Vappu oli ja meni. Sen mukana tuli nähtyä ihan liian monta "vappupalloa" Instagramissa, Facebookissa ja livenä. Huomasin taas niiden samojen vanhojen tunteiden nousevan esiin piiloistaan, jotka olivat vallalla vuonna 2014. Kateus. Suru. Elämän epäreiluus. Ihan tuntemattomien vauvamahahehkutukset saivat kyynelien partaalle ja armottoman ketutuksen päälle. Luulin jo päässeeni näistä katkeruuden tunteista, mutta niin ne vaan hyökkäsivät taas takavasemmalta ja pyyhkivät ylitse hyökyaallon lailla.
Olen niin vihainen omalle keholleni. Välillä tuntuu, että pitäisikö ihan nipistää itseään todetakseen, että jep ei ole vieläkään unta tämä.. Jotenkin on iskenyt tajuntaan, mikä outolintu sitä omassa lähipiirissä oikeasti onkaan. Lähes kaikilla jotka ovat raskaaksi tulleet, on yhtä monta lasta kuin raskauksia on ollut. Itsellä kun luku on 5 raskautta ja yksi elävä lapsi. Ja eniten edelleen meinaa katkeruuden tunteita nostaa pintaan on se, että moni ystävä joka on lasten teon aloittanut paljon meidän jälkeen, on jo "lapsensa tehnyt". Mutta kai nämä tunteet on taas kertaalleen käytävä läpi, jotta pääsee eteenpäin.
Joku minulta kysyikin, että miten jaksan tämän kaiken. En varmaan jaksaisikaan, ellei minulla olisi miestäni eikä meidän ihanaa Tiitua. Ilman heitä makaisin varmasti kaikki päivät sängyssä peiton alla kiroten paskaa maailmaa ja kohtaloa. Elämä on epäoikeudenmukainen, siinä nyt ei ole mitään uutta. Toisille vain jaetaan kortit vähän huonommalla kädellä ja itse taisin olla väärässä jonossa kun onnea tällä elämänalueella jaettiin.
Viime päivät tosin ovat saaneet ajattelemaan, että voisihan asiat olla huonomminkin. Meillä menee "huonosti" tällä osa-alueella, jollakin saattaa elämä muuten olla päivittäistä taistelua jaksaa selviytyä päivästä toiseen. Puolison sairaus saattaa kuormittaa arkea tai töissä menee huonosti, you name it. Asiat ovat suhteellisia, siitä nyt ei tarvitse minun alkaa luennoimaan. On välillä vain niin pelottavan helppoa jäädä niihin katkeruuden ja
miksiainamullekäynäin-tunteisiin roikkumaan. Helpompi valittaa, kuin keskittyä niihin hyviin asioihin mitä elämältä on jo saanut. Siksi yritänkin työstää näitä epäonnistumisen ja katkeruuden tunteita, jotta ne väistyisivät taas pian taka-alalle. Päivisin ei aikaa ole jäädä märehtimään, illat ovat asia erikseen. Mutta pikkuhiljaa taas kohti eheämpää minää... Turhauttavaa vaan aloittaa tämä palasien liimaus uudelleen ja uudelleen. Mitä jos joku päivä lohkeamat ovat liian suuria, säröt heikentäneet perustuksia ja liima ei vain enää pidäkään? Toivottavasti sitä päivää en tule näkemään.
Nämä viimeisimmät keskenmenot ovat saaaneet entistäkin enemmän elämään tässä hetkessä. Tiskikoneen täyttö, pyykin ripustus tai imurointi on saanut jäädä tuonnemmaksi silloin kun pienet kädet ojentuvat kohti ja pieni ääni sanoo "
äiti". Kun ne pienet kädet kantavat kirjaa kutsuen lukuhetkeen. Tottahan arki pyörii ja hommat hoituvat, mutta ajallaan. Päätin myös, että aioin laittaa kiertoon myös osan Tiitun vanhoista vaatteista ja tavaroista. Luovun hiljalleen
sitten kun-ajattelusta ja siirryn haaveilussa takaisin sille
jos ja
ehkä asemalle. En jemmaa vaatteita kun niille ei välttämättä enää käyttäjää tule. Ostetaan sitten taas puuttuvia jos tarvetta tulee. Toki ihan kaikesta en luovu, sen aika on kun kaikki kivet on käännettynä ja kaikki on lopullista.
Siihen asti kaikki on mahdollista.
