Tauon paikka

Ajattelin vetäytyä nyt loppuvuodeksi pienelle breikille kirjoittamisesta. Viime aikoina olo on ollut pääsääntöisesti ihmeen hyvä ja joulukaan ei ahdista tällä hetkellä aivan yhtä paljon kuin vielä jokin aika sitten. Vaikka tuolla sydänalassa se kaiherrus edelleen on ja pysyy. Yritän silti antaa nyt luvan itselleni nauttia tästä käsittämättömästä, lähes aurinkoisesta tunteesta ja olla tässä hyvänolon kuplassani nyt niin kauan kuin sitä riittää. Koska kokemuksesta kyllä tiedän, että osataan sitä takapakkia ottaa sitten taas...

Vaikka tuo sairaalan vastine pienen särön tähän kuplaani toi, ei se silti täysin murentunut. Mitä aion jatkossa asialle tehdä, sitä en tiedä. Aion ajatella sitä sitten ensi vuoden puolella. Kirjoitan tänne varmaankin myös tarkempaa kuvausta sairaalan toiminnasta, mutta nyt en siihen pysty.

Nyt aioin nauttia ystävien ja läheisten seurasta ja nauttia yhteisistä lomapäivistä miehen kanssa.

Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille kuluneesta vuodesta. Teistä on ollut niin suuri ja korvaamaton apu. Kiitos ihanat kun olette olemassa ♡ Rauhallista joulunaikaa ja tuokoon ensi vuosi tullessaan kaikkea hyvää. Palataan vuodenvaihteen jälkeen.

Vastaus

Tänään viimein saatiin sitten vastaus valitukseen. Ja mikäkö oli vastine? Diipa daapa ja lallaalallaaa. Kertasivat vain mitä tekivät ja mielestään kaiken tietenkin oikein! Joo, että ihan täyttä shaissea oli ne. Että voi voi jos tunsit tulleesi huonosti kohdelluksi. Argh, nyt ei pysty enempää kirjoittamaan.. Mentävä purkamaan tätä ketutusta vaikka siivomiseen..

Valitusta valituksesta

Tällä hetkellä ketuttaa kuin pientä oravaa, jonka käpy on jäässä! Eilen sain viimein yhteyden sairaalaan, kysyäkseni meidän tekemän valituksen tilanteesta. Aiemmin kun kaikki puhelut meni vastaajaan. No mutta kuten arvata saattaa, eipä se täti siellä mitään tiennyt, mutta lupasi laittaa tänään aamulla infoa tilanteesta. Ja mikäs oli vastaus? Asia on edelleen kesken! Ja 4 viikon sisään vastaus olisi pitänyt tulla! (On ihan säädetty?) Nyt on kulunut kuitenkin jo tuplasti sen verran! Eivät siis todellakaan osaa hoitaa mitään oikein.

Eihän se vastaus tietysti sinänsä mitään muuta. Ei se tuo meidän vauvaa takaisin ja tuskin suostuvat vaatimuksiini korvata hoitokuluja takaisin. Mutta siitä saavat olla aivan varmoja, että jos vastine ei ole asiallinen (ja jos vastausta ei tämän vuoden puolella kuulu), niin valitus lähtee eteenpäin ylemmälle tasolle. Onko niin paljon vaadittu, että joku asia voisi mennä putkeen tuon p*skalaitoksen osalta?! Tähän mennessä kun MIKÄÄN ei ole mennyt niin kuin olisi pitänyt.. Prkl!

Saamarin sunnuntai!

Tänään on taas itkettänyt, ärsyttänyt, masentanut. Niin kuin lähes jokainen sunnuntai viime aikoina. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, sunnuntaisin on mieli ollut todella maissa. Mikä ihme se onkin, että aina sunnuntaina kaikki alkaa taas pyöriä päässä?

No, eipä tuota tietysti kauan tarvitse miettiä. Yleensä sunnuntait olen vapaalla ja kotona. Vieraitakin harvoin sunnuntaisin on. Yksinkertaisesti on siis aikaa ajatella! Viikolla yritän pitää itseni kiireisenä, päivät menee töissä ja illat virkkaan tai värkkään jotain muuta. Sitä suloista itsepetosta harrastan siis edelleen. Mutta sittenpä koittaa se laiska sunnuntaiaamu ja kaikki vyöryy taas päälle. Tänään haikeus iski jo aamupalapöydässä eikä vieläkään ole mennyt kokonaan pois. Kuinka monta kertaa minun täytyy jauhaa nämä samat asiat, käydä läpi nämä samat tunteet, ennen kuin helpottaa? Tuntuu, että olo on vain ottanut takapakkia.

Minua ärsyttää ehkä tällä hetkellä eniten juuri se, että joudun käymään uudestaan läpi myös ne tunteet jota koin lapsettomuuden kovimmissa tuskissa. Olen niin katkera, että kun olin jo jollain tavalla päässyt sinuiksi lapsettoman minäni kanssa annetaan toivoa ja sitten otetaan se pahimmalla mahdollisella tavalla pois. Nyt joudun suremaan lapsettomuuden lisäksi myös lapseni kuolemaa. En mahda sille mitään, että itken tätä vääryyttä kerta toisensa jälkeen uudestaan. Vaikka kuinka yritän sanoa itselleni, että elämän on jatkuttava. Vaikka kuinka yritän kovasti iskostaa päähäni, että elämässäni on paljon hyvää ja aihetta olla kiitollinen. Mutta tekee silti niin v***** kipeää ajatella joutumista luopumaan jostain mitä on aina halunnut ja kaivannut. En vain pääse yli enkä ympäri tästä katkeruudesta, että elämän piti mennä näin. On niin pirun vaikea päästää irti ajatuksista, että mitä nyt voisi olla. Mutta tänään totesin, että minun on pakko. Pakko ainakin yrittää. Pakko! Mitä lujemmin yritän pitää kiinni menneestä, sitä vaikeampaa vain teen elämästäni. Ja siinä sivussa myös muiden elämästä. Mutta se onkin sitten eri asia kuinka monta tällaista sunnuntaita vielä tarvitsen, ennen kuin olen sinut kaiken tämän kanssa.

Siedätyshoitoa

Olen käynyt nyt kahdessa joulukonsertissa. Mieleni teki jättää jälkimmäiseen kokonaan menemättä, mutta luonto ei antanut periksi. Olin jo luvannut mennä. Mutta kuten arvata saattaa, ei tämä viimeisin (ainakaan omasta mielestä) taas kovin vahvasti mennyt. Kolmen kappaleen ajan nieleskelin kyyneleitä ja sain kuin sainkin ne pysymään kurissa. Mutta sitten padot aukesivat. Totaalinen tulva ja lähes pakokauhu iski. Mutta karkuunkaan en voinut lähteä, vaikka mieleni teki pompata ylös ja juosta ulos. Hävetti niin pirusti! Koko loppu konsertti menikin sitten nyyhkiessä, enemmän tai vähemmän. Onneksi en tosin tainnut olla ainut vaan rauhoituttuani huomasin yhden jos toisenkin pyyhkivän silmäkulmiaan.

Olen nyt päättänyt siedättää itseäni joululauluilla. Eilen ostimme uudet stereot ja ihan kiusakseni pistin viime jouluna ostamani Johanna Kurkelan Joulun Lauluja- levyn koneeseen. Hänellä on niin mahtava ääni, että liikutun melkein kappaleesta kuin kappaleesta. Mutta tällä kertaa sen totaalisimman romahduksen sai aikaan Prinsessalle-kappale... Mutta ehkä tämä siedätyshoito tulee ihan tarpeeseen. Eilenkin tosiaan itkin ja samalla nauroin kun tuntui niin järjettömältä rueta itkemään jo ennen kuin kappale oli edes kunnolla alkanutkaan.

Johanna Kurkela - Prinsessalle

Tämä seuraava kappale puolestaan sai padot murtumaan konsertissa. Kappaleen toisenlaista tulkintaa vielä voimisti, kun mainittiin, että tämähän voisi olla jokaisen äidin laulu omasta pienokaisestaan. Ja tuo Suvin tulkinta.. Kyynelet kiertävät silmissä taaskin.. Ja tuolle viimeisimmälle kappaleleelle vollotin jo sinä vuonna kun se julkaistiin. Jotenkin vaan sitä kuunnellessa tajuaa, miten tärkeä oma pikkuveli minulle on. Tuo nyt jo murkkuikäinen miehenalku, joka edelleen ryntää halaamaan siskoaan kun nähdään. Minulla on ihanat pikkusisarukset ♡

.

Suvi Teräsniska - Taivas sylissäni

Suvi Teräsniska - Pikkuveljen joulupuuro