Näytetään tekstit, joissa on tunniste ikävä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ikävä. Näytä kaikki tekstit

lauantai 19. toukokuuta 2018

Tänään

Tänään muistelen menetettyä.
Tänään iloitsen touhukkaasta Tiitusta.
Tänään myhäilen peilin ohitse kävellessäni pienelle vatsakummulle.

Olen menettänyt paljon.
Olen saanut paljon.

Mutta edelleen on erityinen paikka sydämessäni, joka kuuluu vain sinulle. Nykyään pystyn (useimmiten) puhumaan jo sinusta itkemättä uusille ihmisille, mutta se ei tarkoita ettenkö edelleen surisi. Kaipaisi. Edelleenkään en ymmärrä, enkä käsitä, miksi emme sinua kotiin saaneet. Mutta jonain päivänä, toivon, että kohtaamme taas ja saamme kaikki olla yhdessä.

Hyvää syntymäpäivää, rakas Enkelini. ♡

Ja joka luojan päivä kannan tätä surua
Annan sille vallan, ruokin sydänverellä
Puren hampaat yhteen ja itken silmät päästäni
En jäänyt aivan yksin, on suru lohtunani
Mokoma-Itken silmät päästäni

perjantai 19. toukokuuta 2017

"Will someone else take my place"


Lily Allen - Take my place


Tämän kappaleen myötä olen palannut taas niihin kolmen vuoden takaisiin tunnelmiin. Tämän päiväinen lämmin ja kostea ilma sai ajatukset palaamaan ajassa takaisin. Myös kolme vuotta sitten ilma oli tavanomaista kuumempi kuin toukokuussa yleensä ja yöllä jopa ukkosti. Äskenkin satoi ravakasti vettä, vain se ukonilma puuttui.. Taivas itki kanssani jälleen. Hyvää syntymäpäivää sinne pilvien päälle rakas enkelini.

Muutenkin tuntuu kuten edellisessä postauksessanikin kuvailin, että takapakkia suremisessa on otettu ja reippaasti. Liekö syynä hormoonit, viimeisimmät keskenmenot vaiko se, että nyt on ollut taas vain "aikaa" miettiä. Ehkä suruprosessi jollain tapaa jäi kesken, kun aloin odottaa Tiitua ja huoli siirtyi hänen hyvinvointiinsa. Nyt kun hän on jo isompi ja elämä on niin sanotusti asettunut uomiinsa, on suru aika ajoin taas puskenut pintaan. Mutta tätä aaltoliikettä tämän kai sitten on tarkoitus olla..?

torstai 19. toukokuuta 2016

Hyvää syntymäpäivää, Enkelini

Kaksi vuotta. Kaksi lyhyttä, mutta toisaalta taas pitkää vuotta. On kuin olisit ollut vielä äsken tässä. Kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Niin kirkkaana kaikki on mielessäni. Mutta todellisuudessa aikaa on jo kulunut. Asioita tapahtunut, elämä edennyt. Mutta ikävä, se ei ole hävinnyt, suru sisimmässä ja kipu sydämessä ovat ja pysyvät. Kukaan ei sinua vie minulta pois, sillä elät sydämessäni. Muistot ovat tehneet sinne pienen pesän, jossa sinä asut, siellä sinä olet aina. Muistoja sinusta, ei kukaan voi minulta pois ottaa. Hyvää syntymäpäivää, rakas Enkelimme.♡



Erilainen onni

Sinä puutut pöydästämme.
Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät, 
enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin,
mitä he tarkoittavat.

Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.

Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.

Maaginen lanka, joka muistuttaa
minua perspektiivistä. Ja antaa minulle uusia
aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.

Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.
Ja olen onnellinen siitä, että sinä
kosketit minua ja muutit minut
kyynel kyyneleeltä.

Uskon, että 
se on sinun lahjasi
maailmalle.

-Kristina Grahn-

torstai 17. syyskuuta 2015

Eipä tiennyt tyttö

Olen ottanut tavaksi kuunnella radiota samalla kun syötän tyttöä. Tässä joku päivä sitten sattui radiosta tulemaan Zen Café:n kappale Eipä tiennyt tyttö. Olin toki kuullut kappaleen joskus aiemminkin, mutta ensimmäistä kertaa kiinnitin myös sanoihin huomiota. Etenkin kohta; "Eipä tiennyt tyttö kuinka monta askelta on alttarilta äidiksi ja kuinka vaihtuu rytmit vuosien" kiinnitti huomioni.

Niin, ei tämä tyttö olisi todellakaan tiennyt eikä osannut aavistaa, millainen tie ja montako askelta saa kulkea, ennen kuin on äiti. Kun ajattelee nyt tätä kuljettua matkaa, niin ei montakaan kepeää askelta tälle polulle mahdu. Kepeimmillään askeleet kohti äitiyttä taisivat olla meidän häiden tienoilla. Vähän ennen niitä ja niiden jälkeen. Silloin sitä vielä oli se kutkuttava tunne vatsanpohjassa, että jospa sitä piankin jo saisi ilouutisia perheen kasvamisesta häiden jälkeen kertoilla. Kun sitten elämäni ensimmäisen positiivisen testin tein, askeleet kepenivät entisestään, suorastaan leijuin ilmassa. Minusta on tulossa äiti! Silloin sitä ei vielä tiennytkään, millaisiksi askeleet muuttuisivatkaan. Tämä kepeys kun kesti vain sen hetken. Pieni paino alkoi kertymään askeleisiin kuukaus kuukaudelta siitä hetkestä alkaen kun itkin vessan lattialla menetettyä pientämme ja särkynyttä unelmaa.

Kuukaudet vaihtuivat toiseen ja kierto kierrolta epätoivo lisäsi painoaan askeleisiin. Lopulta kun aloin odottaa Enkeliämme, askeleet ennättivät olla kepeitä muutaman viikon. Kaikkihan tietävät kuinka siinä sitten kävi ja sen jälkeen askeleet olivatkin niin raskaat, että tuntui ettei jalkoja saanut enää liikkeelle ollenkaan. Tai jos ne liikkuivatkin, tuntui, etten se ole minä joka niitä ohjaa. Enkä voi sanoa, että kovin kepeitä askeleita kuljettiin tänäkään vuonna, kun vuodot ja huolet pitivät niin kovassa otteessaan. Kurkkua kuristi huoli ja ajatus siitä, että vauvoja oli ollut tulossa kaksi, mutta toinen pieni ei jaksanutkaan tuntui musertavalta. Sitä pelkäsi niin kovasti menettävänsä myös tämän toisen. Ihan viimeisinä viikkoina raskautta kepeys alkoi hieman palata askeliin ja uskalsin hetkittäin jo luottaa, että hänet elävänä syliin saamme.

Matkalle ehti kertyä järjettömän paljon askeleita. Niin raskaita, etten ikinä olisi uskonut selviäväni. Ja niin haikeita, että itku kuristaa kurkkuani nytkin. Jos kaikki olisi mennyt kuin haaveiltiin, olisi meillä nyt jo iso perhe. Mutta nyt meillä on kolme enkeliä ja yksi elävä. Askeleiden määrää, sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta vuosia kului alttarilta kolme. Tasan kolme.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Tänään

Tänään on se päivä. Tasan vuosi sitten sydämeni hajosi pienen pieniksi palasiksi. Murenin. Ajattelin, että kuolen itsekin. Että elämäni päättyi siihen hetkeen kun menetin pienokaisemme. Niin monet itkut on jo itketty ja niin monet tulen vielä itkemään. Muistot pysyvät aina sydämessäni. Muistot pienen pienestä tyttärestämme, jota emme saaneet koskaan syliimme. Jota emme saaneet tuoda kotiin.
Hipaisi hiljaa enkelin siipi,
kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi,
enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni
enkelin siipien suojaan ja lähti, 
nyt pikkuisemme
on taivaan kirkkain tähti.
-unknown

Tänään minä sytytän kynttilän sinun muistoksesi, rakas pieni lapseni. Kiitos, kun sain tutustua sinuun edes sen pienen hetken, tuntea sinun läsnäolosi masussani. Olisinpa vain saanut oppia tuntemaan sinut paremmin. Kuulla äänesi. Nähdä kuinka kasvat ja kehityt. Kiitos, kun kävit elämässämme tuon pienen hetken. Vaikka et voinutkaan jäädä luoksemme, sydämissämme sinä elät aina.

"..The moon will rise, the sun will set
But I won't forget.."


Celine Dion- Fly

torstai 2. huhtikuuta 2015

Viime pääsiäinen

Viime vuonna olin ennen pääsiäistä sairaalassa. En olisi millään halunnut sinne jäädä yksin, mutta miehen täytyi lähteä kotiin. Onneksi ensimmäisen yön sain olla huoneessa yksin. Vaikka nukkuminen oli pelon ja ahdistuksen takia mitä oli. Seuraavana yönä en sitten nukkunut senkään vertaa, huonetoveri kun korisi ja puhui unissaan ynnä muuta kivaa. Vaikka en mielellään tietysti olisi ollut synnyttäneidenkään kanssa samassa huoneessa, ei tuokaa toveri mieltä paljon parantanut. Noh, naistentaudit ja synnyttäneet/synnytystä odottavat kun olivat samaan osastoon ympättynä, niin kyllähän minut sinne naistentautien puolelle silloin luettiin.

Olen monesti miettinyt tuota ensimmäistä sairaalajaksoani. Kun silloinhan ne kaikki kokeet otettiin ja lääkäri näki minut vain kerran. Kotiuttikin täysin näkemättä, vaikka edellisenä päivänä olivat sitä mieltä, että tutkitaan vielä ennen kotiin pääsyä. Olin tietysti toisaalta helpottonut kun kotiin pääsin, mutta jotenkin kumma olo käynnistä jäi.. Positiivisesti kyllä yritin hoitajalle sanoa lähtiessäni, että palaan kunhan olen masua tarpeeksi ensin kotona kasvatellut. Silloin vielä tosin uskoin, että seuraavan kerran tuolle osastolle pääsisin pieni nyytti kainalossa. Mutta ikinä en sinne päässyt. Enkä kyllä tule menemäänkään. Tuohon sairaalaan minua ei enää saa kuin äärimmäisessä pakkotilanteessa.
Että semmoinen pääsiäismuisto sitten.. Kyllä nämä "vuosipäivät" riipivät sydäntä. Olen koko viikon ollut jotenkin levoton. Vaikka kuinka yritin olla ajattelematta kaikkea pahoja juttuja, eivät ne vain jätä rauhaan. Aina ne haamut jostain pomppaavat eteen muistuttelemaan menneestä..

Vuosi sitten tähän aikaan luulin, että kaikki järjestyy. Että kaikki menee vielä hyvin. Mutta pääsiäisestä alkoikin oma kärsimysnäytelmäni, joka ei päättynytkään kolmantena päivänä.. 

Enkelini, äidillä on kova ikävä.

torstai 1. tammikuuta 2015

Katsaus vuoteen 2014

Näin vuoden jo vaihduttua, on aika ottaa vielä viimeinen vilkaisu viime vuoteen. Mennyt vuosi oli tähänastisen elämäni rankin, pahin. Kertakaikkisen kamala. Viime vuosi ajoi minut niin henkisesti kuin fyysisestikin niin lujille, että en uskonut edes selviäväni hengissä tämän vuoden puolelle. Jossain vaiheessa kävin niin pohjalla, etten liiemmin tainnut edes välittääkään, selviänkö vai en. Millään ei ollut väliä. Silmäilin tässä kirjoitustaukoni aikana läpi vanhoja tekstejäni. Kysyin itseltäni; Kuka on tuo nainen? En tunnistanut häntä. Tuo masentunut ja katkera ihminen, joka noissa teksteissä puhui. Olinko se todella minä?

Olen monesti miettinyt kaiken tarkoitusta. Ollut kiinni menneessä, liikaakin. Ajatellut mitä voisi olla ja miksi niin ei ole. Mutta kaikki tuo oli käytävä läpi, jotta pääsisin eteenpäin. Ja jollain tasolla tunnen niin tehneenikin. Kun vielä touko-kesäkuussa lähes jokainen aamu alkoi ja ilta päättyi itkulla, tuli ajan myötä myös se aamu kun en enää heti herättyäni puhjennutkaan kyyneliin. Viime vuoteen mahtuu kyyneleitä enemmän kuin olin kuvitellut yhden ihmisen edes pystyvän tuottamaan. Katkeria, kuumia kyyneleitä, jollaisia en ennen ole itkenyt.

Muistikuvani  kuluneesta vuodesta ovat melko hataria. Muistan kirjoittaneeni kaikki tekstit, mutta silti tuntuu kuin lukisin jonkin muun elämästä. En juurikaan muista alku-ja loppukesän tapahtumia viime vuodelta. Mutta elävästi muistan kaikki tunteet joita koin. Näin jälkikäteen ajateltuna minusta todella tuntui kuin olisin ollut jossain valveunessa, painajaisessa joka ei koskaan pääty. Kaikki tuntui lohduttomalta, tulevaisuudella ei tuntunut olevan mitään annettavaa. Vaan kummasti ajan kuluessa alkoikin löytyä asioita, jotka saivat minut jälleen nauramaan. Kuvittelin etten naura enää koskaan. Etten koskaan enää voi olla iloinen. Vaikka aikamoista aaltoliikettä tunteet ja olotilat kuluneen vuoden aikana tekivätkin, on olo kuitenkin koko ajan mennyt pienin askelin kohti parempaa. Vasta tänään sen todella huomasin. Joulukuu, joka ahdisti aluksi niin suunnattoman paljon, toikin mukanaan kummallisen rauhan. Toivottavasti se jaksaa kantaa myös nyt tämän uuden vuoden alkaessa eteenpäin.

Vaikka vuoden vaihtuminen ei surua ja pahaa oloa taianomaisesti pyyhikään mukanaan, koin niin suurta helpotusta kun tuo epäonnen vuosi vaihtui. Selvisin. Ei edelleenkään ole päivääkään, ettenkö miettisi ja ikävöisi meidän pientä. Tarve puhua hänestä  ja mitä jouduimme kokemaan ei ole kadonnut. Mutta jotain on sentään muuttunut. Olen vähitellen löytämässä taas itseni. Elämän ilo alkaa vähitellen pyrkiä synkistä syövereistä pinnalle. Kuvitella, että sen mustan möykyn alta pääseekin pikkuhiljaa nousemaan ja valo alkaa voittaa. Ihan niin kuin vuoden vaihtuessa hiivimme pienen askelin kohti kesää. Päivä päivältä lähemmäs valoa.

Vuosi 2014 toi ja vei mukanaan jotain korvaamatonta ja ainutlaatuista. Rakkaan pienen tyttäremme. Sain katsella vedet silmissä ensimmäistä ultrakuvaa, kokea hänen pienet potkunsa, jutella kasvavalle masulle ja haaveilla vaaleanpunaisia unelmia. Sain kokea jotain, mitä moni ei välttämättä koe koskaan. Olen kiitollinen noista hetkistä, joita sain kokea pienen Enkelimme kanssa. Mutta suru hänen menettämisestään on silti niin suuri, ettei sitä voi käsittää. Viime vuosi antoi meille tyttären, joka vain ei päässyt kotiin äidin ja isän luo. Mutta sydämistämme hän ei koskaan häviä.

Ikuisesti, olet osa minua. Rakas pieni tyttöni. Pieni Enkelimme, äiti rakastaa sinua niin kovin. ♡

lauantai 1. marraskuuta 2014

Pienet kynttilät

Sytytin kynttilän, toisenkin.
Kyynel poskelle vierähtää.
Hetkessä kotimme täyttää,
monen monta kynttilää.

Valomeren keskellä,
me sinua muistellaan.
Voi Enkelimme pieni,
me sua niin kovin kaivataan.

Because someone we love is in heaven,
There is little bit of heaven in our home.
-unknown

torstai 2. lokakuuta 2014

Home sweet home

Oma koti kullan kallis <3 Tavarat ovat jotakuinkin jo löytäneet paikkansa ja täällä alkaa näyttämään kodilta! Samaa ei voinut sanoa viikonloppuna kun kaikki oli vielä sekaisin, ja sekös tällaista hivenen perfektionistia ärsytti. Tavarat oli saatava paikoilleen mahdollisimman pian, ei meinannut malttaa edes nukkua. Mutta nyt muutto on siis saatu suoritettua ja nyt on aika taas hengähtää. Pientä hienosäätöä sisustukseen, niin se on siinä.

Nyt on edessä totuttelua uudella paikkakunnalla liikkumiseen ja elämän järjestämisessä täällä suunnalla. Mies on päivät töissä ja minä keksin jos minkälaista näpertelyä aikani kuluksi. Tänäänkin valmistui pari onnittelukorttia ja vanha Ikean ilmoitustaulu sai uuden ilmeen. Toki en vain voi täysipäiväiseksi askartelijaksi ryhtyä ja nyt sitten olisi edessä pohdintaa siitä, mitä elämältäni oikein haluan. Kouluun? Töihin? Kouluun ja töihin? Se pitää nyt selvittää. En vieläkään ole päässyt yli siitä katkeruudesta, että minun olisi pitänyt olla nyt äityislomalla ja nyytti hoidettavana. Kotiäitiys olisi ollut "ammatinvalintalistalla" ykkösenä, mutta pitää nyt vain yrittää hyväksyä, ettei se ole mahdollista. Vaikka olen niin onnellinen ja innoissani uudesta omasta kodista, en millään ole voinut olla ajattelematta sitä, millainen tämän syksy olisi voinut olla. Vaunulenkkejä raikkaassa syysilmassa... Vauvan unista tuhinaa pinnasängyssä... Voi kuinka tänään taas olenkaan kaivannut omaa pikkuistani... Viime päivinä on taas monesti käynyt mielessä kysymys, että jos kaikella on mukamas tarkoituksensa, niin mikä hemmetin tarkoitus tällä oli? Sen kun joku kertoisi...

perjantai 19. syyskuuta 2014

Haikeutta ilmassa

Kävin pari iltaa sitten kävelemässä nykyisen kotikuntani tutuilla lenkkeilyreiteillä. Samalla tajuntaani iski, että nämä ovat viimeisiä kertoja kun lenkkeilen täällä. Vaikka olenkin niin innoissani uudesta kaupungista ja uudesta kodista, on olo silti myös haikea. Näissä maisemissa olen kuitenkin kasvanut. Yllätyin itsekin kuinka voimakkaita tunteita lähteminen täältä saa minussa aikaan. Enhän nyt sentään ole toiselle puolelle maapalloa menossa! Voinhan tulla käymään täällä aina kun siltä tuntuu. 

Yksi syy tälle haikeudelle on myös se, että tyttö on haudattu tänne. Vaikka kuinka tolkutan itselleni, että en tarvitse konkreettisesti käydä haudalla kunnioittaakseni ja muistellakseni, herää minussa silti ristiriitaisia tunteita. Eihän kukaan varmastikaan ajattele, että olen hirveä ihminen kun lähden täältä ja haluan uuden alun. Eihän?Mutta tunnen itseni ja en mahda ajatuksilleni mitään. Ajattelen ihan liikaa aina, mitä muut ajattelevat minusta. Vaikka en enää täällä asuisikaan, ei se tarkoita, että olen unohtanut hänet tai ettei tämä kaikki merkinnyt minulle mitään. Asia ei todellakaan ole niin. Tämä kaikki on merkinnyt valtavasti ja vaikuttanut niin paljoon. Aivan kuin toiminut vedenjakana entiseen ja nykyiseen minääni.

Yritän nyt kovasti itselleni perustella, että muutos on vain hyvästä. Ei ketään auta se, että jään roikkumaan menneeseen. Menetettyä kun ei takaisin saa. Minun on yritettävä kaikesta huolimatta jatkaa elämääni. Yrittää koota palaset kasaan. Otettava vastaan se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Voi enkelini, äiti rakastaa sinua niin paljon. En koskaan unohda sinua.. ♡

Kuiskaus tuulen hiljaa on,
päivän valo kääntyy pimeyteen.
Kuuleeko kukaan kun äänetönnä huudan,
kuinka sattuu mun sydämeen?

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Enkelilleni

Rakas Enkelini. Äiti kävi tänään tuomassa kynttilän haudallesi. Kukkaset, jotka olin tuonut olivat yöpakkasissa jo palentuneet. Onneksi isomummosi oli käynyt tuomassa sinulle tuoreita kukkasia maljakkoon. Viime aikoina minulla on ollut niin kauhea, ylitse pääsemätön ikävä sinua. Voi kumpa olisit saanut olla turvassa pidempään ja kasvaa isoksi ja vahvaksi omassa pienessä yksiössäsi. Jos kaikki olisi mennyt niinkuin äiti ja isä toivoivat, olisitkohan ollut jo kohta luonamme täällä, etkä tuikkeena syksyisen tähtitaivaan takana? Haluan sinun tietävän, että vaikka muutammekin täältä nyt pois, en koskaan unohda sinua. Kuljet aina sydämessäni minne ikinä menenkin. 

Haluaisin niin ottaa sinut syliini. Tuoksutella hentoja hiuksiasi ja silittää pientä poskeasi. Tuudittaa sinut sylissäni uneen, laulaa sinulle kauneimman tuutulaulun. Millainenkohan sinusta olisi tullut? Olisikohan sinulla ollut saman väriset hiukset kuin äidillä? Olisitkohan perinyt isäsi silmät? Isäsi suu ja nenä sinulla ainakin on. Sen minä tiedän varmasti. Sainhan sentään varovasti koskettaa sinun pientä nenänpäätä. Muutoin voin vain kuvitella sinut, piirtää kuvan sielunisilmin. Olisin niin halunnut kuulla äänesi, ensimmäiset sanasi. Nähdä ensiaskeleesi ja katsoa kun opit uutta. Nähdä sinun kasvavan ja leikkivän. Nähdä kuinka olisit pyörittänyt isin pikkusormesi ympärille. Me niin kovasti sinua odotettiin saapuvaksi. Rakastuimme sinuun ensihetkestä. Äidin pieni rakas,olisitpa saanut jäädä luoksemme...

Olet tuulen leikki, joukossa pilvien..
..kastepisara hentoinen.
Olet tuoksu kauniiden kukkien..
..auringonsäde, pimenevän illan viimeinen.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Minä ja..

Minä ja vauvanvaunut ei mahduttu samaan ravintolaan.
Minä ja raskausmahat ei mahduttu samalle tapahtuma-alueelle.
Minä ja pikkusöpöperhe ei mahduttu samalle parkkipaikalle.

Vaikka kuinka olen yrittänyt opetella, ihan sama-asennetta, on se välillä todella hankalaa. Välillä voisi vain heittäytyä lattialle huutamaan tai muuten järjestää kohtauksen. Huutaa vaunuillaan tieni tukkivalle perheelle, että painutteko just sinne niin pääsen omaan autooni!? Mutta elkää pelätkö, en ihan niin sekaisin vielä ole. Tyydyn vain nurisemaan itsekseni ja yritän niiiin kovasti hokea, ettei kaikki tuo ole minulta pois. Mutta tällä hetkellä minulla on vain niin kova ikävä omaa raskausmahaani ja pientä tytärtämme. Lasketunajan lähestyminen varmaan puskee päälle. Kun koko ajan miettii, että nyt olisi tuollaista ja nyt olisi näin. Ja sitten olisi sitä ja sitten olisi tätä.. Vaan kun ei ole..

Ja tällä hetkellä vauvan kaipuu on vain niin kova. Haluaisin silitellä omaa mahaani ja tuntea pienen potkut. Haluaisin ostaa söpöjä vaatteita omalle murulleni. Viime aikoina olen käynyt paljonkin pohdiskelua siitä, että vaikka kuinka haluaisin olla raskaana vaikka tällä sekunnilla, niin olisinko vielä valmis? Lähinnä valmis kohtaamaan uusia murheita. Sitä, että jos kävisi uudestaan jotain pahaa. Vaikka kuinka yritän luoda itselleni uskoa, että vielä tähänkin talouteen oma pikkuinen saadaan, pelko kaiken menettämisestä ja epäonnistumisesta ei jätä varmasti koskaan rauhaan.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Ei tätä uneksi enää muuttaa voi

Tänään tuli kuluneeksi tasan kaksi kuukautta siitä, kun elämä heitti kaikki nurin niskoin. Tyttö on ollut vahvasti taas mielessä. Tänään tulin ajatelleeksi myös erästä viime syksyistä iltakävelyä, jonka mieheni kanssa teimme hautuumaan läpi. Silloin huomiomme kiinnittyi pieneen hautakiveen. Kiveä lähempää tarkastellessamme, huomasimme, että siihen oli haudattu vauva, joka oli kuollut ennen syntymäänsä. Muistan kuinka kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, kun puhuimme siitä, että ei voi kuvitellakaan sitä vanhempien kokemaa tuskaa jonka oman lapsen kuolema aiheuttaa. Eikä olisi ollut niin väliksi saada tietääkään.

Nyt ei tosiaan tarvitse enää kuvitella, nyt sen tietää. Tiedämme, miltä tuntuu haudata oma lapsi. Kauan kaivattu pienokainen. Kantaa pientä arkkua sylissä ja laskea se kylmään maahan. Matka hautuumaan poikki ei ole ikinä tuntunut niin pitkälle ja raskaalle kuin tuona toukokuun päivänä, jona pikkuisen tyttömme hautaan siunasimme.

Nyt kun kävelemme hautausmaalla, askeleet eivät enää viekään vain sen läpi. Enää ei tarvitse vain kuvitella asioita. Vaan nyt ne johdattavat valkoisen ristin luo, ristin, johon on kirjoitettu vauva M. Sen näkeminen ensimmäisen kerran konkreettisesti, kirjoitettuna, puristi sydämeni kasaan.. Salpasi hengitykseni.. Kuin osa minustakin olisi kuollut.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Ilta tullut on taas

Illat ja etenkin nukkumaan meno on edelleen se vaikein hetki päivästä. Kun hiljentyy käydäkseen nukkumaan, muistot tulvivat mieleen. Muistan kuinka pikkuinen liikehti vilkkaasti juuri nukkumaan käydessä. Aivan kuin ilmoittaen, että täällä sitä ollaan, hyvää yötä äiti. Kuinka hän vastasi napakalla potkulla vatsan päälle lasketun käden painoon. Ihan ensimmäinen yö kotona tapahtuneen jälkeen oli yksi hirveimmistä. Kun vastausta ei enää tullutkaan..

Vaikeita illoista tekee myös se, että joudun olemaan nyt taas jatkossa aika monena iltana ja yönä yksin. Mieheni on työharjoittelussa toisella paikkakunnalla, eikä aina pääse yöksi kotiin. Ja sairaslomani loputtua en voi olla koko ajan mukana siellä missä hän on. Olen aina ollut hyvin ikävöivää sorttia ja yksin nukkumiseen totuttautuminen on hankalaa. Mutta varsinkin nyt on toisen läsnäolon kaipuu korostunut. Noh, onneksi puhelimet on keksitty ja voi edes kuulla toisen äänen vaikka ei voikaan nähdä. Ja onneksi kotona on kisu, joka pitää seuraa ja tulee viereen nukkumaan ja kehräämään. Se auttaa edes hieman rauhoittumaan. Nytkin tuo pieni ihana karvapallo istuu sylissäni kun kirjoitan tätä. Mamman kissa ♡

Onnekseni vanhempani asuvat lähellä ja siskokin on kesän kotikulmilla. Voin olla illat heidän kanssaan, jos tuntuu vaikealta olla yksin ja tulla sitten kotiin nukkumaan. Muutenkin olen tosi kiitollinen perheelleni, isovanhemmilleni ja appivanhemmille, jotka ovat olleet tukena ja isona apuna tämän kaiken keskellä. Sitä vaan kun ei meinaa aina muistaa ääneen sanoa.