Ajatusten sekametelisoppaa

Viime viikkoinen neuvolakäynti sai ajatukset taas todenteolla liikkeelle. Neuvolatäti tehdessään lähetettä sairaalaan, johon minulla olisi aikomus mennä synnyttämään, kysyi, että pelkäänkö synnytystä. Niin, pelkäänkö? En ehkä edelleenkään pelkää itse synnytystä, mutta pelkään rakkaan pienokaiseni puolesta. Olen jo kerran synnytyskivut kokenut, vaikka eihän viime kevään kokemus varmastikaan täysin sama ole kuin täysiaikaisen vauvan synnyttäminen. Mutta kyllä siinä esimakua sain, supistuksineen, kipuineen kaikkineen. Eniten minua pelottaa se, että en pysty kontrolloimaan itse mitenkään synnytyksen sujuvuutta. Pelkään, että vauvalle tulee synntyksen aikana jokin hätä ja minä en voi tehdä mitään häntä auttaakseni.

Keskustellessamme enemmän, hän lisäsi lähetteeseen kohdan huolestani koskien vauvamme hyvinvointia synnytyksen aikana ja pyysi erityistä huomaavaisuutta minua hoitavilta. Olin hyvilläni, että ilman pyytämättäkin hän kehoitti synnytyssairaalan henkilökuntaa ottamaan huomioon viime vuoden traumaattiset kokemukseni. Tuntui niin hyvälle, että hän oikeasti välittää ja ottaa tosissaan minut ja tuntemukseni. Toivottavasti sitten h-hetken koittaessa sairaalan päässä on vastassa empatiakykyinen kätilö. Yhtään myrkynniellyttä hapannaamaa en ehkä enää kestä.

Ajatukset ovatkin jo pikkuhiljaa alkaneet pyöriä sen asian ympärillä, että miten ja missä synntys mahtaa alkaa. Vahdin jo nyt jatkuvasti jokaista erilaista tuntemusta ja google (ah, tuo loppumattoman tiedon lähde, niin hyvässä kuin pahassa) on ollut ahkerassa käytössä. Vaikka tiedän, että jos pieni nyt jostain syystä päättäisi kiirehtiä maailmaan, olisi hänellä jo ihan hyvät mahdollisuudet selvitä, pelkään silti ennenaikaisuutta. En tarkkaan tiedä, mistä olen tuon pelon itseeni istuttanut ja miksi pidän niin todennäköisenä, että pieni tänne kiirehtisi. Ehkä se ennenaikanen vedenmeno viime vuonna kummittelee mielessä ja pelkään sen tapahtuva taas. Edelleen nousen sängystä öisille vessareisuille varoen ja kuulostellen hulahtaako mitään. Päivisin sohvalta/tuolilta/autosta noustessa sama juttu. Tarkkailen myös mahaani miltä se milloinkin näyttää. Onko se pienemmän näköinen kuin eilen? Etten vain vuoda lapsivettä huomaattani?

Voisi siis sanoa, että eniten huolehdin tällä hetkellä siitä, etten voi millään muotoa vaikuttaa masuvauvan vointiin kohdussa. (Lukuunottamatta ruokavaliota ynnä muut raskaudenaikan huomioon otettavat asiat) En näe, saako hän tarpeeksi ravinteita, toimiiko istukka oikein ja onko lapsivettä tarpeeksi. Voin vain seurailla pienen liikkeitä ja niistäkin saan paniikin aikaan, jos on mukamas liian hiljaista. Herään jopa öisin kuulostelemaan tuntuuko liikkeitä vai ei.

Vaikka olen jo ajoittain pystynytkin nauttimaan raskaana olosta nyt viime ajat, pelko siitä, että jotain pahaa voi edelleen tapahtua ei jätä rauhaan. Mutta sitten yritän tolkuttaa itselleni, että kaikki on ollut koko raskauden ajan hyvin pienellä. Huolta ja hätää on ollut vuotojen takia, mutta tarkistuksissa hätää pienellä ei ole ollut kertaakaan. Ehkäpä kaikki taas pyörii mielessä senkin takia, kun viimeisimmästä ultrasta on taas aikaa. Onneksi ensi viikolla päätään taas vilkaisemaan pienen vointia. Pidempää väliä ei kyllä tämä pää kestäisikään ja yksityiselle olisin ajan tilannut jo ollen tietäisi tuon seurantaultran olevan jo viikon päästä.

Toisaalta en edelleenkään voi uskoa, että tänne asti ollaan päästy. Mutta pakko kai se on nyt uskoa ja alkaa todenteolla touhuamaan kotia valmiiksi pientä varten. Kohta kehitän tietysti stressin siitä, että hankintoja vielä uupuu ja kaikki hankitut tavaratkin ovat vielä pitkin pitäjiä.. Milloinhan uskaltaisin turvakaukalon vanhempieni luota säilytyksestä kotiin asti tuoda...?

Toisaalta olo on, että kaikki pitää saada valmiiksi nyt ja heti, mutta jokin vielä jarruttaa. Sentään sain viimein silitettyä ja viikattua äitiyspakkauksen vaatteet lipastoon. Niitä laitellessakin vielä mietin, että ihanko totta tänä vuonna ja melko piankin saisin oman pienen ihanan vauvani niihin pukea?

Blogi 1v

Tajusinpa äsken, että tänään tuli tasan vuosi siitä kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Pitkään sitä ajatusta kypsyttelinkin, ennen kuin sain itsestäni kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja painaa ensimmäisen kerran "julkaise"-nappia. Enkä ole päivääkään katunut.

Tähän blogivuoteen on mahtunut paljon. Paljon tuskaa, kyyneleitä ja surua. Mutta myös niitä pieniä ilon pilkahduksia ja onnen murusia. Tämä blogi on antanut minulle paljon. Auttanut kohdatessani karikoita tällä tielläni kohti parempaa huomista, kohti eheämpää minää. Olen saanut tukea, ymmärrystä ja tajunnut, että kaikki kokemani tunteet ovat olleet sallittuja.

Selailin taas viime vuoden tekstejäni sieltä täältä. Jotkin tekstit olivat kuin vieraan kirjoittamia. Rikkinäisen ja katkeran, pieneksi surumöykyksi kutistuneen ihmisen kirjoituksia. Mutta noiden tekstien ansiosta, puretun tuskan ja ahdistuksen alta on alkanut nousta se entinen minä. Pienin askelin olen tehnyt matkaa rikkinäisestä ehjäksi. Matka ei ole vielä ohitse, mutta tunti tunnilta ja päivä päivältä mennään. Ehkä minusta ei enää saa täysin ehjää koskaan, palasia jää uupumaan. Mutta minusta tulee niin hyvä versio itsestäni kuin vain on näiden kokemusten jälkeen mahdollista. Joku minulle sanoikin, että tämä kaikki on varmasti kasvattanut minua ihmisenä, opettanut itsestäni ja reaktioistani asioihin. Kun olen oppinut tunnistamaan tapani reagoida suruun ja huoleen, osaan kerta kerralta käsitellä asioita paremmin.

Kuluneen vuoden aikana olen jossitellut, tuntenut syyllisyyttä ja ollut vihainen itselleni. Vihainen keholleni, joka petti minut niin julmasti sellaisessa asiassa johon naisen kehon oletettaisiin pystyvän. En vieläkään ole antanut sitä anteeksi itselleni, vaikka tiedän, että mitään en olisi voinut tehdä toisin. Järki yrittää sanoa, että mitään en olisi pystynyt tekemään enää paremmin. Tein kaikkeni, se ei vain riittänyt, sillä asia ei ollut minun käsissäni.

Nyt se sama keho, joka petti minut viime vuonna, kasvattaa jälleen uutta elämää. Elämää, joka muistuttaa päivittäin olemassa olostaan. Pieni ihme, jota rakastan niin valtavasti. Vieläkin silti pelkään, että tämä kroppa pettää taas minut jotenkin. Ehkä jos tällä kertaa kaikki menee onnellisesti, voin taas hieman paremmin luottaa, että kyllä tämäkin keho hommansa osaa.

Näin vuosipäivän innoittamana aloin myös pohtia tätä blogia ja sen tulevaisuutta. Mitään höttöistä odotusblogia tästä ei tullut ja tuskin enää tuleekaan. Vaikka odotuksesta olenkin tänne nyt jotain kirjoitellut, on tämä pääsääntöisesti edelleen palvellut niiden huolien ja murheiden purkupaikkana. Enkä oikein näe tätä sitten jatkossa minään vauva-arki bloginakaan. Tämä on edelleen blogi siitä, ettei kaikki mennyt niin kuin haaveiltiin. Blogi siitä, että joskus se elämä lyö avokkaalla naamaan ja joskus sitten yllättää myös iloisesti.

Tämä blogi on palvellut esikoisen menetyksen käsittelyssä ja antanut minulle paljon. Olen saanut sitä kipeästi kaipaamaani vertaistukea. Toivottavasti te ihanat lukijat olette myös saaneet jotain irti näistä höpinöistäni. Aion jatkaa tätä kirjoittamista ainakin siihen asti kunnes pienokainen on (toivottavasti elävänä ja hyvin voivana) maailmassa. Sitten pistän mietintämyssyä päähän tämän blogin kohtalosta. Jatkanko tänne kuulumisien kirjoittelua vai onko aika aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta sen päätöksen aika on sitten myöhemmin.

Mutta haluan jo nyt tässä vaiheessa kun vuosi blogin pitoa tulee täyteen kiittää koko sydämestäni teitä ihania lukijoita. En ikipäivänä olisi tätä aloittaessani uskonut, että näinkin moni käy tekstejäni lukemassa ja sivuani on katsottu jo lähes 19000 kertaa!

Kiitos teille! ♡

Nyt haluankin kysyä näin blogini 1-vuotispäivän kunniaksi teiltä rakkaat lukijat; Olisiko jotain mistä haluaisitte minun kirjoittavan? Ja olisi myös kiva kuulla mietteitänne siitä, mitä ajatuksia/tunteita blogini on teissä tässä matkan varrella herättänyt. Laittakaa vain rohkeasti kommentteja tuonne kommenttikenttään tai sitten pidempää stooria tulemaan s-postiin.

♡:llä Autumnharmony