Viimeiset pari vuotta on näin jälkikäteen ajateltuna mennyt hujauksessa. Vuosi 2014. Surun, ahdistuksen, loppumattomien kyynelien ja suuren ikävän vuosi. Vuosi, joka on päässäni edelleen täyttä suttua, harmaata massaa. Tuntuu, kuin ajan kulu olisi pysähtynyt. Että minä olisin pysähtynyt tuona kauheana toukokuun aamuna klo 05.10. Lakannut olemasta. Kuin koko elämäni olisi lakannut olemasta. Etten olisi vanhentunut päivääkään, tehnyt yhtään mitään muuta kuin surrut. Todellisuudessa hoidin työni, elin, hengitin. Kukaan asiakkaistani ei tiennyt mitä meille oli tapahtunut. Kukaan ei kadulla voinut arvata, että tein sisäistä kuolemaa. Ei kaupan kassa, ei bussikuski työmatkalla. Ei vaikka joka soluni huusi elämän vääryyttä, loputonta ikävää.
Kuin vaivihkaa siirryttiin vuoteen 2015. Vuoteen, joka oli raskas erilaisista syistä. Menetyksen kipeä muisto, vuosipäivät. Uuden raskauden, uuden pienen menettämisen pelko. Kahden viime vuoden ajan olen pelännyt paljon. Niin paljon, ettei voi yhdellä päällä ymmärtää. Pelännyt menettämistä, kuolemaa, epäonnistumista.
Vasta tänään jotenkin konkretisoitui se, että oikeasti en ole uskaltanut elää ilman pelkoa lähes kahteen vuoteen. En ajatella ajan kulua. Vasta kun ääneen tänään sanoin, että yli vuosi sitten muutimme uuteen kaupunkiin, se iski tajuntaan. Yli vuosi! Mihin hävisi viime vuosi? Sinne pelon ja orastavan toivon sairaaseen hippaleikkiin? Siihen kun päivä päivältä, aamu ja ilta kerrallaan yritti selvitä siihen hetkeen, että saisi vihdoin oman pienen syliin. Ja vihdoin siitä tulikin totta.
Vuosi 2015. Vuosi, jolloin saimme viimein rakkaan tyttären syliimme. Mutta pelot pitivät edelleen otteessaan. Kun raskausajan pelot väistyivät, alkoi pelko kätkytkuolemasta, pelko hänenkin menettämisestään. Jotenkin tämä aika tytön syntymän jälkeen on mennyt jollain tavalla omassa kuplassani. Että vasta viime viikkoina olen herännyt siihen, että meillä oikeasti on kohta jo puolivuotias ihana pieni tytär. Kun katson tuota pientä ihmettä, sydämeni on pakahtua rakkaudesta. Halusta suojella kaikelta pahalta.
Tajusin, että en uskaltanut nauttia raskausajasta. En uskaltanut ajatella, että vauva syliin saadaan kuin millisekunnin ajan kerrallaan. Ja kohta taas soimasin itseäni, että olin uskaltanut edes sen hetken luottaa tulevaan. Ja monesti kun annoin itselleni luvan hetken höllätä, tiukensi pelko taas kuristusotettaan ja säikytykset pakottivat nöyrtymään elämän koukeroiden edessä.
Nyt on siis jo vuosi 2016. Oikeasti. Aika on mennyt eteenpäin, vaikka en olekaan sitä ajatellut. Jälleen mennään kevättä, surun vuosipäivää kohti. Mutta tänä vuonna pikkusisko, valontuojamme, on muistuttamassa että elämä on todella mennyt eteenpäin. Ja tuonut mukanaan paljon mistä olla kiitollinen. Mutta yksi on edelleen poissa, vaan ei koskaan unohdettu.
<3
VastaaPoista