Enkä viittaa tällä otsikolla erääseen vuokratyönvälitysfirmaan, ja siihen lukeutuu mitä-sanan lisäksi pari rumaa voimasanaa. Vaan viittaan siihen, mikä oli lähes ensimmäinen ajatus tajutessani, että olen aloittamassa neljännen keskenmenoni läpikäyntiä. Voiko tämä olla enää tottakaan..
Ensin tuli ajatus, että tämä on niin tätä, ihan normi shittiä. Sitten tuli suru ja itkupotkut. Ei meille tulekaan juhannusvauvaa.. Sitten taas palasin vmp-olotilaan. Ja päällimmäisenä tunteista tällä hetkellä ovat ärsytys ja viha. Viha omaa kroppaa kohtaan, joka petti minut, meidät, jälleen. Kroppaa, joka onnistui jälleen kerran lupailemaaan kymmentä hyvää ja kaunista, vaan ei. Tulikin taas saavilla p*skaa niskaan. Vaikka en kovin toiveikas ollutkaan testiä tehdessäni, sen tulosta lukiessani ja pelkäsin pahinta jo alun alkaen, ei käy kieltäminen etteikö silti sattuisi ja surettaisi. Etteikö tämmöisen kokeminen uudestaan ja uudestaan söisi naista. Eniten surettaa lähinnä tällä hetkellä mieheni puolesta. Mitä jos en pystykään toteuttamaan toivetta useammasta lapsesta? Mitä jos Tiitu ei koskaan voikaan saada elävää sisarusta? Mitä ja Miksi, tervetuloa taas sanavarastooni! Mietityttää ja paljon. Uskaltaako tässä yrittääkään enää? On varmastikin pakko lähteä tutkituttamaan asiaa, ei tämä voi enää olla vain sattumaa, vai voiko?
Toisina päivinä tekisi mieli marssia jonnekin, missä saisin "piuhat poikki". Loppuisi tämä epävarmuus ja turhien toiveiden elättely. Ei tarvitsisi pelätä uutta menetystä, ei enää kokea sitä tuskaa eikä miettiä kiertoa. Mutta joku hulluus se ajaa eteenpäin ja toive siitä toisesta elävästä pienokaisesta vain itää. Vaikka olen jo jollain tasolla alkanut tehdä surutyötä sen asian suhteen, ettei meille enempää lapsia suoda. Olen toki äärettömän kiitollinen tuosta pienestä ihmeestä, joka meillä jo on. Olenko siis itsekäs kun haluaisin kokea vielä edes kerran raskauden (vieläpä sellaisen ongelmattoman, jos saa toivoa kiitos), nuuhkutella jälleen pienen vauvan tuoksua ja seurata uudestaan kuinka niin pienestä kasvaa oma, ihana persoonansa?
lauantai 29. lokakuuta 2016
maanantai 17. lokakuuta 2016
"Hei, olen Autumnharmony..."
Taas on vierähtänyt hyvä tovi viimeisimmästä tekstistä. Olen monena iltana avannut bloggerin ja miettinyt mitä kaikkea haluaisin kirjoittaa. Mutta kynnys on kasvanut. Kynnys aloittaa kirjoittaminen aiheista, jonka ympärille tämän blogin aikoinani rakensin. Menetys. Suru. Ikävä.
Kävellessäni olohuoneessamme olevan lipaston ohi, kuulen ajoittain pienen kilahduksen. Aivan kuin pieni tiuku yrittäisi saada huomioni. Lipaston päällä on kihlakuvamme, hääkuvamme, Tiitun ristiäiskuva ja pieni enkeli. Enkeli, jonka ostimme oman pienen Enkelimme muistoksi. Joka kerta tuon kilahduksen kuultuani, on pakko katsoa lipaston päällä olevia esineitä. Etenkin pientä enkeliä, joka on jäänyt hieman taka-alalle, kaikkien muiden tavaroiden suojaan. Katsoessani esineitä, mietin monesti kuinka muut näkevät tämän lipaston päällisen. Siinä on kuvattuna ne hetket joiden tavalla elämän "pitää" mennä. Ensin kihlat, häät ja sitten se vauva. Täydellistä. Kukaan muu ei vain näe eikä tiedä mitä kaikkea noiden kuvien ja tavaroiden väliin, noihin vuosiin onkaan mahtunut. Edelleen olet ajatuksissani, rakas Enkelini. Vaikka vain pienen häivähdyksen verrankin kerrallaan, mutta niin sinä kuljet arjessamme mukana. Vaikka et voikaan olla fyysisesti läsnä, sydämessäni asut aina... Siellä on sinulle oma erityinen paikkasi.
Lokakuu on taas tullut ja "jos"-sana esiintynyt keskusteluissa. "Jos kaikki olisi mennyt kuin toivottiin.." "Jos olisin osannut vaatia enemmän.." Jos, jos JOSsittelua.. Enkelimme laskettu aika saapui. Ja se ohitettiin, "tänäänonsepäivä" "aisinäkinmuistit" pikakeskustelulla miehen kanssa ennen nukkumaan menoa. Jotenkin en pystynyt sitä kohtaamaan ollenkaan... Vaikka tarve puhua kaikesta siitä vääryydestä jota koimme, ei ole hävinnyt, on kynnys puhua. Kynnys muistella ääneen kasvanut. Kun nythän kaikki on teillä hyvin. Älkää käsittäkö väärin. Rakastan pientä Tiitulaistamme enemmän kuin mitään tässä maailmassa ja en vaihtaisi hetkeäkään hänen kanssaan mihinkään. Mutta hänen olemassa olonsa, hänen tuomansa lohtu, ilo ja pyyteetön rakkaus, ei poista sitä tosiasiaa, että jotain jo niin rakasta meiltä vietiin aivan liian aikaisin... Tunnen välillä olevani itsekäs kun pidän muistoa elossa. Mutta tarve vaalia sitä muistoa on kova, koska muutakaan meillä ei ole. Ei valokuvaa. Ei pienen jalan tai käden jälkeä. Vain muistot ja hautapaikka. Katkeruus näistä puuttuvista asioista vaatisi ihan oman kappaleensa tai kokonaisen blogitekstin, mutta se suo on liian raskas tarpoa. Meitä kohdeltiin väärin, meitä loukattiin. Eikä sitä muuta enää mikään eikä kukaan.
Tapasin Tiitun kanssa kerhossa, jossa olemme käyneet nyt kerran viikossa uuden tuttavuuden. Ensin juteltiin niitä näitä. Sitten puhuttiin hänen lapsistaan ja minkä ikäisiä he ovat. "Meidän esikoinen täyttää kohta 2v..." Nopea laskutoimitus päässä ja kas, heillä on täsmälleen samanikäinen lapsi kuin meidän Enkelimme nyt olisi. Aluksi kurkkua alkoi kuristaa ja tuijotin vain hölmönä lattialla leikkivää lasta ja tämän äitiä. Sitten hymyä naamalle ja siirsin puheenaiheet Tiituun ja muuhun. Hetken mietin, että haluanko jatkaa jutustelua ollenkaan vai hipsinkö vain vaivihkaa muualle. Mutta onneksi en niin tehnyt. Olen kertonut hänelle jo, että meillä olisi voinut olla nyt samanikäiset lapset. Ja pääpiirteissään meidän tarinan. Jäin odottamaan, mitä hän vastaa ja vastaanotto oli onneksi parempi kuin odotin. En pelottanutkaan häntä pois. En saanutkaan osakseni vaivaantunutta hiljaisuutta, vaan ymmärtävän katseen ja ajatusten jakajan. Ehkä olen osannut valita siis kohteeni oikein tähän mennessä, tai sitten sillä kuuluisalla "kohtalolla" on ollut taas sormensa pelissä.
Vaikka se, "hei, olen Autumnharmony ja me ollaan menetetty lapsi"- ei olekaan se esittely mihin pääsääntöisesti pyrin, sopivan tilanteen ja henkilön tullessa vastaan haluan asiasta mainita. Koska se on osa meidän elämää, osa minua. Osasyy siihen millainen olen nykyään ihmisenä ja millainen äiti olen. Olen jo aiemminkin täällä maininnut, että ehkä tarve kuuluttaa koko maailmalle mitä on kokenut on yksinomaan saamamme kohtelun syytä. Suruani väheksyttiin, minun äityiteni kyseenalaistettiin, minut kyseenalaistettiin ihmisenä, naisena. Sinä yönä minussa meni rikki jotain, jonka korjaamiseen näyttää menevän yllättävän pitkä aika.
Kävellessäni olohuoneessamme olevan lipaston ohi, kuulen ajoittain pienen kilahduksen. Aivan kuin pieni tiuku yrittäisi saada huomioni. Lipaston päällä on kihlakuvamme, hääkuvamme, Tiitun ristiäiskuva ja pieni enkeli. Enkeli, jonka ostimme oman pienen Enkelimme muistoksi. Joka kerta tuon kilahduksen kuultuani, on pakko katsoa lipaston päällä olevia esineitä. Etenkin pientä enkeliä, joka on jäänyt hieman taka-alalle, kaikkien muiden tavaroiden suojaan. Katsoessani esineitä, mietin monesti kuinka muut näkevät tämän lipaston päällisen. Siinä on kuvattuna ne hetket joiden tavalla elämän "pitää" mennä. Ensin kihlat, häät ja sitten se vauva. Täydellistä. Kukaan muu ei vain näe eikä tiedä mitä kaikkea noiden kuvien ja tavaroiden väliin, noihin vuosiin onkaan mahtunut. Edelleen olet ajatuksissani, rakas Enkelini. Vaikka vain pienen häivähdyksen verrankin kerrallaan, mutta niin sinä kuljet arjessamme mukana. Vaikka et voikaan olla fyysisesti läsnä, sydämessäni asut aina... Siellä on sinulle oma erityinen paikkasi.
Lokakuu on taas tullut ja "jos"-sana esiintynyt keskusteluissa. "Jos kaikki olisi mennyt kuin toivottiin.." "Jos olisin osannut vaatia enemmän.." Jos, jos JOSsittelua.. Enkelimme laskettu aika saapui. Ja se ohitettiin, "tänäänonsepäivä" "aisinäkinmuistit" pikakeskustelulla miehen kanssa ennen nukkumaan menoa. Jotenkin en pystynyt sitä kohtaamaan ollenkaan... Vaikka tarve puhua kaikesta siitä vääryydestä jota koimme, ei ole hävinnyt, on kynnys puhua. Kynnys muistella ääneen kasvanut. Kun nythän kaikki on teillä hyvin. Älkää käsittäkö väärin. Rakastan pientä Tiitulaistamme enemmän kuin mitään tässä maailmassa ja en vaihtaisi hetkeäkään hänen kanssaan mihinkään. Mutta hänen olemassa olonsa, hänen tuomansa lohtu, ilo ja pyyteetön rakkaus, ei poista sitä tosiasiaa, että jotain jo niin rakasta meiltä vietiin aivan liian aikaisin... Tunnen välillä olevani itsekäs kun pidän muistoa elossa. Mutta tarve vaalia sitä muistoa on kova, koska muutakaan meillä ei ole. Ei valokuvaa. Ei pienen jalan tai käden jälkeä. Vain muistot ja hautapaikka. Katkeruus näistä puuttuvista asioista vaatisi ihan oman kappaleensa tai kokonaisen blogitekstin, mutta se suo on liian raskas tarpoa. Meitä kohdeltiin väärin, meitä loukattiin. Eikä sitä muuta enää mikään eikä kukaan.
Tapasin Tiitun kanssa kerhossa, jossa olemme käyneet nyt kerran viikossa uuden tuttavuuden. Ensin juteltiin niitä näitä. Sitten puhuttiin hänen lapsistaan ja minkä ikäisiä he ovat. "Meidän esikoinen täyttää kohta 2v..." Nopea laskutoimitus päässä ja kas, heillä on täsmälleen samanikäinen lapsi kuin meidän Enkelimme nyt olisi. Aluksi kurkkua alkoi kuristaa ja tuijotin vain hölmönä lattialla leikkivää lasta ja tämän äitiä. Sitten hymyä naamalle ja siirsin puheenaiheet Tiituun ja muuhun. Hetken mietin, että haluanko jatkaa jutustelua ollenkaan vai hipsinkö vain vaivihkaa muualle. Mutta onneksi en niin tehnyt. Olen kertonut hänelle jo, että meillä olisi voinut olla nyt samanikäiset lapset. Ja pääpiirteissään meidän tarinan. Jäin odottamaan, mitä hän vastaa ja vastaanotto oli onneksi parempi kuin odotin. En pelottanutkaan häntä pois. En saanutkaan osakseni vaivaantunutta hiljaisuutta, vaan ymmärtävän katseen ja ajatusten jakajan. Ehkä olen osannut valita siis kohteeni oikein tähän mennessä, tai sitten sillä kuuluisalla "kohtalolla" on ollut taas sormensa pelissä.
Vaikka se, "hei, olen Autumnharmony ja me ollaan menetetty lapsi"- ei olekaan se esittely mihin pääsääntöisesti pyrin, sopivan tilanteen ja henkilön tullessa vastaan haluan asiasta mainita. Koska se on osa meidän elämää, osa minua. Osasyy siihen millainen olen nykyään ihmisenä ja millainen äiti olen. Olen jo aiemminkin täällä maininnut, että ehkä tarve kuuluttaa koko maailmalle mitä on kokenut on yksinomaan saamamme kohtelun syytä. Suruani väheksyttiin, minun äityiteni kyseenalaistettiin, minut kyseenalaistettiin ihmisenä, naisena. Sinä yönä minussa meni rikki jotain, jonka korjaamiseen näyttää menevän yllättävän pitkä aika.
torstai 4. elokuuta 2016
4+1 =hyvää hääpäivää meille ja synttärionnea!
Tänään saatiin viettää miehen kanssa laatuaikaa ensimmäistä kertaa Tiitun syntymän jälkeen ihan kahdestaan. Juhlistettiin hääpäivää syömällä hyvin ja kahvittelemalla. Ja otettiin päikkärit, joiden aikana ei tarvinnut miettiä, että jokohan se neiti kohta herää :D Aika luksusta, sanoisinko. Tiitu oli isovanhemmilla hoidossa muutaman tunnin ja hyvin heillä oli onneksi mennyt, uskaltanevat siis ottaa neidin toistekin hoitoon.
Mietittiin siinä kahvitellessa, että kuinka kamalan nopeasti tämä aika onkaan kulunut! Tuntuu kuin vasta äsken oltaisiin oltu sairaalassa ihmettelemässä niin pienen pieniä sormia ja varpaita. Ja kuunneltiin pienen nyytin unista tuhinaa ♡ Nyt meillä on jo niin tomera pieni neiti 1 vee! Jota juhlitaan sitten paremmin viikonloppuna kummien ja isovanhempien kanssa. Tein Tiitulle itse synttärimekon, joka on jo odottamassa valmiina juhlia. Muuten vielä riittää tekemistä! Mies tokaisikin, että kun eihän neiti itse vielä ymmärrä millaiset juhlien puitteet ovat, niin nämä taitaa olla enemmänkin ne äidin juhlat ;) Ja onhan se totta, että sitä haluaa kaiken olevan viimeistä piirtoa myöten täydellistä, kun kerran tämmöiset kemut saamme järjestää. Omalle rakkaalle yksivuotiaalle!
Mietittiin siinä kahvitellessa, että kuinka kamalan nopeasti tämä aika onkaan kulunut! Tuntuu kuin vasta äsken oltaisiin oltu sairaalassa ihmettelemässä niin pienen pieniä sormia ja varpaita. Ja kuunneltiin pienen nyytin unista tuhinaa ♡ Nyt meillä on jo niin tomera pieni neiti 1 vee! Jota juhlitaan sitten paremmin viikonloppuna kummien ja isovanhempien kanssa. Tein Tiitulle itse synttärimekon, joka on jo odottamassa valmiina juhlia. Muuten vielä riittää tekemistä! Mies tokaisikin, että kun eihän neiti itse vielä ymmärrä millaiset juhlien puitteet ovat, niin nämä taitaa olla enemmänkin ne äidin juhlat ;) Ja onhan se totta, että sitä haluaa kaiken olevan viimeistä piirtoa myöten täydellistä, kun kerran tämmöiset kemut saamme järjestää. Omalle rakkaalle yksivuotiaalle!
Koti jossa on yksivuotias, omistaa elävän auringonsäteen.
-Wahlgren-
lauantai 16. heinäkuuta 2016
Neiti elohopea
Niin on kiirettä pitänyt täällä kotiympyröitä pyörittäessä, että ei ole ennättänyt tänne blogin puolelle mitään kirjoittamaan. Onkohan täällä enää ketään, joka kävisi lueskelemassa? Sen verran verkkaista tämä kirjoitustahti on.
No, mutta ajattelin nyt joutessani muutaman sanasen tulla kertomaan meidän arjesta ja pikku neidistä. Täällä voidaan kaikki hyvin ja Tiitu kasvaa ja kehittyy semmoisella vauhdilla, ettei meinaa äiti perässä pysyä. Hän osaa jo kävellä "puita myöten" ja tuntuisi olevan vain ajan kysymys kun jo juostaan. Näinköhän ensimmäiset askeleet ilman tukea otetaan ennen 1v synttäreitä. Joihin on muuten enää kolmisen viikkoa! En voi uskoa, että äidin vauva on jo niin iso tyttö! Tuntuu, kuin vasta eilen olisin saanut hänet ensimmäistä kertaa syliini ja nyt hän jo osaa itse tulla luokse kun kutsutaan.
Täällä siis kontataan hirmuista kyytiä, noustaan joka paikkaan seisomaan, kiipeillään ja kohta kävellään itse. Suusta löytyy seitsemän pientä hammasta ja niitä väläytellään naurun saattelemana kun yhdessä hassutellaan. Tiitu osaa leikkiä hämähämähäkki- laulun tahtiin ja rytmi tuntuu muutenkin olevan verissä, kun heti musiikkia kuullessaan alkaa polvet notkua ja istualtaan heilutaan puolelta toiselle. Kaikista taidoista ja Tiitun monista kujeista riittäisi varmasti kerrottavaa romaaniksi asti, mutta nämä nyt mainitakseni.
Täällä siis asuu pieni neiti elohopea, joka pitää äidin (ja isin) hyvinkin kiireisenä ja tekee jokaisesta päivästä erityisen. Kuinka voikaan tuota pientä ihmistä rakastaa niin kovin ♡
Tunnisteet:
elämä,
kiitollisuus,
rakkaus,
vauva,
äitiys
torstai 19. toukokuuta 2016
Hyvää syntymäpäivää, Enkelini
Kaksi vuotta. Kaksi lyhyttä, mutta toisaalta taas pitkää vuotta. On kuin olisit ollut vielä äsken tässä. Kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Niin kirkkaana kaikki on mielessäni. Mutta todellisuudessa aikaa on jo kulunut. Asioita tapahtunut, elämä edennyt. Mutta ikävä, se ei ole hävinnyt, suru sisimmässä ja kipu sydämessä ovat ja pysyvät. Kukaan ei sinua vie minulta pois, sillä elät sydämessäni. Muistot ovat tehneet sinne pienen pesän, jossa sinä asut, siellä sinä olet aina. Muistoja sinusta, ei kukaan voi minulta pois ottaa. Hyvää syntymäpäivää, rakas Enkelimme.♡
Erilainen onni
Sinä puutut pöydästämme.
Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät,
enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin,
mitä he tarkoittavat.
Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.
Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.
Maaginen lanka, joka muistuttaa
minua perspektiivistä. Ja antaa minulle uusia
aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.
Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.
Ja olen onnellinen siitä, että sinä
kosketit minua ja muutit minut
kyynel kyyneleeltä.
Uskon, että
se on sinun lahjasi
maailmalle.
-Kristina Grahn-
maanantai 9. toukokuuta 2016
Ensimmäinen
Eilen oli ensimmäinen äitienpäiväni. Ensimmäinen "oikea" äitienpäivä. Olenhan viettänyt jo kaksi äitienpäivää raskaana, tulevana äitinä.
Menneiden vuosien aikana olen viettänyt äitienpäivää monenlaisissa tunnelmissa. Mutta päällimmäisenä mielessäni ovat viimeiset kolme vuotta. Kolmen vuoden sisään olen kokenut kolme hyvin erilaista äitienpäivää. Vuonna 2014; olin äitienpäivän aikaan raskaana ja kaikki toitottivat kuinka ensi vuonna saisin viettää ihan OIKEAA äitienpäivää. Miten ihanaa! Eikös vain! Hymyilisit nyt! Itse en uskaltanut iloita, en uskoa enkä luottaa. Olinhan ajatuksissani vielä siinä lapsettomuuden ja äitiyden välimaastossa, missä kaikki voisi olla ohi silmäräpäyksessä. Ja kaikkihan tietävät kuinka siinä sitten kävi...
Vuosi 2015. Edelleen välitilassa. Sydämessä menetyksen tuska ja pelko sekä epävarmuus tulevasta. En ollut edelleenkään virallisesti äiti. Kasvatin kuitenkin jälleen uutta elämää kohtuni suojissa, mutta tällä kertaa ei kukaan uskaltanutkaan sanoa, että ensi vuonna sitten... Mutta yllätyin kun sain kuitenkin kahvin ja aamupalan sänkyyn, kuin oikea äiti konsanaan. Olin niin liikuttunut kun siskoni järjesti niin, että myös minä sain äitienpäivän aamupalan sänkyyn oman äitini kanssa. Ajattelin, että jos nytkin käy huonosti niin sainpahan edes kerran viettää perinteistä äitienpäivää.
Tänä vuonna sydämeni täyttyi onnesta ja kiitollisuudesta. Sain halata ja suukottaa omaa pientä tuhisevaa lastani. Katsoa pienen riemua kun hän näkee kissan liittyvän aamupalapöytään. Liikutuin, kun näin pienen Tiitumme puettuna mekkoon ja ryömivän innoissaan kohti minua. Sain vihdoin viettää ensimmäistä ihan omaa äitienpäivää. Olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen tästä etuoikeudesta, että saan käyttää itsestäni nimitystä äiti. Että jonain päivänä saan myös kuulla pienen Tiitumme kutsuvan minua äidiksi. Kaikilla niin ei ole, enkä itsekään vielä edes synnärillä uskaltanut luottaa, että tällainen onni myös minulle suodaan.
Ajatuksia herätti myös tämä artikkeli johon törmäsin viime viikolla. On hyvä, että lapsettomuutta nostetaan esiin, ettei se olisi enää tabu. Asia josta pitäisi vaieta ja jota pitäisi hävetä. Vaikka vihdoin näiden vuosien ja vaiheiden jälkeen saan sanoa itseäni äidiksi, on osa minusta aina lapseton. Lapsettomuuden tuska teki minuun säröjä, menetys rikkoi palasiksi, mutta Tiitumme syntymä on hionut säröjen reunat tylpemmiksi ja liimannut palasia yhteen. Uskaltaisin silti väittää, että ajattelen edelleen monista asioista hyvin eri tavalla kuin joku joka ei ole lapsettomuutta tai oman lapsen menetystä kokenut. Siksi päätän tämän postaukseni seuraavaan sitaattiin, joka voisi olla minun suustani;
Menneiden vuosien aikana olen viettänyt äitienpäivää monenlaisissa tunnelmissa. Mutta päällimmäisenä mielessäni ovat viimeiset kolme vuotta. Kolmen vuoden sisään olen kokenut kolme hyvin erilaista äitienpäivää. Vuonna 2014; olin äitienpäivän aikaan raskaana ja kaikki toitottivat kuinka ensi vuonna saisin viettää ihan OIKEAA äitienpäivää. Miten ihanaa! Eikös vain! Hymyilisit nyt! Itse en uskaltanut iloita, en uskoa enkä luottaa. Olinhan ajatuksissani vielä siinä lapsettomuuden ja äitiyden välimaastossa, missä kaikki voisi olla ohi silmäräpäyksessä. Ja kaikkihan tietävät kuinka siinä sitten kävi...
Vuosi 2015. Edelleen välitilassa. Sydämessä menetyksen tuska ja pelko sekä epävarmuus tulevasta. En ollut edelleenkään virallisesti äiti. Kasvatin kuitenkin jälleen uutta elämää kohtuni suojissa, mutta tällä kertaa ei kukaan uskaltanutkaan sanoa, että ensi vuonna sitten... Mutta yllätyin kun sain kuitenkin kahvin ja aamupalan sänkyyn, kuin oikea äiti konsanaan. Olin niin liikuttunut kun siskoni järjesti niin, että myös minä sain äitienpäivän aamupalan sänkyyn oman äitini kanssa. Ajattelin, että jos nytkin käy huonosti niin sainpahan edes kerran viettää perinteistä äitienpäivää.
Tänä vuonna sydämeni täyttyi onnesta ja kiitollisuudesta. Sain halata ja suukottaa omaa pientä tuhisevaa lastani. Katsoa pienen riemua kun hän näkee kissan liittyvän aamupalapöytään. Liikutuin, kun näin pienen Tiitumme puettuna mekkoon ja ryömivän innoissaan kohti minua. Sain vihdoin viettää ensimmäistä ihan omaa äitienpäivää. Olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen tästä etuoikeudesta, että saan käyttää itsestäni nimitystä äiti. Että jonain päivänä saan myös kuulla pienen Tiitumme kutsuvan minua äidiksi. Kaikilla niin ei ole, enkä itsekään vielä edes synnärillä uskaltanut luottaa, että tällainen onni myös minulle suodaan.
Ajatuksia herätti myös tämä artikkeli johon törmäsin viime viikolla. On hyvä, että lapsettomuutta nostetaan esiin, ettei se olisi enää tabu. Asia josta pitäisi vaieta ja jota pitäisi hävetä. Vaikka vihdoin näiden vuosien ja vaiheiden jälkeen saan sanoa itseäni äidiksi, on osa minusta aina lapseton. Lapsettomuuden tuska teki minuun säröjä, menetys rikkoi palasiksi, mutta Tiitumme syntymä on hionut säröjen reunat tylpemmiksi ja liimannut palasia yhteen. Uskaltaisin silti väittää, että ajattelen edelleen monista asioista hyvin eri tavalla kuin joku joka ei ole lapsettomuutta tai oman lapsen menetystä kokenut. Siksi päätän tämän postaukseni seuraavaan sitaattiin, joka voisi olla minun suustani;
"Äitienpäivänä lapset luulevat, että juhlimme minua. Oikeasti minä juhlin heitä"
Ulla Ahvenniemi
lauantai 16. tammikuuta 2016
Onko oikeasti vuosi 2016?
Viimeiset pari vuotta on näin jälkikäteen ajateltuna mennyt hujauksessa. Vuosi 2014. Surun, ahdistuksen, loppumattomien kyynelien ja suuren ikävän vuosi. Vuosi, joka on päässäni edelleen täyttä suttua, harmaata massaa. Tuntuu, kuin ajan kulu olisi pysähtynyt. Että minä olisin pysähtynyt tuona kauheana toukokuun aamuna klo 05.10. Lakannut olemasta. Kuin koko elämäni olisi lakannut olemasta. Etten olisi vanhentunut päivääkään, tehnyt yhtään mitään muuta kuin surrut. Todellisuudessa hoidin työni, elin, hengitin. Kukaan asiakkaistani ei tiennyt mitä meille oli tapahtunut. Kukaan ei kadulla voinut arvata, että tein sisäistä kuolemaa. Ei kaupan kassa, ei bussikuski työmatkalla. Ei vaikka joka soluni huusi elämän vääryyttä, loputonta ikävää.
Kuin vaivihkaa siirryttiin vuoteen 2015. Vuoteen, joka oli raskas erilaisista syistä. Menetyksen kipeä muisto, vuosipäivät. Uuden raskauden, uuden pienen menettämisen pelko. Kahden viime vuoden ajan olen pelännyt paljon. Niin paljon, ettei voi yhdellä päällä ymmärtää. Pelännyt menettämistä, kuolemaa, epäonnistumista.
Vasta tänään jotenkin konkretisoitui se, että oikeasti en ole uskaltanut elää ilman pelkoa lähes kahteen vuoteen. En ajatella ajan kulua. Vasta kun ääneen tänään sanoin, että yli vuosi sitten muutimme uuteen kaupunkiin, se iski tajuntaan. Yli vuosi! Mihin hävisi viime vuosi? Sinne pelon ja orastavan toivon sairaaseen hippaleikkiin? Siihen kun päivä päivältä, aamu ja ilta kerrallaan yritti selvitä siihen hetkeen, että saisi vihdoin oman pienen syliin. Ja vihdoin siitä tulikin totta.
Vuosi 2015. Vuosi, jolloin saimme viimein rakkaan tyttären syliimme. Mutta pelot pitivät edelleen otteessaan. Kun raskausajan pelot väistyivät, alkoi pelko kätkytkuolemasta, pelko hänenkin menettämisestään. Jotenkin tämä aika tytön syntymän jälkeen on mennyt jollain tavalla omassa kuplassani. Että vasta viime viikkoina olen herännyt siihen, että meillä oikeasti on kohta jo puolivuotias ihana pieni tytär. Kun katson tuota pientä ihmettä, sydämeni on pakahtua rakkaudesta. Halusta suojella kaikelta pahalta.
Tajusin, että en uskaltanut nauttia raskausajasta. En uskaltanut ajatella, että vauva syliin saadaan kuin millisekunnin ajan kerrallaan. Ja kohta taas soimasin itseäni, että olin uskaltanut edes sen hetken luottaa tulevaan. Ja monesti kun annoin itselleni luvan hetken höllätä, tiukensi pelko taas kuristusotettaan ja säikytykset pakottivat nöyrtymään elämän koukeroiden edessä.
Nyt on siis jo vuosi 2016. Oikeasti. Aika on mennyt eteenpäin, vaikka en olekaan sitä ajatellut. Jälleen mennään kevättä, surun vuosipäivää kohti. Mutta tänä vuonna pikkusisko, valontuojamme, on muistuttamassa että elämä on todella mennyt eteenpäin. Ja tuonut mukanaan paljon mistä olla kiitollinen. Mutta yksi on edelleen poissa, vaan ei koskaan unohdettu.
Kuin vaivihkaa siirryttiin vuoteen 2015. Vuoteen, joka oli raskas erilaisista syistä. Menetyksen kipeä muisto, vuosipäivät. Uuden raskauden, uuden pienen menettämisen pelko. Kahden viime vuoden ajan olen pelännyt paljon. Niin paljon, ettei voi yhdellä päällä ymmärtää. Pelännyt menettämistä, kuolemaa, epäonnistumista.
Vasta tänään jotenkin konkretisoitui se, että oikeasti en ole uskaltanut elää ilman pelkoa lähes kahteen vuoteen. En ajatella ajan kulua. Vasta kun ääneen tänään sanoin, että yli vuosi sitten muutimme uuteen kaupunkiin, se iski tajuntaan. Yli vuosi! Mihin hävisi viime vuosi? Sinne pelon ja orastavan toivon sairaaseen hippaleikkiin? Siihen kun päivä päivältä, aamu ja ilta kerrallaan yritti selvitä siihen hetkeen, että saisi vihdoin oman pienen syliin. Ja vihdoin siitä tulikin totta.
Vuosi 2015. Vuosi, jolloin saimme viimein rakkaan tyttären syliimme. Mutta pelot pitivät edelleen otteessaan. Kun raskausajan pelot väistyivät, alkoi pelko kätkytkuolemasta, pelko hänenkin menettämisestään. Jotenkin tämä aika tytön syntymän jälkeen on mennyt jollain tavalla omassa kuplassani. Että vasta viime viikkoina olen herännyt siihen, että meillä oikeasti on kohta jo puolivuotias ihana pieni tytär. Kun katson tuota pientä ihmettä, sydämeni on pakahtua rakkaudesta. Halusta suojella kaikelta pahalta.
Tajusin, että en uskaltanut nauttia raskausajasta. En uskaltanut ajatella, että vauva syliin saadaan kuin millisekunnin ajan kerrallaan. Ja kohta taas soimasin itseäni, että olin uskaltanut edes sen hetken luottaa tulevaan. Ja monesti kun annoin itselleni luvan hetken höllätä, tiukensi pelko taas kuristusotettaan ja säikytykset pakottivat nöyrtymään elämän koukeroiden edessä.
Nyt on siis jo vuosi 2016. Oikeasti. Aika on mennyt eteenpäin, vaikka en olekaan sitä ajatellut. Jälleen mennään kevättä, surun vuosipäivää kohti. Mutta tänä vuonna pikkusisko, valontuojamme, on muistuttamassa että elämä on todella mennyt eteenpäin. Ja tuonut mukanaan paljon mistä olla kiitollinen. Mutta yksi on edelleen poissa, vaan ei koskaan unohdettu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)