Pitkääkin pidemmän tauon jälkeen, tuntuu että on tarve taas jäsennellä ajatuksia "paperille". Käydä niin sanotusti loppuun tie, joka alkoi sinä yönä kun menetimme meidän rakkaan, kauan ja hartaasti odotetun pienen. Näin jälkikäteen ajateltuna nämä vuodet ovat menneet aivan käsittämättömän hurjaa vauhtia. Tänä vuonna meidän Enkeli olisi täyttänyt 7-vuotta ja mennyt ensimmäiselle luokalle koulussa. Elokuun alussa, koulun alun kynnyksellä kävelin itsekseni meidän pihatietä, katselin ohrapeltoa ja mieleeni palasivat ne ajatukset jotka pyörivät päässäni silloin 7 vuotta sitten. Laskevan auringon valo leikki viljantähkissä, ilmassa jo hivenen syksyn tuntua, maan tietynlainen ominaistuoksu. Tämä kaikki sai taas palaamaan mieleen ne tunteet ja ajatukset jotka myllersivät sinä syksynä, kun olimme menettäneet meidän Enkelin.
Nyt kai on lopulta tullut aika yrittää työstää ne viimeisetkin käsittelemättä jääneet asiat loppuun. Ehkä tutun perheen kohtaama suru sysäsi itseni myös hiomaan säröt lopulliseen muotoonsa. En nimittäin ole näin syvällisesti viimeaikoina (tai vuosina) antanut mielelleni valtaa palata näihin välähdyksiin menneistä. Toki raskaudet ja vuosipäivät ovat osaltaan nostaneet aina kaikkea pintaan. Siitä aiheesta riittäisi asiaa ihan oman postauksensa verran, niin keskityn tähän mitä mielenpäällä nyt.
Muistan, kuinka silloin kipuilin tulevan kanssa. Eikö meille koskaan suoda omaa pientä? Enkö koskaan saisi saattaa omaa lastani koulutielle? Ihmetellä luonnon pukeutumista kesän jälkeen syksyn sävyihin. Parisuhdekin oli kriisin kynnyksellä, mies kun oli siinä vaiheessa vielä jyrkästi sitä mieltä ettei edes uskalla enää yrittää uutta raskautta. Ei ehkä koskaan. Silloin kaikki tuntui niin lohduttomalta, itsellä kun oman vauvan kaipuu oli niin kova, että kokonaan yrittämättä jättäminen ei käynyt edes mielessä. Ja oli shokki kun mieheni pisti ns. liinat kiinni. Surutyön ohessa työstin tuskaa myös unelmasta luopumisesta. Mitäänhän en niin kovasti itse halunnut kuin olla äiti! Ymmärsin toki mieheni kannan, olihan hän vähällä menettää myös minut komplikaatioiden vuoksi. Monen monet keskustelut, itketyt kyyneleet ja unettomat yöt se vaati, ennen kuin tein myös itseni kanssa rauhan. Etten uhraisi parisuhdettani, elämäni rakkautta, sen vuoksi että havittelisin jotain mitä en ehkä koskaan saisi. Enhän toki vielä tässä kohtaa tiennyt tulevasta. Kirjoitinkin joskus aiemmin, että kaikki silloiset tunteet olisi ollut paljon helpompi kestää, jos joku olisi varmuudella sanonut, että jonain päivänä olet äiti. Äiti kolmelle eläväiselle. Ja tänä päivänä se on totta, enkä voisi olla kiitollisempi!
Tie tähän hetkeen ei ollut helppo. Ei henkisesti eikä fyysisestikään. Menetyksien ja pelkojen kanssa eläminen ja niiden kestäminen oli välillä melkein sietämätöntä. Nämä vuodet ovat opettaneet paljon itsestäni ja muokanneet minusta sen mitä tänä päivänä olen. Naisen, jonka on ollut hankala antaa keholleen anteeksi. Luottaa sen toimivan niin kuin "kuuluu" toimia. Vaimon, joka on sanonut papin edessä "tahdon" ja joka tahtoo edelleen, joka päivä. Kaikki on vaikuttanut suuresti myös siihen millainen olen äitinä. Välillä tuntuu, että olen liiankin suojelevainen. Tasoittanut liiaksi lasteni polkua, lakaissut tieltä risut, kivet ja männynkävyt, ettei pieneen jalkaan koskisi. Niin kuvainnollisesti kuin oikeastikaan. "Älä rakas hyppää sieltä! Älä kulta kiipeä niin ylös! Älä mene liian kauas! Älä, Älä ja Ei sitä ja Ei tätä" ÄLÄ ja EI. Näitä kahta sanaa olen yrittänyt kovasti opetella käyttämään vain niin sanotusti oikeissa paikoissa. Välillä huonoin menestyksin. Onneks mies on ollut tässäkin se järjen ääni, että en voi heitä kuplamuoviin enkä pumpuliin kääriä. En voi pelätä jokaista mahdollista (ja mahdotonta) asiaa. En voi, enkä pysty varjelemaan ihan kaikelta pahalta vaikka kuinka haluaisinkin. On annettava myös yrityksen ja erehdyksen kautta heidän opetella pärjäämään tässä koko ajan muuttuvassa maailmassa. Olisinko tällainen ylisuojeleva leijonaemo, ellei polku olisi tähän pisteeseen ollut näin mutkainen ja karikoita täynnä? Olisinko osannut ottaa Tiitun vauva-ajan rennommin? Millainen ihminen nyt olisin? Kuka tietää. Mutta tällainen minä nyt olen ja tällaisen elämä minusta muokkasi. Ja minun on aika viimein oppia hyväksymään itseni.
