Eilenpä ne sitten oli. Ristiäiset. Hyvin jaksoin tsempata itse kinkerit, katsella hymyileviä naamoja, poseerata vauva sylissä kuvissa ja ihastella muiden mukana. Mutta illalla tuli sitten se odotettu romahdus. Itkin silmät turvoksiin ja henkisen pahoinvoinnin myötä seurasi myös fyysinen pahoinvointi.
Minulla piti olla iso maha, jota esitellä tämän lapsen kastejuhlassa. Oman lapsen ristiäiset piti olla tänä vuonna. Mutta niin ei ollut ja niin ei tapahdu. Hetki piti nieleskellä, kun pappi alkoi lukea samaa raamatun tekstiä kuin pappi oli meidän tytön hautajaisissa lukenut. Ajatukset piti siirtää sillä sekunnilla muualle. Muuten en olisi kestänyt. Illalla tuli sitten se olo korkojen kera takaisin. Eikä tämäkään päivä ole ollut yhtään helpompi. Pahempi pikemminkin.
Eniten pistää vihaksi se, että tuntui kuin tämä pariskunta ei tajuaisi onnea mikä heidät on kohdannut. Edelleenkään talossa ei näkynyt vauvan saapuminen juuri mitenkään. Muutoin kuin sillä, että vauva oli paikalla ja vaunut eteisessä. Siinäpä se. Ja se mikä olisi tavallisesti ehkä vain hieman ihmetyttänyt, tuntui nyt todella väärältä. Lapsen isä oli pukeutunut verkkareihin verrattaviin lökähousuihin ja t-paitaan! Jos ei ole kastetilaisuus heidän mielestään tumman puvun arvoinen niin olisi nyt edes farkut ja kauluspaidan päälleen laittanut. Arvatkaa, oliko itsellä juhlamekossa ja hiukset laitettuna vähän ylipukeutunut olo kenties? Kyse on kuitenkin lapsen ensimmäisestä tärkeästä juhlasta! Mutta mikäpä minä tietysti olen arvostelemaan. Kukin tyylillään..
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ristiäiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ristiäiset. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 31. elokuuta 2014
perjantai 29. elokuuta 2014
Voihan värssy
Olen etsiskellyt tässä jo muutaman tunnin sopivaa runoa kummilapsemme kastekorttiin. Ei oma runosuoni nyt oikein pulppua, niin pitää etsiä jo jonkun toisen runoilema. Mutta mitä siihen kirjoittaisin? Ei tunnu mikään nyt oikein kolahtavan.. Ja kastejuhla on jo huomenna! Lusikkakin on kaivertamatta, mutta en ole ennättänyt sitä mihinkään viedä. Eipä ole kaikki tiedotkaan vielä tiedossani, joten taidan sanoa, että vievät lusikan jonnekin kaiverrutettavaksi ja maksan sen sitten. Toisaalta ärsyttää jättää asia puolivalmiiksi, mutta ei nyt oikein enää mahda mitään...
Ja niin. Itkuhan se taas tuli, kun löysin kasterunojen joukosta runoja myös siitä, miten onnelliset vanhemmat hehkuttavat pienen lapsensa syntymää. Tällä hetkellä minuun vain sattuu. Ilo ja onni kummeudesta on tänään taas jossain sisimpäni syövereissä eikä tahdo päästä pintaan.. "Ilon kautta vaan..." sanoi eräs henkilö minulle. Yritän. Ihan tosissani yritän. Tänään taas en vain siihen pysty.
Ja niin. Itkuhan se taas tuli, kun löysin kasterunojen joukosta runoja myös siitä, miten onnelliset vanhemmat hehkuttavat pienen lapsensa syntymää. Tällä hetkellä minuun vain sattuu. Ilo ja onni kummeudesta on tänään taas jossain sisimpäni syövereissä eikä tahdo päästä pintaan.. "Ilon kautta vaan..." sanoi eräs henkilö minulle. Yritän. Ihan tosissani yritän. Tänään taas en vain siihen pysty.
keskiviikko 27. elokuuta 2014
Ajatusten aamiaisella
Mutta niin, kuten arvata saattaa, pääasiassa vaikka pystyinkin ottamaan rennosti ja hetkittäin nollaamaan aivoja eihän niitä kuitenkaan päältä pois saanut. Koska kyseessähän olen minä! Joka aamu aamupalalla mietin, että tätäkään en voisi syödä jos olisin raskaana tai aina kun katsoin ravintolan menua ajattelin, että huolettomasti saan nyt syödä sitä ja tätä. Vai saanko? Vaikuttavatko nämä valintani vielä tulevaisuudessa? Voinko nyt saada jonkin pöpön mikä pilaa kaiken myös mahdollisessa seuraavassa raskaudessa? Tiedän, että ajattelen liikaa. Pelkään olemattomia ja ylireagoin. Mutta hei, se olen minä ja sen asian kanssa on elettävä. Vaikka kuinka olisi lomalla ei saa lomaa omilta ajatuksiltaan.
Koko matkan mielessä oli myös tulevat ristiäiset. Ja ristiäislahja. Pohdin ja mietin. Väänsin ja käänsin. Mitä ihmettä ostaisin kun tuntuu niin vaikealta ajatellakaan koko asiaa? Ensin olin jo päättänyt etten mitään kummilusikoita hommaa ja löysin kauniin kehyksen, jonka päätin jo antaa. Mutta eihän se ajatus siitä lusikasta minnekään kadonnut ja sellainenkin sieltä sitten mukaan lähti. Nyt sitten pitäisi vielä selvitä kunnialla niistä itse kinkereistä. Tunteet heiluvat edelleen laidasta laitaan, mutta kai tästä jotenkin hengissä selvitään.. Äsken muokkasin mekkoa, jonka aion ristiäisiin laittaa. Uutta en nyt ostanut, kun toimiva löytyi kaapista. Mekon ompelu sai koko ristiäiset tuntumaan taas entistä todellisemmalta.
Tänään miehelleni sanoin, että miksi ihmeessä olen yrittänyt koko ajan olla niin kuin en olisikaan. Ihan kuin minulla ei saisi olla näitä negatiivisiakin tunteita. Vasta vähän aikaa sitten käymäni keskustelu erään ystäväni kanssa, joka on sanoisinko olosuhteiden pakosta lapseton, herätti minut ajattelemaan. Jos tämä henkilö reagoi näin voimakkaasti yhteisen ystävämme lapsen syntymään, miksi minulla ei olisi oikeutta näihin tunteisiin? Minä kuitenkin olen lapseni menettänyt, eikä sitä mikään pyyhi hetkessä pois. Jos tämä ystäväni vauvakuumeensa kourissa ei pysty edes näkemään tämän yhteisen ystävämme lasta, miksi minun pitää näytellä vahvaa? Miksi minun täytyy ajattella aina muita ennen itseäni? Sisäänrakennettua kaavaa on kai niin hankala enää murtaa.
Koko matkan mielessä oli myös tulevat ristiäiset. Ja ristiäislahja. Pohdin ja mietin. Väänsin ja käänsin. Mitä ihmettä ostaisin kun tuntuu niin vaikealta ajatellakaan koko asiaa? Ensin olin jo päättänyt etten mitään kummilusikoita hommaa ja löysin kauniin kehyksen, jonka päätin jo antaa. Mutta eihän se ajatus siitä lusikasta minnekään kadonnut ja sellainenkin sieltä sitten mukaan lähti. Nyt sitten pitäisi vielä selvitä kunnialla niistä itse kinkereistä. Tunteet heiluvat edelleen laidasta laitaan, mutta kai tästä jotenkin hengissä selvitään.. Äsken muokkasin mekkoa, jonka aion ristiäisiin laittaa. Uutta en nyt ostanut, kun toimiva löytyi kaapista. Mekon ompelu sai koko ristiäiset tuntumaan taas entistä todellisemmalta.
Tänään miehelleni sanoin, että miksi ihmeessä olen yrittänyt koko ajan olla niin kuin en olisikaan. Ihan kuin minulla ei saisi olla näitä negatiivisiakin tunteita. Vasta vähän aikaa sitten käymäni keskustelu erään ystäväni kanssa, joka on sanoisinko olosuhteiden pakosta lapseton, herätti minut ajattelemaan. Jos tämä henkilö reagoi näin voimakkaasti yhteisen ystävämme lapsen syntymään, miksi minulla ei olisi oikeutta näihin tunteisiin? Minä kuitenkin olen lapseni menettänyt, eikä sitä mikään pyyhi hetkessä pois. Jos tämä ystäväni vauvakuumeensa kourissa ei pysty edes näkemään tämän yhteisen ystävämme lasta, miksi minun pitää näytellä vahvaa? Miksi minun täytyy ajattella aina muita ennen itseäni? Sisäänrakennettua kaavaa on kai niin hankala enää murtaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)