Pyörät pyörimään

Eilen kävin varmuudeksi ultrassa vielä toteamassa, että kohtu oli tyhjentynyt lähes täysin. En kestänyt ajatusta, että siellä jotain isompia rippeitä vielä on, josta seuraisi pahimmassa tapauksessa taas tulehdus. Onneksi en joutunut hirveästi tappelemaan päästäkseni käynnille, vaikka aika vastenhakoinen hoitaja siellä puhelimen toisessa päässä vastassa olikin. Maanantaina hän vielä oli sitä mieltä, "että sähän oot jo näihin tottunut" että näin ollen vastaanotolle ei olisi mitään tarvetta.. Vähän särähti korvaan tämä "tottunut", ihan kuin tämä olisi ihan piece of cake..

Keskustelin lääkärin kanssa meidän yrityshistoriasta ja keskenmenoista. Hän oli sitä mieltä, että ehdottomasti lähdetään nyt tutkimaan. Olihan kyseessä tosiaan viides keskenmeno ja toinen puolen vuoden sisään. Nyt sitten lähdetään liikkeelle verikokeilla, minusta ja miehestä tutkitaan kromosonit. Minulle varataan myös aika hysteroskopiaan, eli kohtuni tähystetään. Jos näistä ei löydy vastauksia, kokeillaan josko keltarauhashormonihoidolla saataisiin pieni pysymään kyydissä. Toisaalta helpottavaa päästä tutkimuksiin, mutta toisaalta pelottaa ihan vietävästi, mitä vielä niiden myötä selviääkään.

Sainpahan tällä käynnillä kuulla myös sen, että kohtuni on ilmeisesti herttamainen. Näkyvillä oli selvästi osittainen väliseinä. Ihmettelen vain suuresti miten tätä ei ole voitu ennemmin huomata?! En edes jaksa laskea kuinka monta kertaa minut on tutkittu, eikä kukaan ole tästä koskaan sanallakaan maininnut. Ei edes sektion yhteydessä ole tästä mainittu, ei minulle kyllä tosin ole annettu itse leikkauksesta epikriisiä, joten en voi varmasti tietää onko sinne mitä kirjoitettu. Tämänhän ei siis pitäisi vaikuttaa kuulemma mihinkään, mutta pika googlettelulla ja aiemmin mitä olen sattunut aiheesta lukemaan, voi se suurentaa riskiä keskenmenoihin.

Luulen, että tämän viimeisimmän menetyksen ja näiden tutkimusten myötä blogi hieman taas aktivoituu.. Pakko saada purkaa ajatuksiani jonnekin, sillä en haluaisi läheisiäni koko ajan tällä aiheella kuormittaa.

Sanaton

Vihainen. Surullinen. Turta.

Ei tule meille jouluvauvaa. Pieni ihmeenalkumme lähti tähtilapseksi muiden joukkoon.

Viides?

Nojaan töissä mopin varteen ja nyyhkin. Aamuinen ultra ei tuonut sitä mitä sinne menin hakemaan, varmuutta, luottoa. Tilalle tuli huoli ja murhe. Ei vielä näy sykettä, katsotaan viikon päästä uudestaan. Ei tää vaan voi mennä taas näin! Vessakäynnit ovat kuin painajaisia, mutta olen hereillä. Verta.. Sydän yrittää uskotella, ultraaminen vain ärsytti limakalvoja, järki huutaa tämän olevan lopun alkua. En enää tiedä mitä ajatella. Usko on koetuksella, päivittäin olen vähintään kertaalleen ollut valmis heittämään hanskat tiskiin, kunnes vuodon taas vähennyttyä toivo yrittää uida pinnalle.

Jotkut vaan vuotaa ja silti raskaus jatkuu normaalisti. Kuultu niiiin monet kerrat, että ihan teki mieli naurahtaa lääkärille, että ihanko totta? Mihinkähän suuntaan vaaka tällä kertaa kallistuu, oliskos tohtorilla kristallipalloa, molemmat vaihtoehdot kun on tullut jo koettua. Jälleen ollaan jännityksen ja tunteiden sekamelskan keskellä. Onko kehoni aloittanut viidennen keskenmenoni vai tuleeko meille jouluvauva?

Tämä blogi alkoi keskenmeno blogina ja semmoisena se taitaa saada aina vaan jatkoa.. 

Kohti kevättä - kohti uutta

Hei vaan täältä ruudun toiselta puolelta! Nykyään ei tunnu aika millään riittävän tämän blogin päivittämiseen, näinköhän siellä enää kukaan edes kehtaa käydä kurkkimassa, josko uutta kirjoitusta olisi ilmaantunut.. Mutta nyt ajattelin tulla hieman kertoilemaan meidän kuulumisia pitkästä aikaa. Olisi kiva kuulla myös mitä teille, jotka olette käyneet ajoittain kommentoimassa kuuluu? Pistäkäähän viestiä tulemaan mikäli näette tämän :)

Mistähän nyt lähtisin liikkeelle? Todetaan nyt vaikka alkuun, että uutta raskautta viimeisimmän keskenmenon jälkeen ei ole näkynyt eikä kuulunut ja alkaa usko taas koko hommaan mennä. Vaikka kuinka mennään tjottailu meiningillä, kyllä ne menkat vaan aina mielen matalaksi vetää. Mutta pitkään ei ennätä murehtimaan, sillä meidän ihana Tiitulainen kyllä pitää huolen, että liikkeessä pysytään ja touhua riittää.

Kuten taisin viimeisimmässä postauksessani jo puhella, tutkimuksiin keskenmenojen takia tosiaan hakeuduin viime vuoden lopulla. Liikkeelle lähdettiin ihan perus verikokeista ja ensimmäiset kokeet osoittivat pieniä viitteitä kilpirauhasen vajaatoimintaan. Vaan eipä siitä tainnut selitystä tulla, sillä kontrollikokeet olivat jo taas sitten viiterajoissa. Uudet kokeet otetaan loppuvuodesta, sen tiuhempaa seurantaa asian tiimoilta ei kuulemma ole syytä pitää. Sain lähetteen myös hyytymistekijäverikokeisiin, ja niissä jo kävinkin viime kuussa, mutta tuloksia en ole vielä saanut. Niissä kuulemma kestää se noin kuukausi, joten saa nähdä milloin niistä tietoa saan. Vähän jännittää, löytyisikö sieltä suunnalta selitystä? Vai onko vain todella niin käsittämättömän huonoa tuuria meillä tällä saralla. Who knows..

Muutoksen tuuletkin puhaltelevat, sillä olen palaamassa osa-aikaisesti töihin ensi kuussa. Toisaalta olo on haikea, kun se tarkoittaa Tiitun päivähoitoon laittoa, mutta uskon että neiti pärjää. Itsestäni en menisi niin vannomaan :D Sen verran touhukas ja tomera reilu 1,5v meillä kyllä asustaa, että uskon hänen olevan vain innoissaan kun pääsee kolmena päivänä viikossa touhottamaan ikätovereidensa kanssa. Toivon, että hoidon aloitus sujuisi hyvin ja Tiitumme tottuu uuteen arkirytmiimme. En ehkä olisi vielä muuten edes harkinnut töihin paluuta, mutta kun aukesi mahdollisuus päästä samaan paikkaan jossa olin ennen Tiitun syntymää, alkoi päässä pyöriä entäs jos. Ja kun työnantajakin minua niin kaipaili takaisin, laskeskeltiin ja mietittiin miehen kanssa iltana muutamana töihin paluun kannattavuutta ja niin minä sitten päätin aloittaa pehmeän laskun takaisin työelämään.

Eikä ne muutamat lisäroposet tähän talouteen ole kyllä yhtään haitallisia, sillä me ollaan ostamassa omakotitaloa :) ja muuttokin olisi jo näillä näkymin kesän alussa. Ihanaa saada lisätilaa ja Tiitulle oma huone! Pinterest on ollut iltaisin kovassa käytössä ja sieltä on jo tullut bongailtua kaikkia ihania ideoita uuteen kotiin. Uusi koti sijaitsee vähän kauempana kaupungin keskustasta, joten tilaa on myös pihamaalla touhuamiseen. Sinnekin on jo suunniteltuna keinua ja hiekkalaatikkoa ynnä muuta mukavaa meidän pienelle hurrikaanille. Toteuttamaan kun vain vielä pääsisi! Vaan äkkiähän tämä aika menee ja kohta huomataan taas elävämme muuttolaatikoiden keskellä :D

Kevään ja tulevan kesän lähestyminen saa taas mieleen nousemaan  myös surumme vuosipäivän. Meidän Enkeli on ollut monesti iltaisin ja yksin ollessa mielessä ja välillä katkeruus on taas nostanut päätään. Miksi meille kävi niin? Tietyt asiat ja kohtaamiset sekä tietyt puheenaiheet vain ovat viime aikoina saaneet mietteet palaamaan takaisin kohta kolmen(!?) vuoden takaisiin tunnelmiin. Voiko siitä todella olla jo kohta kolme vuotta? Edelleen ajoittain olo on kuin kaikki olisi tapahtunut vasta äsken.. Kuin vasta äsken olisin katsonut kuinka pieni arkku laskettiin maan kylmään syliin.. Mutta eteenpäin on menty vaikka sitä oli silloin vaikea uskoakaan, että elämä voisi edes jatkua. Niin vaan on päivät sekä kuukaudet vierineet ja vuodenajat vaihtuneet. Ikävän sävyt muuttuneet kaihoisaksi kaipaukseksi, kipu menetyksen terävästä tikarista hioutunut tylpemmäksi. Ja ihana pikkusisko, valontuojamme, kasvanut ja kehittynyt. Ja hän tulee jonain päivänä kuulemaan isosiskostaan kun on siihen valmis. Terkkuja sinne pilvien päälle, äiti rakastaa sinua.

Voi VMP!

Enkä viittaa tällä otsikolla erääseen vuokratyönvälitysfirmaan, ja siihen lukeutuu mitä-sanan lisäksi pari rumaa voimasanaa. Vaan viittaan siihen, mikä oli lähes ensimmäinen ajatus tajutessani, että olen aloittamassa neljännen keskenmenoni läpikäyntiä. Voiko tämä olla enää tottakaan..

Ensin tuli ajatus, että tämä on niin tätä, ihan normi shittiä. Sitten tuli suru ja itkupotkut. Ei meille tulekaan juhannusvauvaa.. Sitten taas palasin vmp-olotilaan. Ja päällimmäisenä tunteista tällä hetkellä ovat ärsytys ja viha. Viha omaa kroppaa kohtaan, joka petti minut, meidät, jälleen. Kroppaa, joka onnistui jälleen kerran lupailemaaan kymmentä hyvää ja kaunista, vaan ei. Tulikin taas saavilla p*skaa niskaan. Vaikka en kovin toiveikas ollutkaan testiä tehdessäni, sen tulosta lukiessani ja pelkäsin pahinta jo alun alkaen, ei käy kieltäminen etteikö silti sattuisi ja surettaisi. Etteikö tämmöisen kokeminen uudestaan ja uudestaan söisi naista. Eniten surettaa lähinnä tällä hetkellä mieheni puolesta. Mitä jos en pystykään toteuttamaan toivetta useammasta lapsesta? Mitä jos Tiitu ei koskaan voikaan saada elävää sisarusta? Mitä ja Miksi, tervetuloa taas sanavarastooni! Mietityttää ja paljon. Uskaltaako tässä yrittääkään enää? On varmastikin pakko lähteä tutkituttamaan asiaa, ei tämä voi enää olla vain sattumaa, vai voiko?

Toisina päivinä tekisi mieli marssia jonnekin, missä saisin "piuhat poikki". Loppuisi tämä epävarmuus ja turhien toiveiden elättely. Ei tarvitsisi pelätä uutta menetystä, ei enää kokea sitä tuskaa eikä miettiä kiertoa. Mutta joku hulluus se ajaa eteenpäin ja toive siitä toisesta elävästä pienokaisesta vain itää. Vaikka olen jo jollain tasolla alkanut tehdä surutyötä sen asian suhteen, ettei meille enempää lapsia suoda. Olen toki äärettömän kiitollinen tuosta pienestä ihmeestä, joka meillä jo on. Olenko siis itsekäs kun haluaisin kokea vielä edes kerran raskauden (vieläpä sellaisen ongelmattoman, jos saa toivoa kiitos), nuuhkutella jälleen pienen vauvan tuoksua ja seurata uudestaan kuinka niin pienestä kasvaa oma, ihana persoonansa?

"Hei, olen Autumnharmony..."

Taas on vierähtänyt hyvä tovi viimeisimmästä tekstistä. Olen monena iltana avannut bloggerin ja miettinyt mitä kaikkea haluaisin kirjoittaa. Mutta kynnys on kasvanut. Kynnys aloittaa kirjoittaminen aiheista, jonka ympärille tämän blogin aikoinani rakensin. Menetys. Suru. Ikävä.

Kävellessäni olohuoneessamme olevan lipaston ohi, kuulen ajoittain pienen kilahduksen. Aivan kuin pieni tiuku yrittäisi saada huomioni. Lipaston päällä on kihlakuvamme, hääkuvamme, Tiitun ristiäiskuva ja pieni enkeli. Enkeli, jonka ostimme oman pienen Enkelimme muistoksi. Joka kerta tuon kilahduksen kuultuani, on pakko katsoa lipaston päällä olevia esineitä. Etenkin pientä enkeliä, joka on jäänyt hieman taka-alalle,  kaikkien muiden tavaroiden suojaan. Katsoessani esineitä, mietin monesti kuinka muut näkevät tämän lipaston päällisen. Siinä on kuvattuna ne hetket joiden tavalla elämän "pitää" mennä. Ensin kihlat, häät ja sitten se vauva. Täydellistä. Kukaan muu ei vain näe eikä tiedä mitä kaikkea noiden kuvien ja tavaroiden väliin, noihin vuosiin onkaan mahtunut. Edelleen olet ajatuksissani, rakas Enkelini. Vaikka vain pienen häivähdyksen verrankin kerrallaan, mutta niin sinä kuljet arjessamme mukana. Vaikka et voikaan olla fyysisesti läsnä, sydämessäni asut aina... Siellä on sinulle oma erityinen paikkasi.

Lokakuu on taas tullut ja "jos"-sana esiintynyt keskusteluissa. "Jos kaikki olisi mennyt kuin toivottiin.." "Jos olisin osannut vaatia enemmän.." Jos, jos JOSsittelua.. Enkelimme laskettu aika saapui. Ja se ohitettiin, "tänäänonsepäivä" "aisinäkinmuistit" pikakeskustelulla miehen kanssa ennen nukkumaan menoa. Jotenkin en pystynyt sitä kohtaamaan ollenkaan... Vaikka tarve puhua kaikesta siitä vääryydestä jota koimme, ei ole hävinnyt, on kynnys puhua. Kynnys muistella ääneen kasvanut. Kun nythän kaikki on teillä hyvin. Älkää käsittäkö väärin. Rakastan pientä Tiitulaistamme enemmän kuin mitään tässä maailmassa ja en vaihtaisi hetkeäkään hänen kanssaan mihinkään. Mutta hänen olemassa olonsa, hänen tuomansa lohtu, ilo ja pyyteetön rakkaus, ei poista sitä tosiasiaa, että jotain jo niin rakasta meiltä vietiin aivan liian aikaisin... Tunnen välillä olevani itsekäs kun pidän muistoa elossa. Mutta tarve vaalia sitä muistoa on kova, koska muutakaan meillä ei ole. Ei valokuvaa. Ei pienen jalan tai käden jälkeä. Vain muistot ja hautapaikka. Katkeruus näistä puuttuvista asioista vaatisi ihan oman kappaleensa tai kokonaisen blogitekstin, mutta se suo on liian raskas tarpoa. Meitä kohdeltiin väärin, meitä loukattiin. Eikä sitä muuta enää mikään eikä kukaan.

Tapasin Tiitun kanssa kerhossa, jossa olemme käyneet nyt kerran viikossa uuden tuttavuuden. Ensin juteltiin niitä näitä. Sitten puhuttiin hänen lapsistaan ja minkä ikäisiä he ovat. "Meidän esikoinen täyttää kohta 2v..." Nopea laskutoimitus päässä ja kas, heillä on täsmälleen samanikäinen lapsi kuin meidän Enkelimme nyt olisi. Aluksi kurkkua alkoi kuristaa ja tuijotin vain hölmönä lattialla leikkivää lasta ja tämän äitiä. Sitten hymyä naamalle ja siirsin puheenaiheet Tiituun ja muuhun. Hetken mietin, että haluanko jatkaa jutustelua ollenkaan vai hipsinkö vain vaivihkaa muualle. Mutta onneksi en niin tehnyt. Olen kertonut hänelle jo, että meillä olisi voinut olla nyt samanikäiset lapset. Ja pääpiirteissään meidän tarinan. Jäin odottamaan, mitä hän vastaa ja vastaanotto oli onneksi parempi kuin odotin. En pelottanutkaan häntä pois. En saanutkaan osakseni vaivaantunutta hiljaisuutta, vaan ymmärtävän katseen ja ajatusten jakajan. Ehkä olen osannut valita siis kohteeni oikein tähän mennessä, tai sitten sillä kuuluisalla "kohtalolla" on ollut taas sormensa pelissä.

Vaikka se, "hei, olen Autumnharmony ja me ollaan menetetty lapsi"- ei olekaan se esittely mihin pääsääntöisesti pyrin, sopivan tilanteen ja henkilön tullessa vastaan haluan asiasta mainita. Koska se on osa meidän elämää, osa minua. Osasyy siihen millainen olen nykyään ihmisenä ja millainen äiti olen. Olen jo aiemminkin täällä maininnut, että ehkä tarve kuuluttaa koko maailmalle mitä on kokenut on yksinomaan saamamme kohtelun syytä. Suruani väheksyttiin, minun äityiteni kyseenalaistettiin, minut kyseenalaistettiin ihmisenä, naisena. Sinä yönä minussa meni rikki jotain, jonka korjaamiseen näyttää menevän yllättävän pitkä aika.

4+1 =hyvää hääpäivää meille ja synttärionnea!

Tänään saatiin viettää miehen kanssa laatuaikaa ensimmäistä kertaa Tiitun syntymän jälkeen ihan kahdestaan. Juhlistettiin hääpäivää syömällä hyvin ja kahvittelemalla. Ja otettiin päikkärit, joiden aikana ei tarvinnut miettiä, että jokohan se neiti kohta herää :D Aika luksusta, sanoisinko. Tiitu oli isovanhemmilla hoidossa muutaman tunnin ja hyvin heillä oli onneksi mennyt, uskaltanevat siis ottaa neidin toistekin hoitoon.

Mietittiin siinä kahvitellessa, että kuinka kamalan nopeasti tämä aika onkaan kulunut! Tuntuu kuin vasta äsken oltaisiin oltu sairaalassa ihmettelemässä niin pienen pieniä sormia ja varpaita. Ja kuunneltiin pienen nyytin unista tuhinaa ♡ Nyt meillä on jo niin tomera pieni neiti 1 vee! Jota juhlitaan sitten paremmin viikonloppuna kummien ja isovanhempien kanssa. Tein Tiitulle itse synttärimekon, joka on jo odottamassa valmiina juhlia. Muuten vielä riittää tekemistä! Mies tokaisikin, että kun eihän neiti itse vielä ymmärrä millaiset juhlien puitteet ovat, niin nämä taitaa olla enemmänkin ne äidin juhlat ;) Ja onhan se totta, että sitä haluaa kaiken olevan viimeistä piirtoa myöten täydellistä, kun kerran tämmöiset kemut saamme järjestää. Omalle rakkaalle yksivuotiaalle!

Koti jossa on yksivuotias, omistaa elävän auringonsäteen.

-Wahlgren-