Viimeiset pari vuotta on näin jälkikäteen ajateltuna mennyt hujauksessa. Vuosi 2014. Surun, ahdistuksen, loppumattomien kyynelien ja suuren ikävän vuosi. Vuosi, joka on päässäni edelleen täyttä suttua, harmaata massaa. Tuntuu, kuin ajan kulu olisi pysähtynyt. Että minä olisin pysähtynyt tuona kauheana toukokuun aamuna klo 05.10. Lakannut olemasta. Kuin koko elämäni olisi lakannut olemasta. Etten olisi vanhentunut päivääkään, tehnyt yhtään mitään muuta kuin surrut. Todellisuudessa hoidin työni, elin, hengitin. Kukaan asiakkaistani ei tiennyt mitä meille oli tapahtunut. Kukaan ei kadulla voinut arvata, että tein sisäistä kuolemaa. Ei kaupan kassa, ei bussikuski työmatkalla. Ei vaikka joka soluni huusi elämän vääryyttä, loputonta ikävää.
Kuin vaivihkaa siirryttiin vuoteen 2015. Vuoteen, joka oli raskas erilaisista syistä. Menetyksen kipeä muisto, vuosipäivät. Uuden raskauden, uuden pienen menettämisen pelko. Kahden viime vuoden ajan olen pelännyt paljon. Niin paljon, ettei voi yhdellä päällä ymmärtää. Pelännyt menettämistä, kuolemaa, epäonnistumista.
Vasta tänään jotenkin konkretisoitui se, että oikeasti en ole uskaltanut elää ilman pelkoa lähes kahteen vuoteen. En ajatella ajan kulua. Vasta kun ääneen tänään sanoin, että yli vuosi sitten muutimme uuteen kaupunkiin, se iski tajuntaan. Yli vuosi! Mihin hävisi viime vuosi? Sinne pelon ja orastavan toivon sairaaseen hippaleikkiin? Siihen kun päivä päivältä, aamu ja ilta kerrallaan yritti selvitä siihen hetkeen, että saisi vihdoin oman pienen syliin. Ja vihdoin siitä tulikin totta.
Vuosi 2015. Vuosi, jolloin saimme viimein rakkaan tyttären syliimme. Mutta pelot pitivät edelleen otteessaan. Kun raskausajan pelot väistyivät, alkoi pelko kätkytkuolemasta, pelko hänenkin menettämisestään. Jotenkin tämä aika tytön syntymän jälkeen on mennyt jollain tavalla omassa kuplassani. Että vasta viime viikkoina olen herännyt siihen, että meillä oikeasti on kohta jo puolivuotias ihana pieni tytär. Kun katson tuota pientä ihmettä, sydämeni on pakahtua rakkaudesta. Halusta suojella kaikelta pahalta.
Tajusin, että en uskaltanut nauttia raskausajasta. En uskaltanut ajatella, että vauva syliin saadaan kuin millisekunnin ajan kerrallaan. Ja kohta taas soimasin itseäni, että olin uskaltanut edes sen hetken luottaa tulevaan. Ja monesti kun annoin itselleni luvan hetken höllätä, tiukensi pelko taas kuristusotettaan ja säikytykset pakottivat nöyrtymään elämän koukeroiden edessä.
Nyt on siis jo vuosi 2016. Oikeasti. Aika on mennyt eteenpäin, vaikka en olekaan sitä ajatellut. Jälleen mennään kevättä, surun vuosipäivää kohti. Mutta tänä vuonna pikkusisko, valontuojamme, on muistuttamassa että elämä on todella mennyt eteenpäin. Ja tuonut mukanaan paljon mistä olla kiitollinen. Mutta yksi on edelleen poissa, vaan ei koskaan unohdettu.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste toivo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste toivo. Näytä kaikki tekstit
lauantai 16. tammikuuta 2016
tiistai 7. heinäkuuta 2015
Ajatusten sekametelisoppaa
Viime viikkoinen neuvolakäynti sai ajatukset taas todenteolla liikkeelle. Neuvolatäti tehdessään lähetettä sairaalaan, johon minulla olisi aikomus mennä synnyttämään, kysyi, että pelkäänkö synnytystä. Niin, pelkäänkö? En ehkä edelleenkään pelkää itse synnytystä, mutta pelkään rakkaan pienokaiseni puolesta. Olen jo kerran synnytyskivut kokenut, vaikka eihän viime kevään kokemus varmastikaan täysin sama ole kuin täysiaikaisen vauvan synnyttäminen. Mutta kyllä siinä esimakua sain, supistuksineen, kipuineen kaikkineen. Eniten minua pelottaa se, että en pysty kontrolloimaan itse mitenkään synnytyksen sujuvuutta. Pelkään, että vauvalle tulee synntyksen aikana jokin hätä ja minä en voi tehdä mitään häntä auttaakseni.
Keskustellessamme enemmän, hän lisäsi lähetteeseen kohdan huolestani koskien vauvamme hyvinvointia synnytyksen aikana ja pyysi erityistä huomaavaisuutta minua hoitavilta. Olin hyvilläni, että ilman pyytämättäkin hän kehoitti synnytyssairaalan henkilökuntaa ottamaan huomioon viime vuoden traumaattiset kokemukseni. Tuntui niin hyvälle, että hän oikeasti välittää ja ottaa tosissaan minut ja tuntemukseni. Toivottavasti sitten h-hetken koittaessa sairaalan päässä on vastassa empatiakykyinen kätilö. Yhtään myrkynniellyttä hapannaamaa en ehkä enää kestä.
Ajatukset ovatkin jo pikkuhiljaa alkaneet pyöriä sen asian ympärillä, että miten ja missä synntys mahtaa alkaa. Vahdin jo nyt jatkuvasti jokaista erilaista tuntemusta ja google (ah, tuo loppumattoman tiedon lähde, niin hyvässä kuin pahassa) on ollut ahkerassa käytössä. Vaikka tiedän, että jos pieni nyt jostain syystä päättäisi kiirehtiä maailmaan, olisi hänellä jo ihan hyvät mahdollisuudet selvitä, pelkään silti ennenaikaisuutta. En tarkkaan tiedä, mistä olen tuon pelon itseeni istuttanut ja miksi pidän niin todennäköisenä, että pieni tänne kiirehtisi. Ehkä se ennenaikanen vedenmeno viime vuonna kummittelee mielessä ja pelkään sen tapahtuva taas. Edelleen nousen sängystä öisille vessareisuille varoen ja kuulostellen hulahtaako mitään. Päivisin sohvalta/tuolilta/autosta noustessa sama juttu. Tarkkailen myös mahaani miltä se milloinkin näyttää. Onko se pienemmän näköinen kuin eilen? Etten vain vuoda lapsivettä huomaattani?
Voisi siis sanoa, että eniten huolehdin tällä hetkellä siitä, etten voi millään muotoa vaikuttaa masuvauvan vointiin kohdussa. (Lukuunottamatta ruokavaliota ynnä muut raskaudenaikan huomioon otettavat asiat) En näe, saako hän tarpeeksi ravinteita, toimiiko istukka oikein ja onko lapsivettä tarpeeksi. Voin vain seurailla pienen liikkeitä ja niistäkin saan paniikin aikaan, jos on mukamas liian hiljaista. Herään jopa öisin kuulostelemaan tuntuuko liikkeitä vai ei.
Vaikka olen jo ajoittain pystynytkin nauttimaan raskaana olosta nyt viime ajat, pelko siitä, että jotain pahaa voi edelleen tapahtua ei jätä rauhaan. Mutta sitten yritän tolkuttaa itselleni, että kaikki on ollut koko raskauden ajan hyvin pienellä. Huolta ja hätää on ollut vuotojen takia, mutta tarkistuksissa hätää pienellä ei ole ollut kertaakaan. Ehkäpä kaikki taas pyörii mielessä senkin takia, kun viimeisimmästä ultrasta on taas aikaa. Onneksi ensi viikolla päätään taas vilkaisemaan pienen vointia. Pidempää väliä ei kyllä tämä pää kestäisikään ja yksityiselle olisin ajan tilannut jo ollen tietäisi tuon seurantaultran olevan jo viikon päästä.
Toisaalta en edelleenkään voi uskoa, että tänne asti ollaan päästy. Mutta pakko kai se on nyt uskoa ja alkaa todenteolla touhuamaan kotia valmiiksi pientä varten. Kohta kehitän tietysti stressin siitä, että hankintoja vielä uupuu ja kaikki hankitut tavaratkin ovat vielä pitkin pitäjiä.. Milloinhan uskaltaisin turvakaukalon vanhempieni luota säilytyksestä kotiin asti tuoda...?
Toisaalta olo on, että kaikki pitää saada valmiiksi nyt ja heti, mutta jokin vielä jarruttaa. Sentään sain viimein silitettyä ja viikattua äitiyspakkauksen vaatteet lipastoon. Niitä laitellessakin vielä mietin, että ihanko totta tänä vuonna ja melko piankin saisin oman pienen ihanan vauvani niihin pukea?
Keskustellessamme enemmän, hän lisäsi lähetteeseen kohdan huolestani koskien vauvamme hyvinvointia synnytyksen aikana ja pyysi erityistä huomaavaisuutta minua hoitavilta. Olin hyvilläni, että ilman pyytämättäkin hän kehoitti synnytyssairaalan henkilökuntaa ottamaan huomioon viime vuoden traumaattiset kokemukseni. Tuntui niin hyvälle, että hän oikeasti välittää ja ottaa tosissaan minut ja tuntemukseni. Toivottavasti sitten h-hetken koittaessa sairaalan päässä on vastassa empatiakykyinen kätilö. Yhtään myrkynniellyttä hapannaamaa en ehkä enää kestä.
Ajatukset ovatkin jo pikkuhiljaa alkaneet pyöriä sen asian ympärillä, että miten ja missä synntys mahtaa alkaa. Vahdin jo nyt jatkuvasti jokaista erilaista tuntemusta ja google (ah, tuo loppumattoman tiedon lähde, niin hyvässä kuin pahassa) on ollut ahkerassa käytössä. Vaikka tiedän, että jos pieni nyt jostain syystä päättäisi kiirehtiä maailmaan, olisi hänellä jo ihan hyvät mahdollisuudet selvitä, pelkään silti ennenaikaisuutta. En tarkkaan tiedä, mistä olen tuon pelon itseeni istuttanut ja miksi pidän niin todennäköisenä, että pieni tänne kiirehtisi. Ehkä se ennenaikanen vedenmeno viime vuonna kummittelee mielessä ja pelkään sen tapahtuva taas. Edelleen nousen sängystä öisille vessareisuille varoen ja kuulostellen hulahtaako mitään. Päivisin sohvalta/tuolilta/autosta noustessa sama juttu. Tarkkailen myös mahaani miltä se milloinkin näyttää. Onko se pienemmän näköinen kuin eilen? Etten vain vuoda lapsivettä huomaattani?
Voisi siis sanoa, että eniten huolehdin tällä hetkellä siitä, etten voi millään muotoa vaikuttaa masuvauvan vointiin kohdussa. (Lukuunottamatta ruokavaliota ynnä muut raskaudenaikan huomioon otettavat asiat) En näe, saako hän tarpeeksi ravinteita, toimiiko istukka oikein ja onko lapsivettä tarpeeksi. Voin vain seurailla pienen liikkeitä ja niistäkin saan paniikin aikaan, jos on mukamas liian hiljaista. Herään jopa öisin kuulostelemaan tuntuuko liikkeitä vai ei.
Vaikka olen jo ajoittain pystynytkin nauttimaan raskaana olosta nyt viime ajat, pelko siitä, että jotain pahaa voi edelleen tapahtua ei jätä rauhaan. Mutta sitten yritän tolkuttaa itselleni, että kaikki on ollut koko raskauden ajan hyvin pienellä. Huolta ja hätää on ollut vuotojen takia, mutta tarkistuksissa hätää pienellä ei ole ollut kertaakaan. Ehkäpä kaikki taas pyörii mielessä senkin takia, kun viimeisimmästä ultrasta on taas aikaa. Onneksi ensi viikolla päätään taas vilkaisemaan pienen vointia. Pidempää väliä ei kyllä tämä pää kestäisikään ja yksityiselle olisin ajan tilannut jo ollen tietäisi tuon seurantaultran olevan jo viikon päästä.
Toisaalta en edelleenkään voi uskoa, että tänne asti ollaan päästy. Mutta pakko kai se on nyt uskoa ja alkaa todenteolla touhuamaan kotia valmiiksi pientä varten. Kohta kehitän tietysti stressin siitä, että hankintoja vielä uupuu ja kaikki hankitut tavaratkin ovat vielä pitkin pitäjiä.. Milloinhan uskaltaisin turvakaukalon vanhempieni luota säilytyksestä kotiin asti tuoda...?
Toisaalta olo on, että kaikki pitää saada valmiiksi nyt ja heti, mutta jokin vielä jarruttaa. Sentään sain viimein silitettyä ja viikattua äitiyspakkauksen vaatteet lipastoon. Niitä laitellessakin vielä mietin, että ihanko totta tänä vuonna ja melko piankin saisin oman pienen ihanan vauvani niihin pukea?
keskiviikko 8. huhtikuuta 2015
Elämä kuljettaa
Tapahtui 1.1.2015 n. klo 02.30
En uskalla katsoa. Pyydän miestäni katsomaan ensin. Vakava ilme. Mitä, eikö? Mies lukee ohjetta otsa kurtussa. Katson itsekin. Katson hämmentyneenä miestäni, joka viimein sanoo: "Eipä tuo enää vahvempi voisi olla." Oltiin kumpikin ensin tuijotettu väärää viivaa! (Sen siitä saa kun ostaa erilaisen testin kuin ennen) En voi uskoa tätä todeksi! Mutta totta se on! R-A-S-K-A-A-N-A! Aamulla oli vielä pakko tehdä viikkonäyttöinen testi. Ja positiivinenhan sekin oli. Ei hullumpi alku uudelle vuodelle!
Kummallista kyllä, en ollut yhtään niin paniikissa kuin silloin sain viimeksi positiivisen tuloksen vajaa vuosi sitten. Olo oli rauhallinen ja ajatus vain, että tottakai tämä menee nyt hyvin. Ei ole muuta mahdollisuutta. Vaikka eihän se huoli mihinkään häviä ja menneisyyden haamut yrittävätkin häiritä tätä uutta positiivisen ajattelun opetteluani. Mutta tällä kertaa toivon, uskon ja pidän sormet ristissä. Tänä vuonna MEILLE TULEE VAUVA!
----
Onnen huumassa ja uuden positiivisen asenteen innoittamana kirjoitin tuon tekstin ollessani rv 5+6. Mutta kun on kyse minusta, onhan se nyt liikaa vaadittu että onnellisuus tulisi helpolla ja ilman huolia. Raskausviikolla 6+3 vuosin hieman verta. Ruskehtavaa, mutta kuitenkin. Paniikki iski ja seuraavana päivänä menin purkamaan tuntojani neuvolaan, jossa vuodatin kaiken. Tuona hetkenä palasin taas kevään 2014 tunnelmiin. Siihen huoleen, murheeseen ja paniikkiin. Ei kai taas käy näin?! Ahdinkoni huomattuaan ihana neuvolatäti laittoi minulle lähetteen alkuraskauden ultraan, jonne pääsinkin jo samana päivänä. Luulin, että käynti parantaisi oloani ja saisi huoleni väistymään. Mutta päinvastoin. Lääkäri tutkaili hiljaa näkemäänsä ja sanoi, että kyllähän täällä jotain näkyy... Mutta itsekin näin, ettei siellä näkynyt sitä mitä odotin. Ei sykettä. Tuntui, että romahdin siinä hetkessä täysin. Mutta lääkäri yritti vielä sanoa, että ei pidä huolestua. Otetaan verikokeet ja katsotaan, onko hcg-arvot nousseet normaalisti. Jouduin odottamaan tuloksia viikonlopun yli ja ne olivat pisimmät kaksi vuorokautta vähään aikaan. Onneksi arvo oli kuitenkin noussut hienosti (yli 70 000) ja sain uuden ajan verikokeisiin ja ultraan parin viikon päähän. Vaikka kuinka oireiden (aivan jäätävä ympärivuorokautinen pahoinvointi) ja hcg-arvojen perusteella yritin luottaa, että kaikki on hyvin, pelko ja huoli oli läsnä koko kahden viikon ajan.
Edellinen yö ennen uusintaultraa meni pyöriessä ja huonosti nukkuessa. Onneksi mies oli vapaalla ja pääsi mukaani. Ensin lääkäri kertoi uudet hcg-arvot. "240 000, että ihan kunnon lukemat on." Vaikka arvo oli noin korkea ja valoi jo uskoa kaiken olevan kunnossa, tärisin astellessani ultrattavaksi ja pelkäsin katsoa ruudulle. Mutta sitten kun uskalsin katsoa näin maailman ihanimman näyn! Siellä se pieni oli, vastasi viikkoja ja sydän sykki! Aloin itkeä onnesta ja puristin miehen kättä. Meidän rakas pieni ♡
Mutta vuodot jatkuivat edelleen. Välillä oli päiviä, ettei mitään ja sitten taas oli. Epätietoisuus ja pelko ei jättänyt rauhaan. Sitten koitti nt-ultra, jota jännitin ihan tajuttomasti. Mies ei päässyt mukaan ja pelkäsin niin, ettei sykettä enää olisikaan. Mutta onneksi pelkoni oli turha. Siellä pieni ihana vauvamme heilutteli pieniä käsiään ja teki kuperkeikkoja. Kaikki kunnossa ♡ Mittaukset tehtyään ja ultrausta lopetellakseen, lääkäri käänsi vielä anturia kertaalleen ja katsoi minuun. "Tiedätkös mikä tämä on?" Sydän jätti muutaman löynnin välistä. "Sinä olet odottanut kaksosia.. Toisen kasvu vain on valitettavasti pysähtynyt joskus rv 7-8 paikkeilla.. Siitä ne sinun vuodotkin todennäköisesti johtuu. Eikös sinulle ole tästä mitään puhuttu?" Ei oltu ei. Itsekin kyllä varhaisultrassa rv9 katselin ja kummastelin tyhjältä näyttävää, ylimääräistä pussukkaa joka eläväisen rinnalla näkyi, mutten alkanut siinä sitten kyselemään enempää kun olin vain niin onnellinen nähdessäni elämää sisälläni. (Ja ajattelin, että no niin, kohtuni koettua kovia se on kehittyänyt ylimääräisen "onkalon") Nyt jälkikäteen ajateltuna on loogista, miksi näin sen pussin ja oireeni olivat niin vahvat ja hcg-arvoni niin korkeat. Ja miksi tunne kahdesta pienestä oli niin voimakas jo heti alusta asti. Miehellenikin puolitosissaan vitsailin, että siellä ne kaksoset köllöttää. Kaksoset. Olen odottanut kaksosia. Vaikka toisaalta olen surullinen, ettei toinen pienistä jaksanut jatkaa kasvuaan, olen iloinen ja kiitollinen tästä toisesta. Ja selvisipä syy ajoittaiseen vuoteluunkin siinä samalla.
Tässä siis syy aika laiskaan postaustahtiini. Ekat 13 viikkoa olin niin kauhean pahoivoiva, ettei bloggaaminen paljon edes houkutellutkaan. Keskittyi vaan olemaan oksentamatta, huonoin menestyksin. Ja muutenkin on ajatukset pyörineet niin tämän uuden raskauden ympärillä ja kun en siitä uskaltanut ennen tätä edes kirjoittaa, on tahti ollut hidasta. Tällä hetkellä eletään rv 18+0 ja ajattelin siis viimein astua ulos "raskauskaapistani" Olen niin onnellinen. Kiitollinen. Ja varmasti jonkin verran nyt myös raskauskuulumisia tänne kirjoittelen. Olen myös peloissani ja jännittynyt. Johtuen juurikin siitä, että ajankohta jolloin kaikki viimeksi kääntyi elämässä nurin lähestyy.. Edelleenkään en pidä itsestään selvyytenä, että pienokainen kotiin asti saadaan. Mutta rakastan niin jo tätä pientä ihmettämme, että ajatus menetyksestä salpaa hengityksen. Toivon niin kovin, että pikkusisarus Enkelillemme kotiin asti saadaan ♡
---
Olen tätä tekstiä nyt kirjoitellut pitkin raskautta. Tuon viimeisen kappaleen kirjoitin sunnuntaina kun lähes neljä viikkoa oli ennättänyt sujua "normaalisti"(=ilman vuotoa) ja olin jo lähellä painaa julkaise-nappia. Tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Mitä jos pilaan kaiken tällä julkaisulla? Jätin julkaisematta tekstin silloin ja nousin mennäkseni vessaan. Ja pyyhkiessä paperiin tuli verta. Kirkasta verta. EI. Eikai tämä helvetti alkaisi taas alusta? Kiitos pääsiäispyhien, kunnon tutkimuksiin pääsin vasta eilen. Mitään selitystä ei vuodolle löytynyt. Pieni voi hyvin, kaikki näytti normaalilta. Mutta pelko ja ahdistus, että tämäkin onni meiltä viedään, se tuli nyt lopullisesti jäädäkseen. Vuodot on tällä hetkellä jonkin verran rauhoittuneet, mutta eivät loppuneet. Rentoudun ehkä sitten jos/kun tämä pieni ensimmäisen kerran parkaisee. Mutta nyt uhmaan tätä universumia ja siis paljastan, että toistaiseksi täällä ollaan 19 viikolla raskaana.
En uskalla katsoa. Pyydän miestäni katsomaan ensin. Vakava ilme. Mitä, eikö? Mies lukee ohjetta otsa kurtussa. Katson itsekin. Katson hämmentyneenä miestäni, joka viimein sanoo: "Eipä tuo enää vahvempi voisi olla." Oltiin kumpikin ensin tuijotettu väärää viivaa! (Sen siitä saa kun ostaa erilaisen testin kuin ennen) En voi uskoa tätä todeksi! Mutta totta se on! R-A-S-K-A-A-N-A! Aamulla oli vielä pakko tehdä viikkonäyttöinen testi. Ja positiivinenhan sekin oli. Ei hullumpi alku uudelle vuodelle!
Kummallista kyllä, en ollut yhtään niin paniikissa kuin silloin sain viimeksi positiivisen tuloksen vajaa vuosi sitten. Olo oli rauhallinen ja ajatus vain, että tottakai tämä menee nyt hyvin. Ei ole muuta mahdollisuutta. Vaikka eihän se huoli mihinkään häviä ja menneisyyden haamut yrittävätkin häiritä tätä uutta positiivisen ajattelun opetteluani. Mutta tällä kertaa toivon, uskon ja pidän sormet ristissä. Tänä vuonna MEILLE TULEE VAUVA!
----
Onnen huumassa ja uuden positiivisen asenteen innoittamana kirjoitin tuon tekstin ollessani rv 5+6. Mutta kun on kyse minusta, onhan se nyt liikaa vaadittu että onnellisuus tulisi helpolla ja ilman huolia. Raskausviikolla 6+3 vuosin hieman verta. Ruskehtavaa, mutta kuitenkin. Paniikki iski ja seuraavana päivänä menin purkamaan tuntojani neuvolaan, jossa vuodatin kaiken. Tuona hetkenä palasin taas kevään 2014 tunnelmiin. Siihen huoleen, murheeseen ja paniikkiin. Ei kai taas käy näin?! Ahdinkoni huomattuaan ihana neuvolatäti laittoi minulle lähetteen alkuraskauden ultraan, jonne pääsinkin jo samana päivänä. Luulin, että käynti parantaisi oloani ja saisi huoleni väistymään. Mutta päinvastoin. Lääkäri tutkaili hiljaa näkemäänsä ja sanoi, että kyllähän täällä jotain näkyy... Mutta itsekin näin, ettei siellä näkynyt sitä mitä odotin. Ei sykettä. Tuntui, että romahdin siinä hetkessä täysin. Mutta lääkäri yritti vielä sanoa, että ei pidä huolestua. Otetaan verikokeet ja katsotaan, onko hcg-arvot nousseet normaalisti. Jouduin odottamaan tuloksia viikonlopun yli ja ne olivat pisimmät kaksi vuorokautta vähään aikaan. Onneksi arvo oli kuitenkin noussut hienosti (yli 70 000) ja sain uuden ajan verikokeisiin ja ultraan parin viikon päähän. Vaikka kuinka oireiden (aivan jäätävä ympärivuorokautinen pahoinvointi) ja hcg-arvojen perusteella yritin luottaa, että kaikki on hyvin, pelko ja huoli oli läsnä koko kahden viikon ajan.
Edellinen yö ennen uusintaultraa meni pyöriessä ja huonosti nukkuessa. Onneksi mies oli vapaalla ja pääsi mukaani. Ensin lääkäri kertoi uudet hcg-arvot. "240 000, että ihan kunnon lukemat on." Vaikka arvo oli noin korkea ja valoi jo uskoa kaiken olevan kunnossa, tärisin astellessani ultrattavaksi ja pelkäsin katsoa ruudulle. Mutta sitten kun uskalsin katsoa näin maailman ihanimman näyn! Siellä se pieni oli, vastasi viikkoja ja sydän sykki! Aloin itkeä onnesta ja puristin miehen kättä. Meidän rakas pieni ♡
Mutta vuodot jatkuivat edelleen. Välillä oli päiviä, ettei mitään ja sitten taas oli. Epätietoisuus ja pelko ei jättänyt rauhaan. Sitten koitti nt-ultra, jota jännitin ihan tajuttomasti. Mies ei päässyt mukaan ja pelkäsin niin, ettei sykettä enää olisikaan. Mutta onneksi pelkoni oli turha. Siellä pieni ihana vauvamme heilutteli pieniä käsiään ja teki kuperkeikkoja. Kaikki kunnossa ♡ Mittaukset tehtyään ja ultrausta lopetellakseen, lääkäri käänsi vielä anturia kertaalleen ja katsoi minuun. "Tiedätkös mikä tämä on?" Sydän jätti muutaman löynnin välistä. "Sinä olet odottanut kaksosia.. Toisen kasvu vain on valitettavasti pysähtynyt joskus rv 7-8 paikkeilla.. Siitä ne sinun vuodotkin todennäköisesti johtuu. Eikös sinulle ole tästä mitään puhuttu?" Ei oltu ei. Itsekin kyllä varhaisultrassa rv9 katselin ja kummastelin tyhjältä näyttävää, ylimääräistä pussukkaa joka eläväisen rinnalla näkyi, mutten alkanut siinä sitten kyselemään enempää kun olin vain niin onnellinen nähdessäni elämää sisälläni. (Ja ajattelin, että no niin, kohtuni koettua kovia se on kehittyänyt ylimääräisen "onkalon") Nyt jälkikäteen ajateltuna on loogista, miksi näin sen pussin ja oireeni olivat niin vahvat ja hcg-arvoni niin korkeat. Ja miksi tunne kahdesta pienestä oli niin voimakas jo heti alusta asti. Miehellenikin puolitosissaan vitsailin, että siellä ne kaksoset köllöttää. Kaksoset. Olen odottanut kaksosia. Vaikka toisaalta olen surullinen, ettei toinen pienistä jaksanut jatkaa kasvuaan, olen iloinen ja kiitollinen tästä toisesta. Ja selvisipä syy ajoittaiseen vuoteluunkin siinä samalla.
Tässä siis syy aika laiskaan postaustahtiini. Ekat 13 viikkoa olin niin kauhean pahoivoiva, ettei bloggaaminen paljon edes houkutellutkaan. Keskittyi vaan olemaan oksentamatta, huonoin menestyksin. Ja muutenkin on ajatukset pyörineet niin tämän uuden raskauden ympärillä ja kun en siitä uskaltanut ennen tätä edes kirjoittaa, on tahti ollut hidasta. Tällä hetkellä eletään rv 18+0 ja ajattelin siis viimein astua ulos "raskauskaapistani" Olen niin onnellinen. Kiitollinen. Ja varmasti jonkin verran nyt myös raskauskuulumisia tänne kirjoittelen. Olen myös peloissani ja jännittynyt. Johtuen juurikin siitä, että ajankohta jolloin kaikki viimeksi kääntyi elämässä nurin lähestyy.. Edelleenkään en pidä itsestään selvyytenä, että pienokainen kotiin asti saadaan. Mutta rakastan niin jo tätä pientä ihmettämme, että ajatus menetyksestä salpaa hengityksen. Toivon niin kovin, että pikkusisarus Enkelillemme kotiin asti saadaan ♡
---
Olen tätä tekstiä nyt kirjoitellut pitkin raskautta. Tuon viimeisen kappaleen kirjoitin sunnuntaina kun lähes neljä viikkoa oli ennättänyt sujua "normaalisti"(=ilman vuotoa) ja olin jo lähellä painaa julkaise-nappia. Tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Mitä jos pilaan kaiken tällä julkaisulla? Jätin julkaisematta tekstin silloin ja nousin mennäkseni vessaan. Ja pyyhkiessä paperiin tuli verta. Kirkasta verta. EI. Eikai tämä helvetti alkaisi taas alusta? Kiitos pääsiäispyhien, kunnon tutkimuksiin pääsin vasta eilen. Mitään selitystä ei vuodolle löytynyt. Pieni voi hyvin, kaikki näytti normaalilta. Mutta pelko ja ahdistus, että tämäkin onni meiltä viedään, se tuli nyt lopullisesti jäädäkseen. Vuodot on tällä hetkellä jonkin verran rauhoittuneet, mutta eivät loppuneet. Rentoudun ehkä sitten jos/kun tämä pieni ensimmäisen kerran parkaisee. Mutta nyt uhmaan tätä universumia ja siis paljastan, että toistaiseksi täällä ollaan 19 viikolla raskaana.
Tunnisteet:
♡,
kiitollisuus,
pelot,
rv18+0,
rv18+3,
toivo,
tunteet,
uusi raskaus,
uusi vuosi,
vauva
lauantai 10. tammikuuta 2015
Helpommin sanottu kuin tehty
Niin, kuten uhosin itselleni, että tänä vuonna yritän opetella jälleen positiivisemman elämänasenteen, ei se ihan niin vain taida käydäkään. Menneisyyden möröt yrittävät pala palalta nakertaa tätä uutta asennettani heikommaksi ja heikommaksi. Olen yrittänyt hakea puheisiini positiivisempaa sävyä ja luottaa tulevaan. Mutta kuitenkin tuolla takaraivossa on se sama tunne, että jos nyt uskallat iloita elämästä niin matto tullaan vetämään taas jalkojen alta ja pudotus tulee olemaan kivulias.
Kuinka kummassa saisin nämä menneisyyden haamut tiehensä? Ääneen uhoaminen ei ainakaan vielä ole tuottanut tulosta ja pelottanut niitä pois. Olen niin kyllästynyt pelkäämään, että jotain pahaa tapahtuu. Mutta vaikka kuinka pyristelen vastaan, jokin pieni ääni yrittää kuiskia, että ähä ähä kohta sitä taas tulee lokaa niskaan ja kunnolla, odotahan vain..
Mutta periksi en aio antaa. Tästä vuodesta tulee parempi kuin edellisestä. Niin sen on nyt mentävä. Muuta vaihtoehtoa en anna, siihen en yksinkertaisesti vain suostu!
Mutta periksi en aio antaa. Tästä vuodesta tulee parempi kuin edellisestä. Niin sen on nyt mentävä. Muuta vaihtoehtoa en anna, siihen en yksinkertaisesti vain suostu!
sunnuntai 4. tammikuuta 2015
Tämä vuosi
Uutta vuotta taivallettu jo muutama päivä ja tänään on viimeinen vapaa ennen kuin palaan taas töihin. Loma meni aivan supernopeasti! Mutta en valita, on kiva palata töihin, vaikka se näin tauon jälkeen taas vähän jännittääkin. Mutta ehkäpä jännitys häviää taas kun pääsee työpaikalle.
Tuntuu hurjalta, että nyt oikeasti eletään jo vuotta 2015. Vuodet tuntuvat vierivän yhä vain kiihtyvässä tahdissa eteenpäin. Mietin tässä yksi päivä kaikkea mitä tänä vuonna tiedän tapahtuvan. On ainakin pikkuveljen rippijuhlat (missä tämä aika oikeesti on mennyt?) Ja ihanan ystäväni häät (Hiiiii, tämä kaaso on jo ihan täpinöissään♡). Että tiedossa on ainakin juhlia ja niiden järjestelyjä. Odotan niin jo tulevaa kesää! Toivottavasti se sujuu paremmissa tunnelmissa kuin viime vuonna.
Uuden vuoden lupauksia en tehnyt, mutta kovasti yritän pyristellä tästä stressaajan luonteestani eroon. Tänä vuonna olen päättänyt yrittää olla itselleni armollisempi ja kaivaa positiivisuuden esiin itsestäni vaikka väkisin. Niin pitkään olen ollut negatiivinen ja ajatellut kaiken pahimman kautta. Tänä vuonna yritän elää hetkessä ja nauttia jokaisesta päivästä. Tänä vuonna yritän pikkuhiljaa vapauttaa itseni tästä kauhuskenaarioita luovasta ja ylireagointiin taipuvaisesta minästäni. Olen päättänyt opetella rakastamaan elämää. Kaikkinensa.
Tuntuu hurjalta, että nyt oikeasti eletään jo vuotta 2015. Vuodet tuntuvat vierivän yhä vain kiihtyvässä tahdissa eteenpäin. Mietin tässä yksi päivä kaikkea mitä tänä vuonna tiedän tapahtuvan. On ainakin pikkuveljen rippijuhlat (missä tämä aika oikeesti on mennyt?) Ja ihanan ystäväni häät (Hiiiii, tämä kaaso on jo ihan täpinöissään♡). Että tiedossa on ainakin juhlia ja niiden järjestelyjä. Odotan niin jo tulevaa kesää! Toivottavasti se sujuu paremmissa tunnelmissa kuin viime vuonna.
Uuden vuoden lupauksia en tehnyt, mutta kovasti yritän pyristellä tästä stressaajan luonteestani eroon. Tänä vuonna olen päättänyt yrittää olla itselleni armollisempi ja kaivaa positiivisuuden esiin itsestäni vaikka väkisin. Niin pitkään olen ollut negatiivinen ja ajatellut kaiken pahimman kautta. Tänä vuonna yritän elää hetkessä ja nauttia jokaisesta päivästä. Tänä vuonna yritän pikkuhiljaa vapauttaa itseni tästä kauhuskenaarioita luovasta ja ylireagointiin taipuvaisesta minästäni. Olen päättänyt opetella rakastamaan elämää. Kaikkinensa.
Johanna Kurkela - Minä rakastan elämää
torstai 1. tammikuuta 2015
Katsaus vuoteen 2014
Näin vuoden jo vaihduttua, on aika ottaa vielä viimeinen vilkaisu viime vuoteen. Mennyt vuosi oli tähänastisen elämäni rankin, pahin. Kertakaikkisen kamala. Viime vuosi ajoi minut niin henkisesti kuin fyysisestikin niin lujille, että en uskonut edes selviäväni hengissä tämän vuoden puolelle. Jossain vaiheessa kävin niin pohjalla, etten liiemmin tainnut edes välittääkään, selviänkö vai en. Millään ei ollut väliä. Silmäilin tässä kirjoitustaukoni aikana läpi vanhoja tekstejäni. Kysyin itseltäni; Kuka on tuo nainen? En tunnistanut häntä. Tuo masentunut ja katkera ihminen, joka noissa teksteissä puhui. Olinko se todella minä?
Olen monesti miettinyt kaiken tarkoitusta. Ollut kiinni menneessä, liikaakin. Ajatellut mitä voisi olla ja miksi niin ei ole. Mutta kaikki tuo oli käytävä läpi, jotta pääsisin eteenpäin. Ja jollain tasolla tunnen niin tehneenikin. Kun vielä touko-kesäkuussa lähes jokainen aamu alkoi ja ilta päättyi itkulla, tuli ajan myötä myös se aamu kun en enää heti herättyäni puhjennutkaan kyyneliin. Viime vuoteen mahtuu kyyneleitä enemmän kuin olin kuvitellut yhden ihmisen edes pystyvän tuottamaan. Katkeria, kuumia kyyneleitä, jollaisia en ennen ole itkenyt.
Muistikuvani kuluneesta vuodesta ovat melko hataria. Muistan kirjoittaneeni kaikki tekstit, mutta silti tuntuu kuin lukisin jonkin muun elämästä. En juurikaan muista alku-ja loppukesän tapahtumia viime vuodelta. Mutta elävästi muistan kaikki tunteet joita koin. Näin jälkikäteen ajateltuna minusta todella tuntui kuin olisin ollut jossain valveunessa, painajaisessa joka ei koskaan pääty. Kaikki tuntui lohduttomalta, tulevaisuudella ei tuntunut olevan mitään annettavaa. Vaan kummasti ajan kuluessa alkoikin löytyä asioita, jotka saivat minut jälleen nauramaan. Kuvittelin etten naura enää koskaan. Etten koskaan enää voi olla iloinen. Vaikka aikamoista aaltoliikettä tunteet ja olotilat kuluneen vuoden aikana tekivätkin, on olo kuitenkin koko ajan mennyt pienin askelin kohti parempaa. Vasta tänään sen todella huomasin. Joulukuu, joka ahdisti aluksi niin suunnattoman paljon, toikin mukanaan kummallisen rauhan. Toivottavasti se jaksaa kantaa myös nyt tämän uuden vuoden alkaessa eteenpäin.
Vaikka vuoden vaihtuminen ei surua ja pahaa oloa taianomaisesti pyyhikään mukanaan, koin niin suurta helpotusta kun tuo epäonnen vuosi vaihtui. Selvisin. Ei edelleenkään ole päivääkään, ettenkö miettisi ja ikävöisi meidän pientä. Tarve puhua hänestä ja mitä jouduimme kokemaan ei ole kadonnut. Mutta jotain on sentään muuttunut. Olen vähitellen löytämässä taas itseni. Elämän ilo alkaa vähitellen pyrkiä synkistä syövereistä pinnalle. Kuvitella, että sen mustan möykyn alta pääseekin pikkuhiljaa nousemaan ja valo alkaa voittaa. Ihan niin kuin vuoden vaihtuessa hiivimme pienen askelin kohti kesää. Päivä päivältä lähemmäs valoa.
Vuosi 2014 toi ja vei mukanaan jotain korvaamatonta ja ainutlaatuista. Rakkaan pienen tyttäremme. Sain katsella vedet silmissä ensimmäistä ultrakuvaa, kokea hänen pienet potkunsa, jutella kasvavalle masulle ja haaveilla vaaleanpunaisia unelmia. Sain kokea jotain, mitä moni ei välttämättä koe koskaan. Olen kiitollinen noista hetkistä, joita sain kokea pienen Enkelimme kanssa. Mutta suru hänen menettämisestään on silti niin suuri, ettei sitä voi käsittää. Viime vuosi antoi meille tyttären, joka vain ei päässyt kotiin äidin ja isän luo. Mutta sydämistämme hän ei koskaan häviä.
Ikuisesti, olet osa minua. Rakas pieni tyttöni. Pieni Enkelimme, äiti rakastaa sinua niin kovin. ♡
Olen monesti miettinyt kaiken tarkoitusta. Ollut kiinni menneessä, liikaakin. Ajatellut mitä voisi olla ja miksi niin ei ole. Mutta kaikki tuo oli käytävä läpi, jotta pääsisin eteenpäin. Ja jollain tasolla tunnen niin tehneenikin. Kun vielä touko-kesäkuussa lähes jokainen aamu alkoi ja ilta päättyi itkulla, tuli ajan myötä myös se aamu kun en enää heti herättyäni puhjennutkaan kyyneliin. Viime vuoteen mahtuu kyyneleitä enemmän kuin olin kuvitellut yhden ihmisen edes pystyvän tuottamaan. Katkeria, kuumia kyyneleitä, jollaisia en ennen ole itkenyt.
Muistikuvani kuluneesta vuodesta ovat melko hataria. Muistan kirjoittaneeni kaikki tekstit, mutta silti tuntuu kuin lukisin jonkin muun elämästä. En juurikaan muista alku-ja loppukesän tapahtumia viime vuodelta. Mutta elävästi muistan kaikki tunteet joita koin. Näin jälkikäteen ajateltuna minusta todella tuntui kuin olisin ollut jossain valveunessa, painajaisessa joka ei koskaan pääty. Kaikki tuntui lohduttomalta, tulevaisuudella ei tuntunut olevan mitään annettavaa. Vaan kummasti ajan kuluessa alkoikin löytyä asioita, jotka saivat minut jälleen nauramaan. Kuvittelin etten naura enää koskaan. Etten koskaan enää voi olla iloinen. Vaikka aikamoista aaltoliikettä tunteet ja olotilat kuluneen vuoden aikana tekivätkin, on olo kuitenkin koko ajan mennyt pienin askelin kohti parempaa. Vasta tänään sen todella huomasin. Joulukuu, joka ahdisti aluksi niin suunnattoman paljon, toikin mukanaan kummallisen rauhan. Toivottavasti se jaksaa kantaa myös nyt tämän uuden vuoden alkaessa eteenpäin.
Vaikka vuoden vaihtuminen ei surua ja pahaa oloa taianomaisesti pyyhikään mukanaan, koin niin suurta helpotusta kun tuo epäonnen vuosi vaihtui. Selvisin. Ei edelleenkään ole päivääkään, ettenkö miettisi ja ikävöisi meidän pientä. Tarve puhua hänestä ja mitä jouduimme kokemaan ei ole kadonnut. Mutta jotain on sentään muuttunut. Olen vähitellen löytämässä taas itseni. Elämän ilo alkaa vähitellen pyrkiä synkistä syövereistä pinnalle. Kuvitella, että sen mustan möykyn alta pääseekin pikkuhiljaa nousemaan ja valo alkaa voittaa. Ihan niin kuin vuoden vaihtuessa hiivimme pienen askelin kohti kesää. Päivä päivältä lähemmäs valoa.
Vuosi 2014 toi ja vei mukanaan jotain korvaamatonta ja ainutlaatuista. Rakkaan pienen tyttäremme. Sain katsella vedet silmissä ensimmäistä ultrakuvaa, kokea hänen pienet potkunsa, jutella kasvavalle masulle ja haaveilla vaaleanpunaisia unelmia. Sain kokea jotain, mitä moni ei välttämättä koe koskaan. Olen kiitollinen noista hetkistä, joita sain kokea pienen Enkelimme kanssa. Mutta suru hänen menettämisestään on silti niin suuri, ettei sitä voi käsittää. Viime vuosi antoi meille tyttären, joka vain ei päässyt kotiin äidin ja isän luo. Mutta sydämistämme hän ei koskaan häviä.
Ikuisesti, olet osa minua. Rakas pieni tyttöni. Pieni Enkelimme, äiti rakastaa sinua niin kovin. ♡
Tunnisteet:
elämä,
ikävä,
suru,
toivo,
tulevaisuus,
uusi alku,
uusi vuosi
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
Totuuden hetki..
Viikonlopun ja alkuviikon yritin ajatella positiivisia asioita ja olla ajattelematta tätä päivää. Tämä aamu alkoi kauhealla jännityksellä. En pystynyt syömään mitään, pelotti niin paljon. Koko automatkan ajatukset laukkasivat villeinä ja odotushuoneessa suorastaan tärisin. Kävin tänään siis lääkärillä, jotta tietäisin missä tämän kropan kanssa mennään. Siinä aulassa istuessani mietin, että mitä jos lääkäri sanookin, että kroppa on niin rikki, ettei lapsista tarvitse enää edes haaveilla.
Varasin tämän ajan sellaiselle lääkärille, jonka luona kävin jo kesällä aiemminkin, ettei tarvinnut taas kertaalleen kertoa koko tarinaa alusta. Onneksi lääkäri muisti minut ja oli todella ymmärtäväinen kun kerroin huolistani. Kädet täristen kävelin tutkittavaksi, olo oli kuin tuomiolle astellessa. Tämä lääkäri oli pitkään hiljaa, tutki ja tulosti kuvia. Viimein hän sanoi, että hänen mielestään kaikki näytti siltä kuin pitääkin. Ja ettei estettä uudelle raskaudelle hänen mielestään ole. Oli kuin iso kivi olisi nostettu pois harteiltani! Oli helpottavaa kuulla, että mitään fyysistä estettä uudelle yritykselle ei ole. Mutta se onkin sitten taas toinen juttu, milloin uskallamme alkaa yrittämään uutta raskautta. Siihen voi kulua vielä aikaa. Välillä on jopa käynyt mielessä rauhoittaa koko loppuvuosi vauvahaaveilta. Vaikka oman lapsen kaipuu on kova, on pelko uudesta keskenmenosta niin vahvasti läsnä. Tunne on niin kamalan ristiriitainen ja masentaa toisaalta jo valmiiksi se, että seuraavaakin plussaa saadaan varmasti taas odottaa ja odottaa.. Siksi ei toisaalta haluaisi tuhlata aikaa enää yhtään.
Varasin tämän ajan sellaiselle lääkärille, jonka luona kävin jo kesällä aiemminkin, ettei tarvinnut taas kertaalleen kertoa koko tarinaa alusta. Onneksi lääkäri muisti minut ja oli todella ymmärtäväinen kun kerroin huolistani. Kädet täristen kävelin tutkittavaksi, olo oli kuin tuomiolle astellessa. Tämä lääkäri oli pitkään hiljaa, tutki ja tulosti kuvia. Viimein hän sanoi, että hänen mielestään kaikki näytti siltä kuin pitääkin. Ja ettei estettä uudelle raskaudelle hänen mielestään ole. Oli kuin iso kivi olisi nostettu pois harteiltani! Oli helpottavaa kuulla, että mitään fyysistä estettä uudelle yritykselle ei ole. Mutta se onkin sitten taas toinen juttu, milloin uskallamme alkaa yrittämään uutta raskautta. Siihen voi kulua vielä aikaa. Välillä on jopa käynyt mielessä rauhoittaa koko loppuvuosi vauvahaaveilta. Vaikka oman lapsen kaipuu on kova, on pelko uudesta keskenmenosta niin vahvasti läsnä. Tunne on niin kamalan ristiriitainen ja masentaa toisaalta jo valmiiksi se, että seuraavaakin plussaa saadaan varmasti taas odottaa ja odottaa.. Siksi ei toisaalta haluaisi tuhlata aikaa enää yhtään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)