Lokakuu. Kuukausi, jonka piti tuoda mukanaan suurta onnea. Kuukausi, jonka piti tuoda kaikkea uutta ja ihanaa ihmeteltävää. Kuukausi, joka on nyt mielessäni synkkä ja harmaa. Mitä lähemmäksi Enkelimme "oikea" laskettuaika tulee, sitä levottomammaksi minä käyn. En vain voi olla ajattelematta, sitä millaista elämä nyt voisi olla. Tiedän, että on aivan turhaa raastaa itseään sisäisesti verille joka päivä ja kiduttaa itseään lisää mitä jos- ajatuksilla. Mutta ehkä sen etapin ohittamisen jälkeen olo helpottaa? Hah! Ketä yritän huijata? Ei nämä ajatukset mihinkään katoa. Sitten mietin vain, että nyt tyttö olisi sen ja sen ikäinen. Mietinhän nytkin, että meillä voisi olla jo kaksi lasta. Voisi olla, vaan ei ole..
Pikkuisen menetyksen jälkeen ei mikään ole enää ollut ennallaan, en minä eikä maailma. Haluaisin niin entisen itseni takaisin, sen ihmisen joka luotti tulevaisuuteen. Sen ihmisen, joka luotti saamaansa hoitoon ja hoitajiin. Sen ihmisen, joka luotti siihen, että elämä kantaa. Edes pienen hivenen takaisin sitä hyväuskoista ihmistä joka uskoi ettei mitään pahaa tapahdu. Mutta sitä ihmistä ei enää ole. Nyt on jäljellä vain ihminen, joka pelkää aina pahinta ja yrittää kovasti toivoa parasta. Kaikki piti olla selvää, sen miten elämän piti mennä. Mutta se elämä on pois pyyhitty ja tilalla on vain palaset entisestä ja epävarmuus. Miten annoinkaan itseni luottaa ja toivoa, että tämä pikkuinen kotiin asti olisi saatu? Tyhmä minä! Soimaan itseäni jopa siitä, että ennätin ostaa turvakaukalon. Siinä se varmaan meni vikaan. Hölmö minä uskoi liikaa. Toivoi liikaa. Nyt sitten se kaukalo on ystäväni nurkissa pyörimässä, kun en ole pystynyt sitä hakemaan pois. En kestäisi nähdä sitä nyt. Pitäisi kai joku nakittaa se hakemaan.. Mutta minne se sitten laitettaisiin? Myynkö pois? Vai odotanko, että sille käyttäjä vielä saataisiin? Joo niin varmaan saadaan..
Tällä hetkellä kiitän onneani, ettei tässä taloyhtiössä näytä asuvan yhtään vauva/lapsiperhettä. En kestäisi nähdä vaunuja omassa pihapiirissä juuri nyt. Kun ne olisivat voineet olla meidän. Tunnen itseni hirveäksi ihmiseksi kun katkeruus ja suru hyppäävät aina esiin kun näen jonkun työntävän lastenvaunuja ohitseni. Ja aina silloin se hetki, kun kävimme hakemassa pienen Enkelimme sairaalasta ja pitelin häntä itkien arkussa sylissäni palaa aina mieleeni. Silloin samalla joku pariskunta työnsi vauvaa vaunuissa ohitsemme. Teki mieli huutaa auton ikkunasta, että voitteko suksia suohon! Menkää muualle näyttämään onnellisilta! Tuntui niin väärältä ja epäreilulta joutua kantamaan omaa lasta arkussa, kun toiset työnsivät vaunuja meidän ohitsemme.. Ei kenenkään pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan! Ei kenenkään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.