle jostain ärsykkeestä saa. Joten kai tämä vain on tapani käsitellä asioita, rämpiä välillä siellä pohjamudissa, jotta pää pääsee pinnalle edes välillä pulpahtamaan.

No, tulipa taas sekava ajatustenavaus-postaus, tarkoittaa varmaan sitä että pitäs mennä nukkumaan. Mutta tällaista tänään ja näillä mennään.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Aikaa ajatella

Automatkat ovat yleensä minulle aikaa, jolloin ajattelen omia juttujani, omassa rauhassa. Radio pauhaa, mutta en juurikaan kiinnitä siihen huomiota. (Mutta kyllä, keskityn toki myös siihen ajamiseen, ei huolta.) Sanomattakin on varmasti selvää, mikä aihe on yleensä päällimmäisenä mielessä. Eilen ajoin entiselle kotipaikkakunnallemme käymään ja varsinkin sinne mennessä alkaa sama nauha pyöriä. Miksi piti käydä näin? Miksi juuri meillä piti olla näin tavattoman, suomeksi ja suoraan sanottuna, paska tuuri? Ei tämän näin pitänyt mennä, ei!

Eilen ajaessani takaisin kotiin tajusin kuinka olen alitajuisesti yrittänyt hirveästi kapinoida tulevaisuuden uudelleen suunnittelemista vastaan. Elämänhän piti mennä ihan toisella tavalla! Ei mitään työ tai opiskelusuunnitelmia! Eieeieieiii! Minulla piti olla nyt kuukauden ikäinen pienokainen, univajetta ja joka puolella puklurättejä, vaipanvaihto rumbasta puhumattakaan. Joku varmasti sanoisi, (ja taisipa joku minulle tokaistakin, itkiessäni menetystämme) että ajattele asiaa niin, että sait vielä jatkoaikaa nukkua yösi rauhassa ja mennä ja tulla niin kuin haluat. Kyllä, se on aivan totta. Mutta kun minä ihan tosiaan vapaaehtoisesti olisin vaihtanut myöhään nukkumisen yösyöttöihin ja aikatauluttanut arkeni uudestaan tuon pienen ihmisen mukaan.

Tiedän varsin hyvin, että elämää ei voi käsikirjoittaa. Ja kaikki ei mene niin kuin sen on kuvitellut. Vasta tällä viikolla olen jotenkin antanut itseni sisäistää, että elämä voi silti jatkua. En voi jäädä tähän ajatukseen kiinni, että mitä voisi nyt olla. Vaan minun on vain sitkeästi yritettävä rakentaa elämää siltä pohjalta mitä nyt on. Vasta saamani työpaikan myötä, olen yrittänyt taas luottaa tulevaan ja uskoa, että kaikki järjestyy kyllä, ajallaan. Ajattelin viimein, että Autumnharmony, et voi lakata kokonaan elämästä. (No, täytyy kyllä myöntää että lähes heti syyllisyys iski, että hyi hyi, huono äiti! Nytkö jo voit kuvitella jatkavasi elämää ja suunnitella uutta!)

Eräs ihminen sanoi tässä taannoin minulle, että ajattele, jos joku sanoisi tänään sinulle, että ensi vuonna olet raskaana ja kaikki menee hyvin tai että muutaman vuoden päästä teillä on jo monta lasta, et varmasti tuntisi olevasi "epätoivoinen" tässä hetkessä. Voi kunpa joku oikeasti tulisikin ja sanoisi 100% varmuudella, että kaikki menisi vielä hyvin. Että jonain päivänä varmasti meilekin oma pieni kotiin saadaan. Voisinkohan jostain saada kristallipallon jolla näkisi tulevaisuuteen? Koska tuskaisinta tästä elämästä tosiaan tekee tälle hetkellä juuri se, että mitään varmuutta mistään ei ole. Kukaan kun ei voi luvata, että meille vielä eläväinen saadaan tai ylipäätään annetaan edes uutta mahdollisuutta yrittää...

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Kiitollisuus

Facebookissa kiersi jossain vaiheessa haaste, jossa piti kertoa joka päivä muutama asia, mistä on kiitollinen elämässään tai sinä kyseisenä päivänä. Tänä vuonna kun elämä on potkinut päähän teräskärkisillä monoilla ja on vaikea ollut muistaa niitä elämän hyviä asioita ja huonot tuppaavat olemaan päällimmäisenä mielessä, ajattelin minäkin konkreettisesti listata ylös asioita joista olen kiitollinen. Ehkä ne hyvätkin asiat näin pääsisivät ajatuksissa pinnalle. Asiat tulevat listaan täysin tajunnanvirtana, enkä laita niitä niinkään tärkeysjärjestyksessä.

Aviomieheni. Ilman häntä en varmastikaan olisi enää tässä. Hän on tukeni ja turvani. Viimeksi eilen töissä puhuessani hänestä tajusin, miten ihanan miehen olen elämääni löytänyt. Hän arvostaa minua sellaisena kuin olen. Rakastaa minua, vaikka en ole täydellinen. ♡ en voisi kuvitella elämää ilman häntä.

Ystävät. Minulla on paljon ihania ystäviä. Heidän kanssaan voi nauraa ja itkeä. Vitsailla tai puhua vakavia. He eivät ole hylänneet minua vaikeina aikoina, toivottavasti itse olen osannut olla heille apuna silloin kun he ovat sitä tarvinneet.

Perhe. Tarvitseeko tähän juuri mitään sanoa. Vaikka elämässä tapahtuu ja on tapahtunut kaikenlaista, perhe pysyy. Tuntuu, että tämä vuosi on sitonut meitä jälleen yhteen, kun se olisi voinut repiä kuilua isommaksi.

Oma koti. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että meillä on oma yhteinen koti. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että olen todella tullut kotiin. Ei enää mitään opiskelija-asuntoa tai väliaikaisratkaisua. Taulut ovat viimein seinillä. Se voi kuulostaa pieneltä asialta, mutta iso ilon aihe minulle. Tämä on KOTI ♡

Oma lemmikki. Kissani on minulle todella tärkeä. Viime yönä näin unta, että jouduin siitä luopumaan ja heräsin kauheaan ajatukseen, että onko se totta. Onneksi ei. Sitä ei uskoisi miten paljon tuollainen pieni karvapallo tuo iloa elämään. On kiva seurata sen leikkimistä ja ihana kun se tulee aamuisin nukkumaan viereen.

Terveys. Terveyttäkin osaa arvostaa enemmän, kun se on vaakalaudalla. Kevät ja kesä ravisutti niin henkistä kuin fyysistäkin kuntoa ja terveyttä. Joten on kiva tuntea olevansa taas paremmassa kunnossa. Jaksan taas ulkoilla ja touhuta asioita jotka ovat minulle tärkeitä. Vaikka toki on edelleen päiviä kun mikään ei innosta.

Työ. Olen saanut mieluisen työpaikan. Vaikka se onkin vain määräiakainen, on se parempi kuin ei mitään. Töihin mennessä jännä tunne siitä, että juuri näin tämän piti nyt mennä ja juuri tämä työ minun piti nyt saada on vain voimistunut työnantajan ensikohtaamisen jälkeen.

Olen elossa. Kesä ja sairaalareissut saivat ajattelemaan, että myös minulle olisi voinut käydä huonosti. Olisin voinut kuolla yleismyrkytykseen tai anafylaktiseen shokkiin. En ikinä unohda sitä tunnetta, kun happinaamari kasvoilla ja tuskissani makasin sairaalan sängyllä ja tunsin kuinka tajunta hämärtyi. En täysin siinä hetkessä tajunnut asian vakavuutta, joten ajatus on nyt jälkikäteen vasta iskenyt tajuntaan. Kaikki olisi voinut olla ohi.

Tässä vain joitakin mitä päällimmäisenä tuli mieleeni. Olen niin paljosta kiitollinen ja on paljon syytä olla onnellinen. Sitä vain on välillä niin vaikea muistaa. Kun kaikki tuntuu taas turhalta ja epätoivoiselta, palaan tähän postakseeni ja muistutan itseäni tästä, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin. Olen kuitenkin vielä tässä ja minulla on ihmisiä ympärillä jotka välittävät. Niin kauan kuin olen olemassa, voi tulevaisuus tuoda mukanaan hyviäkin asioita.