Mutta edelleen on erityinen paikka sydämessäni, joka kuuluu vain sinulle. Nykyään pystyn (useimmiten) puhumaan jo sinusta itkemättä uusille ihmisille, mutta se ei tarkoita ettenkö edelleen surisi. Kaipaisi. Edelleenkään en ymmärrä, enkä käsitä, miksi emme sinua kotiin saaneet. Mutta jonain päivänä, toivon, että kohtaamme taas ja saamme kaikki olla yhdessä.
Taas on vierähtänyt hyvä tovi viimeisimmästä tekstistä. Olen monena iltana avannut bloggerin ja miettinyt mitä kaikkea haluaisin kirjoittaa. Mutta kynnys on kasvanut. Kynnys aloittaa kirjoittaminen aiheista, jonka ympärille tämän blogin aikoinani rakensin. Menetys. Suru. Ikävä.
Kävellessäni olohuoneessamme olevan lipaston ohi, kuulen ajoittain pienen kilahduksen. Aivan kuin pieni tiuku yrittäisi saada huomioni. Lipaston päällä on kihlakuvamme, hääkuvamme, Tiitun ristiäiskuva ja pieni enkeli. Enkeli, jonka ostimme oman pienen Enkelimme muistoksi. Joka kerta tuon kilahduksen kuultuani, on pakko katsoa lipaston päällä olevia esineitä. Etenkin pientä enkeliä, joka on jäänyt hieman taka-alalle, kaikkien muiden tavaroiden suojaan. Katsoessani esineitä, mietin monesti kuinka muut näkevät tämän lipaston päällisen. Siinä on kuvattuna ne hetket joiden tavalla elämän "pitää" mennä. Ensin kihlat, häät ja sitten se vauva. Täydellistä. Kukaan muu ei vain näe eikä tiedä mitä kaikkea noiden kuvien ja tavaroiden väliin, noihin vuosiin onkaan mahtunut. Edelleen olet ajatuksissani, rakas Enkelini. Vaikka vain pienen häivähdyksen verrankin kerrallaan, mutta niin sinä kuljet arjessamme mukana. Vaikka et voikaan olla fyysisesti läsnä, sydämessäni asut aina... Siellä on sinulle oma erityinen paikkasi.
Lokakuu on taas tullut ja "jos"-sana esiintynyt keskusteluissa. "Jos kaikki olisi mennyt kuin toivottiin.." "Jos olisin osannut vaatia enemmän.." Jos, jos JOSsittelua.. Enkelimme laskettu aika saapui. Ja se ohitettiin, "tänäänonsepäivä" "aisinäkinmuistit" pikakeskustelulla miehen kanssa ennen nukkumaan menoa. Jotenkin en pystynyt sitä kohtaamaan ollenkaan... Vaikka tarve puhua kaikesta siitä vääryydestä jota koimme, ei ole hävinnyt, on kynnys puhua. Kynnys muistella ääneen kasvanut. Kun nythän kaikki on teillä hyvin. Älkää käsittäkö väärin. Rakastan pientä Tiitulaistamme enemmän kuin mitään tässä maailmassa ja en vaihtaisi hetkeäkään hänen kanssaan mihinkään. Mutta hänen olemassa olonsa, hänen tuomansa lohtu, ilo ja pyyteetön rakkaus, ei poista sitä tosiasiaa, että jotain jo niin rakasta meiltä vietiin aivan liian aikaisin... Tunnen välillä olevani itsekäs kun pidän muistoa elossa. Mutta tarve vaalia sitä muistoa on kova, koska muutakaan meillä ei ole. Ei valokuvaa. Ei pienen jalan tai käden jälkeä. Vain muistot ja hautapaikka. Katkeruus näistä puuttuvista asioista vaatisi ihan oman kappaleensa tai kokonaisen blogitekstin, mutta se suo on liian raskas tarpoa. Meitä kohdeltiin väärin, meitä loukattiin. Eikä sitä muuta enää mikään eikä kukaan.
Tapasin Tiitun kanssa kerhossa, jossa olemme käyneet nyt kerran viikossa uuden tuttavuuden. Ensin juteltiin niitä näitä. Sitten puhuttiin hänen lapsistaan ja minkä ikäisiä he ovat. "Meidän esikoinen täyttää kohta 2v..." Nopea laskutoimitus päässä ja kas, heillä on täsmälleen samanikäinen lapsi kuin meidän Enkelimme nyt olisi. Aluksi kurkkua alkoi kuristaa ja tuijotin vain hölmönä lattialla leikkivää lasta ja tämän äitiä. Sitten hymyä naamalle ja siirsin puheenaiheet Tiituun ja muuhun. Hetken mietin, että haluanko jatkaa jutustelua ollenkaan vai hipsinkö vain vaivihkaa muualle. Mutta onneksi en niin tehnyt. Olen kertonut hänelle jo, että meillä olisi voinut olla nyt samanikäiset lapset. Ja pääpiirteissään meidän tarinan. Jäin odottamaan, mitä hän vastaa ja vastaanotto oli onneksi parempi kuin odotin. En pelottanutkaan häntä pois. En saanutkaan osakseni vaivaantunutta hiljaisuutta, vaan ymmärtävän katseen ja ajatusten jakajan. Ehkä olen osannut valita siis kohteeni oikein tähän mennessä, tai sitten sillä kuuluisalla "kohtalolla" on ollut taas sormensa pelissä.
Vaikka se, "hei, olen Autumnharmony ja me ollaan menetetty lapsi"- ei olekaan se esittely mihin pääsääntöisesti pyrin, sopivan tilanteen ja henkilön tullessa vastaan haluan asiasta mainita. Koska se on osa meidän elämää, osa minua. Osasyy siihen millainen olen nykyään ihmisenä ja millainen äiti olen. Olen jo aiemminkin täällä maininnut, että ehkä tarve kuuluttaa koko maailmalle mitä on kokenut on yksinomaan saamamme kohtelun syytä. Suruani väheksyttiin, minun äityiteni kyseenalaistettiin, minut kyseenalaistettiin ihmisenä, naisena. Sinä yönä minussa meni rikki jotain, jonka korjaamiseen näyttää menevän yllättävän pitkä aika.
Olen edelleen ajoittain pohtinut sitä, että meille olisi voinut tulla kaksi vauvaa. Tuplaonni. Mutta miksi niin ei saanut käydä? Manasinko itse tämän puhuessani, että se keskeytynyt keskenmeno tästä nyt vielä puuttuisi? Ja niin sitten kävi. Toiselle meidän pienistä. Tunnen edelleen pienen pientä kaipuuta, kun nään mainostettavan kaksosrattaita tai kaupungilla vastaan tulee kaksosia. Olisimme niin mielellämme ottaneet molemmat pienet vastaan.
Mutta sitten taas mietin, että jokin tarkoitushan tälläkin nyt oli. Liittyyhään kaksosraskauksiin aina ne omat juttunsa ja ne ovat riskiraskauksia aina vaikka kaikki sujuisikin. Tuntuu hassulta ajatella, että tähän mennessä olemme saaneet alulle neljä ihmisen alkua, mutta kotiin heistä on saatu yksi. Rakas pieni tyttönen, joka kulkekoon täällä blogissa tästä eteenpäin nimellä Tiitu.
Tämä pieni Tiitulainen on tuonut elämäämme jo tämän 2kk aikana niin paljon iloa ja onnea, että sitä on aivan mahdotonta edes sanoin kuvailla. Ajatus siitä, että me hänet jotenkin vielä menettäisimme saa sydämen puristumaan kasaan. Mutta sitä ei vain pidä ajatella. Kaikki on hyvin ja ennenaikaisuudesta huolimatta, täällä kasvaa ponteva pieni tytöntyllerö.
Mielessäni on ollut pitkään, jo ennen Tiitun syntymää, teettää itselleni jokin koru joka symboloisi meidän pieniä. Nyt olenkin viimein saanut asiaa eteenpäin ja teetän sormuksen johon tulee kiviä, jotka merkitsevät jokaista meidän pientä. Kaksi kirkasta pienille tähtilapsillemme, pieni vaaleanpunainen Enkelillemme ja isompi hieman erisävyinen vaaleanpunainen Tiitulle. Kivet istutetaan erilailla, joten enkelilapset erottuvat meidän Tiitulaisesta. Ja suunnitelmaa tehdessä annoin korusepälle ohjeeksi sijoittaa kivet niin, että jos vielä joskus sellainen onni potkaisee, että Tiitulle elävä sisarus saadaan on sormukseen mahdollista vielä lisätä kiviä. (Ja lisäsin, että toivottavasti tähtilapset ja enkelit ovat meidän osaltamme tässä) Odotan innolla luonnoksia sormuksesta ja valmista lopputulosta.
Kuluneet kaksi kuukautta on mennyt yhdessä hujauksessa. Olen nauttinut joka hetkestä pienen Tiitumme äitinä. En voisi enää kuvitellakaan elämää ilman tuota ihanaa pientä tuhisijaa <3<3 Tänä syksynä olen viimein saanut toteuttaa sitä, mistä viime(kin) syksynä vain haaveilin. Vaunulenkkejä kauniina syyspäivinä ja vauvantuoksuista arkea. Vieläkin on pitänyt välillä melkein nipistää itseään, ettei tämä kaikki vain ole unta. Kävelenkö oikeasti niitä samoja maisemia kuin viime vuonna, mutta tällä kertaa mukanani on ne. Vaunut. Vaunut, jotka kätkevät suojaansa syksyn kirpeiltä tuulilta sen kalleimman aarteemme. Vaunut, joita näin muiden työntelevän edessäni viime vuonna ja nyt minäkin saan ylpeänä myös vihdoin liittyä tuohon joukkoon.
Syyskuussa saimme järjestää ristiäiset. The ristiäiset. Ihanan tyttäremme ensimmäisen ison juhlan. (Ja ai että tällaista perfektionistia ja vähän eri latauksella juhlaan suhtautuvaa äitiä otti päähän kun tilaamamme kakku ei ollut sitä mitä halusin!! Kyllä vain, itku melkein tuli kun kaiken olisi pitänyt olla täydellistä..) Mutta huomasin kyllä, että menetyksen aiheuttamat asiat ja menetyksemme vähättely sai jotain aikaan (kakkuepisodin lisäksi): Ajattelin toimituksen päätteeksi, että nyt meillä on virallisella nimellä virallinen lapsi. Oikeasti olemassa oleva lapsi myös muiden silmissä, olen äiti myös yhteiskunnan silmissä. Tyhmää ajatella näin, mutta minkäs sitä itselleen taas mahtoi.
Lokakuu. Se kuukausi. Kuukausi jonka piti viime vuonna tuoda meille onni. Mutta se olikin synkkääkin synkempi. Tänä vuonna kaikki on toisin. Mutta Enkelimme muisto kulkee mukanani. Elää tässä pienessä sisaruksessa. Tiitu näytti syntyessään aivan siskoltaan. Niin paljon, että pelkäsin, että hänetkin menetän. Pakonomaisesti kävin (lue, käyn) katsomassa nukkuvaa Tiitua ja kokeilemassa hengitystä. Tämä varmasti jatkuu, eikä sitä osaa ihan "löysin rantein" ottaa missään vaiheessa. Mutta onneksi menettämisen pelko ei ole enää ihan jokapäiväistä ja niin pahana, että se estäisi nauttimasta tästä niin kauan kaivatusta äitiydestä. Ja kun viime vuonna kuuntelin Lohtu-kappaletta tuska sisimmässäni ja kuumat kaipauksen kyyneleet poskillani, tänä vuonna itku on tullut aivan eri syystä.
"Yksi pieni elämä, suuri valo sisällä. Katson hiljaa nukkuvaa, katson lohdun kantajaa. Pidän aina lähellä, kuljen matkan vierellä. Sillä saattajani on vastasyntynyt.."
Veimme yhdessä Tiitun kanssa kynttilän isosiskon haudalle. Esittelin pikkusiskon ja kerroin, että ei me olla unohdettu. Isi ja äiti rakastaa teitä molempia. Ja kun Tiitu on tarpeeksi iso, saa hän kuulla Enkeli-isosiskostaan. Ja viimeksi tänään mietittiin miehen kanssa, että paljon on näihin yhteisiin vuosiin mahtunut. Yhdeksän vuotta ollaan yhtä pidetty. Mutta tässä sitä ollaan edelleen. Ollaan koettu se pahin. Oman lapsen menetys. Mutta myös se ihanin, pienen ihmeen tuhina sylissä. Esimmäiset hymyt. Ja paljon vielä koetaan. Ja mikään ei meitä kaada, yhdessä me ollaan vahvoja. <3
Viime viikolla olin jotenkin enemmän tai vähemmän lamaantuneessa mielentilassa. En oikein saanut mitään aikaiseksi. En tännekään saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään. Odotin vain viikonloppua ja miehen pitkää viikonloppuvapaata. Odotin sitä kuin kuuta nousevaa, sillä olimme ajatelleet, että lähdemme tekemään jonkin pienen viikonloppureissun. Ei tosin oltu vielä lähtöpäivän aamunakaan päätetty, että minne suunnistetaan. Kertoo hyvin siitä, että nykyään sitä elää jotenkin niin hetkessä, minuutti, tunti ja päivä kerrallaan, ettei tunnu osaavan mitään päätöksiä tehdä mihinkään suuntaan. Tulevaisuuden suunnitelmien tekeminen, ja usko niiden totetumisesta kun on ainakin minulla kokenut hienoisen inflaation. Turha suunnitella mitään (oli sitten iso tai pieni asia), kun pieleen menee kuitenkin. Ai niin mikä positiivinen ajattelu? En kai enää omista sellaista taitoa.. Mutta kai sen voi saada vielä takaisin? Voihan...?
Aikamme jahkattuamme, päätimme sitten suunnata kylpylään rentoutumaan. Reissuun lähtö oli kyllä hyvä päätös, vaikka eihän se reissu pelkästään yhtä kuhertelua ollut. Vaikka sitä kuinka yrittää jättää tätä surun mukanaan tuomaa painolastia ynnä muita lieveilmiöitä kotiovella lukkojen taa, ja lähteä "lomalle" omista ajatuksistaan, löytää ne pirulaiset matkankin taa. Mutta en ole sitä mieltä, että reissumme olisi ollut pilalla tai huono, vaikka "huonompia" hetkiä sekaan mahtuikin.
Kotiintulo matkalla keskustelimmekin sitten siitä, että kumpikin oli ehkä lähtiessä ajatellut, että no niin nyt, nyt mennään ja ollaan kuin ei oltaskaan! Ei mitään vetistelyjä eikä murehtimisia. Nyt vaan ollaan, että ui tui tui kun on mukavaa, vailla huolen häivää! Kumpikin kyllä kokemuksesta tiesi, että eihän se tietenkään niin mene. Yrittäähän aina saa.Mutta kuten jo aikaisemmin tuolla sanoin, ei reissu mennyt ollenkaan pilalle. Vaikka päätavoite olikin rentoutua, nauttia vain toisen seurasta ja olla "niin kuin ennen", totesimme, että yhtälailla parisuhteen huoltoahan se kipeistä ja surullisista asioista puhuminenkin on. Ei se katso aikaa eikä paikkaa, milloin sitä täytyy päästä purkamaan. Ja olenkin tyytyväinen siihen, että osa lomasta meni asioita puidessa. Nyt kun siihen oli hyvä mahdollisuus. Kun todellakin oli aikaa vain keskittyä toiseen, ilman häiriötekijöitä. Pitkästä aikaa avautui taas uusia näkökulmia ja keskinäinen ymmärtäminen parani entisestään. Summattuani reissun tapahtumia mielessäni, viivan alle jäi saldoksi, että oli todella mitä ihanin reissu. Ja reissu vain todisti taas sen, että erilleen ei kaikki tämä ole repinyt vaan pikemmikin sitonut entistä tiukemmin meidät yhteen. On minulla niin ihana ja rakastava mies <3
Se vaan on minun hyväksyttävä, että näin menee tämä elämä nykyään, onni ja suru kulkevat vierelläni. Tällä hetkellä ne vain kamppailevat lähes päivittäin ja jopa monta kertaa saman päivän aikana huomiostani ja suru ottaa yleensä niskalenkin pienistäkin ilon poikasista ja tukahduttaa ne. Ehkäpä joskus tulee vielä se päivä, kun toinen ei jyrääkään enää toistaan niin säälimättömästi alleen vaan ne ovat yhdenvertaiset. Kulkevat käsikädessä ja ymmärtävät toinen toisiaan. Silloin kun ne ovat jälleen tasapainossa, olen minäkin taas pikkaisen eheämpi.
Olen etsiskellyt tässä jo muutaman tunnin sopivaa runoa kummilapsemme kastekorttiin. Ei oma runosuoni nyt oikein pulppua, niin pitää etsiä jo jonkun toisen runoilema. Mutta mitä siihen kirjoittaisin? Ei tunnu mikään nyt oikein kolahtavan.. Ja kastejuhla on jo huomenna! Lusikkakin on kaivertamatta, mutta en ole ennättänyt sitä mihinkään viedä. Eipä ole kaikki tiedotkaan vielä tiedossani, joten taidan sanoa, että vievät lusikan jonnekin kaiverrutettavaksi ja maksan sen sitten. Toisaalta ärsyttää jättää asia puolivalmiiksi, mutta ei nyt oikein enää mahda mitään...
Ja niin. Itkuhan se taas tuli, kun löysin kasterunojen joukosta runoja myös siitä, miten onnelliset vanhemmat hehkuttavat pienen lapsensa syntymää. Tällä hetkellä minuun vain sattuu. Ilo ja onni kummeudesta on tänään taas jossain sisimpäni syövereissä eikä tahdo päästä pintaan.. "Ilon kautta vaan..." sanoi eräs henkilö minulle. Yritän. Ihan tosissani yritän. Tänään taas en vain siihen pysty.
Viimeksi kun olin vapaalla oli olo paljon parempi. Tänään jatkuu eilen erään (normaalioloissa maailman ihanimman) uutisen kuulemisen jälkeen alkanut rintakehää painava ja silmiin väkisin kyyneleet tunkeva ahdistus. Minun pitäisi olla onnellinen ja pohjimmiltani tietysti olenkin. Kyse kun on rakkaaseen ystävään liittyvästä asiasta ja asiasta, joka samalla vaikuttaa minunkin elämääni. Tämä on vain niin saakelin ristiriitaista! Oloa ei helpota yhtään myöskään tämä prkleen kurkkukipu, joka näytti tulevan jäädäkseen..
Tämä asia josta toisaalta tunnen niin suurta iloa ja onnea ja toisaalta taas katkeruutta ja surua, on se, että meille syntyi eilen pieni ihana kummilapsi. Ahdistuksen aiheuttaa se, että meidän lapsilla piti olla vain muutaman kuukauden ikäero. Meidän piti saada ystäväni kanssa yhdessä olla äippälomalla ja työnnellä ylpeinä vaunuja kaduilla. Pystynkö ikinä katsomaan kummityttöäni ilman, että ajattelen joka kerta sitä mitä meilläkin piti olla? Mietinkö sitä, kun hän oppii kävelemään niin meidän tyttö ei sitä tee tai kun hän oppii sanomaan ensimmäiset sanansa, mietin mitkä ne olisivat meidän tytöllä olleet. Omasta menetyksestä kun on vasta vajaa pari kuukautta, kuinka pystyn ottamaan vastaan toisen onnen? Odotin niin innolla kummiksi tulemista (ja toki edelleen) mutta pelottaa kuinka reagoin kun ensimmäisen kerran hänet nään. Eilenkin tuli itku jo kun näin pelkän kuvan tästä suloisesta pienestä neidistä. Vaikka kuinka ajattelen, ettei toisten onni ole meiltä pois... huoh.. kaikki tuntuu silti niin epäreilulta. Välillä tuntuu, ettei kestä katsoa edes täysin tuntemattomia vastaan käveleviä pallomahoja ja vaunuja työnteleviä pareja, niin kuinkas tästä sitten kuuluisi selvitä? Olenko paha ihminen ja kauhea ystävä kun tunnen näin..?