"Teitä vartenhan täällä ollaan"

Olen tässä viime päivinä nyt enemmän tai vähemmän pohtinut tätä nykytilannetta, joka tuntuu vallitsevan hoitohenkilökunnan keskuudessa. En toki halua yleistää ja varmasti hyvää ja ymmärtävää hoitoakin on vielä olemassa. Olenhan itsekin näitä pieniä valon pilkahduksia muuten niin synkän kokemukseni aikana nähnyt. Onhan sekin tietysti jollain tavalla totta, että helpommin sitä tulee annettua niitä risuja kuin ruusuja. Oli kyse sitten kaupankassasta tai siitä hoitavasta lääkäristä. Tässä ajan kuluessa olen yrittänyt nyt päästä syvemmälle sisään siihen pohdintaan, mikä johtaa tällaiseen kohteluun ja ajatella edes hetkittäin "puolueettomasti". Onko kyseinen ammattikunta ajettu niin ahtaalle, että unohdetaan/ei jakseta enää välittää miksi sitä työtä tehdään? Onneksi poikkeuksiakin vielä on. Tämä yksi ihana kätilö viime vuodelta, josta aiemmin jo mainitsin, ainakin vielä muisti, että potilasta vartenhan siellä töissä ollaan. Kiitos hänelle siitä.

Itsellänikin on tuttavapiirissäni sairaanhoitajia ja ymmärrän kyllä, että pitää olla tietynlainen asennoituminen, että työhön pystyy. Myönnän, että itsestäni ei siihen olisi, noin niin kuin hoidolliselta kannalta. Mutta silti uskallan väittää, ettei se inhimillinen kohtelu toista ihmistä kohtaan ole koulutuksesta tai ammatista riipuvaista. Sen tulee lähteä ihmisestä itsestään. Kuuntelin silmät suurina, kun kuulin erään lääkäriopiskelijan sanomaa pohdintaa siitä, millainen lääkärin tulisi olla. Hän oli mm. kertonut kuinka häntä ihan hävetti, kun häntä oli meinannut itkettää potilaan kuoltua. Vanhempi kollega kun oli vaan kylmästi todennut, että kuollut on. Ja eteenpäin. Tämä opiskelija oli sitten todennut, että hänenkin pitäisi nyt opetella olemaan tuollainen kuin vanhemmat kollegat. Tunteeton ja kylmä. Mutta onko lääkärin ihan oikeasti oltava potilasta kohdatessa se kivikasvoinen ja tunteeton olento? Onko lääkärin todella heitettävä valmistumisen jälkeen inhimillisyys romukoppaan? Ihan kuin lääkäreiltä vaadittaisiin jokin kurssi, että osaa olla mahdollisimman epäinhimillinen, sitten vasta voit olla "oikea" lääkäri. Henkilö jolta tästä kuulin, olikin tälle lääkäriopiskelijalle ihmetellyt, että miksi ihmeessä hänenkin tulisi olla sellainen? Eikö hän voisi olla poikkeus, se empaattinen ja ihmisläheinen lääkäri?

Vaikka olenkin nyt aikalailla keskittynyt nyt tähän kohtelupuoleen, on mielestäni parannettavaa myös halussa tutkia potilasta ja ratkaista hoitoon liittyviä ongelmia. Tällä hetkellä pistää niin vihaksi erään ystäväni puolesta, joka on joutunut myös kokemaan paljon epäasiallista kohtelua ja taistelemaan saadakseen hoitoa. Välillä tuntuu, että diagnooseja tehdään vain, jotta päästään potilaasta eroon. Tai todetaan, että "Ei sulla mikään ole." Miksi nostetaan kädet pystyyn liian helposti? Onko kyse rahasta? Viitseliäisyydestä? Kiireestä? Vai näistä kaikista yhdessä? Tai sitten keskitytään liikaa niihin näkyviin oireisiin, ei niinkään niihin syihin mistä ne johtuvat. Tai jos lääkäri itse on sitä mieltä, ettei osaa asialle enempää tehdä, miksi ei sitten voida ohjata eteenpäin sellaiselle, joka asiasta enemmän tietää? Kun eihän jokainen voi olla asiantuntija kuin omalla erikoistumisalallaan. Eikä yli-ihmisiä olla kukaan. Onko sekin taas jokin arvovalta juttu? Ei voida myöntää kollegalle, että hei en tiedä tästä, hoidatko? Mutta se, että potilaan itsensä pitää aktiivisesti osata etsiä osaavaa ammattilaista saadakseen hoitoa, ei ole minusta oikein. Jokaisella on oikeus saada hoitoa ilman, että hampaat irvessä joutuu oikeuksistaan taistelemaan.

Tuntuu, että hoitoa ei saa, ellei sitä itse vaatimalla vaadi. Pitää myös itse pitää huolta siitä, että kaikki tieto omaa hoitoa koskien myös omaan tietoon tulee. Sinisilmäisyys ja täysi luottamus siihen, että ammattilaiset hoitavat asiat niinkuin kuuluu ei enää kannata. Tästä läksystä ainakin minä sain maksaa kalliit oppirahat. Purematta en ihan kaikkea enää niele. Mutta mitä jos sitä hoitoa ei osaa vaatia, ei pystykään itse pitämään puoliaan? Kuka silloin auttaa? Ja onko todella potilaan tehtävä kyseenalaistaa ja kysyä saamastaan hoidosta. Melkein tuntuu välillä, että itse pitää olla nykylääketieteestä edes jollain tavalla kartalla, että osaa omaan hoitoonsa ne oikeat jutut saada.

En halua tällä tekstillä ketään loukata ja nämä ovat vain pohdintoja omien kokemuksieni perusteella. Enkä perusta ajatuksiani vain viime vuoden tapahtumia pohjalta. On sitä monenmoista koettu ja kuultu lähipiirissä tähän elämään mennessä ennenkin. Tämä viime vuotinen oli vain se pisara, joka oli liikaa. Ja tiedän edelleen, kuten viime tekstissänikin jo mainitsin, että kaikkea ei vaan voi eikä kannata ottaa liian tunteella. Ihan oman jaksamisen takia. Minä jos kuka sen tiedän, niin paljon otan välillä muidenkin murheita kantaakseni, että meinaan unohtaa oman jaksamiseni. Mutta eikö se ole vain inhimillistä jos hoitaja/lääkäri osoittaa edes pienellä eleellä välittävänsä potilaasta? Vai viekö se jollain tavalla hoitajan/lääkärin arvovaltaa ja auktoriteettiä pois? Ei minusta. Ja tuo; "Teitä potilaita vartenhan täällä ollaan", olisi jokaisen ammattikuntaan kuuluvan hyvä pitää mielessään.

Että tällainen avautuminen tähän päivään. Kiitos ja anteeksi.

P.s Eksyin sattumalta tämän urhean naisen blogiin, jossa hän taistelee oman tyttärensä oikeuksien ja hoidon puolesta. Muun muassa tämä teksti sai minut ajattelemaan. Käykääs vilkaisemassa.