Näitä minä mietin

On ollut ihanaa kun aurinko on alkanut jälleen paistamaan ja pidentynyt valoisa aika lupailee jo tulevaa kevättä. Näinpä tuossa kävelylenkillä jo ensimmäiset pajunkissatkin! Työkuviot junnaavat taas paikallaan, työtunteja on nyt todella vähän, mutta en ajatellut niistä sen suurempaa stressiä ottaa. Eiköhän tässä elämässä ole stressattu jo ihan tarpeeksi. Ainoa "huono" puoli siinä, että kun ei ole töissä on aikaa miettiä. Miettiä liikaa. Miettiä mennyttä, miettiä tulevaa. Ja menneellä tarkoitan viime vuoden alkupuolta, kevättä ja alkukesää.. No, johtuen juurikin elettävästä vuodenajasta.

Välillä olen kuin elänyt vuotta 2014 uudelleen. Samankaltaisia asioita tapahtuu ja muistot palaavat vääjäämättä mieleen. Eihän historia vain toista itseään..? Toisaalta pelkään miten tämä alkuvuosi tulee menemään. Kaikkine päivämäärineen ja muistoineen. Ajatuksissa pyörii vain, että viime vuonna oli tähän aikaan sitä ja tätä. Ja silloin tapahtui näin ja näin.. Mutta ehkäpä nämä pelot ja ajatukset johtuvat siitä, että ympyrä on sulkeutumassa. Toukokuussa kun tulee kuluneeksi meidän pienen syntymästä ja kuolemasta tasan vuosi. Ensimmäisen vuodenhan sanotaan olevan se raskain. Ensimmäinen suuren surun vuosipäivä on tulossa. Ja tällä hetkellä se pelottaa.

Tyttö on ollut ajatuksissani taas lähes päivittäin. Hetken kestäneen seesteisen ajanjakson jälkeen, olen taas kerrannut viime vuoden tapahtumia ja käynyt niitä tunteita uudelleen läpi. Se on samalla ollut sekä puhdistavaa, että ahdistavaa. Mutta koen, että nyt minua on todella kuunneltu, ymmärretty. (Siis muidenkin kuin läheisten toimesta.) Olen saanut puhua myös kasvotusten asiasta täysin ulkopuoliselle, joka on ymmärtänyt tuskani vähättelemättä ja auttanut tässä surussa eteenpäin.

Enkelini, vaikka elämässä tapahtuisi mitä, äiti ja isä eivät unohda sinua. Koskaan.

kuva

Mutta viha ja katkeruus saamaamme kohtelua kohtaan ei ole päästänyt otteestaan vieläkään. Muutoin olenkin jo yrittänyt opetella elämään asian kanssa, ettei meidän pieni kotiin asti tullut ja sitä ei muuta mikään. Olen pitkästä aikaa miettinyt taas paljon sairaalassa saamaamme kohtelua. Jos tilanne sairaalassa olisi hoidettu toisin, ja olisin tuntenut tulleeni kohdelluksi tilanteen vaatimalla hienotunteisuudella, ajatukseni voisivat olla tällä hetkellä erilaiset. Nyt kun aikaa on kulunut ja se surun terävin kärki ei enää sumenna ajattelua, olen yrittänyt pohtia tuota sairaalan toimintaa uusilta kanteilta. Mutta. Edelleenkin olen siihen tyytymätön ja siinä määrin vihaan koko paikkaa, että sinne minua ei saa enää menemään mistään hinnasta.

Täällä onkin kysytty tarkennuksia tuosta sairaalan toiminnasta ja ajatuksissani on ollut jo monen monena päivänä kirjoittaa kuvausta siitä uusin, selkeytynein ajatuksin. Asiasta taitaa olla yksi viime vuonna kirjoittamani postaus, joka sisältää asian surun ja ahdistuksen vimmalla kirjoitettuna ja suurpiirteisesti. Ehkäpä jo tällä viikolla saisin viimein aikaiseksi kirjoittaa oman "synnytyskertomukseni" ja muutoinkin miksi olen niin tyrmistynyt sairaalan kohtelusta.