Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistot. Näytä kaikki tekstit

lauantai 19. toukokuuta 2018

Tänään

Tänään muistelen menetettyä.
Tänään iloitsen touhukkaasta Tiitusta.
Tänään myhäilen peilin ohitse kävellessäni pienelle vatsakummulle.

Olen menettänyt paljon.
Olen saanut paljon.

Mutta edelleen on erityinen paikka sydämessäni, joka kuuluu vain sinulle. Nykyään pystyn (useimmiten) puhumaan jo sinusta itkemättä uusille ihmisille, mutta se ei tarkoita ettenkö edelleen surisi. Kaipaisi. Edelleenkään en ymmärrä, enkä käsitä, miksi emme sinua kotiin saaneet. Mutta jonain päivänä, toivon, että kohtaamme taas ja saamme kaikki olla yhdessä.

Hyvää syntymäpäivää, rakas Enkelini. ♡

Ja joka luojan päivä kannan tätä surua
Annan sille vallan, ruokin sydänverellä
Puren hampaat yhteen ja itken silmät päästäni
En jäänyt aivan yksin, on suru lohtunani
Mokoma-Itken silmät päästäni

maanantai 17. lokakuuta 2016

"Hei, olen Autumnharmony..."

Taas on vierähtänyt hyvä tovi viimeisimmästä tekstistä. Olen monena iltana avannut bloggerin ja miettinyt mitä kaikkea haluaisin kirjoittaa. Mutta kynnys on kasvanut. Kynnys aloittaa kirjoittaminen aiheista, jonka ympärille tämän blogin aikoinani rakensin. Menetys. Suru. Ikävä.

Kävellessäni olohuoneessamme olevan lipaston ohi, kuulen ajoittain pienen kilahduksen. Aivan kuin pieni tiuku yrittäisi saada huomioni. Lipaston päällä on kihlakuvamme, hääkuvamme, Tiitun ristiäiskuva ja pieni enkeli. Enkeli, jonka ostimme oman pienen Enkelimme muistoksi. Joka kerta tuon kilahduksen kuultuani, on pakko katsoa lipaston päällä olevia esineitä. Etenkin pientä enkeliä, joka on jäänyt hieman taka-alalle,  kaikkien muiden tavaroiden suojaan. Katsoessani esineitä, mietin monesti kuinka muut näkevät tämän lipaston päällisen. Siinä on kuvattuna ne hetket joiden tavalla elämän "pitää" mennä. Ensin kihlat, häät ja sitten se vauva. Täydellistä. Kukaan muu ei vain näe eikä tiedä mitä kaikkea noiden kuvien ja tavaroiden väliin, noihin vuosiin onkaan mahtunut. Edelleen olet ajatuksissani, rakas Enkelini. Vaikka vain pienen häivähdyksen verrankin kerrallaan, mutta niin sinä kuljet arjessamme mukana. Vaikka et voikaan olla fyysisesti läsnä, sydämessäni asut aina... Siellä on sinulle oma erityinen paikkasi.

Lokakuu on taas tullut ja "jos"-sana esiintynyt keskusteluissa. "Jos kaikki olisi mennyt kuin toivottiin.." "Jos olisin osannut vaatia enemmän.." Jos, jos JOSsittelua.. Enkelimme laskettu aika saapui. Ja se ohitettiin, "tänäänonsepäivä" "aisinäkinmuistit" pikakeskustelulla miehen kanssa ennen nukkumaan menoa. Jotenkin en pystynyt sitä kohtaamaan ollenkaan... Vaikka tarve puhua kaikesta siitä vääryydestä jota koimme, ei ole hävinnyt, on kynnys puhua. Kynnys muistella ääneen kasvanut. Kun nythän kaikki on teillä hyvin. Älkää käsittäkö väärin. Rakastan pientä Tiitulaistamme enemmän kuin mitään tässä maailmassa ja en vaihtaisi hetkeäkään hänen kanssaan mihinkään. Mutta hänen olemassa olonsa, hänen tuomansa lohtu, ilo ja pyyteetön rakkaus, ei poista sitä tosiasiaa, että jotain jo niin rakasta meiltä vietiin aivan liian aikaisin... Tunnen välillä olevani itsekäs kun pidän muistoa elossa. Mutta tarve vaalia sitä muistoa on kova, koska muutakaan meillä ei ole. Ei valokuvaa. Ei pienen jalan tai käden jälkeä. Vain muistot ja hautapaikka. Katkeruus näistä puuttuvista asioista vaatisi ihan oman kappaleensa tai kokonaisen blogitekstin, mutta se suo on liian raskas tarpoa. Meitä kohdeltiin väärin, meitä loukattiin. Eikä sitä muuta enää mikään eikä kukaan.

Tapasin Tiitun kanssa kerhossa, jossa olemme käyneet nyt kerran viikossa uuden tuttavuuden. Ensin juteltiin niitä näitä. Sitten puhuttiin hänen lapsistaan ja minkä ikäisiä he ovat. "Meidän esikoinen täyttää kohta 2v..." Nopea laskutoimitus päässä ja kas, heillä on täsmälleen samanikäinen lapsi kuin meidän Enkelimme nyt olisi. Aluksi kurkkua alkoi kuristaa ja tuijotin vain hölmönä lattialla leikkivää lasta ja tämän äitiä. Sitten hymyä naamalle ja siirsin puheenaiheet Tiituun ja muuhun. Hetken mietin, että haluanko jatkaa jutustelua ollenkaan vai hipsinkö vain vaivihkaa muualle. Mutta onneksi en niin tehnyt. Olen kertonut hänelle jo, että meillä olisi voinut olla nyt samanikäiset lapset. Ja pääpiirteissään meidän tarinan. Jäin odottamaan, mitä hän vastaa ja vastaanotto oli onneksi parempi kuin odotin. En pelottanutkaan häntä pois. En saanutkaan osakseni vaivaantunutta hiljaisuutta, vaan ymmärtävän katseen ja ajatusten jakajan. Ehkä olen osannut valita siis kohteeni oikein tähän mennessä, tai sitten sillä kuuluisalla "kohtalolla" on ollut taas sormensa pelissä.

Vaikka se, "hei, olen Autumnharmony ja me ollaan menetetty lapsi"- ei olekaan se esittely mihin pääsääntöisesti pyrin, sopivan tilanteen ja henkilön tullessa vastaan haluan asiasta mainita. Koska se on osa meidän elämää, osa minua. Osasyy siihen millainen olen nykyään ihmisenä ja millainen äiti olen. Olen jo aiemminkin täällä maininnut, että ehkä tarve kuuluttaa koko maailmalle mitä on kokenut on yksinomaan saamamme kohtelun syytä. Suruani väheksyttiin, minun äityiteni kyseenalaistettiin, minut kyseenalaistettiin ihmisenä, naisena. Sinä yönä minussa meni rikki jotain, jonka korjaamiseen näyttää menevän yllättävän pitkä aika.

torstai 19. toukokuuta 2016

Hyvää syntymäpäivää, Enkelini

Kaksi vuotta. Kaksi lyhyttä, mutta toisaalta taas pitkää vuotta. On kuin olisit ollut vielä äsken tässä. Kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Niin kirkkaana kaikki on mielessäni. Mutta todellisuudessa aikaa on jo kulunut. Asioita tapahtunut, elämä edennyt. Mutta ikävä, se ei ole hävinnyt, suru sisimmässä ja kipu sydämessä ovat ja pysyvät. Kukaan ei sinua vie minulta pois, sillä elät sydämessäni. Muistot ovat tehneet sinne pienen pesän, jossa sinä asut, siellä sinä olet aina. Muistoja sinusta, ei kukaan voi minulta pois ottaa. Hyvää syntymäpäivää, rakas Enkelimme.♡



Erilainen onni

Sinä puutut pöydästämme.
Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät, 
enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin,
mitä he tarkoittavat.

Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.

Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.

Maaginen lanka, joka muistuttaa
minua perspektiivistä. Ja antaa minulle uusia
aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.

Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.
Ja olen onnellinen siitä, että sinä
kosketit minua ja muutit minut
kyynel kyyneleeltä.

Uskon, että 
se on sinun lahjasi
maailmalle.

-Kristina Grahn-

lauantai 16. tammikuuta 2016

Onko oikeasti vuosi 2016?

Viimeiset pari vuotta on näin jälkikäteen ajateltuna mennyt hujauksessa. Vuosi 2014. Surun, ahdistuksen, loppumattomien kyynelien ja suuren ikävän vuosi. Vuosi, joka on päässäni edelleen täyttä suttua, harmaata massaa. Tuntuu, kuin ajan kulu olisi pysähtynyt. Että minä olisin pysähtynyt tuona kauheana toukokuun aamuna klo 05.10. Lakannut olemasta. Kuin koko elämäni olisi lakannut olemasta. Etten olisi vanhentunut päivääkään, tehnyt yhtään mitään muuta kuin surrut. Todellisuudessa hoidin työni, elin, hengitin. Kukaan asiakkaistani ei tiennyt mitä meille oli tapahtunut. Kukaan ei kadulla voinut arvata, että tein sisäistä kuolemaa. Ei kaupan kassa, ei bussikuski työmatkalla. Ei vaikka joka soluni huusi elämän vääryyttä, loputonta ikävää.

Kuin vaivihkaa siirryttiin vuoteen 2015. Vuoteen, joka oli raskas erilaisista syistä. Menetyksen kipeä muisto, vuosipäivät. Uuden raskauden, uuden pienen menettämisen pelko. Kahden viime vuoden ajan olen pelännyt paljon. Niin paljon, ettei voi yhdellä päällä ymmärtää.  Pelännyt menettämistä, kuolemaa, epäonnistumista.

Vasta tänään jotenkin konkretisoitui se, että oikeasti en ole uskaltanut elää ilman pelkoa lähes kahteen vuoteen. En ajatella ajan kulua. Vasta kun ääneen tänään sanoin, että yli vuosi sitten muutimme uuteen kaupunkiin, se iski tajuntaan. Yli vuosi! Mihin hävisi viime vuosi? Sinne pelon ja orastavan toivon sairaaseen hippaleikkiin? Siihen kun päivä päivältä, aamu ja ilta kerrallaan yritti selvitä siihen hetkeen, että saisi vihdoin oman pienen syliin. Ja vihdoin siitä tulikin totta.

Vuosi 2015. Vuosi, jolloin saimme viimein rakkaan tyttären syliimme. Mutta pelot pitivät edelleen otteessaan. Kun raskausajan pelot väistyivät, alkoi pelko kätkytkuolemasta, pelko hänenkin menettämisestään. Jotenkin tämä aika tytön syntymän jälkeen on mennyt jollain tavalla omassa kuplassani. Että vasta viime viikkoina olen herännyt siihen, että meillä oikeasti on kohta jo puolivuotias ihana pieni tytär. Kun katson tuota pientä ihmettä, sydämeni on pakahtua rakkaudesta. Halusta suojella kaikelta pahalta.

Tajusin, että en uskaltanut nauttia raskausajasta. En uskaltanut ajatella, että vauva syliin saadaan kuin millisekunnin ajan kerrallaan. Ja kohta taas soimasin itseäni, että olin uskaltanut edes sen hetken luottaa tulevaan. Ja monesti kun annoin itselleni luvan hetken höllätä, tiukensi pelko taas kuristusotettaan ja säikytykset pakottivat nöyrtymään elämän koukeroiden edessä.

Nyt on siis jo vuosi 2016. Oikeasti. Aika on mennyt eteenpäin, vaikka en olekaan sitä ajatellut. Jälleen mennään kevättä, surun vuosipäivää kohti. Mutta tänä vuonna pikkusisko, valontuojamme, on muistuttamassa että elämä on todella mennyt eteenpäin. Ja tuonut mukanaan paljon mistä olla kiitollinen. Mutta yksi on edelleen poissa, vaan ei koskaan unohdettu.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Kotiäidin (sekalaisia) mietteitä vol. 2

Olen nyt miettinyt viime viikoina, mitä aioin tämän blogin kanssa tehdä. Luonnollisestikaan en ennätä juurikaan tänne käydä kirjoittamassa ja en aina oikein tiedä edes mitä kirjoittaa. Tai ajatuksia kyllä on, mutta niiden jäsentely onkin sitten toinen juttu. Ja kun ei pääse juuri silloin kirjoittamaan kun ajatus tulee, se yleensä sitten jääkin. Ja monesti jos ennätän jotain aloittaa kirjoittamaan jää se luonnoksiin keskeneräisenä. Tämänkin tekstin aloitin jo marraskuun puolella, joka tuli ja meni. Poistaa en blogia kuitenkaa aio, sillä haluan kuitenkin, että blogi pysyy edes jollain tavalla aktiivisena. Jos näistä höpinöistä vaikka olisi apua jollekin omassa surussaan selviämisessä. Käyn kyllä useinkin s-postissani katsomassa, onko sinne tullut viestejä. Mielellään kyllä kirjoittelen, jos joku haluaa jakaa ajatuksiaan tai voin olla jotenkin avuksi.

Pimeän marraskuun tultua, ajatukset karkasivat taas viime vuoteen ja siihen oloon joka vallitsi. Ei ollut juurikaan lunta ja maisema oli yhtä musta kuin mielikin. Marketeissa soimaan alkaneet joululaulut saivat melkein oksentamaan ja jouluostoksilla pyörivät pikkuvauvojen perheet halusin toivottaa kaikki hevonkuuseen. Tuska ei ottanut hellittääkseen.

Mutta nyt. Nyt minä ja perheeni olemme niitä, joita mulkoillaan alta kulmien. Minusta on tullut se, jota tuntemattomat naiset katsoivat pahasti ensin mahani kanssa ja nyt kun vaunuja työntäessä menen ohitse. Enkä voi heitä moittia. Sillä tiedän varsin hyvin kuinka lujille se voikaan ottaa. Jopa niin lujille, että tekisi mieli jättää ostoskärri siltä seisomalta ja juosta ulos kaupasta.

Joulu. Viime vuonna ajatus lähestyvästä joulusta oli jotakin ihan kamalaa. Meillä piti olla ensimmäinen joulu pienen nyytin kanssa, mutta sitä ei sitten tullutkaan. Vasta ajatus mahdollisesta raskaudesta sai hieman joulumieltä palaamaan tähän taloon, mutta siltikään emme laittaneet joulua mitenkään. En yksinkertaisesti pystynyt siihen.

Tänä vuonna kaikki on ollut toisin. Välillä täytyy melkein nipistää itseään, että voiko tämä oikeasti olla totta. Tänä jouluna meitä on täällä kolme. Ihana pieni neiti joka on kasvanut ja kehittynyt huimasti. Nautin kotiäitiydestä ja pienen Tiitumme seurasta. Toki on päiviä joilloin kaipaan ystävien seuraa ja muutakin kuin vauvahöpötystä. Vaikka Tiitun oma höpötys onkin jotain niin valloittavaa ja jota on niin ihana kuunnella ♡
Kohtalo puuttui taas kerran peliin tässä elämässä ja olenkin nyt saanut tutustua kivaan naiseen jolla on samanikäinen tyttö kuin meidän Tiitu. On kiva, että voi vaihtaa kuulumisia samassa elämäntilanteessa olevan kanssa vaunulenkkien ja kahvittelun lomassa. Toivottavasti myös meidän tytöt kasvaessaan ystävystyvät. Jännä seurata kahden samanikäisen kasvua ja kehitystä.

Blogi vaikenee nyt joulutauolle. Joten toivotankin kaikille ihanille lukijoilleni hyvää joulun odotusta ja tulevaa vuotta. ♡ Tuokoon tulevaisuus mukanaan kaikkea hyvää. Ja niille, jotka nyt painivat omien surujensa ja huoliensa kanssa haluan sanoa, että muistakaa, ettette ole yksin. Puhukaa. Puhukaa. Ja Puhukaa. Sen olen viimeisen vuoden aikana oppinut, että puhuminen, tai kirjoittaminenkin, on ollut todellinen henkireikä. Vertaistuesta ja ystävien tuesta puhumattakaan.

Joten iso kiitos teille kaikille ihanille! ♡ Ilman teitä en olisi näin järjissäni. Ja ei, tämä ei ole lopullinen tai blogin lopetuksen kiitospuhe. En aio kokonaan kadota blogimaailmasta, mutta en tiedä milloin palaan. Käyn kirjoittelemassa aina kun ennätän ja koen tarpeelliseksi jotain asiaa puida tai muuten kirjoittelen kuulumisia.

Rakkaudella,
Autumnharmony

torstai 17. syyskuuta 2015

Eipä tiennyt tyttö

Olen ottanut tavaksi kuunnella radiota samalla kun syötän tyttöä. Tässä joku päivä sitten sattui radiosta tulemaan Zen Café:n kappale Eipä tiennyt tyttö. Olin toki kuullut kappaleen joskus aiemminkin, mutta ensimmäistä kertaa kiinnitin myös sanoihin huomiota. Etenkin kohta; "Eipä tiennyt tyttö kuinka monta askelta on alttarilta äidiksi ja kuinka vaihtuu rytmit vuosien" kiinnitti huomioni.

Niin, ei tämä tyttö olisi todellakaan tiennyt eikä osannut aavistaa, millainen tie ja montako askelta saa kulkea, ennen kuin on äiti. Kun ajattelee nyt tätä kuljettua matkaa, niin ei montakaan kepeää askelta tälle polulle mahdu. Kepeimmillään askeleet kohti äitiyttä taisivat olla meidän häiden tienoilla. Vähän ennen niitä ja niiden jälkeen. Silloin sitä vielä oli se kutkuttava tunne vatsanpohjassa, että jospa sitä piankin jo saisi ilouutisia perheen kasvamisesta häiden jälkeen kertoilla. Kun sitten elämäni ensimmäisen positiivisen testin tein, askeleet kepenivät entisestään, suorastaan leijuin ilmassa. Minusta on tulossa äiti! Silloin sitä ei vielä tiennytkään, millaisiksi askeleet muuttuisivatkaan. Tämä kepeys kun kesti vain sen hetken. Pieni paino alkoi kertymään askeleisiin kuukaus kuukaudelta siitä hetkestä alkaen kun itkin vessan lattialla menetettyä pientämme ja särkynyttä unelmaa.

Kuukaudet vaihtuivat toiseen ja kierto kierrolta epätoivo lisäsi painoaan askeleisiin. Lopulta kun aloin odottaa Enkeliämme, askeleet ennättivät olla kepeitä muutaman viikon. Kaikkihan tietävät kuinka siinä sitten kävi ja sen jälkeen askeleet olivatkin niin raskaat, että tuntui ettei jalkoja saanut enää liikkeelle ollenkaan. Tai jos ne liikkuivatkin, tuntui, etten se ole minä joka niitä ohjaa. Enkä voi sanoa, että kovin kepeitä askeleita kuljettiin tänäkään vuonna, kun vuodot ja huolet pitivät niin kovassa otteessaan. Kurkkua kuristi huoli ja ajatus siitä, että vauvoja oli ollut tulossa kaksi, mutta toinen pieni ei jaksanutkaan tuntui musertavalta. Sitä pelkäsi niin kovasti menettävänsä myös tämän toisen. Ihan viimeisinä viikkoina raskautta kepeys alkoi hieman palata askeliin ja uskalsin hetkittäin jo luottaa, että hänet elävänä syliin saamme.

Matkalle ehti kertyä järjettömän paljon askeleita. Niin raskaita, etten ikinä olisi uskonut selviäväni. Ja niin haikeita, että itku kuristaa kurkkuani nytkin. Jos kaikki olisi mennyt kuin haaveiltiin, olisi meillä nyt jo iso perhe. Mutta nyt meillä on kolme enkeliä ja yksi elävä. Askeleiden määrää, sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta vuosia kului alttarilta kolme. Tasan kolme.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Muistojen kevät

Toiset muistelevat tulevana viikonloppuna mahdollisesti vuoden takaisia mukavia valmistujaisia. Niitä hienoja ylioppilasjuhlia ja muita sukujuhlia. Miettivät kesäloman alkamista. Minulle lähestyvä viikonloppu saa tulvimaan mieleen muistot hautausmaasta, kirkonkellojen kaukana kuuluvista lyönneistä ja kädessäni kantamastani kukkakimpusta. Kimpusta, jonka laskin pienen tyttäremme hautakummulle.

Muistan kuinka pitkältä matka hautausmaan läpi tuntui. Loputtomalta. Ja niin lopulliselta. Jalat veivät eteenpäin, mutta tuntui kuin ne eivät olisi olleet omani. Osa minusta olisi halunnut lakata kävelemästä tuota tietä loppuun asti. Tekemästä sitä niin pelottavan lopullista matkaa, joka oli nyt tehtävä. 

Vierelläni kulki mieheni, kantaen pientä arkkua. Arkkua, joka kätki sisäänsä kalleimman aarteemme. Muistan kuinka kurkkua kuristi, kuinka kyyneleet puskivat kuumina ja kitkerinä silmiini. Lopulta en nähnyt enää edes edessäni kävelevää pappia enkä kanttoria.

Sitä en muista, liikkuiko tuolloin hautausmaalla muita. Tuntui, kuin pääni sivuille olisi ollut asetettuna jotkin esteet, jotka estivät näkemästä. Katseeni oli suunnattuna suoraan eteenpäin, pitkin kapeaa kirkkomaan käytävää.

Mutta muistan tuon pienen siunaustilaisuuden. Muistan, miten kanttori lauloi. Itse en itkultani juurikaan ymmärrettäviä sanoja saanut muodostettua. Muistan, kuinka kanttorikin kyynelehti. Muistan, mitä pappi sanoi. Muistan, kuinka puristin mieheni kättä. Kättä, joka tuntui turvasatamalta musertavan surun keskellä. Ainoalta asialta, joka piti minut kiinni tässä todellisuudessa.

Muistan kuinka epätodelliselta tuntui katsoa pienen arkun katoavan maan syliin. Kuinka epätodelliselta tuntui nähdä oma mies luomassa umpeen oman tyttärensä hautaa. Mutta kaikki tuo oli tärkeää tehdä. Sai tehdä edes jotain oman pienokaisensa hyväksi. Ja kuten pappi oli kuulemma sanonut jälkeenpäin; Ne olivat pienet, suuret hautajaiset.

Nämä ajatukset viime keväästä alkoivat pyöriä jo viime yönä mielessäni. Miten ihmeessä sitä sai kaiken silloin järjestettyä? Uni ei sitten meinannut tulla ei millään, ajatukset alkoivat vain kiertää kehää. Mutta sitten masuvauva sai potkuillaan ja möyrinnällään palaamaan taas tähän todellisuuteen. Niitä kuulostellessani taisin lopulta sitten nukahtaakin. Olen niin kiitollinen tästä pienestä ihmeestä, joka tällä hetkellä kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä kohtuni suojassa. Hän tulee jonain päivänä kuulemaan isosiskosta, joka enkelinä katsoo meitä tuolta jostain. Vaikka tämä uusi raskaus onkin siirtänyt menetyksen surua osittain syrjään ja tuonut tilalle uudenlaisen elämäntilanteen, uuden alun, uusine huolineen, ei se muuta sitä tosiasiaa, että jokin korvaamaton meiltä silloin vietiin.

Käydessäni viime viikolla pienen Enkelimme haudalla, sanoin siskolleni kuinka ristiriitainen olo siinä seistessäni onkaan. Jos emme olisi joutuneet luopumaan esikoisestamme, ei tätä uutta pientä varmastikaan olisi nyt tulossa. Mutta elämää ei voi käsikirjoittaa. Sitä ei voi kukaan ennalta määrätä. Emme saaneet häntä luoksemme, mutta toivon niin kovin, että tämä pieni saadaan. Rakastan. Jo niin sanoinkuvaamattoman paljon.

Tänään viimeksi kävin oman mielenrauhani vuoksi tarkistuttamassa, että kaikki on hänellä hyvin. Ja olihan siellä. Komeita potkusarjoja sai osakseen ultra-anturi ja äiti sai ihastella pienten jalkojen ja käsien viuhtomista monitorilta. Hurjaa, enää jokunen kuukausi ja olet toivottavasti käsivarsillani. Kotona äidin ja isän luona. Sukulaisten ihasteltavana. Mutta maltamme odottaa, että olet tarpeeksi vahva. Siihen asti, maltathan rakas pikkuiseni pysyä suojassa äidin masussa? Ei ole kiire minnekään.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Tänään

Tänään on se päivä. Tasan vuosi sitten sydämeni hajosi pienen pieniksi palasiksi. Murenin. Ajattelin, että kuolen itsekin. Että elämäni päättyi siihen hetkeen kun menetin pienokaisemme. Niin monet itkut on jo itketty ja niin monet tulen vielä itkemään. Muistot pysyvät aina sydämessäni. Muistot pienen pienestä tyttärestämme, jota emme saaneet koskaan syliimme. Jota emme saaneet tuoda kotiin.
Hipaisi hiljaa enkelin siipi,
kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi,
enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni
enkelin siipien suojaan ja lähti, 
nyt pikkuisemme
on taivaan kirkkain tähti.
-unknown

Tänään minä sytytän kynttilän sinun muistoksesi, rakas pieni lapseni. Kiitos, kun sain tutustua sinuun edes sen pienen hetken, tuntea sinun läsnäolosi masussani. Olisinpa vain saanut oppia tuntemaan sinut paremmin. Kuulla äänesi. Nähdä kuinka kasvat ja kehityt. Kiitos, kun kävit elämässämme tuon pienen hetken. Vaikka et voinutkaan jäädä luoksemme, sydämissämme sinä elät aina.

"..The moon will rise, the sun will set
But I won't forget.."


Celine Dion- Fly

maanantai 18. toukokuuta 2015

Pelko saa vallan helposti

Tänään käytiin neuvolassa. Juteltiin, kuinka pelottaa. Pelottaa, kuinka onnellinen olotila on alkanut hiipiä ja täyttää mielen. Jos uskaltaa olla onnellinen, käykö jotain pahaa? Neuvolatäti sanoi, että höpsis nyt nautitte! Kaikkihan on hyvin.

Kuunnellaan sydänääniä. Neuvolatäti on kuulevinaan jotain poikkeavaa sykkeessä. Laittaa lähetteen sairaalaan, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ei kuulemma pidä huolestua. Myöhäistä! Kyyneleet kohoaa silmiin.. Tää ei oo enää totta... 

Tälle päivälle ei enää aikoja ole, pyydetään tulemaan huomenna. Huomenna. Olisin halunnut jo tänään!! Ja kaikista näistä päivistä juuri huomenna. No, eiväthän he tiedä, mikä päivä huomenna on. Eikä se merkitse heille mitään.. Mutta onko se oleva ikuisesti meidän kohtalonpäivämme?

Uskalsinpa mennä sanomaan ääneen, että olen onnellinen. Heti rankaistiin. Pelko, tuo ainainen vieraamme. Se ei poistu koskaan.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Mietteitä ja kuulumisia

En ole saanut aikaiseksi taas kirjoittaa oikein mitään. Paljon on asiaa mielessä, mutta ulos ei meinaa saada kirjoitettua. Eniten päänvaivaa aiheuttavat edelleen vuodot, joita tulee ja menee ja joista ei aina tiedä mikä ne laukaisee. Vaikka kuinka yrittäisi niihin suhtautua rennosti, on se todella vaikeaa. Viikonloppuna verinen vuoto taas käväisi säikyttelemässä, mutta onneksi loppui tällä kertaa aika nopeaan. Sovittiin työnantajan kanssa ja lääkärin kehoituksesta niin, että koska selkeästi työviikot lisäävät vuotojen mahdollisuutta olen nyt kotona masua kasvattelemassa ja odottelen rauhassa vauvan saapumista. Onneksi minulla on niin ihana työnantaja, joka ymmärtää, että turhia riskejä ei nyt oteta. Vauvan ja minun hyvinvointi on nyt tärkeintä.

Nyt elellään 24. raskausviikkoa ja tänään oli jälleen seurantaultra, jossa kaikki oli hyvin. Pieni kasvaa normaalisti ja rakenteitakin tarkasteltiin vielä uudella laitteella tarkemmin. Kaikki oli niin kuin pitääkin <3 Mutta taaskaan pieni ei suostunut kunnolla kuvattavaksi, vaan piteli välillä molempia käsiään kasvojen edessä. Äitin pikku hassu <3

Viikonloppuna äitienpäivä herätti monenlaisia ajatuksia. Mieleen tuli viime kevät. Vuosi sitten, odotin meidän enkeliä ja kaikki hehkuttivat kuinka ensi vuonna saamme mekin juhlia kunnolla äitienpäivää, pienen nyytin kanssa. Mutta silloin korjasin koko ajan, että ehkä. Jotenkin sen kummasti sisimmässään jo tiesi, että niin ei tule tapahtumaan. Ja niinhän siinä kävi, että ei mennyt kauaa kun meille syntyi kaunis, pikkuinen enkeli-tytär. Tänä vuonna kaikista huolista ja murheista huolimatta, olo on ollut levollisempi. Tällä kertaa jopa jollain tasolla uskon (tai kovasti ainakin yritän), että tämä pienokainen kotiin asti tulee ja saamme viettää syksyllä isänpäivää ja ensi keväänä juhlia äitienpäivää. Omana pienenä perheenä.

Levollisuuttani lisää ehkä hitusen tieto siitä, että pienimmät keskoset, jotka ovat selvinneet ovat syntyneet 24. viikolla. Vaikka parempi tietenkin aina mitä pidemmälle päästäisiin.  Pitäisi nyt vain entistä enemmän yrittää ottaa rennosti ja ajatella, että tällä kertaa kaikki menee hyvin. Kun tällä hetkellä ei edes onneksi näy viitteitä siitä, että pienokaisella olisi aikomustakaan tulla ennen aikaisesti. Mutta pieni pelko keskosuudesta on jossain tuolla alitajunnassa. Kun satuin vielä lukemaan, että äidin oma keskosuus voi lisätä riskiä ennen aikaiselle synnytykselle. Jälleen kerran ei voi kuin todeta; tieto lisää tuskaa.

Pikku murunen, kasva ja kehity rauhassa, suojassa äidin masussa. Ei ole vielä mikään kiire..

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Muistoja & pelkoja

Eilen tuli kuluneeksi 11 kuukautta tytön menetyksestä. Kuukauden päästä tulee siis täyteen tasan vuosi. Vuosi, voiko se olla totta? Jotenkin toisaalta niin mahdotonta käsittää. Ihan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut vasta äskettäin, niin tuoreena kaikki on muistissa. Tämä uusi raskaus on osaltaan saanut nousemaan taas erilailla mieleen viime kevään ja sen tapahtumat. Pelkäsin kuollakseni sitä samaa etappia, jolloin viimeksi kävi huonosti. En edes uskaltanut nousta aamuyöstä vessaan vaikka keho herättikin vessakäynnille juuri siihen samaan aikaan. Sinnittelin pidemmälle aamuun. En saa nousta, ettei vain käy samalla tavalla... Olisin mieluiten vaikka ollut piilossa peiton alla tuon päivän.

No päivästä selvittiin. Ja nyt ollaan jo minun mittapuullani paljon pidemmällä kuin uskalsin edes kuvitellakaan. Nyt odotan kuin kuuta nousevaa, että täyteen saadaan se 22. raskausviikkoa. Jos sitten käy jotain pahaa, olen äiti myös yhteiskunnan silmissä. Saan erilaista kohtelua. Meillä on myös muiden silmissä vauva. Tai näin se minun ajatuksissani automaattisesti tulisi olemaan, tiedä sitten todellisuutta. Kun viimeksi niin selkeästi korostettiin sanaa keskenmeno. Silloin myös hoitajien mielestä kyse olisi synnytyksestä. Vaikka omassa mielessäni en eroa näe. Synnytys se silloinkin oli. Kipuineen kaikkineen. Minusta ei tullut ulos vain verinen solulimaklöntti vaan pieni ihminen, meidän vauva. Kaunis, täydellinen tyttäremme.

Olen jollain tavalla traumatisoitunut tuosta kokemuksesta. En ennenkään ole pitänyt sairaaloista ja nyt vielä vähemmän. Mitä vähemmän tarvitsisin käydä sairaalassa, sen parempi. Tuo pääsiäisen päivystysreissu sai paniikin aikaan ja itkin lähes koko ajan odottaessani lääkärille pääsyä. Näin jo mielessäni sen, että kohta makaan tippa kädessä ja joudun luopumaan aarteestamme taas väkisin.

Nyt kun ollaan 21. viikolla menossa, pelon aiheet ovat vain lisääntyneet. Olen kuulostellut liikkeitä ehkä liiankin tarkkaan siitä asti kun ensimmäiset hipaisut tunsin. Mitä jos tämä vauva kuoleekin kohtuuni? Lisäksi hysteerisenä tarkkailen näitä vuotoja ja pelkään, että lapsivettä tihkuukin huomaamattani. Suurin pelkoni tällä hetkellä liittyykiin juuri tuohon ennenaikaiseen vedenmenoon. Mikään epätodennäköinen juttu sen veden tulo ei ole, sillä kannan kohdussani tällä hetkellä kahta lapsivesipussia. Toinen vain kuuluu tälle elävälle ja toinen keskenmenneelle sikiölle. Kukaan kun ei tiedä mitä tälle keskenmenneen sikiön pussille tapahtuu tämän raskauden edetessä. Pitää vain toivoa, ettei säikytyksiä tule... Miehelleni tosin kyllä sanoin, että olen varmasti paniikissa sitten silloinkin jos päästään niin pitkälle, että synnytys luonnollisesti alkaa vedenmenolla. Ja vaikka silloin oltaisiinkin "hyvillä viikoilla" ja sisimmässäni tietäisin sen kuuluvan asiaan ja vauvan selviävän. Mutta mitä jos synnytyksessä vauvalle käy jotain? Mies yritti rauhoitella sanomalla, että se nyt taas on niitä juttuja, mille itse ei mahda mitään. Niinhän se tietysti on, mutta en voi olla ajattelematta sitäkin. Itseni puolesta en niinkään pelkää, en pelkää kipuakaan. Suurin huoli on vauvan hyvinvoinnista.

Tieto lisää tuskaa, kuten sanotaan. Nyt sitä osaa pelätä niin paljon enemmän asioita kuin koskaan ennen. Välillä niin toivoisin olevani huoleton ensiodottaja, jonka suurimmat murheet ovat minkä väriset vaunut sitä ostaisi tai minkälaisen pinnasängyn sitä kullanmurulle hankkisi. (En halua ketään loukata/yleistää, kyllähän sitä pelkoja ja huolia heilläkin varmasti on, mutta ymmärrätte varmaan pointin..) Itse kun ei uskalla ostaa mitään ennen kuin raskausviikkoja on täynnä vielä reippaasti enemmän. Ainoa, mitä olen vauvaa varten jo uskaltanut ajatella, on peitto, jota olen virkannut jo viime syksystä. Silloin ajatuksella, että joskus vielä raskaus saadaan alulle ja nyt olen sitten jatkanut sitä ajatuksella, että käyttäjä peitolle tänä vuonna kotiin asti saadaan.

Tulipas taas sekavaa tekstiä. Mutta yhtä sekametelisoppaa nämä ajatuksetkin kyllä ovat. Pienten hetkien verran sitä osaa nauttia tästä raskaudesta, mutta heti kohta taas sitten palaa se peikko mieleen, että jos uskallan iloita tai suunnitella jotain, kaikki meneekin pieleen.

torstai 2. huhtikuuta 2015

Viime pääsiäinen

Viime vuonna olin ennen pääsiäistä sairaalassa. En olisi millään halunnut sinne jäädä yksin, mutta miehen täytyi lähteä kotiin. Onneksi ensimmäisen yön sain olla huoneessa yksin. Vaikka nukkuminen oli pelon ja ahdistuksen takia mitä oli. Seuraavana yönä en sitten nukkunut senkään vertaa, huonetoveri kun korisi ja puhui unissaan ynnä muuta kivaa. Vaikka en mielellään tietysti olisi ollut synnyttäneidenkään kanssa samassa huoneessa, ei tuokaa toveri mieltä paljon parantanut. Noh, naistentaudit ja synnyttäneet/synnytystä odottavat kun olivat samaan osastoon ympättynä, niin kyllähän minut sinne naistentautien puolelle silloin luettiin.

Olen monesti miettinyt tuota ensimmäistä sairaalajaksoani. Kun silloinhan ne kaikki kokeet otettiin ja lääkäri näki minut vain kerran. Kotiuttikin täysin näkemättä, vaikka edellisenä päivänä olivat sitä mieltä, että tutkitaan vielä ennen kotiin pääsyä. Olin tietysti toisaalta helpottonut kun kotiin pääsin, mutta jotenkin kumma olo käynnistä jäi.. Positiivisesti kyllä yritin hoitajalle sanoa lähtiessäni, että palaan kunhan olen masua tarpeeksi ensin kotona kasvatellut. Silloin vielä tosin uskoin, että seuraavan kerran tuolle osastolle pääsisin pieni nyytti kainalossa. Mutta ikinä en sinne päässyt. Enkä kyllä tule menemäänkään. Tuohon sairaalaan minua ei enää saa kuin äärimmäisessä pakkotilanteessa.
Että semmoinen pääsiäismuisto sitten.. Kyllä nämä "vuosipäivät" riipivät sydäntä. Olen koko viikon ollut jotenkin levoton. Vaikka kuinka yritin olla ajattelematta kaikkea pahoja juttuja, eivät ne vain jätä rauhaan. Aina ne haamut jostain pomppaavat eteen muistuttelemaan menneestä..

Vuosi sitten tähän aikaan luulin, että kaikki järjestyy. Että kaikki menee vielä hyvin. Mutta pääsiäisestä alkoikin oma kärsimysnäytelmäni, joka ei päättynytkään kolmantena päivänä.. 

Enkelini, äidillä on kova ikävä.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Ajatusten juoksu

Postaustahti ei ole päätä huimannut viime aikoina. Vaikka päässä risteilee asioita, on ollut vaikea saada niitä jäsenneltyä ja kirjoitettua julkaistavaksi asti. Olen paljon miettinyt viime vuoden tapahtumia ja mitä milloinkin tapahtui. Tuntuu, että en edes kunnolla osaa jäsennellä asioita vaan kaikki on päässäni yhtenä mössönä. Viime kevät kun kului joko sairaalassa, kotona vuodelevossa ja siinä jossain välillä yritin olla myös töissä. Tosin päivämäärien ja tarkkojen ajankohtien muistaminen ei olekaan mikään vahvuuteni ikinä ollutkaan.

Viime vuonna näihin aikoihin kaikki taisi olla eniten sekaisin. Huoli vauvasta, tulevasta ja siihen päälle viellä syyllisyyden tunto siitä etten voinutkaan käydä töissä niinkuin "normaalit" odottajat. Tiedän, että töitä nyt viimeisenä olisi kuulunut miettiä, mutta koin vain olevani niin suuri taakka. Epäonnistuja. Ja eipä tuo työnantajakaan aina omalla käytöksellään ja puheillaan oloa ainakaan parantanut.

Koen edelleen olevani epäonnistuja myös naisena. Kehoni ei pystynytkään siihen mihin se on suunniteltu. En saanut pidettyä rakasta vauvaani turvassa. Olen myös ruoskinut itseäni siitä, että olin liian sinisilmäinen ja luottavainen. En osannut kyseenalaistaa asioita enkä pitää puoliani. En töissä enkä sairaalassa. Mutta kaikki tuo pitäisi yrittää vain jättää taakse, olen läksyni oppinut. Oppirahat olivat vain kohtuuttoman kalliit.

No, ei tämä elämä onneksi enää yhtä aamusta iltaan synkistelyä ole. Elämään ja päiviin mahtuu jo hetkittäin muutakin. Uusi kotikaupunki, oma koti ja uusi työ. Kaikki nuo ovat auttaneet eteenpäin, vaikka menneisyys kulkeekin kiinteästi mukana. Kaikki kokemani on myös kasvattanut minua ihmisenä. Vaikka en ennenkään ole pitänyt asioita itsestäänselvyyksinä on viimeisetkin vaalenpunaistenlasien rippeet karisseet. Mutta eivät niin tarkkaan, että vaikka elämän realialiteetit ovatkin jyränneet paljon on se sama haaveilija edelleen tuolla jossain. Sisimmässäni. Haaveilijan lasit eivät ole ehkä ne vaalenpunaiset, mutta niiden läpi maailma näyttää kuitenkin jo kirkkaammalta ja valoisammalta.

Kevään myötä olen suunnannut katseeni pihamaalle ja mitä kaikkea sinne voisi toteuttaa. Into sisustukseen ja muuhun kodinlaittoon on kasvanut valoisan ajan lisääntyessä. Myös tämä vapaa-aika, johtuen osa-aikaisesta työstä, on ollut omiaan antamaan haaveilulle lisää tuulta siipien alle. On ollut aikaa ajatella kaikkea (no, onhan siinä toki hyvät ja huonot puolensa edelleen..) ja pikkuhiljaa varovasti suunnitella elämää.

Vaikka suru kulkee mukana, ei se valtaa enää minua niin kokonaisvaltaisesti kuin vielä viime vuoden lopulla. (Vaikka täytyy myöntää, että ajoittain tunnen siitäkin huonoa omaatuntoa.)  Kaikesta huolimatta olen kovasti nyt yrittänyt antaa itselleni myös jälleen hetkittäin luvan nauttia elämästä. Kuten jo vuoden alussa kirjoitin, yritän löytää positiivisuuden takaisin elämääni. Takapakkeja edelleen tulee ja menee. Mutta olen pieni askel kerrallaan kuitenkin toivottavasti eheytymässä.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

"Olikos tämä lapsi edes toivottu?"

Tuohon lauseeseen kiteytän kaiken sen pahan, minkä hoitohenkilökunnan suusta kuulin ja toimet jotka ovat jättäneet ikuisen arven. Joten, kuten jo aikaisemmin lupailin, palaan nyt viimein tarkemmin sairaalan toimintaan ja siihen mikä kaikki mielestäni meni vikaan. Teksti on ollut luonnoksissa jo pitkään. On niin vaikea pukea kaikkea sanoiksi. Mutta ehkä nyt jo saan ajatukseni jäsenneltyä kunnolla ja paremmin tuotua esille, miksi niin tuohtunut olen. Ehkä. Viha ja suuttumus saattaa vieläkin sumentaa ajatustani, mutta kokeillaan. Varoitan jo heti alkuunsa, että saattaa tulla melko yksityiskohtainen ja raadollinen teksti, herkempien kannattaa siis skipata.

Piinahan alkoi jo hyvin varhaisilla raskausviikoilla ja sokeasti luotin siihen, että tottahan ammattilaiset osaavat hoitaa hommansa. Näin jälkikäteen ja epikriisit saatuani, tajusin, että hommahan lähti menemään päin peetä jo aikaisemmin kuin olin osannut ajatella. Olen aikaisemmin kirjoittanut pääpiirteissään "aikajanan" viime kevään tapahtumista tässä postauksessa, (lukuunottamatta komplikaatioiden aiheuttamaa reissua) joten en taida uudestaan tapahtuma-ajankohtia kirjoittaa vaan käsittelen nyt lähinnä sitä miten hoidettiin ja koen hoidon sujuneen.

Luotin tosiaan saamaani hoitoon vielä siihen aamuyöhön asti kun lapsivedet menivät ja elämä mullistui kertaheitolla. Olihan näitä käytöskukkasia lääkäräiden toimesta jo matkan varrella tullut kohdattua, mutta silloin kun uskoin kaiken menevän vielä hyvin, en antanut niiden häiritä. Mutta sitten tuosta toukokuisesta aamuyöstä alkaen alkoikin kasaantua asioita, jotka ovat horjuttaneet luottoani hoitohenkilökuntaa kohtaan iäksi. Aamuhan alkoi siis sillä, kun sain kuulla, että minulla on mahdollinen infektio, joka oli kyllä todettu jo silloin rv 14 otetuista näytteistä, mutta he olivat "unohtaneet" ottaa parinäytteet ja sivuuttaneet koko asian. Kukaan ei ollut viitsinyt lukea koetuloksia ja laboratorion kehoitus uusinta näytteestä oli jätetty huomiotta, saati että tästä olisi sitten potilaalle itselleen kerrottu. Puhumattakaan siitä, että hoito olisi aloitettu heti.. (aikaahan ennätti kulua siis kuusi viikkoa) Kirjoitan siksi mahdollinen, koska sitä ei kuulemma voitu pitää totena ennen kuin parinäytteen tulos olisi tullut. Mutta kylläpä vain tämä mahdollinen infektio vaan paistoi kohtelusta läpi. Tunsin, että minua syyllistettiin, jos ei ihan suoraan niin ainakin välillisesti siitä, että olin jostain tämän infektion itselleni tahallaan hankkinut ja näin itse aiheuttanut keskenmenoni ja lapseni menetyksen. Syyllistäminen jatkui vielä kotiuduttuani, kun yritin kysellä uusia tuloksia. Sain vain kipakan vastauksen; että syö nyt vaan ne antibitootit, eihän se enää sulle ole vaarallinen.. Ja kiirehti lopettamaan puhelua koko ajan. Selvää vastausta oliko minulla todellakin tämä todettu infektio vai ei, ei selvinnyt edes siinä vaiheessa kun jouduin uudelleen komplikaatioiden takia osastolle. Kukaan ei sitä minulle suoraan sanonut missään vaiheessa, vaikka jokaiselta siitä kysyin. Kaikki tuntuivat pesevän kätensä koko sopasta. Asiaa selvästi siis peiteltiin. Olihan sairaala siis tyrinyt, vaikkei tietenkään minulle sitä myöntäneet. Mutta aika epäilyttävää on kun asiasta ei edes suostuttu kanssani puhumaan. Sitä välteltiin ja vähäteltiin ihan viimeiseen saakka. Ainoa, jolta viimein sain suoran vastauksen oli heräämön hoitaja, jolle juttelin toisen kaavintani jälkeen (näistä lisää tuonnempana). Ja tämä oli ainut henkilö joka todella suoraan asian sanoi ja vahvisti asian.

Kun keskenmeno oli saatu käynnistymään lääkkeillä ei hoitajat/kätilöt juurikaan käyneet katsomassa minua tai opastaneet mitä tapahtuu, muutoin kuin laittamassa uudet tabletit paikoilleen. Onneksi mieheni oli ennättänyt luokseni ja tuki kun kivut yltyivät lähes sietämättömiksi. Kun viimein tunsin tarvetta ponnistaa, kesti aikansa ennen kuin kätilö tuli huoneeseen. Taaskaan ei mitään neuvoja, ei tainnut muutenkaan sanoa koko aikana mitään. Tyttö syntyi ja kätilö nosti hänet kaarimaljaan. Tunsin, ettei kohtuni enää supistellut ja istukka ei syntynyt. (Tiedostin nämä asiat itse. Taaskaan mitään ei kätilö sanonut.) Alkoi kauhea mahan runnominen ja aikansa runnottuaan, kätilö sanoi, että halutaanko me vielä nähdä tyttö. Tottakai halusimme. Hän poistui huoneesta kantaen jotain. Tottakai luulimme, että hän kantaisi tyttöämme, jota kävisi siistimässä ja toisi sitten kapaloituna kunnolla nähtäväksi. Mutta ei. Vain hetki ennen kuin kätilö palasi tajusimme, että sängyn päädyssä kaikkien veristen rättien alla oli se kaarimalja jossa tyttömme lepäsi. Ehdin vain varovasti nostaa niitä rättejä ja nähdä tyttömme kauniit kasvot kun kätilö palasi lääkärin kanssa (jonka nimeä en edelleenkään tiedä ja josta ei ole mitään merkintää epikriiseissä), joka muun muassa tokaisi nuo otsikkooni kirjoittamat sanat. Heti perään riuhtoessaan istukkaa irti alkoi saarnata tästä infektiosta ja sanoi mitenkä se on nyt varmasti tämän aiheuttanut. Olo oli niin turta kaikista lääkkeistä ja henkisestä järkytyksestä, etten saanut muuta kuin soperrettua, että en mitenkään ole tietoisesti tätä raskautta vaarantanut ja olisin tehnyt mitä tahansa, jotta olisin toivotun vauvani saanut pitää. Sitten muistankin kätilön taluttaneen minut pesulle ja jatkoi saarnaamista vessassa. Tällä välin tyttö oli viety pois.

Emme saaneet häntä syliin. Emme saaneet koskettaa. Häntä ei kapaloitu meille nähtäväksi. Vaikka päivällä kanssani jutellut kätilö sanoi, että näin toimitaan. Ja olen kuitenkin kuullut, että näin muissa sairaaloissa on toimittu. Mutta ei meidän kohdallamme. Minuun sattuu niin kovin, että meitä ei kohdeltu surevina vanhempina eikä tyttöämme kohdeltu meidän lapsenamme, vaan roskana, joka piti toimittaa pois. (Tämä korostui jotenkin jo siinä, kun ilmoitimme halumme itse haudata hänet. Että eihän sitä kuulemma sellaista yleensä, sairaala hoitaa.) Ei surun valitteluja, ei edes ymmärtävää olan kosketusta. Ei mitään. Ja ironisimmalta tuntuu kätilön lause lääkärille; "Me tässä yhdessä ihasteltiin kymmentä pientä varvasta ja sormea.." Niin kuka ennätti ihastella ja missä välissä? Missä toisessa ulottuvuudessa tämä henkilö oikein eli? Yrittikö vain lääkärille puhella, miten hienosti hän muka oli kanssamme toiminut? paskanmarjat.

Voitte kuvitella järkytykseni aamulla kun heräsin ja kaikki yön tapahtumat vyöryivät mieleeni. Meidän ainutlaatuinen hetkemme pienen tyttäremme kanssa oli iäksi menetetty. Turmeltu satuttavilla lauseilla ja epäkunnioittavalla käytöksellä.

Koska istukka ei ollut irronnut kokonaan ja vuosin verta todella runsaasti lääkärin aamulla minua tutkiessa, minulle päätettiin tehdä kaavinta. "Kun olet jo niin paljon kärsinyt niin, tehdään se kaavinta nyt kuitenkin niin ei tarvitse odottaa että itsestään tyhjenee." Voi kuinka luulinkaan, että tuohon lauseeseen ja siihen toimenpiteeseen olisi kaikki se kauheus loppunut. Mutta jatkoa valitettavasti seurasi. Vaikka sain maidonerityksen estävän lääkkeen (niin, sain kun tajusin kotiin lähtiessäni itse sitä  pilleriä siinä pöydällä ihmetellä, että kuuluisiko ehkä ottaa?), niin jonkin verran hormonit olivat jo ennättäneet aloittaa toimintansa. Ei kiva... Tarvitseeko sanoa enempää?

Pääsin siis kotiin seuraavana päivänä ja ajattelin, että nyt voin aloittaa sekä henkisen että fyysisen toipumiseni. Vuotoja oli vielä kolme viikkoa kaavinnan jälkeen ja olivatkin kyllä vähenemään päin. Kunnes eräänä iltapäivänä. Plumps. Järjetön hyytymä, jonka jälkee verta tuli kuin putouksesta. Soitin sairaalalle, selitin tilanteen ja kysyin kuinka toimia. Kehoittivat vain jäämään kotiin ja odottamaan josko se siitä rauhoittuisi. Odotin tunnin. Mikään side ei pitänyt edes viittä minuuttia ja istuinkin pöntöllä vielä hetken ennen kuin mies sanoi, että nyt muuten mennään. Ei tuo ole enää normaalia. Ja sairaalalle oli kuitenkin se tunnin matka, jona aikana aloin jo voida muutenkin pahoin ja sairaalasta aiemmin saamani paksu side petti ennen kuin pääsimme perille. Piti ihan tiuskaista päivystyksen luukulla, että joko nyt ohjaatte minut eteenpäin tai pääsette siivoamaan verilammikkoa. Aika nopeasti vartija sitten meidät saattoikin ja minnepäs muualle kuin synnärille. Paikkaan johon viimeiseksi olisin halunnut silloin mennä. Kuuntelemaan vastasyntyneiden itkua..

Olen varmaan täällä aiemminkin tästä purpattanut, miten meidät otettiin vastaan; "Oletkos tulossa synnyttämään?" Siis oikeasti. En osannut enää edes sanoa mitään - Mies taisi tilanteen selittää. Sama hoitaja, joka minut oli kolme viikkoa sitten kotiuttanut möläytti tämän. (No joo, ei sitä kai kaikkia voi muistaa, mutta kuitenkin, pahalta tuntui.)Ja tutkimuspöydälle päästyäni ja kätilön tullessa sisään alkoi tämä toinen kertoilla: "Rouva on kolme viikkoa sitten synnyttänyt.." Ja siihen tämä toinen tietysti iloisesti onnittelemaan. No padothan siinä taas aukesivat ja hoitaja yritti nopeasti selittää ettei nyt oikein voinut onnitella. Kätilö pahoitteli aiheuttamaansa mielipahaa ja oli ensimmäinen joka esitti surunvalittelunsa! Tämä kätilö olikin ainut valonpilkahdus koko sairaalassa käyntieni aikana. Hänellä on sydän paikallaan. (Mutta jos yksi niistä kymmenistä minut kohdanneista osasi suhtautua niin kuin potilaaseen ja tilanteeseen kuuluu, ei vielä kauheasti kokonaispisteitä nosta).

Minut tutkinut lääkäri ajatteli, että kuukautiset ne nyt on alkaneet, ei tässä muuta. Mutta ottivat minut kuitenkin sisään (onneksi nyt ei kuitenkaan täsmälleen samaan huoneeseen, mutta viereiseen kylläkin). Aloittivat sitten varmuudeksi antibiootit, jos kyse olisikin tulehduksesta. Antibiooteista sain sitten todella voimakkaan anafylaktisen reaktion ja kerkesin vain ajatella, että tämän naisen päivät olivat nyt luetut. Hoitaja ei jäänyt siis katsomaan tipan laiton jälkeen kuinka käy vaan lähti samantien huoneesta. Onneksi mies oli paikalla ja pystyi hälyttämään apua kun itse en siihen kyennyt. Mies onkin jälkikäteen hirvitellyt, kuinka olisikaan käynyt jos ei olisi ollut paikalla.. Ja hoitava lääkäri olisi kuulemma jatkanut samalla antibiootilla, että eihän se nyt siitä voinut se reaktio tulla. No mistäs sitten sherlock? No onneksi hoitaja ei suostunut tähän ja lääke vaihdettiin. Sitten kun tilanteeni saatiin rauhoittumaan aloitettiin pohdinta mitä minun kanssa nyt pitäisi sitten tehdä. Kun vuoto vain jatkui ja jatkui. Seuraavana päivänä minut sitten taas tutkittiin ja todettiin, että jotainhan tuolla kohdussa vielä on. Ja se "jotain" osoittautui sitten sikiökalvon paloiksi, joita ei ensimmäisessä kaavinnassa oltu poistettu. Kun ei sen vertaiset kuulemma haitanneet. Näin maalaisjärjellä ajateltuna, miten ei muka voi olla haitallista jättää tulehtunutta raskausmateriaalia kohtuun? (Lääkäreiden selittämä "virallinen" syy keskenmenollehan siis oli tulehtuneet sikiökalvot, josta aikainen vedemeno johtui) Ja jos kaavinta tehdään, niin miksi se pitää jättää puolitiehen? Jos kerran ajatuksena koko operaatiolle oli, että ei tarvitsisi odottaa kohdun itsestään tyhjenemistä.. Olisvat nyt edes sitten kertoneet, että siellä jotain vielä on toisin kuin maalaisjärjellä ajateltuna kaavinnan ymmärtää, että siksi se operaatio tehdään ettei sinne mitään jäisi. Ja tietenkin syytettiin kohtuani, joka ei ollut lähtenyt itsestään supistumaan, että näin kävi. Että niinpä taas. Kaiken lisäksi uuden kaavinnan jälkeen menin huonoon kuntoon menetettyäni paljon verta ja jouduinkin sitten ottamaan siirtona lisää. No pitää kai sen verran positiivisestikin tähän vielä yrittää ajatella, etten verenmyrkytystä ennättänyt saada.

Saldona näille reissuille oli siis henkiset ja fyysiset kärsimykset, anafylaktinen shokki, kaksi kohdun kaavintaa kolmen viikon sisällä (yksikin kun on jo riski), ikuiset henkiset arvet, ja luotto saamaani hoitoon mennyt ikuisiksi ajoiksi. Enää en kyseenalaistamatta niele mitään. Ja kaikki pitää näemmä huolehtia itse, että tiedot kaikesta itseä koskevasta saa, eikä se ole automaatio. Niin kuin ennen luulin. Eikä tuo hoitopuolikaan nyt ihan nappiin mielestäni mennyt kun tuohon uusintakaavintaankin jouduin ja unohdettiin aloittaa lääkitys infektion hoitamiseksi. Ja tunne silloin, kun kävin niin tiuhaan siellä tutkittava oli, että menköön kesken jos on mennäkseen. Tiedän vain tunne, mutta minulle tosi...

Itsekin asiakaspalveluammatissa olevana koen, että nyt on tuossa sairaalassa jotain oleellista unohdettu. Tuntuu, että siellä on unohdettu missä/miksi ollaan töissä ja minkälaisista asioista on kyse. Potilaatkin ovat ihmisiä, tuntevia ja ajattelevia. Eivät pelkästään jotain tutkimuskohteita, joista ei tarvitse välittää, sörkitään vaan kuin ei olisi paikalla ollenkaan. Unohdetaan, että miten potilas kohdataan missäkin tilanteessa. Ja sitten jos ei enää edes välitä, on ehkä syytä vaihtaa alaa. Ymmärrän, että jotenkin sitä on itsensä kovetettava ja kaikkea ei voi ottaa liian tunteella. Kiirekin on. Mutta onko se oikeutus tällaiselle kohtelulle ja onko liikaa pyydetty se ymmärtävä kosketus olkapäälle tai pahoittelu menetyksen kohdanneelle? Puhdas inhimillisyys? Tiedän, että se ei enää tyttöä takaisin tuo vaikka kuinka tätä ruotisin. Johtui se sikiökalvojen tulehdus sitten hematoomasta tai infektiosta tai niistä yhdessä, mielestäni kohdallani on tapahtunut hoitovirhe. Jos jätetään hoitamatta hoidettavissa oleva asia ja sivuutetaan se, niin eikö asia silloin näin ole?

Ja nyt jos joku hoitohenkilökuntaan kuuluva/joku muu viisas on siellä nyt vetämässä herneenpalkoa nenään, että mitä oikein napiset siellä, niin korostan, että tämä on minun henkilökohtainen kokemukseni saamastani kohtelusta ja hoidosta. Kohdalleni sattui vain aivan liikaa tunteetonta kohtelua ja kärsimystä näinkin herkän aiheen kuin lapsen menetyksen yhteydessä.

Tästä tuli nyt aika pitkä vuodatus, mutta onpahan nyt kirjoittettu ulos. Toivottavasti joku jaksoi lukea.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Näitä minä mietin

On ollut ihanaa kun aurinko on alkanut jälleen paistamaan ja pidentynyt valoisa aika lupailee jo tulevaa kevättä. Näinpä tuossa kävelylenkillä jo ensimmäiset pajunkissatkin! Työkuviot junnaavat taas paikallaan, työtunteja on nyt todella vähän, mutta en ajatellut niistä sen suurempaa stressiä ottaa. Eiköhän tässä elämässä ole stressattu jo ihan tarpeeksi. Ainoa "huono" puoli siinä, että kun ei ole töissä on aikaa miettiä. Miettiä liikaa. Miettiä mennyttä, miettiä tulevaa. Ja menneellä tarkoitan viime vuoden alkupuolta, kevättä ja alkukesää.. No, johtuen juurikin elettävästä vuodenajasta.

Välillä olen kuin elänyt vuotta 2014 uudelleen. Samankaltaisia asioita tapahtuu ja muistot palaavat vääjäämättä mieleen. Eihän historia vain toista itseään..? Toisaalta pelkään miten tämä alkuvuosi tulee menemään. Kaikkine päivämäärineen ja muistoineen. Ajatuksissa pyörii vain, että viime vuonna oli tähän aikaan sitä ja tätä. Ja silloin tapahtui näin ja näin.. Mutta ehkäpä nämä pelot ja ajatukset johtuvat siitä, että ympyrä on sulkeutumassa. Toukokuussa kun tulee kuluneeksi meidän pienen syntymästä ja kuolemasta tasan vuosi. Ensimmäisen vuodenhan sanotaan olevan se raskain. Ensimmäinen suuren surun vuosipäivä on tulossa. Ja tällä hetkellä se pelottaa.

Tyttö on ollut ajatuksissani taas lähes päivittäin. Hetken kestäneen seesteisen ajanjakson jälkeen, olen taas kerrannut viime vuoden tapahtumia ja käynyt niitä tunteita uudelleen läpi. Se on samalla ollut sekä puhdistavaa, että ahdistavaa. Mutta koen, että nyt minua on todella kuunneltu, ymmärretty. (Siis muidenkin kuin läheisten toimesta.) Olen saanut puhua myös kasvotusten asiasta täysin ulkopuoliselle, joka on ymmärtänyt tuskani vähättelemättä ja auttanut tässä surussa eteenpäin.

Enkelini, vaikka elämässä tapahtuisi mitä, äiti ja isä eivät unohda sinua. Koskaan.




Mutta viha ja katkeruus saamaamme kohtelua kohtaan ei ole päästänyt otteestaan vieläkään. Muutoin olenkin jo yrittänyt opetella elämään asian kanssa, ettei meidän pieni kotiin asti tullut ja sitä ei muuta mikään. Olen pitkästä aikaa miettinyt taas paljon sairaalassa saamaamme kohtelua. Jos tilanne sairaalassa olisi hoidettu toisin, ja olisin tuntenut tulleeni kohdelluksi tilanteen vaatimalla hienotunteisuudella, ajatukseni voisivat olla tällä hetkellä erilaiset. Nyt kun aikaa on kulunut ja se surun terävin kärki ei enää sumenna ajattelua, olen yrittänyt pohtia tuota sairaalan toimintaa uusilta kanteilta. Mutta. Edelleenkin olen siihen tyytymätön ja siinä määrin vihaan koko paikkaa, että sinne minua ei saa enää menemään mistään hinnasta.

Täällä onkin kysytty tarkennuksia tuosta sairaalan toiminnasta ja ajatuksissani on ollut jo monen monena päivänä kirjoittaa kuvausta siitä uusin, selkeytynein ajatuksin. Asiasta taitaa olla yksi viime vuonna kirjoittamani postaus, joka sisältää asian surun ja ahdistuksen vimmalla kirjoitettuna ja suurpiirteisesti. Ehkäpä jo tällä viikolla saisin viimein aikaiseksi kirjoittaa oman "synnytyskertomukseni" ja muutoinkin miksi olen niin tyrmistynyt sairaalan kohtelusta.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Ikävä lokakuu

Lokakuu. Kuukausi, jonka piti tuoda mukanaan suurta onnea. Kuukausi, jonka piti tuoda kaikkea uutta ja ihanaa ihmeteltävää. Kuukausi, joka on nyt mielessäni synkkä ja harmaa. Mitä lähemmäksi Enkelimme "oikea" laskettuaika tulee, sitä levottomammaksi minä käyn. En vain voi olla ajattelematta, sitä millaista elämä nyt voisi olla. Tiedän, että on aivan turhaa raastaa itseään sisäisesti verille joka päivä ja kiduttaa itseään lisää mitä jos- ajatuksilla. Mutta ehkä sen etapin ohittamisen jälkeen olo helpottaa? Hah! Ketä yritän huijata? Ei nämä ajatukset mihinkään katoa. Sitten mietin vain, että nyt tyttö olisi sen ja sen ikäinen. Mietinhän nytkin, että meillä voisi olla jo kaksi lasta. Voisi olla, vaan ei ole..

Pikkuisen menetyksen jälkeen ei mikään ole enää ollut ennallaan, en minä eikä maailma. Haluaisin niin entisen itseni takaisin, sen ihmisen joka luotti tulevaisuuteen. Sen ihmisen, joka luotti saamaansa hoitoon ja hoitajiin. Sen ihmisen, joka luotti siihen, että elämä kantaa. Edes pienen hivenen takaisin sitä hyväuskoista ihmistä joka uskoi ettei mitään pahaa tapahdu. Mutta sitä ihmistä ei enää ole. Nyt on jäljellä vain ihminen, joka pelkää aina pahinta ja yrittää kovasti toivoa parasta. Kaikki piti olla selvää, sen miten elämän piti mennä. Mutta se elämä on pois pyyhitty ja tilalla on vain palaset entisestä ja epävarmuus. Miten annoinkaan itseni luottaa ja toivoa, että tämä pikkuinen kotiin asti olisi saatu? Tyhmä minä! Soimaan itseäni jopa siitä, että ennätin ostaa turvakaukalon. Siinä se varmaan meni vikaan. Hölmö minä uskoi liikaa. Toivoi liikaa. Nyt sitten se kaukalo on ystäväni nurkissa pyörimässä, kun en ole pystynyt sitä hakemaan pois. En kestäisi nähdä sitä nyt. Pitäisi kai joku nakittaa se hakemaan.. Mutta minne se sitten laitettaisiin? Myynkö pois? Vai odotanko, että sille käyttäjä vielä saataisiin? Joo niin varmaan saadaan..

Tällä hetkellä kiitän onneani, ettei tässä taloyhtiössä näytä asuvan yhtään vauva/lapsiperhettä. En kestäisi nähdä vaunuja omassa pihapiirissä juuri nyt. Kun ne olisivat voineet olla meidän. Tunnen itseni hirveäksi ihmiseksi kun katkeruus ja suru hyppäävät aina esiin kun näen jonkun työntävän lastenvaunuja ohitseni. Ja aina silloin se hetki, kun kävimme hakemassa pienen Enkelimme sairaalasta ja pitelin häntä itkien arkussa sylissäni palaa aina mieleeni. Silloin samalla joku pariskunta työnsi vauvaa vaunuissa ohitsemme. Teki mieli huutaa auton ikkunasta, että voitteko suksia suohon! Menkää muualle näyttämään onnellisilta! Tuntui niin väärältä ja epäreilulta joutua kantamaan omaa lasta arkussa, kun toiset työnsivät vaunuja meidän ohitsemme.. Ei kenenkään pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan! Ei kenenkään!

perjantai 19. syyskuuta 2014

Haikeutta ilmassa

Kävin pari iltaa sitten kävelemässä nykyisen kotikuntani tutuilla lenkkeilyreiteillä. Samalla tajuntaani iski, että nämä ovat viimeisiä kertoja kun lenkkeilen täällä. Vaikka olenkin niin innoissani uudesta kaupungista ja uudesta kodista, on olo silti myös haikea. Näissä maisemissa olen kuitenkin kasvanut. Yllätyin itsekin kuinka voimakkaita tunteita lähteminen täältä saa minussa aikaan. Enhän nyt sentään ole toiselle puolelle maapalloa menossa! Voinhan tulla käymään täällä aina kun siltä tuntuu. 

Yksi syy tälle haikeudelle on myös se, että tyttö on haudattu tänne. Vaikka kuinka tolkutan itselleni, että en tarvitse konkreettisesti käydä haudalla kunnioittaakseni ja muistellakseni, herää minussa silti ristiriitaisia tunteita. Eihän kukaan varmastikaan ajattele, että olen hirveä ihminen kun lähden täältä ja haluan uuden alun. Eihän?Mutta tunnen itseni ja en mahda ajatuksilleni mitään. Ajattelen ihan liikaa aina, mitä muut ajattelevat minusta. Vaikka en enää täällä asuisikaan, ei se tarkoita, että olen unohtanut hänet tai ettei tämä kaikki merkinnyt minulle mitään. Asia ei todellakaan ole niin. Tämä kaikki on merkinnyt valtavasti ja vaikuttanut niin paljoon. Aivan kuin toiminut vedenjakana entiseen ja nykyiseen minääni.

Yritän nyt kovasti itselleni perustella, että muutos on vain hyvästä. Ei ketään auta se, että jään roikkumaan menneeseen. Menetettyä kun ei takaisin saa. Minun on yritettävä kaikesta huolimatta jatkaa elämääni. Yrittää koota palaset kasaan. Otettava vastaan se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Voi enkelini, äiti rakastaa sinua niin paljon. En koskaan unohda sinua.. ♡

Kuiskaus tuulen hiljaa on,
päivän valo kääntyy pimeyteen.
Kuuleeko kukaan kun äänetönnä huudan,
kuinka sattuu mun sydämeen?

torstai 18. syyskuuta 2014

Valokuvan voimaa

Eilistä postausta tehdessäni kävin läpi kuluneena kesänä ottamiani kuvia. Oli hämmästyttävää huomata, miten ei muista menneestä kesästä juuri mitään. Kuvien perusteella kesä kyllä oli. Kukkia ja hyönteisiä. Auringonpaistetta ja lämpöä. Itse sitä en vain huomannut, enkä tuntenut. Kaikki on mennyt kuin sumussa.

Mutta onneksi älysin ottaa muutamia kertoja kameran mukaani lenkille. Sain edes vähän säilöttyä talteen mennyttä kesää ja sen tuntua. Vaikka kesä oli tähän astisen elämäni kauhein ja vaikein, olen kuviin edes yrittänyt vangita sen kauneutta. Kai alitajuisesti olen yrittänyt sillä itselleni viestiä, että kaikki kaunis ei ole kadonnut, vaikka itsestä siltä tuntuu. Tuntui, että kaikki hyvä maailmasta katosi tuona toukokuun yönä ja elämässä ei ole enää sen jälkeen ollut mitään mieltä. Missään ei ole ollut mitään järkeä. Aivan sama mitä teen tai jätän tekemättä.

Nyt kun kesä on vaihtunut syksyyn (milloin se tapahtui??), pitäisi kai ottaa taas kamera matkaan ja säilöä näitä hetkiä. Koska suurin osa päivistä lipuu edelleen ohi ja minä vain kellun mukana...
Huomasin myös, että olen kuvannut todella paljon taivasta. Kuvannut erilaisia pilviä. Jossain vaiheessa taisin miehellenikin mainita, että ihme vimma on tullut kuvata juuri niitä. Jotenkin tuntui, että minun täytyy kuvata taivasta. Oli se sitten synkkä ja pahaenteinen tai kepeän kesäinen. Ihan kuin olisin näin lähempänä tytärtäni..

"Voimavaroja syövän teeman työstäminen symbolisella tasolla tuo henkistä helpotusta ja vapauttaa innostusta ja uutta energiaa."

Tutustuin jo jonkin aikaa sitten, ennen kaikkea tätä tapahtunutta, voimauttavaan valokuvaukseen.Vaikka en ymmärräkään itse valokuvauksesta, kaiken maailman säädöistä ja muista juuri mitään, olen kokenut sen antavan minulle paljon. Olen tässä jonkin aikaa jo miettinyt, että tämä voisi olla yksi väline työstää tätä kaikkea. Vaikka voimauttavan valokuvauksen perimmäinen lähtökohta taitaa ollakin omakuvissa ja siinä, että oppii katsomaan itseään lempeämmin ja tuntea itsensä arvokkaaksi, aioin itse soveltaa tätä keskittymällä symboliseen tapaan käsitellä tätä kaikkea. Vaikka kaikki tämä on ravisuttanutkin myös omaa minä kuvaani, en edelleenkään viihdy itse kuvattavana, joten se ei ole minulle se paras tapa työstää tätä. Ja luonto on aina ollut minulle se paikka, jossa mieli lepää. Ehkä voin siis muokata tätä "työkalua" itselleni sopivaksi ja yhdistää nämä kaksi asiaa, voimaannuttaa itseäni näin. Kiivetä pikkuhiljaa ylös tästä surun upottavasta suosta ja käyttää kuviani ponnahduslautana uuteen.

Mikä meitä odottaa mutkan takana?

Kaukana pilvien tuolla puolen, pitäähän joku pienestäni huolen?

Synkimmänkin pilven takaa löytyy pilkahdus valoa?
Olisimpa saanut näyttää sinulle nämä maisemat..

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Ristiäisblues

Eilenpä ne sitten oli. Ristiäiset. Hyvin jaksoin tsempata itse kinkerit, katsella hymyileviä naamoja, poseerata vauva sylissä kuvissa ja ihastella muiden mukana. Mutta illalla tuli sitten se odotettu romahdus. Itkin silmät turvoksiin ja henkisen pahoinvoinnin myötä seurasi myös fyysinen pahoinvointi.

Minulla piti olla iso maha, jota esitellä tämän lapsen kastejuhlassa. Oman lapsen ristiäiset piti olla tänä vuonna. Mutta niin ei ollut ja niin ei tapahdu. Hetki piti nieleskellä, kun pappi alkoi lukea samaa raamatun tekstiä kuin pappi oli meidän tytön hautajaisissa lukenut. Ajatukset piti siirtää sillä sekunnilla muualle. Muuten en olisi kestänyt. Illalla tuli sitten se olo korkojen kera takaisin. Eikä tämäkään päivä ole ollut yhtään helpompi. Pahempi pikemminkin.

Eniten pistää vihaksi se, että tuntui kuin tämä pariskunta ei tajuaisi onnea mikä heidät on kohdannut. Edelleenkään talossa ei näkynyt vauvan saapuminen juuri mitenkään. Muutoin kuin sillä, että vauva oli paikalla ja vaunut eteisessä. Siinäpä se. Ja se mikä olisi tavallisesti ehkä vain hieman ihmetyttänyt, tuntui nyt todella väärältä. Lapsen isä oli pukeutunut  verkkareihin verrattaviin lökähousuihin ja t-paitaan! Jos ei ole kastetilaisuus heidän mielestään tumman puvun arvoinen niin olisi nyt edes farkut ja kauluspaidan päälleen laittanut. Arvatkaa, oliko itsellä juhlamekossa ja hiukset laitettuna vähän ylipukeutunut olo kenties? Kyse on kuitenkin lapsen ensimmäisestä tärkeästä juhlasta! Mutta mikäpä minä tietysti olen arvostelemaan. Kukin tyylillään..

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Ilta tullut on taas

Illat ja etenkin nukkumaan meno on edelleen se vaikein hetki päivästä. Kun hiljentyy käydäkseen nukkumaan, muistot tulvivat mieleen. Muistan kuinka pikkuinen liikehti vilkkaasti juuri nukkumaan käydessä. Aivan kuin ilmoittaen, että täällä sitä ollaan, hyvää yötä äiti. Kuinka hän vastasi napakalla potkulla vatsan päälle lasketun käden painoon. Ihan ensimmäinen yö kotona tapahtuneen jälkeen oli yksi hirveimmistä. Kun vastausta ei enää tullutkaan..

Vaikeita illoista tekee myös se, että joudun olemaan nyt taas jatkossa aika monena iltana ja yönä yksin. Mieheni on työharjoittelussa toisella paikkakunnalla, eikä aina pääse yöksi kotiin. Ja sairaslomani loputtua en voi olla koko ajan mukana siellä missä hän on. Olen aina ollut hyvin ikävöivää sorttia ja yksin nukkumiseen totuttautuminen on hankalaa. Mutta varsinkin nyt on toisen läsnäolon kaipuu korostunut. Noh, onneksi puhelimet on keksitty ja voi edes kuulla toisen äänen vaikka ei voikaan nähdä. Ja onneksi kotona on kisu, joka pitää seuraa ja tulee viereen nukkumaan ja kehräämään. Se auttaa edes hieman rauhoittumaan. Nytkin tuo pieni ihana karvapallo istuu sylissäni kun kirjoitan tätä. Mamman kissa ♡

Onnekseni vanhempani asuvat lähellä ja siskokin on kesän kotikulmilla. Voin olla illat heidän kanssaan, jos tuntuu vaikealta olla yksin ja tulla sitten kotiin nukkumaan. Muutenkin olen tosi kiitollinen perheelleni, isovanhemmilleni ja appivanhemmille, jotka ovat olleet tukena ja isona apuna tämän kaiken keskellä. Sitä vaan kun ei meinaa aina muistaa ääneen sanoa.