Joulumieli kadoksissa

Lähestyvä joulu ottaa aika lujille tällä hetkellä. Joululaulut ovat jo hyvän aikaa soineet kaupoissa ja ne saavat minut voimaan lähes pahoin. Itku silmässä kerran jos toisenkin kauppareissun ajan menty. Varsinkin Jari Sillanpään Lumilinna- kappale on saanut kyyneleet silmiin jostain syystä. Ei se aikaisemmin ole saanut minua tuntemaan oloani näin haikeaksi... Nyt tuntuu, että joululaulut ovat tässä taloudessa pannassa, jos ei sitten halua kunnon itkumaratoonia. Musiikki on tosin aina ollut minulle tärkeää, niin ilossa kuin surussa. Niiden sanomaan voi samaistua ja niistä voi myös löytää lohtua. Sanoin tässä eräs ilta miehelle, että tällä hetkellä vähän ärsyttää kun tuntuu, että kyyneleet odottavat koko ajan valmiudessa, jotta jokin pikku juttu saisi ne taas vierimään. Mies sanoi, että anna itkun tulla. Itkut on itkettävä pois. Ja oikeassahan hän on. Liian monta kertaa yritän taistella vastaan, kunnes niitä ei sitten pidättele enää mikään.. Ei kai siis auta, nenäliinat esiin, volat kaakkoon ja vollottamaan..

Vaikka olenkin jo joulukortit tehnyt ja suunnitellut millaisia lahjoja annan muille, olen tänä vuonna kiertänyt kaikki "joulukrääsät" todella kaukaa, vaikka ennen suorastaan hihkuin ilosta ensimmäisten joulutavaroiden saavuttua kauppoihin. Ei minua haittaa toisten iloinen joulumieli, enkä todellakaan halua levittää tätä negatiivista tunnetta muille, mutta meille ei varmastikaan tänä vuonna joulu tule. Tai sitä ei sen kummemmin laitella, kuten aikaisemmin. Ei vain nyt tippaakaan tunnu siltä. En jaksa ajatella mitään lanttu- ja porkkanalaatikoita tai joulukoristeita. Jos nyt jotain jouluvaloja tähän pimeään talveen (niin mikä talvi?) laittaisin ikkunoille. Jospa ne edes vähän poistaisivat tätä synkkää mielialaa. Toisaalta minua ärsyttää yli kaiken tämä oma negatiivinen asenteeni tulevaa joulua kohtaa, koska olen aina ennen ollut niin jouluihminen. Viime joulua varjosti taka-alalla lapsettomuus, tätä joulua pikkuisemme kuolema. Taas joulu ilman omaa pientä..

Niin, että se iloinen joulumieli? Ei tosiaan ole näkynyt (vielä..?). Noh, jos se päättää olla tulematta kokonaan, en voi sitä väkisinkään saada. Katsellaan sitten ensi vuonna uudestaan. Kun eihän ensi vuosi voi enää olla pahempi, eihän?

Niin ja mainittakoon nyt vielä, että onnistuin tänään pahoittamaan mieleni myös ohimennen kaupungilla kuulemastani kommentista/toteamuksesta, että eihän silloin ole mikään oikea perhe jos ei ole lapsia... Niin tajuttoman typerää sanoa noin! Mutta minä tietenkin otin siitä itseeni. Vaikka eihän kenenkään tuntemattoman kommentista, jota ei oltu edes tarkoitettu minulle pitäisi välittää. ME ollaan PERHE. Meidän rakas pikkuinen ei vain päässyt kotiin isin ja äidin luo...

Näillä mennään

Lähestyvän joulun ajattelun kautta ajatukset johtivat taas meidän Enkeliin ja siitä sitten taas kätevästi sairaalaan sekä tekemäämme valitukseen. Johon ei edelleenkään ole kuulunut vastausta. Kohta oikeasti palaa pinna viimeisen kerran. Eivät tätäkään sitten osanneet hoitaa niinkuin pitäisi. Viime viikon vielä odotin ihan kiltisti, mutta kohta menen linjoja pitkin. Joko huomenna? Luoja (tai ihan mikä tahansa) armahtakoon sitä, joka tämän kasaantuneen purkauksen kohteeksi siellä päässä joutuu! Lupaat vaan, et kuitenkaa sano pahasti. Et ole sellainen, vaikka kuinka etukäteen purpatat..

Olen aika pitkäpinnainen ihminen mielestäni, mutta tällä osa-alueella ei kyllä enää kärsivällisyys riitä. Paskaahan sieltä tietysti niskaan sataa, mutta oispahan ohi tämä odottelu! Tänään jo sydän hyppäs kurkkuun kun luulin, että sieltä olivat kirjeen viimein laittaneet. Mutta ei, olikin vain lasku. Jännittää, ahdistaa, kiukuttaa. Ja silti joka päivä postia hakiessa on ajatus, että no, joko? Mutta ei. Mitenkäs muutenkaan.

Mutta muuten täällä menee tällä hetkellä ihan ok. Itku ollut tosin taas todella herkässä koko viikon, eli ne kolkuttelee siis ovella. Työstäni pidän edelleen valtavasti ja pyydettiin minua jatkamaankin jos vain elämäntilanne antaa myöten sitten kun tarve on, ajankohtaa tosin eivät osanneet vielä sanoa. Haluaisivat minut mielellään sijaistamaan silloin sitten uudestaan. (Olen kai siis jotain tehnyt oikein, kun muutaman työpäivän jälkeen jo jatkoa miettivät). Ja tietenkin lupauduin, jos en muita töitä siihen mennessä ole löytänyt. Harmittaa vain jo valmiiksi niin kovin, että lyhyt pesti on tällä erää tämä. Mutta onpahan ainakin helmikuulle asti tiedossa mitä tekee.

Viime viikko ja viime päivät on menneet aika hujahtamalla. Olen käynyt töissä, nähnyt ystäviä, ommellut, virkannut ja käynyt konsertissa. Virkkaus on ollut viime aikoina pääasiallinen pakoreittini omista ajatuksistani. Sillä hetkellä en ajattele muuta, yritän vain pysyä laskuissa mukana, ettei tule virheitä. Olen ennenkin täällä sanonut, että käsityöt ja askartelu ovat pakokeinoni tästä kaikesta. Nytkin on monta ideaa jo mielessä, odottamassa toteutustaan. 

Olen myös tietoisesti yrittänyt välttää vähän blogimaailmassa pyörimistä (poisluettuna käsityöblogit) ja osittainen onnistunutkin. Vaikka tämä kirjoittaminen ja muiden tekstien lukeminen sekä kommenttien saaminen (kiitos niistä ♡) on auttanut ja auttaa edelleen todella paljon, olen jotenkin niin... miten sen kuvailisi.. niin loppu. Kertakaikkisen loppu ja turhautunut tähän olotilojen vaihteluun. Yhtenä hetkenä sitä saattaa olla ihan "normaali" olo, kun taas toisena voisin romahtaa lattialle itkemään tai haluan jäädä vain peiton alle enkä tulla koskaan sieltä pois. Yritin siis blogien lueskelun ja kirjoittamisen välttelyllä testata, muuttuisiko olo, kun en itse tietoisesti koko ajan muistuta asioista. Mutta ei muuttunut. Kyllä ne ajatukset samana pysyy ja aina sen sysäyksen ajatusketjun aloittamiselle jostain ärsykkeestä saa. Joten kai tämä vain on tapani käsitellä asioita, rämpiä välillä siellä pohjamudissa, jotta pää pääsee pinnalle edes välillä pulpahtamaan.

No, tulipa taas sekava ajatustenavaus-postaus, tarkoittaa varmaan sitä että pitäs mennä nukkumaan. Mutta tällaista tänään ja näillä mennään.

Enkö ikinä opi..

Eipä se taaskaan toiminut. Tämä itsensä huijaaminen nimittäin. En sitten tosiaankaan ole vieläkään tähän ikään mennessä oppinut, että sen minkä taakseen jättää vielä edestään löytää.

Olen niin kovasti taas yrittänyt itselleni (ja muillekin) esittää niin hiton hyvin voivaa ja iloista että ihan oksettaa. Ja kuten niin monen monta kertaa ennenkin, kun hetkeksi yrittää työntää murheet piiloon ja lakaista ahdistuksen maton alle vyöryy kaikki taas voimalla päälle. On se vissiin niin väärin yrittää olla kuin "normaalit" ihmiset. Tänään lenkillä ollessa ensimmäisten vaunujen ohitse pääsin vielä ilman sen kummempia tunteita, mutta toisten jälkeen tekikin sitten jo mieli heittäytyä maahan makaamaan ja huutamaan kuin kakara, jolta on viety tikkukaramelli. Kuumat tuskan kyyneleet, jotka ovat odottaneet valloilleen pääsemistään jo monen päivän ajan valuivat loppumatkan ajan. Viha elämää ja sairaalaa ja koko maailmaa kohtaan vyöryi kuin laava voimistuen suorastaan raivoksi. Mieleni teki hajottaa jotain ja aidan takana räksyttävälle koirallekin teki mieli huutaa, että turpa kiinni! Mutta en hajottanut enkä huutanut. Täytyis vissiin ostaa nyrkkeilysäkki näitä hetkiä varten..

Miehelle itkin sitä kuinka totaalisen kyllästynyt olen tähän pahaan oloon. En millään jaksaisi enää olla katkera ja ärsyyntynyt ämmä. En jaksa enkä halua enää olla tällainen. Haluan tavallisen tasaista arkea, enkä tunnekuohujen sekoittamaa päätä. Siksi olen yrittänyt työntää ajatuksia syrjään, jotta sitten kun jaksan taas itkeä ja surra voisin ne tunteet ottaa käsiteltäviksi. Olen itkenyt tänä vuonna niin järkyttävän paljon, etten enää jaksaisi! Mutta eihän se homma niin toimi... Minä niin haluaisin sen ihmisen takaisin, joka olin. Olen niin kateellinen niille, jotka voivat suhtautua keveästi elämään (ja etenkin raskauteen). Olen katkera, etten enää itse koskaan voi olla se huoleton odottaja. Etten voi enää koskaan ajatella asioiden menevän hyvin missään asiassa. Huoletonta minusta ei enää saa tekemälläkään. Koko ajan varautuu pahinpaan, oli kyse sitten asiasta kuin asiasta. Sanoinkin miehelleni, että miten naiivi ihminen joskus voikaan olla. Tämä entinen Autumnharmony uskoi vielä pari vuotta sitten siihen, että elämä menee kuten nuorena haaveilee ja toivoo. Että sitten kun löytää sen oikean ja sitten kun menee naimisiin ja viettää ne ihanat häät, niin tottahan ne pellavapäiset kaksosetkin siihen sitten heti perään saadaan. Helppoa kuin mikä! Ja niinhän se joillekin tuntuu olevankin...

Mieleeni juolahti näissä tunnekuohuissa myös se valitus jonka lähetimme sairaalan toiminnasta. Ei sieltäkään ole kuulunut vielä mitään. Vaikka ahdistaakin jo valmiiksi mitä sieltä vastataan, olen silti niin kärsimätön kun mitään ei ole vielä kuulunut! Ottaa niin päähän! Voisivat nyt saamari jo vastata! Jos sitä vielä viikon malttaisi odotella ja sitten ottaisi puhelua sairaalan suntaan jos mitään ei ole kuulunut.
Tämä tänään purkautunut viha ja turhautuminen kohdistui jälleen sairaalaan ja sen henkilökunnan toimintaan. Ei vaan yhdellä päällä voi ymmärtää miten kaikki voikaan mennä yhden ihmisen kohdalla niin kertakaikkisen päin peetä! Ei ole yhtään hyvää sanottavaa siitä paikasta. Ei pienintäkään asiaa joka olisi hoidettu hyvin. Olenkin monta kertaa ajatellut sitä viimeisintä sairaalareissuani jonkinlaisena vedenjakajana. Ennen sitä oli vielä uhma, että tästähän noustaan ja heti kohta kun kroppa on palautunut uutta yritystä vaan. Mutta nyt... Mielessä kummittelee vain, että ensi kerralla kun menee sitten varmaan henki minultakin.

Aikaa ajatella

Automatkat ovat yleensä minulle aikaa, jolloin ajattelen omia juttujani, omassa rauhassa. Radio pauhaa, mutta en juurikaan kiinnitä siihen huomiota. (Mutta kyllä, keskityn toki myös siihen ajamiseen, ei huolta.) Sanomattakin on varmasti selvää, mikä aihe on yleensä päällimmäisenä mielessä. Eilen ajoin entiselle kotipaikkakunnallemme käymään ja varsinkin sinne mennessä alkaa sama nauha pyöriä. Miksi piti käydä näin? Miksi juuri meillä piti olla näin tavattoman, suomeksi ja suoraan sanottuna, paska tuuri? Ei tämän näin pitänyt mennä, ei!

Eilen ajaessani takaisin kotiin tajusin kuinka olen alitajuisesti yrittänyt hirveästi kapinoida tulevaisuuden uudelleen suunnittelemista vastaan. Elämänhän piti mennä ihan toisella tavalla! Ei mitään työ tai opiskelusuunnitelmia! Eieeieieiii! Minulla piti olla nyt kuukauden ikäinen pienokainen, univajetta ja joka puolella puklurättejä, vaipanvaihto rumbasta puhumattakaan. Joku varmasti sanoisi, (ja taisipa joku minulle tokaistakin, itkiessäni menetystämme) että ajattele asiaa niin, että sait vielä jatkoaikaa nukkua yösi rauhassa ja mennä ja tulla niin kuin haluat. Kyllä, se on aivan totta. Mutta kun minä ihan tosiaan vapaaehtoisesti olisin vaihtanut myöhään nukkumisen yösyöttöihin ja aikatauluttanut arkeni uudestaan tuon pienen ihmisen mukaan.

Tiedän varsin hyvin, että elämää ei voi käsikirjoittaa. Ja kaikki ei mene niin kuin sen on kuvitellut. Vasta tällä viikolla olen jotenkin antanut itseni sisäistää, että elämä voi silti jatkua. En voi jäädä tähän ajatukseen kiinni, että mitä voisi nyt olla. Vaan minun on vain sitkeästi yritettävä rakentaa elämää siltä pohjalta mitä nyt on. Vasta saamani työpaikan myötä, olen yrittänyt taas luottaa tulevaan ja uskoa, että kaikki järjestyy kyllä, ajallaan. Ajattelin viimein, että Autumnharmony, et voi lakata kokonaan elämästä. (No, täytyy kyllä myöntää että lähes heti syyllisyys iski, että hyi hyi, huono äiti! Nytkö jo voit kuvitella jatkavasi elämää ja suunnitella uutta!)

Eräs ihminen sanoi tässä taannoin minulle, että ajattele, jos joku sanoisi tänään sinulle, että ensi vuonna olet raskaana ja kaikki menee hyvin tai että muutaman vuoden päästä teillä on jo monta lasta, et varmasti tuntisi olevasi "epätoivoinen" tässä hetkessä. Voi kunpa joku oikeasti tulisikin ja sanoisi 100% varmuudella, että kaikki menisi vielä hyvin. Että jonain päivänä varmasti meilekin oma pieni kotiin saadaan. Voisinkohan jostain saada kristallipallon jolla näkisi tulevaisuuteen? Koska tuskaisinta tästä elämästä tosiaan tekee tälle hetkellä juuri se, että mitään varmuutta mistään ei ole. Kukaan kun ei voi luvata, että meille vielä eläväinen saadaan tai ylipäätään annetaan edes uutta mahdollisuutta yrittää...

Kiitollisuus

Facebookissa kiersi jossain vaiheessa haaste, jossa piti kertoa joka päivä muutama asia, mistä on kiitollinen elämässään tai sinä kyseisenä päivänä. Tänä vuonna kun elämä on potkinut päähän teräskärkisillä monoilla ja on vaikea ollut muistaa niitä elämän hyviä asioita ja huonot tuppaavat olemaan päällimmäisenä mielessä, ajattelin minäkin konkreettisesti listata ylös asioita joista olen kiitollinen. Ehkä ne hyvätkin asiat näin pääsisivät ajatuksissa pinnalle. Asiat tulevat listaan täysin tajunnanvirtana, enkä laita niitä niinkään tärkeysjärjestyksessä.

Aviomieheni. Ilman häntä en varmastikaan olisi enää tässä. Hän on tukeni ja turvani. Viimeksi eilen töissä puhuessani hänestä tajusin, miten ihanan miehen olen elämääni löytänyt. Hän arvostaa minua sellaisena kuin olen. Rakastaa minua, vaikka en ole täydellinen. ♡ en voisi kuvitella elämää ilman häntä.

Ystävät. Minulla on paljon ihania ystäviä. Heidän kanssaan voi nauraa ja itkeä. Vitsailla tai puhua vakavia. He eivät ole hylänneet minua vaikeina aikoina, toivottavasti itse olen osannut olla heille apuna silloin kun he ovat sitä tarvinneet.

Perhe. Tarvitseeko tähän juuri mitään sanoa. Vaikka elämässä tapahtuu ja on tapahtunut kaikenlaista, perhe pysyy. Tuntuu, että tämä vuosi on sitonut meitä jälleen yhteen, kun se olisi voinut repiä kuilua isommaksi.

Oma koti. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että meillä on oma yhteinen koti. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että olen todella tullut kotiin. Ei enää mitään opiskelija-asuntoa tai väliaikaisratkaisua. Taulut ovat viimein seinillä. Se voi kuulostaa pieneltä asialta, mutta iso ilon aihe minulle. Tämä on KOTI ♡

Oma lemmikki. Kissani on minulle todella tärkeä. Viime yönä näin unta, että jouduin siitä luopumaan ja heräsin kauheaan ajatukseen, että onko se totta. Onneksi ei. Sitä ei uskoisi miten paljon tuollainen pieni karvapallo tuo iloa elämään. On kiva seurata sen leikkimistä ja ihana kun se tulee aamuisin nukkumaan viereen.

Terveys. Terveyttäkin osaa arvostaa enemmän, kun se on vaakalaudalla. Kevät ja kesä ravisutti niin henkistä kuin fyysistäkin kuntoa ja terveyttä. Joten on kiva tuntea olevansa taas paremmassa kunnossa. Jaksan taas ulkoilla ja touhuta asioita jotka ovat minulle tärkeitä. Vaikka toki on edelleen päiviä kun mikään ei innosta.

Työ. Olen saanut mieluisen työpaikan. Vaikka se onkin vain määräiakainen, on se parempi kuin ei mitään. Töihin mennessä jännä tunne siitä, että juuri näin tämän piti nyt mennä ja juuri tämä työ minun piti nyt saada on vain voimistunut työnantajan ensikohtaamisen jälkeen.

Olen elossa. Kesä ja sairaalareissut saivat ajattelemaan, että myös minulle olisi voinut käydä huonosti. Olisin voinut kuolla yleismyrkytykseen tai anafylaktiseen shokkiin. En ikinä unohda sitä tunnetta, kun happinaamari kasvoilla ja tuskissani makasin sairaalan sängyllä ja tunsin kuinka tajunta hämärtyi. En täysin siinä hetkessä tajunnut asian vakavuutta, joten ajatus on nyt jälkikäteen vasta iskenyt tajuntaan. Kaikki olisi voinut olla ohi.

Tässä vain joitakin mitä päällimmäisenä tuli mieleeni. Olen niin paljosta kiitollinen ja on paljon syytä olla onnellinen. Sitä vain on välillä niin vaikea muistaa. Kun kaikki tuntuu taas turhalta ja epätoivoiselta, palaan tähän postakseeni ja muistutan itseäni tästä, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin. Olen kuitenkin vielä tässä ja minulla on ihmisiä ympärillä jotka välittävät. Niin kauan kuin olen olemassa, voi tulevaisuus tuoda mukanaan hyviäkin asioita.

Everything happens for a reason?

Viime kuukaudet ovat saaneet minut todella pohtimaan elämää. Kaiken tarkoitusta ja miksi asioita tapahtuu. Uskon tai ainakin uskoin jonkinlaiseen johdatukseen, kohtaloon ja siihen että asiat tapahtuvat syystä. Kaikelle tänä vuonna tapahtuneelle ei vain ole tuntunut löytyvän järkevää selitystä tai hyväksyttävää syytä, miksi niin tapahtui. Mitä tällä meille halutaan opettaa? Mihin meitä on tällä kaikella on ollut tarkoitus kouluttaa? Jos tämän kaiken tarkoitus on ollut tuhota kaikki positiivinen ajattelu ihmisestä, siinä on onnistuttu. Jos tämän kaiken tarkoitus on ollut häivyttää se vähäinenkin taipumus huolettomaan elämänasenteeseen, niin poissa on. Jos tämän kaiken tarkoitus on ollut pyyhkiä pois usko saada oma perhe, jep, onnistui sekin. En enää usko saavani tilaisuutta olla äiti elävälle lapselle. En usko, että voimme onnistua. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö edelleen niin palavasti haaveilisi äitiydestä, omasta pienestä. Ettenkö edelleen toivoisi kuulevani oman vauvani ensiparkaisua, suloista jokeltelua ja ensimmäisiä sanoja. Etteikö oman lapsen kaipuu raastaisi minua sisäisesti ja tuntuisi palana kurkussani. En vain enää jaksa uskoa, että niin koskaan tapahtuu. Enää en pysty ajattelemaan juuri mistään asiasta, että se voisi mennä hyvin. Todella hieno juttu ihmiselle joka on jo aikaisemmin ajatellut asiat aina pahimman kautta. Nyt tämä kauhuskenaarioihminen on vain tullut jäädäkseen.

Viime vuosi, tai pikemminkin puolitoista vuotta, oli rankkaa aikaa. Lapsettomuuden tuska oli repiä minut kappaleiksi. Kadotin itseni niihin oviksen tikuttamisiin, oireiden kyttäämisiin ja turhaan toiveikkuuteen. Ja joka kerta epäonnistuessa sitä putosi aina vain korkeammalta ja korkeammalta. Ei hirveästi lohduttanut lääkärien sössötykset siitä kuinka on aikaa ja kuinka nuoria ollaan. Ja kun se raskaus jo kerran käväisi niin kyllä sitä paksuna ollaan ennen kuin huomaatkaan! Juupa juu.. Kun sitten viimein puolentoista vuoden piinan jälkeen aloin jo hyväksyä sen, ettei meille lasta tule, tuntuu niin kohtuuttomalta antaa toivon nousta piilostaan ja ottaa se sitten niin julmasti pois. Miksi? Miksi juuri silloin kun olin jo jotenkuten sinut itseni ja lapsettomuuteni kanssa meidän annettiin onnistua? Mutta onnellista loppua ei annettu kuitenkaan. Juuri siksi tämä menetys tuntuu vieläkin kohtuuttomammalta jos vain mahdollista. Jos olin kuvitellut tuolloin lapsettomuuden tuskissani olevani pohjalla, niin voi kyllä, sen pohjan alta paljastui vieläkin syvempi kuilu. Ja sieltä ei niin vain enää ylös rämmitäkään. Enpä arvannut, että tämä vuosi tulisi peittoamaan edellisen vuoden rankkuudellaan 6-0. Pelottaa ajatellakin mitä ensi vuosi tuo tullessaan.

Olen miettinyt, että oliko tämän kaiken tarkoitus opettaa meitä arvostamaan lasta, jos semmoinen vielä jonain päivänä saadaan kotii asti. Mutta sitten ajattelen, että emme kyllä ole pitänyt lapsen saantia mitenkään itsestään selvyytenä tähänkään asti. Joten miksi tällaiset oppirahat olisi siis pitänyt maksaa? Ei käy järkeen. Olen niin kovasti yrittänyt etsiä tarkoitusta tälle kaikelle. Miettinyt niin monen monelta kannalta, mutta valmista ei tule. Eräänä iltana puhuimme mieheni kanssa siitä, että aina sanotaan kuinka pitäisi olla kiitollinen siitä mitä on. Niin olenkin. Olen kiitollinen niin monesta asiasta elämässäni, että niiden luettelemiseen tarvitaan kyllä ihan oma postauksensa. Mutta vaikka kuinka olen kiitollinen monista asioista ja arvostan sitä mitä minulla jo on, ei se vain poista tätä tunnetta, että jotain puuttuu. Jotain todella tärkeää ja ainutlaatuista on kadoksissa. Löytääkö se ikinä kotiin?

Ja kuinkas siinä kävi?

Kuten lupasin eilen, niin tulin nyt kertoilemaan miten haastattelu sujui. Menin paikalle todella jännittyneenä ja tuntui, että sisuskalut kääntyy nurin. Mutta sitten kun astuin ovesta sisään, outo tyyneys ja levollisuus valtasi minut ja jännitys oli tiessään. (kummallista, siis TODELLA kummallista tällaiselle uusien tilanteiden ja ihmisten tapaamista jännittävälle) Mutta pääasia, että se varmaan sitten näkyi myös ulospäinkin, sillä haastattelu ei olisi paremmin voinut mennä. Maanantaina tämä rouva nimittäin aloittaa työn uudessa paikassa! Olen tosi innoissani! Haastetta siinä varmasti tulee olemaan, mutta otan sen mielenkiinnolla vastaan. Taitaa se sittenkin joskus paistaa päivä tähänkin risumajaan.

Haastattelu, iiks!

Tänään sain yllättävän puhelinsoiton. Minua pyydettiin työhaastatteluun! Laitoin hakemuksen menemään perjantaina ja jo tänään minuun otettiin yhteyttä. En ollut uskoa korviani. (Ajattelinhan tietenkin nykyminälle uskolliseen tapaani, että pyh ja pah, tuskin niistä mitään kuuluu. Saahan sitä aina hakemuksia laittaa.) Mutta ehkä tässä maailmassa jotain hyvääkin vielä on jäljellä?

Nyt kun sitten vielä saisi sen paikan. Määräaikainen työ, mutta parempi kuin ei mitään. Jännittää ihan hirveästi, kun viimeisimmästä työhaastattelussa käynnistä on kulunut ties kuinka monta vuotta! Onneksi miehellä on sellainen työvuoro huomenna, että hän pystyy minut haastatteluun viemään ja viime hetken rohkaisevat sanat sanomaan. Tänään olen yrittänyt touhuta kaikkea kotona, etten ennättäisi liikaa jännittää huomista. Huomenna kertoilen miten meni. Sormet ja varpaat ristiin, että menisi hyvin.

Pienet kynttilät

Sytytin kynttilän, toisenkin.

Kyynel poskelle vierähtää.

Hetkessä kotimme täyttää,

monen monta kynttilää.

Valomeren keskellä,

me sinua muistellaan.

Voi Enkelimme pieni,

me sua niin kovin kaivataan.

Because someone we love is in heaven,
There is little bit of heaven in our home.
-unknown