Toiset muistelevat tulevana viikonloppuna mahdollisesti vuoden takaisia mukavia valmistujaisia. Niitä hienoja ylioppilasjuhlia ja muita sukujuhlia. Miettivät kesäloman alkamista. Minulle lähestyvä viikonloppu saa tulvimaan mieleen muistot hautausmaasta, kirkonkellojen kaukana kuuluvista lyönneistä ja kädessäni kantamastani kukkakimpusta. Kimpusta, jonka laskin pienen tyttäremme hautakummulle.
Muistan kuinka pitkältä matka hautausmaan läpi tuntui. Loputtomalta. Ja niin lopulliselta. Jalat veivät eteenpäin, mutta tuntui kuin ne eivät olisi olleet omani. Osa minusta olisi halunnut lakata kävelemästä tuota tietä loppuun asti. Tekemästä sitä niin pelottavan lopullista matkaa, joka oli nyt tehtävä.
Vierelläni kulki mieheni, kantaen pientä arkkua. Arkkua, joka kätki sisäänsä kalleimman aarteemme. Muistan kuinka kurkkua kuristi, kuinka kyyneleet puskivat kuumina ja kitkerinä silmiini. Lopulta en nähnyt enää edes edessäni kävelevää pappia enkä kanttoria.
Sitä en muista, liikkuiko tuolloin hautausmaalla muita. Tuntui, kuin pääni sivuille olisi ollut asetettuna jotkin esteet, jotka estivät näkemästä. Katseeni oli suunnattuna suoraan eteenpäin, pitkin kapeaa kirkkomaan käytävää.
Mutta muistan tuon pienen siunaustilaisuuden. Muistan, miten kanttori lauloi. Itse en itkultani juurikaan ymmärrettäviä sanoja saanut muodostettua. Muistan, kuinka kanttorikin kyynelehti. Muistan, mitä pappi sanoi. Muistan, kuinka puristin mieheni kättä. Kättä, joka tuntui turvasatamalta musertavan surun keskellä. Ainoalta asialta, joka piti minut kiinni tässä todellisuudessa.
Muistan kuinka epätodelliselta tuntui katsoa pienen arkun katoavan maan syliin. Kuinka epätodelliselta tuntui nähdä oma mies luomassa umpeen oman tyttärensä hautaa. Mutta kaikki tuo oli tärkeää tehdä. Sai tehdä edes jotain oman pienokaisensa hyväksi. Ja kuten pappi oli kuulemma sanonut jälkeenpäin; Ne olivat pienet, suuret hautajaiset.
Nämä ajatukset viime keväästä alkoivat pyöriä jo viime yönä mielessäni. Miten ihmeessä sitä sai kaiken silloin järjestettyä? Uni ei sitten meinannut tulla ei millään, ajatukset alkoivat vain kiertää kehää. Mutta sitten masuvauva sai potkuillaan ja möyrinnällään palaamaan taas tähän todellisuuteen. Niitä kuulostellessani taisin lopulta sitten nukahtaakin. Olen niin kiitollinen tästä pienestä ihmeestä, joka tällä hetkellä kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä kohtuni suojassa. Hän tulee jonain päivänä kuulemaan isosiskosta, joka enkelinä katsoo meitä tuolta jostain. Vaikka tämä uusi raskaus onkin siirtänyt menetyksen surua osittain syrjään ja tuonut tilalle uudenlaisen elämäntilanteen, uuden alun, uusine huolineen, ei se muuta sitä tosiasiaa, että jokin korvaamaton meiltä silloin vietiin.
Käydessäni viime viikolla pienen Enkelimme haudalla, sanoin siskolleni kuinka ristiriitainen olo siinä seistessäni onkaan. Jos emme olisi joutuneet luopumaan esikoisestamme, ei tätä uutta pientä varmastikaan olisi nyt tulossa. Mutta elämää ei voi käsikirjoittaa. Sitä ei voi kukaan ennalta määrätä. Emme saaneet häntä luoksemme, mutta toivon niin kovin, että tämä pieni saadaan. Rakastan. Jo niin sanoinkuvaamattoman paljon.
Tänään viimeksi kävin oman mielenrauhani vuoksi tarkistuttamassa, että kaikki on hänellä hyvin. Ja olihan siellä. Komeita potkusarjoja sai osakseen ultra-anturi ja äiti sai ihastella pienten jalkojen ja käsien viuhtomista monitorilta. Hurjaa, enää jokunen kuukausi ja olet toivottavasti käsivarsillani. Kotona äidin ja isän luona. Sukulaisten ihasteltavana. Mutta maltamme odottaa, että olet tarpeeksi vahva. Siihen asti, maltathan rakas pikkuiseni pysyä suojassa äidin masussa? Ei ole kiire minnekään.
Voi miten ihania raskaus uutisia täällä olikaan nyt kun pitkästä aikaa tulin käymään (kommentoin silloin ennen joulua) !<3 Onneksi olkoon!
VastaaPoistaKoskettava teksti. Jostain syystä on itselläkin nyt hirmu vaikeaa aikaa surun kanssa (jälleen). Välillä tuntuu että helpottaako tämä koskaan. Se tyhjyys mikä itselle jäi ja ikävä. Eikä lohduta yhtään se että ympärille on syntynyt tän kevään aikana (meidän lasketun ajan tienoilla) paljon pienokaisia. En tietenkään ole heille katkera,en ole tuntenut sitä missään vaiheessa, päinvastoin entistä onnellisempi toisten puolesta, mutta nämä tilanteet saavat ikävän nostamaan päätään. Väkisinkin miettii "olisiko meilläkin nyt ristiäiset"..jne.. Haasteensa parisuhteelle tuo se että olemme niin eri aaltopituudella tässä asiassa. Mies ei halua enempää lapsia ja oli tätä mieltä siis jo ennen enkeliämme,mutta enekeli tuli yllättäen ja otimme enemmän kuin avosylin vastaan tietenkin,yhtäkkiä hän olikin poissa. Itselle jäi niin suuri aukko, tuntuu että on pakko saada kokea vielä se onnellinenkin loppu. Pieni nyytti syliin...toinen vaan ei halua :(
Tuli aivan yllätyksenä jälkeenpäin sekin tieto,että olisimme voineet ihan konkreettisesti haudata rakkaamme! Itsellä kun kaiken shokin keskellä oli sellanen tieto että pienemme tuhkataan ja halutessamme saamme sirotella tuhkat jonnekkin (?), tämä tuntu etenkin siinä tilanteessa niin pahalta että emme halunneet näin toimia. Nyt harmittaa todella että emme saaneet kunnollista tietoa mitä mahdollisuuksia pienemme hautaamiseen olisi ollut!!
-A
Kiitos onnitteluista A! Ja anteeksi kun vastaaminen on jäänyt. Sen verran hulinaa on nyt viime ajat olleet, ettei ole vain saanut aikaiseksi. Ikävä kuulla, että on ollut vaikeita aikoja siellä, mutta ne kuuluvat asiaan. Ja niin tuttuja tunteita! Samankaltaiset ajatukset olivat itsellä lasketun ajan tienoilla. Anna tunteiden tulla ja mennä, niin ne on helpompi käsitellä. Ainakin itsellä paras keino oli yrittää käsitellä tunteet juuri silloin kuin niitä tuli. Jos niitä yritti painaa pois, tuli kaikki yleensä sitten korkojen kera.
VastaaPoistaJa puhumattakaan sitten kun kuolemanvuosipäivä lähestyi ja hautaan siunaamisen vuosipäivä.. Jollain tasolla kun tämän uuden raskauden myötä vielä eli uudelleen ne viime vuoden tapahtumat.. Ja tietenkin pelkäsi, että samoina ajankohtina käy jotain tälle uudelle pienelle. Pelko ei ole kokonaan väistynyt vieläkään, mutta nyt kun ensimmäiset vuosipäivät on ohitettu, on ollut ehkä hieman helpompi yrittää luottaa siihen että tällä kertaa kaikki voikin mennä hyvin.
Ikävä kuulla, että teillä on miehesi kanssa eri näkemykset. Itsekin tein viime syksynä jo jonkinlaista luopumistyötä koko lapsihaaveista, kun minunkin mieheni vaikutti niin ehdottomalta, ettei uutta raskautta enää edes yritettäisi. Itsellekin kun tuntui, että ainut asia millä tästä suosta noustaan on uusi raskaus ja onnellisesti sujunut sellainen. Mutta ajan kuluessa ja surun muuttaessa muotoa, ei ajatus enää häntäkään sitten niin hirvittänyt ja tässä sitä nyt ollaan.
Ja onpa kummallista, ettei teille kerrottu mahdollisuuksia teidän enkelin hautaamiseksi. Harmittaa niin teidän puolestanne! :( Minulle voi halutessa laittaa myös sähköpostia, jos haluat enemmän keskustella ja saada vertaistukea. Täällä olen ♡
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi. Voimia ja jaksamista vaikeina aikoina! Ikävä ja kaipaus ei koskaan häviä, mutta toivon että ajan myötä olosi helpottuu ♡