maanantai 4. lokakuuta 2021

7 vuotta

Pitkääkin pidemmän tauon jälkeen, tuntuu että on tarve taas jäsennellä ajatuksia "paperille". Käydä niin sanotusti loppuun tie, joka alkoi sinä yönä kun menetimme meidän rakkaan, kauan ja hartaasti odotetun pienen. Näin jälkikäteen ajateltuna nämä vuodet ovat menneet aivan käsittämättömän hurjaa vauhtia. Tänä vuonna meidän Enkeli olisi täyttänyt 7-vuotta ja mennyt ensimmäiselle luokalle koulussa. Elokuun alussa, koulun alun kynnyksellä kävelin itsekseni meidän pihatietä, katselin ohrapeltoa ja mieleeni palasivat ne ajatukset jotka pyörivät päässäni silloin 7 vuotta sitten. Laskevan auringon valo leikki viljantähkissä, ilmassa jo hivenen syksyn tuntua, maan tietynlainen ominaistuoksu. Tämä kaikki sai taas palaamaan mieleen ne tunteet ja ajatukset jotka myllersivät sinä syksynä, kun olimme menettäneet meidän Enkelin.

Nyt kai on lopulta tullut aika yrittää työstää ne viimeisetkin käsittelemättä jääneet asiat loppuun. Ehkä tutun perheen kohtaama suru sysäsi itseni myös hiomaan säröt lopulliseen muotoonsa. En nimittäin ole näin syvällisesti viimeaikoina (tai vuosina) antanut mielelleni valtaa palata näihin välähdyksiin menneistä. Toki raskaudet ja vuosipäivät ovat osaltaan nostaneet aina kaikkea pintaan. Siitä aiheesta riittäisi asiaa ihan oman postauksensa verran, niin keskityn tähän mitä mielenpäällä nyt.

Muistan, kuinka silloin kipuilin tulevan kanssa. Eikö meille koskaan suoda omaa pientä? Enkö koskaan saisi saattaa omaa lastani koulutielle? Ihmetellä luonnon pukeutumista kesän jälkeen syksyn sävyihin.  Parisuhdekin oli kriisin kynnyksellä, mies kun oli siinä vaiheessa vielä jyrkästi sitä mieltä ettei edes uskalla enää yrittää uutta raskautta. Ei ehkä koskaan. Silloin kaikki tuntui niin lohduttomalta, itsellä kun oman vauvan kaipuu oli niin kova, että kokonaan yrittämättä jättäminen ei käynyt edes mielessä. Ja oli shokki kun mieheni pisti ns. liinat kiinni. Surutyön ohessa työstin tuskaa myös unelmasta luopumisesta. Mitäänhän en niin kovasti itse halunnut kuin olla äiti! Ymmärsin toki mieheni kannan, olihan hän vähällä menettää myös minut komplikaatioiden vuoksi. Monen monet keskustelut, itketyt kyyneleet ja unettomat yöt se vaati, ennen kuin tein myös itseni kanssa rauhan. Etten uhraisi parisuhdettani, elämäni rakkautta, sen vuoksi että havittelisin jotain mitä en ehkä koskaan saisi. Enhän toki vielä tässä kohtaa tiennyt tulevasta. Kirjoitinkin joskus aiemmin, että kaikki silloiset tunteet olisi ollut paljon helpompi kestää, jos joku olisi varmuudella sanonut, että jonain päivänä olet äiti. Äiti kolmelle eläväiselle. Ja tänä päivänä se on totta, enkä voisi olla kiitollisempi!

Tie tähän hetkeen ei ollut helppo. Ei henkisesti eikä fyysisestikään. Menetyksien ja pelkojen kanssa eläminen ja niiden kestäminen oli välillä melkein sietämätöntä. Nämä vuodet ovat opettaneet paljon itsestäni ja muokanneet minusta sen mitä tänä päivänä olen. Naisen, jonka on ollut hankala antaa keholleen anteeksi. Luottaa sen toimivan niin kuin "kuuluu" toimia. Vaimon, joka on sanonut papin edessä "tahdon" ja joka tahtoo edelleen, joka päivä. Kaikki on vaikuttanut suuresti myös siihen millainen olen äitinä. Välillä tuntuu, että olen liiankin suojelevainen. Tasoittanut liiaksi lasteni polkua, lakaissut tieltä risut, kivet ja männynkävyt, ettei pieneen jalkaan koskisi. Niin kuvainnollisesti kuin oikeastikaan. "Älä rakas hyppää sieltä! Älä kulta kiipeä niin ylös! Älä mene liian kauas! Älä, Älä ja Ei sitä ja Ei tätä" ÄLÄ ja EI. Näitä kahta sanaa olen yrittänyt kovasti opetella käyttämään vain niin sanotusti oikeissa paikoissa. Välillä huonoin menestyksin. Onneks mies on ollut tässäkin se järjen ääni, että en voi heitä kuplamuoviin enkä pumpuliin kääriä. En voi pelätä jokaista mahdollista (ja mahdotonta) asiaa. En voi, enkä pysty varjelemaan ihan kaikelta pahalta vaikka kuinka haluaisinkin. On annettava myös yrityksen ja erehdyksen kautta heidän opetella pärjäämään tässä koko ajan muuttuvassa maailmassa. Olisinko tällainen ylisuojeleva leijonaemo, ellei polku olisi tähän pisteeseen ollut näin mutkainen ja karikoita täynnä? Olisinko osannut ottaa Tiitun vauva-ajan rennommin? Millainen ihminen nyt olisin? Kuka tietää. Mutta tällainen minä nyt olen ja tällaisen elämä minusta muokkasi. Ja minun on aika viimein oppia hyväksymään itseni.

perjantai 24. syyskuuta 2021

Viimeinen?

Kirjoitettu helmikuussa 2019:

Tästä tulee näillä näkymin viimeinen blogitekstini. Viime tekstistä on vierähtänyt jo pitkä tovi. Edellisessä tekstissäni vihjasin kasvattelevani masua ja ajatukseni oli ensin kertoilla myös raskausajan kuulumisia. Mutta sitten en osannutkaan. Pelkäsin, että jotain pahaa tapahtuu. Pelkäsin, että onni otetaan meiltä tavalla tai toisella pois. Mutta onneksi olin väärässä. Nyt olemme saaneet viettää aikaa nelihenkisenä perheenä jo noin kuukauden päivät, kun pikkuinen tyttönen saapui luoksemme. Tiitu on ihanasti ottanut isosiskon roolin vastaan ja auttaa vauvan hoidossa...


24.9.2021

Yllä oleva tekstini jäi kesken ja luonnoksen asteelle. Lapsiperhearki vei mennessään ja blogi jäi unholaan. Lyhyesti kerron, että perheemme on tätä kirjoittaessani viisihenkinen, kun pieni poika saapui viime vuoden viimeisinä päivinä onnellisesti syliimme. En olisi vielä muutama vuosi sitten kaikkien vastoinkäymisten jälkeen uskonut, jos joku olisi sanonut, että saan olla äiti kolmelle eläväiselle, ihanalle lapselle. Olen niin kiitollinen ja onnellinen, etteivät sanat riitä sitä kuvaamaan. Enkelimme kolme ihanaa sisarusta ❤

Eilen vietettiin kuolleiden lasten muistopäivää ja kynttilä syttyi jälleen meidänkin kodissamme. Eikä vain meidän omalle enkelillemme. Viime aikoina tunteet ovat olleet pinnassa, oma suru ja menetyksen tuska nostanut taas päätään. Myös tämä blogini sen myötä. Kaikki tulvahti jälleen ihan erilaisella voimalla mieleeni, kun tässä hiljattain tutun perheen vauva menehtyi kohtuun. Uutisen kuultuani olin musertua. Tämä ei voi olla totta, ei näin voi käydä! Edeltävinä viikkoina ja päivinä olin törmännyt paljon uutisiin, instakuviin yms. joissa aiheena oli lapsen menetys. Sanoinkin miehelleni, että mihin minua nyt yritetään valmistaa? Ihan kuin jokin yrittäisi kertoa minulle jotain.. Mitä tulee tapahtumaan? 

Sitten sain viestin. En voinut uskoa lukemaani ja kyyneleet alkoivat tulvia. Soitin mieheni ulkotöistä kotiin, kun tuntui, että henki salpautuu. Niin kova suru heidän puolestaan ja tietoisuus siitä mitä he joutuvat nyt käymään läpi. Kaikki se tunnevyöry sai minut melkein paniikkikohtauksen partaalle, kun omat muistot alkoivat myllertää mielessä. Mutta kaiken sen mylläkän jälkeen minut valtasi tietynlainen rauha. Olen kompuroinut tätä kivikkoista polkua itse, melkein hukkunut surun hyökyaaltoihin. Mutta nyt voin mahdollisesti auttaa toista, ohjata lempeydellä karikkojen läpi kohti tyynempää säätä.

Olemme jutelleet nyt paljon tämän lapsensa menettäneen äidin kanssa. Olen yrittänyt tukea parhaani mukaan ja kuunnella, olla läsnä. Sanoa ne sanat, joita toivoin itse silloin kuulevani kun niitä tarvitsin. Jättänyt sanomatta ne lukuisat kliseet, joita itse sain kuulla. Kuunnellut, myötäelänyt ja itkenyt yhdessä hänen kanssaan. Sanonut, että on sallittua tuntea kaikki ne tunteet joita nyt käy läpi. Itsesyytökset, suru, viha, raivo, epätoivo. You name it.

Tällaista surua, tätä loppuelämän mukana kulkevaa sydänalassa kaihertavaa surusolmua ei toivoisi pahimmalle vihamiehellekään. Saati kun sen saa seuralaisekseen joku jonka tuntee, elämä tuntuu niin epäreilulle.

Kävin tänään meidän enkelin haudalla. Pitkään en ennättänyt viipyä, lapset odottivat autossa. Mummo ja isomummo ovat pitäneet haudasta hyvää huolta ja se hieman lievittää sitä syyllisyyttä jota koen kun en välimatkan vuoksi ennätä paikalla käydä kuin harvoin. Mutta sydämessäni, ajatuksissani, pieni enkelini olet aina ♡


lauantai 19. toukokuuta 2018

Tänään

Tänään muistelen menetettyä.
Tänään iloitsen touhukkaasta Tiitusta.
Tänään myhäilen peilin ohitse kävellessäni pienelle vatsakummulle.

Olen menettänyt paljon.
Olen saanut paljon.

Mutta edelleen on erityinen paikka sydämessäni, joka kuuluu vain sinulle. Nykyään pystyn (useimmiten) puhumaan jo sinusta itkemättä uusille ihmisille, mutta se ei tarkoita ettenkö edelleen surisi. Kaipaisi. Edelleenkään en ymmärrä, enkä käsitä, miksi emme sinua kotiin saaneet. Mutta jonain päivänä, toivon, että kohtaamme taas ja saamme kaikki olla yhdessä.

Hyvää syntymäpäivää, rakas Enkelini. ♡

Ja joka luojan päivä kannan tätä surua
Annan sille vallan, ruokin sydänverellä
Puren hampaat yhteen ja itken silmät päästäni
En jäänyt aivan yksin, on suru lohtunani
Mokoma-Itken silmät päästäni

perjantai 18. toukokuuta 2018

Luget, letrot ja vauvahaaveet

Taas on vierähtänyt hyvä tovi viimeisimmästä tekstistä. Työ ja perhe piti kiireisenä, kunnes joku joka näistä naruista vetelee, päätti pistää tämän rouvan lokakuussa huilimaan. Jouduin työpaikallani sattuneen työtapaturman seurauksena nilkkaleikkaukseen ja siitä sitten menikin loppuvuosi toipuessa. Eikä tarvinne erikseen mainita, että pikkusisarusprojekti jytkähti myös syväjäähän samalla. Toki mahdollisuus annettiin, mutta suuria odotuksia ei ollut.

Ennen tapaturmaani ennätin kolme kiertoa käyttää lugesteronia vain todetakseni, etteivät ne sovi minulle ollenkaan. Kroppa meni totaalisen sekaisin, kierrot lyhenivät 22-23 päivään niiden ennen ollessa suht säännölliset 28vrk. Päätin lopettaa niiden käytön ja hakeutua yksityiselle hoitoon, kunnes sitten loukkasin itseni ja se sai jäädä.

Kun viimein pääsin kirjaimellisesti takaisin jaloilleni ja normaaliin arkeen takaisin, vauva-haave iski voimalla päälle. Ympärillä sateli raskausuutisia, meillä ei tärpin tärppiä. Niinpä viimein varasin yksityiselle lääkäriasemalle ajan, jossa kohtasin aivan ihanan ja ymmärtäväisen lääkärin! Hän todella kuunteli ongelmani ja pyrki löytämään niihin ratkaisun. Ihmettelipä vielä miksi minulle ylipäätään ne lugesteronit oli määrätty. Käynti ei ollut muutenkaan turha, sillä sain reseptin Letrozoleen ja kokeiluun tuli ovulaation induktio. Suunnitelmana käyttää kolme kiertoa ensin ja sitten lähetettä lapsettomuuspolille, jollei tulosta tule. Ensimmäinen kierto tuotti laihat tulokset, follikkelit eivät lähteneet kasvuun toivotulla tavalla ja seurantaultrassa kp 13 johtofollikkeli oli vasta 11-12 mm. No, siitä kierrosta ei arvatenkaan tärppiä saatu, enkä ollut aivan varma ovuloinko ollenkaan. Toinen kierto oli kivuliaampi ja sivuoireita riitti. Mutta, ei tärppiä siitäkään. Itkin jo miehelleni, että no niin lapsettomuuspoli ja vielä rankempi tie se on edessä. Hän yritti lohdutella, että vielähän meillä on yksi kierto jäljellä, älä mene asioiden edelle. Minä olin kyllä jo leuka rinnassa menossa kohti uusia pettymyksiä..

Mutta. Kp 28 koitti. Ei vuotoa. Kp 29 sain jo todella selkeän plussan. Koskaan aiemmin en niin "aikaisin" ole niin selkeää plussaa saanut. Kuudetta kertaa raskaana. Voiko tätä uskoa todeksi? Tänään oli varhaisultra, jonne astelin jännittynein jopa pelonsekaisin tuntein. Kymmenessä minuutissa käynti oli ohi. Ja minä kävelin ulos hymyilen kuin hangonkeksi, pidellen kädessäni kuvaa pienestä ihmisen alusta, jonka sydän sykki. Voi pieni, kuinka me sinua odotetaankaan. Tulethan nyt syliimme asti?

torstai 10. elokuuta 2017

Muutto ja muutama muu

Tahaton blogitauko tuli näköjään pidettyä. Syynä lähinnä jo aiemmin mainitsemani muutto. Tämä perhe nimittäin muutti kimpsunsa ja kampsunsa kesäkuussa omakotitaloon! Ja ai että ollaan tykätty! Tiitu nauttii kun on tilaa ja omassa pihassa saa juoksennella ilman, että koko ajan tarvitsee jonkun olla kuin varjo kannoilla. Nyt on oma hiekkalaatikko, kiikku ja pihalle on nousemassa myös leikkimökki. Sen ostimme isommalla porukalla neidin 2v lahjaksi. Voitteko kuvitella! Meillä on täällä jo 2-vuotias omatoiminen ja niin tomera emännänalku, että vanhempia jo välillä hirvittää, mitä se teini-ikä sitten on :D noh, ehkä nämä uhmat nyt katsotaan ensin...

Viimein saimme heinäkuussa tietää myös tutkimustuloksia ja "diagnoosina" lääkärin suoraan ja suomeksi toteama se kuuluisa paska tuuri. Mitään selittävää keskenmenoille ei löytynyt. Toisaalta huojentavaa, toisaalta kamalaa. Kun ei ole mitään mitä korjata. Nyt on oljenkortena hormonihoidot ja käytössä Lugesteron. Katsotaan, mitä tämä tuo tullessaan. Toivottavasti sen kovasti kaivatun plussan ja sen myötä pienen perheenlisän. Usko on kyllä itsellä jo mennyt, mutta toivo yrittää elää.

Jännittää vain tunkea hormoneja tähän hormonivaihteluille herkkään kroppaan. Toistaiseksi ei mitään yleisiä haittavaikutuksia kummempaa, mutta saa nähdä kuinka paljon oireet kertaantuu, jos monta kiertoa joutuu käyttämään. Saas nähdä.

Onko teillä siellä ruudun takana kokemusta lugeista? Olisi kiva kuulla kokemuksia.

perjantai 19. toukokuuta 2017

"Will someone else take my place"


Lily Allen - Take my place


Tämän kappaleen myötä olen palannut taas niihin kolmen vuoden takaisiin tunnelmiin. Tämän päiväinen lämmin ja kostea ilma sai ajatukset palaamaan ajassa takaisin. Myös kolme vuotta sitten ilma oli tavanomaista kuumempi kuin toukokuussa yleensä ja yöllä jopa ukkosti. Äskenkin satoi ravakasti vettä, vain se ukonilma puuttui.. Taivas itki kanssani jälleen. Hyvää syntymäpäivää sinne pilvien päälle rakas enkelini.

Muutenkin tuntuu kuten edellisessä postauksessanikin kuvailin, että takapakkia suremisessa on otettu ja reippaasti. Liekö syynä hormoonit, viimeisimmät keskenmenot vaiko se, että nyt on ollut taas vain "aikaa" miettiä. Ehkä suruprosessi jollain tapaa jäi kesken, kun aloin odottaa Tiitua ja huoli siirtyi hänen hyvinvointiinsa. Nyt kun hän on jo isompi ja elämä on niin sanotusti asettunut uomiinsa, on suru aika ajoin taas puskenut pintaan. Mutta tätä aaltoliikettä tämän kai sitten on tarkoitus olla..?

maanantai 8. toukokuuta 2017

Taantumia ja takaisin pintaan

Vappu oli ja meni. Sen mukana tuli nähtyä ihan liian monta "vappupalloa" Instagramissa, Facebookissa ja livenä. Huomasin taas niiden samojen vanhojen tunteiden nousevan esiin piiloistaan, jotka olivat vallalla vuonna 2014. Kateus. Suru. Elämän epäreiluus. Ihan tuntemattomien vauvamahahehkutukset saivat kyynelien partaalle ja armottoman ketutuksen päälle. Luulin jo päässeeni näistä katkeruuden tunteista, mutta niin ne vaan hyökkäsivät taas takavasemmalta ja pyyhkivät ylitse hyökyaallon lailla.

Olen niin vihainen omalle keholleni. Välillä tuntuu, että pitäisikö ihan nipistää itseään todetakseen, että jep ei ole vieläkään unta tämä.. Jotenkin on iskenyt tajuntaan, mikä outolintu sitä omassa lähipiirissä oikeasti onkaan. Lähes kaikilla jotka ovat raskaaksi tulleet, on yhtä monta lasta kuin raskauksia on ollut. Itsellä kun luku on 5 raskautta ja yksi elävä lapsi. Ja eniten edelleen meinaa katkeruuden tunteita nostaa pintaan on se, että moni ystävä joka on lasten teon aloittanut paljon meidän jälkeen, on jo "lapsensa tehnyt". Mutta kai nämä tunteet on taas kertaalleen käytävä läpi, jotta pääsee eteenpäin.

Joku minulta kysyikin, että miten jaksan tämän kaiken. En varmaan jaksaisikaan, ellei minulla olisi miestäni eikä meidän ihanaa Tiitua. Ilman heitä makaisin varmasti kaikki päivät sängyssä peiton alla kiroten paskaa maailmaa ja kohtaloa. Elämä on epäoikeudenmukainen, siinä nyt ei ole mitään uutta. Toisille vain jaetaan kortit vähän huonommalla kädellä ja itse taisin olla väärässä jonossa kun onnea tällä elämänalueella jaettiin.

Viime päivät tosin ovat saaneet ajattelemaan, että voisihan asiat olla huonomminkin. Meillä menee "huonosti" tällä osa-alueella, jollakin saattaa elämä muuten olla päivittäistä taistelua jaksaa selviytyä päivästä toiseen. Puolison sairaus saattaa kuormittaa arkea tai töissä menee huonosti, you name it. Asiat ovat suhteellisia, siitä nyt ei tarvitse minun alkaa luennoimaan. On välillä vain niin pelottavan helppoa jäädä niihin katkeruuden ja miksiainamullekäynäin-tunteisiin roikkumaan. Helpompi valittaa, kuin keskittyä niihin hyviin asioihin mitä elämältä on jo saanut. Siksi yritänkin työstää näitä epäonnistumisen ja katkeruuden tunteita, jotta ne väistyisivät taas pian taka-alalle. Päivisin ei aikaa ole jäädä märehtimään, illat ovat asia erikseen. Mutta pikkuhiljaa taas kohti eheämpää minää... Turhauttavaa vaan aloittaa tämä palasien liimaus uudelleen ja uudelleen. Mitä jos joku päivä lohkeamat ovat liian suuria, säröt heikentäneet perustuksia ja liima ei vain enää pidäkään? Toivottavasti sitä päivää en tule näkemään.

Nämä viimeisimmät keskenmenot ovat saaaneet entistäkin enemmän elämään tässä hetkessä. Tiskikoneen täyttö, pyykin ripustus tai imurointi on saanut jäädä tuonnemmaksi silloin kun pienet kädet ojentuvat kohti ja pieni ääni sanoo "äiti". Kun ne pienet kädet kantavat kirjaa kutsuen lukuhetkeen. Tottahan arki pyörii ja hommat hoituvat, mutta ajallaan. Päätin myös, että aioin laittaa kiertoon myös osan Tiitun vanhoista vaatteista ja tavaroista. Luovun hiljalleen sitten kun-ajattelusta ja siirryn haaveilussa takaisin sille jos ja ehkä asemalle. En jemmaa vaatteita kun niille ei välttämättä enää käyttäjää tule. Ostetaan sitten taas puuttuvia jos tarvetta tulee. Toki ihan kaikesta en luovu, sen aika on kun kaikki kivet on käännettynä ja kaikki on lopullista. Siihen asti kaikki on mahdollista.