Tästä tulee näillä näkymin viimeinen blogitekstini. Viime tekstistä on vierähtänyt jo pitkä tovi. Edellisessä tekstissäni vihjasin kasvattelevani masua ja ajatukseni oli ensin kertoilla myös raskausajan kuulumisia. Mutta sitten en osannutkaan. Pelkäsin, että jotain pahaa tapahtuu. Pelkäsin, että onni otetaan meiltä tavalla tai toisella pois. Mutta onneksi olin väärässä. Nyt olemme saaneet viettää aikaa nelihenkisenä perheenä jo noin kuukauden päivät, kun pikkuinen tyttönen saapui luoksemme. Tiitu on ihanasti ottanut isosiskon roolin vastaan ja auttaa vauvan hoidossa...
24.9.2021
Yllä oleva tekstini jäi kesken ja luonnoksen asteelle. Lapsiperhearki vei mennessään ja blogi jäi unholaan. Lyhyesti kerron, että perheemme on tätä kirjoittaessani viisihenkinen, kun pieni poika saapui viime vuoden viimeisinä päivinä onnellisesti syliimme. En olisi vielä muutama vuosi sitten kaikkien vastoinkäymisten jälkeen uskonut, jos joku olisi sanonut, että saan olla äiti kolmelle eläväiselle, ihanalle lapselle. Olen niin kiitollinen ja onnellinen, etteivät sanat riitä sitä kuvaamaan. Enkelimme kolme ihanaa sisarusta ❤
Eilen vietettiin kuolleiden lasten muistopäivää ja kynttilä syttyi jälleen meidänkin kodissamme. Eikä vain meidän omalle enkelillemme. Viime aikoina tunteet ovat olleet pinnassa, oma suru ja menetyksen tuska nostanut taas päätään. Myös tämä blogini sen myötä. Kaikki tulvahti jälleen ihan erilaisella voimalla mieleeni, kun tässä hiljattain tutun perheen vauva menehtyi kohtuun. Uutisen kuultuani olin musertua. Tämä ei voi olla totta, ei näin voi käydä! Edeltävinä viikkoina ja päivinä olin törmännyt paljon uutisiin, instakuviin yms. joissa aiheena oli lapsen menetys. Sanoinkin miehelleni, että mihin minua nyt yritetään valmistaa? Ihan kuin jokin yrittäisi kertoa minulle jotain.. Mitä tulee tapahtumaan?
Sitten sain viestin. En voinut uskoa lukemaani ja kyyneleet alkoivat tulvia. Soitin mieheni ulkotöistä kotiin, kun tuntui, että henki salpautuu. Niin kova suru heidän puolestaan ja tietoisuus siitä mitä he joutuvat nyt käymään läpi. Kaikki se tunnevyöry sai minut melkein paniikkikohtauksen partaalle, kun omat muistot alkoivat myllertää mielessä. Mutta kaiken sen mylläkän jälkeen minut valtasi tietynlainen rauha. Olen kompuroinut tätä kivikkoista polkua itse, melkein hukkunut surun hyökyaaltoihin. Mutta nyt voin mahdollisesti auttaa toista, ohjata lempeydellä karikkojen läpi kohti tyynempää säätä.
Olemme jutelleet nyt paljon tämän lapsensa menettäneen äidin kanssa. Olen yrittänyt tukea parhaani mukaan ja kuunnella, olla läsnä. Sanoa ne sanat, joita toivoin itse silloin kuulevani kun niitä tarvitsin. Jättänyt sanomatta ne lukuisat kliseet, joita itse sain kuulla. Kuunnellut, myötäelänyt ja itkenyt yhdessä hänen kanssaan. Sanonut, että on sallittua tuntea kaikki ne tunteet joita nyt käy läpi. Itsesyytökset, suru, viha, raivo, epätoivo. You name it.
Tällaista surua, tätä loppuelämän mukana kulkevaa sydänalassa kaihertavaa surusolmua ei toivoisi pahimmalle vihamiehellekään. Saati kun sen saa seuralaisekseen joku jonka tuntee, elämä tuntuu niin epäreilulle.
Kävin tänään meidän enkelin haudalla. Pitkään en ennättänyt viipyä, lapset odottivat autossa. Mummo ja isomummo ovat pitäneet haudasta hyvää huolta ja se hieman lievittää sitä syyllisyyttä jota koen kun en välimatkan vuoksi ennätä paikalla käydä kuin harvoin. Mutta sydämessäni, ajatuksissani, pieni enkelini olet aina ♡
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.