Muutto ja muutama muu

Tahaton blogitauko tuli näköjään pidettyä. Syynä lähinnä jo aiemmin mainitsemani muutto. Tämä perhe nimittäin muutti kimpsunsa ja kampsunsa kesäkuussa omakotitaloon! Ja ai että ollaan tykätty! Tiitu nauttii kun on tilaa ja omassa pihassa saa juoksennella ilman, että koko ajan tarvitsee jonkun olla kuin varjo kannoilla. Nyt on oma hiekkalaatikko, kiikku ja pihalle on nousemassa myös leikkimökki. Sen ostimme isommalla porukalla neidin 2v lahjaksi. Voitteko kuvitella! Meillä on täällä jo 2-vuotias omatoiminen ja niin tomera emännänalku, että vanhempia jo välillä hirvittää, mitä se teini-ikä sitten on :D noh, ehkä nämä uhmat nyt katsotaan ensin...

Viimein saimme heinäkuussa tietää myös tutkimustuloksia ja "diagnoosina" lääkärin suoraan ja suomeksi toteama se kuuluisa paska tuuri. Mitään selittävää keskenmenoille ei löytynyt. Toisaalta huojentavaa, toisaalta kamalaa. Kun ei ole mitään mitä korjata. Nyt on oljenkortena hormonihoidot ja käytössä Lugesteron. Katsotaan, mitä tämä tuo tullessaan. Toivottavasti sen kovasti kaivatun plussan ja sen myötä pienen perheenlisän. Usko on kyllä itsellä jo mennyt, mutta toivo yrittää elää.

Jännittää vain tunkea hormoneja tähän hormonivaihteluille herkkään kroppaan. Toistaiseksi ei mitään yleisiä haittavaikutuksia kummempaa, mutta saa nähdä kuinka paljon oireet kertaantuu, jos monta kiertoa joutuu käyttämään. Saas nähdä.

Onko teillä siellä ruudun takana kokemusta lugeista? Olisi kiva kuulla kokemuksia.

"Will someone else take my place"

Lily Allen - Take my place

Tämän kappaleen myötä olen palannut taas niihin kolmen vuoden takaisiin tunnelmiin. Tämän päiväinen lämmin ja kostea ilma sai ajatukset palaamaan ajassa takaisin. Myös kolme vuotta sitten ilma oli tavanomaista kuumempi kuin toukokuussa yleensä ja yöllä jopa ukkosti. Äskenkin satoi ravakasti vettä, vain se ukonilma puuttui.. Taivas itki kanssani jälleen. Hyvää syntymäpäivää sinne pilvien päälle rakas enkelini.

Muutenkin tuntuu kuten edellisessä postauksessanikin kuvailin, että takapakkia suremisessa on otettu ja reippaasti. Liekö syynä hormoonit, viimeisimmät keskenmenot vaiko se, että nyt on ollut taas vain "aikaa" miettiä. Ehkä suruprosessi jollain tapaa jäi kesken, kun aloin odottaa Tiitua ja huoli siirtyi hänen hyvinvointiinsa. Nyt kun hän on jo isompi ja elämä on niin sanotusti asettunut uomiinsa, on suru aika ajoin taas puskenut pintaan. Mutta tätä aaltoliikettä tämän kai sitten on tarkoitus olla..?

Taantumia ja takaisin pintaan

Vappu oli ja meni. Sen mukana tuli nähtyä ihan liian monta "vappupalloa" Instagramissa, Facebookissa ja livenä. Huomasin taas niiden samojen vanhojen tunteiden nousevan esiin piiloistaan, jotka olivat vallalla vuonna 2014. Kateus. Suru. Elämän epäreiluus. Ihan tuntemattomien vauvamahahehkutukset saivat kyynelien partaalle ja armottoman ketutuksen päälle. Luulin jo päässeeni näistä katkeruuden tunteista, mutta niin ne vaan hyökkäsivät taas takavasemmalta ja pyyhkivät ylitse hyökyaallon lailla.

Olen niin vihainen omalle keholleni. Välillä tuntuu, että pitäisikö ihan nipistää itseään todetakseen, että jep ei ole vieläkään unta tämä.. Jotenkin on iskenyt tajuntaan, mikä outolintu sitä omassa lähipiirissä oikeasti onkaan. Lähes kaikilla jotka ovat raskaaksi tulleet, on yhtä monta lasta kuin raskauksia on ollut. Itsellä kun luku on 5 raskautta ja yksi elävä lapsi. Ja eniten edelleen meinaa katkeruuden tunteita nostaa pintaan on se, että moni ystävä joka on lasten teon aloittanut paljon meidän jälkeen, on jo "lapsensa tehnyt". Mutta kai nämä tunteet on taas kertaalleen käytävä läpi, jotta pääsee eteenpäin.

Joku minulta kysyikin, että miten jaksan tämän kaiken. En varmaan jaksaisikaan, ellei minulla olisi miestäni eikä meidän ihanaa Tiitua. Ilman heitä makaisin varmasti kaikki päivät sängyssä peiton alla kiroten paskaa maailmaa ja kohtaloa. Elämä on epäoikeudenmukainen, siinä nyt ei ole mitään uutta. Toisille vain jaetaan kortit vähän huonommalla kädellä ja itse taisin olla väärässä jonossa kun onnea tällä elämänalueella jaettiin.

Viime päivät tosin ovat saaneet ajattelemaan, että voisihan asiat olla huonomminkin. Meillä menee "huonosti" tällä osa-alueella, jollakin saattaa elämä muuten olla päivittäistä taistelua jaksaa selviytyä päivästä toiseen. Puolison sairaus saattaa kuormittaa arkea tai töissä menee huonosti, you name it. Asiat ovat suhteellisia, siitä nyt ei tarvitse minun alkaa luennoimaan. On välillä vain niin pelottavan helppoa jäädä niihin katkeruuden ja miksiainamullekäynäin-tunteisiin roikkumaan. Helpompi valittaa, kuin keskittyä niihin hyviin asioihin mitä elämältä on jo saanut. Siksi yritänkin työstää näitä epäonnistumisen ja katkeruuden tunteita, jotta ne väistyisivät taas pian taka-alalle. Päivisin ei aikaa ole jäädä märehtimään, illat ovat asia erikseen. Mutta pikkuhiljaa taas kohti eheämpää minää... Turhauttavaa vaan aloittaa tämä palasien liimaus uudelleen ja uudelleen. Mitä jos joku päivä lohkeamat ovat liian suuria, säröt heikentäneet perustuksia ja liima ei vain enää pidäkään? Toivottavasti sitä päivää en tule näkemään.

Nämä viimeisimmät keskenmenot ovat saaaneet entistäkin enemmän elämään tässä hetkessä. Tiskikoneen täyttö, pyykin ripustus tai imurointi on saanut jäädä tuonnemmaksi silloin kun pienet kädet ojentuvat kohti ja pieni ääni sanoo "äiti". Kun ne pienet kädet kantavat kirjaa kutsuen lukuhetkeen. Tottahan arki pyörii ja hommat hoituvat, mutta ajallaan. Päätin myös, että aioin laittaa kiertoon myös osan Tiitun vanhoista vaatteista ja tavaroista. Luovun hiljalleen sitten kun-ajattelusta ja siirryn haaveilussa takaisin sille jos ja ehkä asemalle. En jemmaa vaatteita kun niille ei välttämättä enää käyttäjää tule. Ostetaan sitten taas puuttuvia jos tarvetta tulee. Toki ihan kaikesta en luovu, sen aika on kun kaikki kivet on käännettynä ja kaikki on lopullista. Siihen asti kaikki on mahdollista.

Pyörät pyörimään

Eilen kävin varmuudeksi ultrassa vielä toteamassa, että kohtu oli tyhjentynyt lähes täysin. En kestänyt ajatusta, että siellä jotain isompia rippeitä vielä on, josta seuraisi pahimmassa tapauksessa taas tulehdus. Onneksi en joutunut hirveästi tappelemaan päästäkseni käynnille, vaikka aika vastenhakoinen hoitaja siellä puhelimen toisessa päässä vastassa olikin. Maanantaina hän vielä oli sitä mieltä, "että sähän oot jo näihin tottunut" että näin ollen vastaanotolle ei olisi mitään tarvetta.. Vähän särähti korvaan tämä "tottunut", ihan kuin tämä olisi ihan piece of cake..

Keskustelin lääkärin kanssa meidän yrityshistoriasta ja keskenmenoista. Hän oli sitä mieltä, että ehdottomasti lähdetään nyt tutkimaan. Olihan kyseessä tosiaan viides keskenmeno ja toinen puolen vuoden sisään. Nyt sitten lähdetään liikkeelle verikokeilla, minusta ja miehestä tutkitaan kromosonit. Minulle varataan myös aika hysteroskopiaan, eli kohtuni tähystetään. Jos näistä ei löydy vastauksia, kokeillaan josko keltarauhashormonihoidolla saataisiin pieni pysymään kyydissä. Toisaalta helpottavaa päästä tutkimuksiin, mutta toisaalta pelottaa ihan vietävästi, mitä vielä niiden myötä selviääkään.

Sainpahan tällä käynnillä kuulla myös sen, että kohtuni on ilmeisesti herttamainen. Näkyvillä oli selvästi osittainen väliseinä. Ihmettelen vain suuresti miten tätä ei ole voitu ennemmin huomata?! En edes jaksa laskea kuinka monta kertaa minut on tutkittu, eikä kukaan ole tästä koskaan sanallakaan maininnut. Ei edes sektion yhteydessä ole tästä mainittu, ei minulle kyllä tosin ole annettu itse leikkauksesta epikriisiä, joten en voi varmasti tietää onko sinne mitä kirjoitettu. Tämänhän ei siis pitäisi vaikuttaa kuulemma mihinkään, mutta pika googlettelulla ja aiemmin mitä olen sattunut aiheesta lukemaan, voi se suurentaa riskiä keskenmenoihin.

Luulen, että tämän viimeisimmän menetyksen ja näiden tutkimusten myötä blogi hieman taas aktivoituu.. Pakko saada purkaa ajatuksiani jonnekin, sillä en haluaisi läheisiäni koko ajan tällä aiheella kuormittaa.

Sanaton

Vihainen. Surullinen. Turta.

Ei tule meille jouluvauvaa. Pieni ihmeenalkumme lähti tähtilapseksi muiden joukkoon.

Viides?

Nojaan töissä mopin varteen ja nyyhkin. Aamuinen ultra ei tuonut sitä mitä sinne menin hakemaan, varmuutta, luottoa. Tilalle tuli huoli ja murhe. Ei vielä näy sykettä, katsotaan viikon päästä uudestaan. Ei tää vaan voi mennä taas näin! Vessakäynnit ovat kuin painajaisia, mutta olen hereillä. Verta.. Sydän yrittää uskotella, ultraaminen vain ärsytti limakalvoja, järki huutaa tämän olevan lopun alkua. En enää tiedä mitä ajatella. Usko on koetuksella, päivittäin olen vähintään kertaalleen ollut valmis heittämään hanskat tiskiin, kunnes vuodon taas vähennyttyä toivo yrittää uida pinnalle.

Jotkut vaan vuotaa ja silti raskaus jatkuu normaalisti. Kuultu niiiin monet kerrat, että ihan teki mieli naurahtaa lääkärille, että ihanko totta? Mihinkähän suuntaan vaaka tällä kertaa kallistuu, oliskos tohtorilla kristallipalloa, molemmat vaihtoehdot kun on tullut jo koettua. Jälleen ollaan jännityksen ja tunteiden sekamelskan keskellä. Onko kehoni aloittanut viidennen keskenmenoni vai tuleeko meille jouluvauva?

Tämä blogi alkoi keskenmeno blogina ja semmoisena se taitaa saada aina vaan jatkoa.. 

Kohti kevättä - kohti uutta

Hei vaan täältä ruudun toiselta puolelta! Nykyään ei tunnu aika millään riittävän tämän blogin päivittämiseen, näinköhän siellä enää kukaan edes kehtaa käydä kurkkimassa, josko uutta kirjoitusta olisi ilmaantunut.. Mutta nyt ajattelin tulla hieman kertoilemaan meidän kuulumisia pitkästä aikaa. Olisi kiva kuulla myös mitä teille, jotka olette käyneet ajoittain kommentoimassa kuuluu? Pistäkäähän viestiä tulemaan mikäli näette tämän :)

Mistähän nyt lähtisin liikkeelle? Todetaan nyt vaikka alkuun, että uutta raskautta viimeisimmän keskenmenon jälkeen ei ole näkynyt eikä kuulunut ja alkaa usko taas koko hommaan mennä. Vaikka kuinka mennään tjottailu meiningillä, kyllä ne menkat vaan aina mielen matalaksi vetää. Mutta pitkään ei ennätä murehtimaan, sillä meidän ihana Tiitulainen kyllä pitää huolen, että liikkeessä pysytään ja touhua riittää.

Kuten taisin viimeisimmässä postauksessani jo puhella, tutkimuksiin keskenmenojen takia tosiaan hakeuduin viime vuoden lopulla. Liikkeelle lähdettiin ihan perus verikokeista ja ensimmäiset kokeet osoittivat pieniä viitteitä kilpirauhasen vajaatoimintaan. Vaan eipä siitä tainnut selitystä tulla, sillä kontrollikokeet olivat jo taas sitten viiterajoissa. Uudet kokeet otetaan loppuvuodesta, sen tiuhempaa seurantaa asian tiimoilta ei kuulemma ole syytä pitää. Sain lähetteen myös hyytymistekijäverikokeisiin, ja niissä jo kävinkin viime kuussa, mutta tuloksia en ole vielä saanut. Niissä kuulemma kestää se noin kuukausi, joten saa nähdä milloin niistä tietoa saan. Vähän jännittää, löytyisikö sieltä suunnalta selitystä? Vai onko vain todella niin käsittämättömän huonoa tuuria meillä tällä saralla. Who knows..

Muutoksen tuuletkin puhaltelevat, sillä olen palaamassa osa-aikaisesti töihin ensi kuussa. Toisaalta olo on haikea, kun se tarkoittaa Tiitun päivähoitoon laittoa, mutta uskon että neiti pärjää. Itsestäni en menisi niin vannomaan :D Sen verran touhukas ja tomera reilu 1,5v meillä kyllä asustaa, että uskon hänen olevan vain innoissaan kun pääsee kolmena päivänä viikossa touhottamaan ikätovereidensa kanssa. Toivon, että hoidon aloitus sujuisi hyvin ja Tiitumme tottuu uuteen arkirytmiimme. En ehkä olisi vielä muuten edes harkinnut töihin paluuta, mutta kun aukesi mahdollisuus päästä samaan paikkaan jossa olin ennen Tiitun syntymää, alkoi päässä pyöriä entäs jos. Ja kun työnantajakin minua niin kaipaili takaisin, laskeskeltiin ja mietittiin miehen kanssa iltana muutamana töihin paluun kannattavuutta ja niin minä sitten päätin aloittaa pehmeän laskun takaisin työelämään.

Eikä ne muutamat lisäroposet tähän talouteen ole kyllä yhtään haitallisia, sillä me ollaan ostamassa omakotitaloa :) ja muuttokin olisi jo näillä näkymin kesän alussa. Ihanaa saada lisätilaa ja Tiitulle oma huone! Pinterest on ollut iltaisin kovassa käytössä ja sieltä on jo tullut bongailtua kaikkia ihania ideoita uuteen kotiin. Uusi koti sijaitsee vähän kauempana kaupungin keskustasta, joten tilaa on myös pihamaalla touhuamiseen. Sinnekin on jo suunniteltuna keinua ja hiekkalaatikkoa ynnä muuta mukavaa meidän pienelle hurrikaanille. Toteuttamaan kun vain vielä pääsisi! Vaan äkkiähän tämä aika menee ja kohta huomataan taas elävämme muuttolaatikoiden keskellä :D

Kevään ja tulevan kesän lähestyminen saa taas mieleen nousemaan  myös surumme vuosipäivän. Meidän Enkeli on ollut monesti iltaisin ja yksin ollessa mielessä ja välillä katkeruus on taas nostanut päätään. Miksi meille kävi niin? Tietyt asiat ja kohtaamiset sekä tietyt puheenaiheet vain ovat viime aikoina saaneet mietteet palaamaan takaisin kohta kolmen(!?) vuoden takaisiin tunnelmiin. Voiko siitä todella olla jo kohta kolme vuotta? Edelleen ajoittain olo on kuin kaikki olisi tapahtunut vasta äsken.. Kuin vasta äsken olisin katsonut kuinka pieni arkku laskettiin maan kylmään syliin.. Mutta eteenpäin on menty vaikka sitä oli silloin vaikea uskoakaan, että elämä voisi edes jatkua. Niin vaan on päivät sekä kuukaudet vierineet ja vuodenajat vaihtuneet. Ikävän sävyt muuttuneet kaihoisaksi kaipaukseksi, kipu menetyksen terävästä tikarista hioutunut tylpemmäksi. Ja ihana pikkusisko, valontuojamme, kasvanut ja kehittynyt. Ja hän tulee jonain päivänä kuulemaan isosiskostaan kun on siihen valmis. Terkkuja sinne pilvien päälle, äiti rakastaa sinua.