Näytetään tekstit, joissa on tunniste uusi alku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uusi alku. Näytä kaikki tekstit

lauantai 16. tammikuuta 2016

Onko oikeasti vuosi 2016?

Viimeiset pari vuotta on näin jälkikäteen ajateltuna mennyt hujauksessa. Vuosi 2014. Surun, ahdistuksen, loppumattomien kyynelien ja suuren ikävän vuosi. Vuosi, joka on päässäni edelleen täyttä suttua, harmaata massaa. Tuntuu, kuin ajan kulu olisi pysähtynyt. Että minä olisin pysähtynyt tuona kauheana toukokuun aamuna klo 05.10. Lakannut olemasta. Kuin koko elämäni olisi lakannut olemasta. Etten olisi vanhentunut päivääkään, tehnyt yhtään mitään muuta kuin surrut. Todellisuudessa hoidin työni, elin, hengitin. Kukaan asiakkaistani ei tiennyt mitä meille oli tapahtunut. Kukaan ei kadulla voinut arvata, että tein sisäistä kuolemaa. Ei kaupan kassa, ei bussikuski työmatkalla. Ei vaikka joka soluni huusi elämän vääryyttä, loputonta ikävää.

Kuin vaivihkaa siirryttiin vuoteen 2015. Vuoteen, joka oli raskas erilaisista syistä. Menetyksen kipeä muisto, vuosipäivät. Uuden raskauden, uuden pienen menettämisen pelko. Kahden viime vuoden ajan olen pelännyt paljon. Niin paljon, ettei voi yhdellä päällä ymmärtää.  Pelännyt menettämistä, kuolemaa, epäonnistumista.

Vasta tänään jotenkin konkretisoitui se, että oikeasti en ole uskaltanut elää ilman pelkoa lähes kahteen vuoteen. En ajatella ajan kulua. Vasta kun ääneen tänään sanoin, että yli vuosi sitten muutimme uuteen kaupunkiin, se iski tajuntaan. Yli vuosi! Mihin hävisi viime vuosi? Sinne pelon ja orastavan toivon sairaaseen hippaleikkiin? Siihen kun päivä päivältä, aamu ja ilta kerrallaan yritti selvitä siihen hetkeen, että saisi vihdoin oman pienen syliin. Ja vihdoin siitä tulikin totta.

Vuosi 2015. Vuosi, jolloin saimme viimein rakkaan tyttären syliimme. Mutta pelot pitivät edelleen otteessaan. Kun raskausajan pelot väistyivät, alkoi pelko kätkytkuolemasta, pelko hänenkin menettämisestään. Jotenkin tämä aika tytön syntymän jälkeen on mennyt jollain tavalla omassa kuplassani. Että vasta viime viikkoina olen herännyt siihen, että meillä oikeasti on kohta jo puolivuotias ihana pieni tytär. Kun katson tuota pientä ihmettä, sydämeni on pakahtua rakkaudesta. Halusta suojella kaikelta pahalta.

Tajusin, että en uskaltanut nauttia raskausajasta. En uskaltanut ajatella, että vauva syliin saadaan kuin millisekunnin ajan kerrallaan. Ja kohta taas soimasin itseäni, että olin uskaltanut edes sen hetken luottaa tulevaan. Ja monesti kun annoin itselleni luvan hetken höllätä, tiukensi pelko taas kuristusotettaan ja säikytykset pakottivat nöyrtymään elämän koukeroiden edessä.

Nyt on siis jo vuosi 2016. Oikeasti. Aika on mennyt eteenpäin, vaikka en olekaan sitä ajatellut. Jälleen mennään kevättä, surun vuosipäivää kohti. Mutta tänä vuonna pikkusisko, valontuojamme, on muistuttamassa että elämä on todella mennyt eteenpäin. Ja tuonut mukanaan paljon mistä olla kiitollinen. Mutta yksi on edelleen poissa, vaan ei koskaan unohdettu.

torstai 1. tammikuuta 2015

Katsaus vuoteen 2014

Näin vuoden jo vaihduttua, on aika ottaa vielä viimeinen vilkaisu viime vuoteen. Mennyt vuosi oli tähänastisen elämäni rankin, pahin. Kertakaikkisen kamala. Viime vuosi ajoi minut niin henkisesti kuin fyysisestikin niin lujille, että en uskonut edes selviäväni hengissä tämän vuoden puolelle. Jossain vaiheessa kävin niin pohjalla, etten liiemmin tainnut edes välittääkään, selviänkö vai en. Millään ei ollut väliä. Silmäilin tässä kirjoitustaukoni aikana läpi vanhoja tekstejäni. Kysyin itseltäni; Kuka on tuo nainen? En tunnistanut häntä. Tuo masentunut ja katkera ihminen, joka noissa teksteissä puhui. Olinko se todella minä?

Olen monesti miettinyt kaiken tarkoitusta. Ollut kiinni menneessä, liikaakin. Ajatellut mitä voisi olla ja miksi niin ei ole. Mutta kaikki tuo oli käytävä läpi, jotta pääsisin eteenpäin. Ja jollain tasolla tunnen niin tehneenikin. Kun vielä touko-kesäkuussa lähes jokainen aamu alkoi ja ilta päättyi itkulla, tuli ajan myötä myös se aamu kun en enää heti herättyäni puhjennutkaan kyyneliin. Viime vuoteen mahtuu kyyneleitä enemmän kuin olin kuvitellut yhden ihmisen edes pystyvän tuottamaan. Katkeria, kuumia kyyneleitä, jollaisia en ennen ole itkenyt.

Muistikuvani  kuluneesta vuodesta ovat melko hataria. Muistan kirjoittaneeni kaikki tekstit, mutta silti tuntuu kuin lukisin jonkin muun elämästä. En juurikaan muista alku-ja loppukesän tapahtumia viime vuodelta. Mutta elävästi muistan kaikki tunteet joita koin. Näin jälkikäteen ajateltuna minusta todella tuntui kuin olisin ollut jossain valveunessa, painajaisessa joka ei koskaan pääty. Kaikki tuntui lohduttomalta, tulevaisuudella ei tuntunut olevan mitään annettavaa. Vaan kummasti ajan kuluessa alkoikin löytyä asioita, jotka saivat minut jälleen nauramaan. Kuvittelin etten naura enää koskaan. Etten koskaan enää voi olla iloinen. Vaikka aikamoista aaltoliikettä tunteet ja olotilat kuluneen vuoden aikana tekivätkin, on olo kuitenkin koko ajan mennyt pienin askelin kohti parempaa. Vasta tänään sen todella huomasin. Joulukuu, joka ahdisti aluksi niin suunnattoman paljon, toikin mukanaan kummallisen rauhan. Toivottavasti se jaksaa kantaa myös nyt tämän uuden vuoden alkaessa eteenpäin.

Vaikka vuoden vaihtuminen ei surua ja pahaa oloa taianomaisesti pyyhikään mukanaan, koin niin suurta helpotusta kun tuo epäonnen vuosi vaihtui. Selvisin. Ei edelleenkään ole päivääkään, ettenkö miettisi ja ikävöisi meidän pientä. Tarve puhua hänestä  ja mitä jouduimme kokemaan ei ole kadonnut. Mutta jotain on sentään muuttunut. Olen vähitellen löytämässä taas itseni. Elämän ilo alkaa vähitellen pyrkiä synkistä syövereistä pinnalle. Kuvitella, että sen mustan möykyn alta pääseekin pikkuhiljaa nousemaan ja valo alkaa voittaa. Ihan niin kuin vuoden vaihtuessa hiivimme pienen askelin kohti kesää. Päivä päivältä lähemmäs valoa.

Vuosi 2014 toi ja vei mukanaan jotain korvaamatonta ja ainutlaatuista. Rakkaan pienen tyttäremme. Sain katsella vedet silmissä ensimmäistä ultrakuvaa, kokea hänen pienet potkunsa, jutella kasvavalle masulle ja haaveilla vaaleanpunaisia unelmia. Sain kokea jotain, mitä moni ei välttämättä koe koskaan. Olen kiitollinen noista hetkistä, joita sain kokea pienen Enkelimme kanssa. Mutta suru hänen menettämisestään on silti niin suuri, ettei sitä voi käsittää. Viime vuosi antoi meille tyttären, joka vain ei päässyt kotiin äidin ja isän luo. Mutta sydämistämme hän ei koskaan häviä.

Ikuisesti, olet osa minua. Rakas pieni tyttöni. Pieni Enkelimme, äiti rakastaa sinua niin kovin. ♡

tiistai 4. marraskuuta 2014

Ja kuinkas siinä kävi?

Kuten lupasin eilen, niin tulin nyt kertoilemaan miten haastattelu sujui. Menin paikalle todella jännittyneenä ja tuntui, että sisuskalut kääntyy nurin. Mutta sitten kun astuin ovesta sisään, outo tyyneys ja levollisuus valtasi minut ja jännitys oli tiessään. (kummallista, siis TODELLA kummallista tällaiselle uusien tilanteiden ja ihmisten tapaamista jännittävälle) Mutta pääasia, että se varmaan sitten näkyi myös ulospäinkin, sillä haastattelu ei olisi paremmin voinut mennä. Maanantaina tämä rouva nimittäin aloittaa työn uudessa paikassa! Olen tosi innoissani! Haastetta siinä varmasti tulee olemaan, mutta otan sen mielenkiinnolla vastaan. Taitaa se sittenkin joskus paistaa päivä tähänkin risumajaan.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Haastattelu, iiks!

Tänään sain yllättävän puhelinsoiton. Minua pyydettiin työhaastatteluun! Laitoin hakemuksen menemään perjantaina ja jo tänään minuun otettiin yhteyttä. En ollut uskoa korviani. (Ajattelinhan tietenkin nykyminälle uskolliseen tapaani, että pyh ja pah, tuskin niistä mitään kuuluu. Saahan sitä aina hakemuksia laittaa.) Mutta ehkä tässä maailmassa jotain hyvääkin vielä on jäljellä?

Nyt kun sitten vielä saisi sen paikan. Määräaikainen työ, mutta parempi kuin ei mitään. Jännittää ihan hirveästi, kun viimeisimmästä työhaastattelussa käynnistä on kulunut ties kuinka monta vuotta! Onneksi miehellä on sellainen työvuoro huomenna, että hän pystyy minut haastatteluun viemään ja viime hetken rohkaisevat sanat sanomaan. Tänään olen yrittänyt touhuta kaikkea kotona, etten ennättäisi liikaa jännittää huomista. Huomenna kertoilen miten meni. Sormet ja varpaat ristiin, että menisi hyvin.

torstai 2. lokakuuta 2014

Home sweet home

Oma koti kullan kallis <3 Tavarat ovat jotakuinkin jo löytäneet paikkansa ja täällä alkaa näyttämään kodilta! Samaa ei voinut sanoa viikonloppuna kun kaikki oli vielä sekaisin, ja sekös tällaista hivenen perfektionistia ärsytti. Tavarat oli saatava paikoilleen mahdollisimman pian, ei meinannut malttaa edes nukkua. Mutta nyt muutto on siis saatu suoritettua ja nyt on aika taas hengähtää. Pientä hienosäätöä sisustukseen, niin se on siinä.

Nyt on edessä totuttelua uudella paikkakunnalla liikkumiseen ja elämän järjestämisessä täällä suunnalla. Mies on päivät töissä ja minä keksin jos minkälaista näpertelyä aikani kuluksi. Tänäänkin valmistui pari onnittelukorttia ja vanha Ikean ilmoitustaulu sai uuden ilmeen. Toki en vain voi täysipäiväiseksi askartelijaksi ryhtyä ja nyt sitten olisi edessä pohdintaa siitä, mitä elämältäni oikein haluan. Kouluun? Töihin? Kouluun ja töihin? Se pitää nyt selvittää. En vieläkään ole päässyt yli siitä katkeruudesta, että minun olisi pitänyt olla nyt äityislomalla ja nyytti hoidettavana. Kotiäitiys olisi ollut "ammatinvalintalistalla" ykkösenä, mutta pitää nyt vain yrittää hyväksyä, ettei se ole mahdollista. Vaikka olen niin onnellinen ja innoissani uudesta omasta kodista, en millään ole voinut olla ajattelematta sitä, millainen tämän syksy olisi voinut olla. Vaunulenkkejä raikkaassa syysilmassa... Vauvan unista tuhinaa pinnasängyssä... Voi kuinka tänään taas olenkaan kaivannut omaa pikkuistani... Viime päivinä on taas monesti käynyt mielessä kysymys, että jos kaikella on mukamas tarkoituksensa, niin mikä hemmetin tarkoitus tällä oli? Sen kun joku kertoisi...

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Totuuden hetki..

Viikonlopun ja alkuviikon yritin ajatella positiivisia asioita ja olla ajattelematta tätä päivää. Tämä aamu alkoi kauhealla jännityksellä. En pystynyt syömään mitään, pelotti niin paljon. Koko automatkan ajatukset laukkasivat villeinä ja odotushuoneessa suorastaan tärisin. Kävin tänään siis lääkärillä, jotta tietäisin missä tämän kropan kanssa mennään. Siinä aulassa istuessani mietin, että mitä jos lääkäri sanookin, että kroppa on niin rikki, ettei lapsista tarvitse enää edes haaveilla.

Varasin tämän ajan sellaiselle lääkärille, jonka luona kävin jo kesällä aiemminkin, ettei tarvinnut taas kertaalleen kertoa koko tarinaa alusta. Onneksi lääkäri muisti minut ja oli todella ymmärtäväinen kun kerroin huolistani. Kädet täristen kävelin tutkittavaksi, olo oli kuin tuomiolle astellessa. Tämä lääkäri oli pitkään hiljaa, tutki ja tulosti kuvia. Viimein hän sanoi, että hänen mielestään kaikki näytti siltä kuin pitääkin. Ja ettei estettä uudelle raskaudelle hänen mielestään ole. Oli kuin iso kivi olisi nostettu pois harteiltani! Oli helpottavaa kuulla, että mitään fyysistä estettä uudelle yritykselle ei ole. Mutta se onkin sitten taas toinen juttu, milloin uskallamme alkaa yrittämään uutta raskautta. Siihen voi kulua vielä aikaa. Välillä on jopa käynyt mielessä rauhoittaa koko loppuvuosi vauvahaaveilta. Vaikka oman lapsen kaipuu on kova, on pelko uudesta keskenmenosta niin vahvasti läsnä. Tunne on niin kamalan ristiriitainen ja masentaa toisaalta jo valmiiksi se, että seuraavaakin plussaa saadaan varmasti taas odottaa ja odottaa.. Siksi ei toisaalta haluaisi tuhlata aikaa enää yhtään.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Haikeutta ilmassa

Kävin pari iltaa sitten kävelemässä nykyisen kotikuntani tutuilla lenkkeilyreiteillä. Samalla tajuntaani iski, että nämä ovat viimeisiä kertoja kun lenkkeilen täällä. Vaikka olenkin niin innoissani uudesta kaupungista ja uudesta kodista, on olo silti myös haikea. Näissä maisemissa olen kuitenkin kasvanut. Yllätyin itsekin kuinka voimakkaita tunteita lähteminen täältä saa minussa aikaan. Enhän nyt sentään ole toiselle puolelle maapalloa menossa! Voinhan tulla käymään täällä aina kun siltä tuntuu. 

Yksi syy tälle haikeudelle on myös se, että tyttö on haudattu tänne. Vaikka kuinka tolkutan itselleni, että en tarvitse konkreettisesti käydä haudalla kunnioittaakseni ja muistellakseni, herää minussa silti ristiriitaisia tunteita. Eihän kukaan varmastikaan ajattele, että olen hirveä ihminen kun lähden täältä ja haluan uuden alun. Eihän?Mutta tunnen itseni ja en mahda ajatuksilleni mitään. Ajattelen ihan liikaa aina, mitä muut ajattelevat minusta. Vaikka en enää täällä asuisikaan, ei se tarkoita, että olen unohtanut hänet tai ettei tämä kaikki merkinnyt minulle mitään. Asia ei todellakaan ole niin. Tämä kaikki on merkinnyt valtavasti ja vaikuttanut niin paljoon. Aivan kuin toiminut vedenjakana entiseen ja nykyiseen minääni.

Yritän nyt kovasti itselleni perustella, että muutos on vain hyvästä. Ei ketään auta se, että jään roikkumaan menneeseen. Menetettyä kun ei takaisin saa. Minun on yritettävä kaikesta huolimatta jatkaa elämääni. Yrittää koota palaset kasaan. Otettava vastaan se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Voi enkelini, äiti rakastaa sinua niin paljon. En koskaan unohda sinua.. ♡

Kuiskaus tuulen hiljaa on,
päivän valo kääntyy pimeyteen.
Kuuleeko kukaan kun äänetönnä huudan,
kuinka sattuu mun sydämeen?

tiistai 16. syyskuuta 2014

Elämä muuttolaatikoissa

Kyllä sitä on tullutkin kaikkea kasattua näihin nurkkiin. Kuka ihme tätä tavaraa on oikein tänne kantanut? Varmaan voi vaan hiljaa kysellä itseltään ja katsoa peiliin tässä tapauksessa. Huh huh. Omakotitalon kokoisen kerrostalokolmion verran tavaraa kun muuttaa pienempään kaksioon, niin aika paljosta saa luopua. Ideana kun tätä asuntoa valitessa oli se perhe näihin neliöihin saada. Kolme vuotta kolmiossa, vaan eipä saatu lastenhuonetta meille. Ja parin viikon päästä sitten suunnataan kaksistaan kaksioon katselemaan uusia tuulia. Olo tuntuu nyt niin tyhmältä. Että sitä olikin niin äärettömän tyhmä ja naiivi, kun ajatteli vain, että tottahan se kolmio olla pitää sitten kun lapsia tulee. Mutta kyllä on usko karissut tässä matkalla, että mikään menisi edes sinnepäinkään mitä on suunitellut. Parempi siis kai vaan olla suunnittelematta yhtään mitään. Kaksio kuulostaa nyt hyvältä. Mietitään sitten asuinoloja uusiksi, jos tarve niin joskus vaatii.

Eilen osan tavaroista pakkasin kokonaan pois vietäväksi ja niitä jo pakettiautollinen ovesta ulos kannettiin. Mutta tavaraa on edelleen joka paikka täynnä ja pakkaamista riittää. Olohuone on niin täynnä laatikoita, ettei sekaan meinaa mahtua. Karsintaa pitää varmastikin tehdä vielä uudessa asunnossa, kunhan näkee mihin minkäkin siellä laittaa. En malttaisi odottaa, että pääsemme uuteen kotiin. Mutta tämän itse pakkaamisprosessin ja laatikoiden raahaamisen voisin kyllä skipata. En malttaisi odottaa ensimmäisiä aamukahveja uudessa keittiössä ja tutustumista uusiin lenkkeilymaisemiin. Nyt on jotenkin niin kova draivi päällä haluun uudistua. Elämäntaparemonttia olen ajatellut jo jonkin aikaa, saa nähdä löytyykö se puhti tänäkään syksynä. Noh, jos nyt vaikka aloitan tämän uudistumisen ihan tällä tavarasta luopumisella..

maanantai 1. syyskuuta 2014

Uusia tuulia

Välillä pitää kertoilla myös iloisia uutisia kaiken tämän synkistelyn keskellä. Pääsen tällä viikolla rakkaan ystäväni kanssa katsomaan hänelle hääpukua! Olen pakahtua ilosta hänen puolestaan. Ja sain kunnian toimia myös tälle ihanaiselle morsiamelle kaasona. Siitä asti kun sain kuulla tämän ilouutisen, olen tutkinut erilaisia hääblogeja ja aloittanut jo häähössötyksen. Olen jo nyt lukenut enemmän hääblogeja,  kuin ikinä omia häitä suunnitellessa. Tämä on ollut myös ihana tapa paeta omia synkkiä ajatuksia.

Eivätkä ilon aiheet tähän pääty. Nyt uskallan jo sanoa, että rakas mieheni sai työpaikan toiselta paikkakunnalta ja olemme jo löytäneet sieltä ihanan asunnonkin. Muutto olisi siis edessä. Odotan innoissani sitä, että pääsemme uuteen kotiin. En malttaisi odottaa muuttopäivää. Vaikka muutto on stressaavaa, on se myös mahdollisuus uudelle alulle. Ja sitä me todella tarvitsemme. Toivottavasti tulevaisuus olisi valoisampi kuin alkuvuosi. Vaikka tämän vuoden koettelemukset eivät minnekään katoa, ehkä maiseman vaihdos tarjoaa helpotusta edes hetkittäin.

Pakkaaminenkin on jo aloitettu, eipähän tule ainakaan kiire. Nyt on myös mainio tilaisuus luopua turhasta tavarasta ja uudistaa myös vaatekaapin sisältöä. Kolme kassillista vaatetta odottaakin jo viemistä keräykseen. Kaikkea turhaa sitä on tullut säilöttyä näihin nurkkiin. Huomaan miten sitä on ollut ollut jotenkin niin kiintynyt turhaankin tavaraan. Mutta nyt aioin pistää tavaraa kiertoon rankalla kädellä. Tästä alkakoon matka kohti uutta.

torstai 21. elokuuta 2014

Kohti uutta

On aika suunnata haasteisiin uusiin,
jättää jotain taakse.
Luottaa muutoksen tuuliin,
ottaa vastaan haaste.
Ei tietää voi tänään mitä huominen tuo,
mitä kantaa aamu uusi luo.
Toivon, että suunta kohti on parempaa,
eteenpäin kun kuljetaan.
Uusi alku, mahdollisuus, on edessämme nyt,
mut vanhan olen sydämeeni kätkenyt.
Sieltä sitä tutkin, kun voimat riittää ja sen aika on,
eikä koskaan täysin, painu se unhohon.
                    -Autumnharmony

Niinhän se päivä koitti kun työt loppuivat.  Olo on toisaalta helpottunut, kun ei tarvitse enää miettiä jatkuuko työt vai ei ja toisaalta taas olo on haikea. Olinhan ollut samassa paikassa töissä jo melkein kolme vuotta. Ensimmäinen pidempiaikainen työsuhteeni on nyt ohi. Mutta jonkin loppu on jonkin uuden alku. Maailma on nyt avoin.