Muistoja & pelkoja

Eilen tuli kuluneeksi 11 kuukautta tytön menetyksestä. Kuukauden päästä tulee siis täyteen tasan vuosi. Vuosi, voiko se olla totta? Jotenkin toisaalta niin mahdotonta käsittää. Ihan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut vasta äskettäin, niin tuoreena kaikki on muistissa. Tämä uusi raskaus on osaltaan saanut nousemaan taas erilailla mieleen viime kevään ja sen tapahtumat. Pelkäsin kuollakseni sitä samaa etappia, jolloin viimeksi kävi huonosti. En edes uskaltanut nousta aamuyöstä vessaan vaikka keho herättikin vessakäynnille juuri siihen samaan aikaan. Sinnittelin pidemmälle aamuun. En saa nousta, ettei vain käy samalla tavalla... Olisin mieluiten vaikka ollut piilossa peiton alla tuon päivän.

No päivästä selvittiin. Ja nyt ollaan jo minun mittapuullani paljon pidemmällä kuin uskalsin edes kuvitellakaan. Nyt odotan kuin kuuta nousevaa, että täyteen saadaan se 22. raskausviikkoa. Jos sitten käy jotain pahaa, olen äiti myös yhteiskunnan silmissä. Saan erilaista kohtelua. Meillä on myös muiden silmissä vauva. Tai näin se minun ajatuksissani automaattisesti tulisi olemaan, tiedä sitten todellisuutta. Kun viimeksi niin selkeästi korostettiin sanaa keskenmeno. Silloin myös hoitajien mielestä kyse olisi synnytyksestä. Vaikka omassa mielessäni en eroa näe. Synnytys se silloinkin oli. Kipuineen kaikkineen. Minusta ei tullut ulos vain verinen solulimaklöntti vaan pieni ihminen, meidän vauva. Kaunis, täydellinen tyttäremme.

Olen jollain tavalla traumatisoitunut tuosta kokemuksesta. En ennenkään ole pitänyt sairaaloista ja nyt vielä vähemmän. Mitä vähemmän tarvitsisin käydä sairaalassa, sen parempi. Tuo pääsiäisen päivystysreissu sai paniikin aikaan ja itkin lähes koko ajan odottaessani lääkärille pääsyä. Näin jo mielessäni sen, että kohta makaan tippa kädessä ja joudun luopumaan aarteestamme taas väkisin.

Nyt kun ollaan 21. viikolla menossa, pelon aiheet ovat vain lisääntyneet. Olen kuulostellut liikkeitä ehkä liiankin tarkkaan siitä asti kun ensimmäiset hipaisut tunsin. Mitä jos tämä vauva kuoleekin kohtuuni? Lisäksi hysteerisenä tarkkailen näitä vuotoja ja pelkään, että lapsivettä tihkuukin huomaamattani. Suurin pelkoni tällä hetkellä liittyykiin juuri tuohon ennenaikaiseen vedenmenoon. Mikään epätodennäköinen juttu sen veden tulo ei ole, sillä kannan kohdussani tällä hetkellä kahta lapsivesipussia. Toinen vain kuuluu tälle elävälle ja toinen keskenmenneelle sikiölle. Kukaan kun ei tiedä mitä tälle keskenmenneen sikiön pussille tapahtuu tämän raskauden edetessä. Pitää vain toivoa, ettei säikytyksiä tule... Miehelleni tosin kyllä sanoin, että olen varmasti paniikissa sitten silloinkin jos päästään niin pitkälle, että synnytys luonnollisesti alkaa vedenmenolla. Ja vaikka silloin oltaisiinkin "hyvillä viikoilla" ja sisimmässäni tietäisin sen kuuluvan asiaan ja vauvan selviävän. Mutta mitä jos synnytyksessä vauvalle käy jotain? Mies yritti rauhoitella sanomalla, että se nyt taas on niitä juttuja, mille itse ei mahda mitään. Niinhän se tietysti on, mutta en voi olla ajattelematta sitäkin. Itseni puolesta en niinkään pelkää, en pelkää kipuakaan. Suurin huoli on vauvan hyvinvoinnista.

Tieto lisää tuskaa, kuten sanotaan. Nyt sitä osaa pelätä niin paljon enemmän asioita kuin koskaan ennen. Välillä niin toivoisin olevani huoleton ensiodottaja, jonka suurimmat murheet ovat minkä väriset vaunut sitä ostaisi tai minkälaisen pinnasängyn sitä kullanmurulle hankkisi. (En halua ketään loukata/yleistää, kyllähän sitä pelkoja ja huolia heilläkin varmasti on, mutta ymmärrätte varmaan pointin..) Itse kun ei uskalla ostaa mitään ennen kuin raskausviikkoja on täynnä vielä reippaasti enemmän. Ainoa, mitä olen vauvaa varten jo uskaltanut ajatella, on peitto, jota olen virkannut jo viime syksystä. Silloin ajatuksella, että joskus vielä raskaus saadaan alulle ja nyt olen sitten jatkanut sitä ajatuksella, että käyttäjä peitolle tänä vuonna kotiin asti saadaan.

Tulipas taas sekavaa tekstiä. Mutta yhtä sekametelisoppaa nämä ajatuksetkin kyllä ovat. Pienten hetkien verran sitä osaa nauttia tästä raskaudesta, mutta heti kohta taas sitten palaa se peikko mieleen, että jos uskallan iloita tai suunnitella jotain, kaikki meneekin pieleen.

Elämä kuljettaa

Tapahtui 1.1.2015 n. klo 02.30
En uskalla katsoa. Pyydän miestäni katsomaan ensin. Vakava ilme. Mitä, eikö? Mies lukee ohjetta otsa kurtussa. Katson itsekin. Katson hämmentyneenä miestäni, joka viimein sanoo: "Eipä tuo enää vahvempi voisi olla."  Oltiin kumpikin ensin tuijotettu väärää viivaa! (Sen siitä saa kun ostaa erilaisen testin kuin ennen) En voi uskoa tätä todeksi! Mutta totta se on! R-A-S-K-A-A-N-A! Aamulla oli vielä pakko tehdä viikkonäyttöinen testi. Ja positiivinenhan sekin oli. Ei hullumpi alku uudelle vuodelle!

Kummallista kyllä, en ollut yhtään niin paniikissa kuin silloin sain viimeksi positiivisen tuloksen vajaa vuosi sitten. Olo oli rauhallinen ja ajatus vain, että tottakai tämä menee nyt hyvin. Ei ole muuta mahdollisuutta. Vaikka eihän se huoli mihinkään häviä ja menneisyyden haamut yrittävätkin häiritä tätä uutta positiivisen ajattelun opetteluani. Mutta tällä kertaa toivon, uskon ja pidän sormet ristissä. Tänä vuonna MEILLE TULEE VAUVA!

----

Onnen huumassa ja uuden positiivisen asenteen innoittamana kirjoitin tuon tekstin ollessani rv 5+6. Mutta kun on kyse minusta, onhan se nyt liikaa vaadittu että onnellisuus tulisi helpolla ja ilman huolia. Raskausviikolla 6+3 vuosin hieman verta. Ruskehtavaa, mutta kuitenkin. Paniikki iski ja seuraavana päivänä menin purkamaan tuntojani neuvolaan, jossa vuodatin kaiken. Tuona hetkenä palasin taas kevään 2014 tunnelmiin. Siihen huoleen, murheeseen ja paniikkiin. Ei kai taas käy näin?! Ahdinkoni huomattuaan ihana neuvolatäti laittoi minulle lähetteen alkuraskauden ultraan, jonne pääsinkin jo samana päivänä. Luulin, että käynti parantaisi oloani ja saisi huoleni väistymään. Mutta päinvastoin. Lääkäri tutkaili hiljaa näkemäänsä ja sanoi, että kyllähän täällä jotain näkyy... Mutta itsekin näin, ettei siellä näkynyt sitä mitä odotin. Ei sykettä. Tuntui, että romahdin siinä hetkessä täysin. Mutta lääkäri yritti vielä sanoa, että ei pidä huolestua. Otetaan verikokeet ja katsotaan, onko hcg-arvot nousseet normaalisti. Jouduin odottamaan tuloksia viikonlopun yli ja ne olivat pisimmät kaksi vuorokautta vähään aikaan. Onneksi arvo oli kuitenkin noussut hienosti (yli 70 000) ja sain uuden ajan verikokeisiin ja ultraan parin viikon päähän. Vaikka kuinka oireiden (aivan jäätävä ympärivuorokautinen pahoinvointi) ja hcg-arvojen perusteella yritin luottaa, että kaikki on hyvin, pelko ja huoli oli läsnä koko kahden viikon ajan.

Edellinen yö ennen uusintaultraa meni pyöriessä ja huonosti nukkuessa. Onneksi mies oli vapaalla ja pääsi mukaani. Ensin lääkäri kertoi uudet hcg-arvot. "240 000, että ihan kunnon lukemat on." Vaikka arvo oli noin korkea ja valoi jo uskoa kaiken olevan kunnossa, tärisin astellessani ultrattavaksi ja pelkäsin katsoa ruudulle. Mutta sitten kun uskalsin katsoa näin maailman ihanimman näyn! Siellä se pieni oli, vastasi viikkoja ja sydän sykki! Aloin itkeä onnesta ja puristin miehen kättä. Meidän rakas pieni ♡
Mutta vuodot jatkuivat edelleen. Välillä oli päiviä, ettei mitään ja sitten taas oli. Epätietoisuus ja pelko ei jättänyt rauhaan. Sitten koitti nt-ultra, jota jännitin ihan tajuttomasti. Mies ei päässyt mukaan ja pelkäsin niin, ettei sykettä enää olisikaan. Mutta onneksi pelkoni oli turha. Siellä pieni ihana vauvamme heilutteli pieniä käsiään ja teki kuperkeikkoja. Kaikki kunnossa ♡ Mittaukset tehtyään ja ultrausta lopetellakseen, lääkäri käänsi vielä anturia kertaalleen ja katsoi minuun. "Tiedätkös mikä tämä on?" Sydän jätti muutaman löynnin välistä. "Sinä olet odottanut kaksosia.. Toisen kasvu vain on valitettavasti pysähtynyt joskus rv 7-8 paikkeilla.. Siitä ne sinun vuodotkin todennäköisesti johtuu. Eikös sinulle ole tästä mitään puhuttu?" Ei oltu ei. Itsekin kyllä varhaisultrassa rv9 katselin ja kummastelin tyhjältä näyttävää, ylimääräistä pussukkaa joka eläväisen rinnalla näkyi, mutten alkanut siinä sitten kyselemään enempää kun olin vain niin onnellinen nähdessäni elämää sisälläni. (Ja ajattelin, että no niin, kohtuni koettua kovia se on kehittyänyt ylimääräisen "onkalon") Nyt jälkikäteen ajateltuna on loogista, miksi näin sen pussin ja oireeni olivat niin vahvat ja hcg-arvoni niin korkeat. Ja miksi tunne kahdesta pienestä oli niin voimakas jo heti alusta asti. Miehellenikin puolitosissaan vitsailin, että siellä ne kaksoset köllöttää. Kaksoset. Olen odottanut kaksosia. Vaikka toisaalta olen surullinen, ettei toinen pienistä jaksanut jatkaa kasvuaan, olen iloinen ja kiitollinen tästä toisesta. Ja selvisipä syy ajoittaiseen vuoteluunkin siinä samalla.

Tässä siis syy aika laiskaan postaustahtiini. Ekat 13 viikkoa olin niin kauhean pahoivoiva, ettei bloggaaminen paljon edes houkutellutkaan. Keskittyi vaan olemaan oksentamatta, huonoin menestyksin. Ja muutenkin on ajatukset pyörineet niin tämän uuden raskauden ympärillä ja kun en siitä uskaltanut ennen tätä edes kirjoittaa, on tahti ollut hidasta. Tällä hetkellä eletään rv 18+0 ja ajattelin siis viimein astua ulos "raskauskaapistani" Olen niin onnellinen. Kiitollinen. Ja varmasti jonkin verran nyt myös raskauskuulumisia tänne kirjoittelen. Olen myös peloissani ja jännittynyt. Johtuen juurikin siitä, että ajankohta jolloin kaikki viimeksi kääntyi elämässä nurin lähestyy.. Edelleenkään en pidä itsestään selvyytenä, että pienokainen kotiin asti saadaan. Mutta rakastan niin jo tätä pientä ihmettämme, että ajatus menetyksestä salpaa hengityksen. Toivon niin kovin, että pikkusisarus Enkelillemme kotiin asti saadaan ♡

---

Olen tätä tekstiä nyt kirjoitellut pitkin raskautta. Tuon viimeisen kappaleen kirjoitin sunnuntaina kun lähes neljä viikkoa oli ennättänyt sujua "normaalisti"(=ilman vuotoa) ja olin jo lähellä painaa julkaise-nappia. Tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Mitä jos pilaan kaiken tällä julkaisulla? Jätin julkaisematta tekstin silloin ja nousin mennäkseni vessaan. Ja pyyhkiessä paperiin tuli verta. Kirkasta verta. EI. Eikai tämä helvetti alkaisi taas alusta? Kiitos pääsiäispyhien, kunnon tutkimuksiin pääsin vasta eilen. Mitään selitystä ei vuodolle löytynyt. Pieni voi hyvin, kaikki näytti normaalilta. Mutta pelko ja ahdistus, että tämäkin onni meiltä viedään, se tuli nyt lopullisesti jäädäkseen. Vuodot on tällä hetkellä jonkin verran rauhoittuneet, mutta eivät loppuneet. Rentoudun ehkä sitten jos/kun tämä pieni ensimmäisen kerran parkaisee. Mutta nyt uhmaan tätä universumia ja siis paljastan, että toistaiseksi täällä ollaan 19 viikolla raskaana.

Viime pääsiäinen

Viime vuonna olin ennen pääsiäistä sairaalassa. En olisi millään halunnut sinne jäädä yksin, mutta miehen täytyi lähteä kotiin. Onneksi ensimmäisen yön sain olla huoneessa yksin. Vaikka nukkuminen oli pelon ja ahdistuksen takia mitä oli. Seuraavana yönä en sitten nukkunut senkään vertaa, huonetoveri kun korisi ja puhui unissaan ynnä muuta kivaa. Vaikka en mielellään tietysti olisi ollut synnyttäneidenkään kanssa samassa huoneessa, ei tuokaa toveri mieltä paljon parantanut. Noh, naistentaudit ja synnyttäneet/synnytystä odottavat kun olivat samaan osastoon ympättynä, niin kyllähän minut sinne naistentautien puolelle silloin luettiin.

Olen monesti miettinyt tuota ensimmäistä sairaalajaksoani. Kun silloinhan ne kaikki kokeet otettiin ja lääkäri näki minut vain kerran. Kotiuttikin täysin näkemättä, vaikka edellisenä päivänä olivat sitä mieltä, että tutkitaan vielä ennen kotiin pääsyä. Olin tietysti toisaalta helpottonut kun kotiin pääsin, mutta jotenkin kumma olo käynnistä jäi.. Positiivisesti kyllä yritin hoitajalle sanoa lähtiessäni, että palaan kunhan olen masua tarpeeksi ensin kotona kasvatellut. Silloin vielä tosin uskoin, että seuraavan kerran tuolle osastolle pääsisin pieni nyytti kainalossa. Mutta ikinä en sinne päässyt. Enkä kyllä tule menemäänkään. Tuohon sairaalaan minua ei enää saa kuin äärimmäisessä pakkotilanteessa.
Että semmoinen pääsiäismuisto sitten.. Kyllä nämä "vuosipäivät" riipivät sydäntä. Olen koko viikon ollut jotenkin levoton. Vaikka kuinka yritin olla ajattelematta kaikkea pahoja juttuja, eivät ne vain jätä rauhaan. Aina ne haamut jostain pomppaavat eteen muistuttelemaan menneestä..

Vuosi sitten tähän aikaan luulin, että kaikki järjestyy. Että kaikki menee vielä hyvin. Mutta pääsiäisestä alkoikin oma kärsimysnäytelmäni, joka ei päättynytkään kolmantena päivänä.. 

Enkelini, äidillä on kova ikävä.

Muutoksia

Ajattelin nyt rohkaista mieleni ja aloittaa päivittämään myös uutta käsitöille pyhittämääni blogia. Joten tuossa yläpalkissa ollut Autumn askartelee- osio poistuu. Jos teitä kiinnostaa, niin käykäähän vilkuilemassa myös täällä! :) Blogi päivittyy pikkuhiljaa. Jonkin verran on jo töitä tehtynä, kuvat vaan jumittaa tuolla kameran uumenissa.

Ajatusten juoksu

Postaustahti ei ole päätä huimannut viime aikoina. Vaikka päässä risteilee asioita, on ollut vaikea saada niitä jäsenneltyä ja kirjoitettua julkaistavaksi asti. Olen paljon miettinyt viime vuoden tapahtumia ja mitä milloinkin tapahtui. Tuntuu, että en edes kunnolla osaa jäsennellä asioita vaan kaikki on päässäni yhtenä mössönä. Viime kevät kun kului joko sairaalassa, kotona vuodelevossa ja siinä jossain välillä yritin olla myös töissä. Tosin päivämäärien ja tarkkojen ajankohtien muistaminen ei olekaan mikään vahvuuteni ikinä ollutkaan.

Viime vuonna näihin aikoihin kaikki taisi olla eniten sekaisin. Huoli vauvasta, tulevasta ja siihen päälle viellä syyllisyyden tunto siitä etten voinutkaan käydä töissä niinkuin "normaalit" odottajat. Tiedän, että töitä nyt viimeisenä olisi kuulunut miettiä, mutta koin vain olevani niin suuri taakka. Epäonnistuja. Ja eipä tuo työnantajakaan aina omalla käytöksellään ja puheillaan oloa ainakaan parantanut.

Koen edelleen olevani epäonnistuja myös naisena. Kehoni ei pystynytkään siihen mihin se on suunniteltu. En saanut pidettyä rakasta vauvaani turvassa. Olen myös ruoskinut itseäni siitä, että olin liian sinisilmäinen ja luottavainen. En osannut kyseenalaistaa asioita enkä pitää puoliani. En töissä enkä sairaalassa. Mutta kaikki tuo pitäisi yrittää vain jättää taakse, olen läksyni oppinut. Oppirahat olivat vain kohtuuttoman kalliit.

No, ei tämä elämä onneksi enää yhtä aamusta iltaan synkistelyä ole. Elämään ja päiviin mahtuu jo hetkittäin muutakin. Uusi kotikaupunki, oma koti ja uusi työ. Kaikki nuo ovat auttaneet eteenpäin, vaikka menneisyys kulkeekin kiinteästi mukana. Kaikki kokemani on myös kasvattanut minua ihmisenä. Vaikka en ennenkään ole pitänyt asioita itsestäänselvyyksinä on viimeisetkin vaalenpunaistenlasien rippeet karisseet. Mutta eivät niin tarkkaan, että vaikka elämän realialiteetit ovatkin jyränneet paljon on se sama haaveilija edelleen tuolla jossain. Sisimmässäni. Haaveilijan lasit eivät ole ehkä ne vaalenpunaiset, mutta niiden läpi maailma näyttää kuitenkin jo kirkkaammalta ja valoisammalta.

Kevään myötä olen suunnannut katseeni pihamaalle ja mitä kaikkea sinne voisi toteuttaa. Into sisustukseen ja muuhun kodinlaittoon on kasvanut valoisan ajan lisääntyessä. Myös tämä vapaa-aika, johtuen osa-aikaisesta työstä, on ollut omiaan antamaan haaveilulle lisää tuulta siipien alle. On ollut aikaa ajatella kaikkea (no, onhan siinä toki hyvät ja huonot puolensa edelleen..) ja pikkuhiljaa varovasti suunnitella elämää.

Vaikka suru kulkee mukana, ei se valtaa enää minua niin kokonaisvaltaisesti kuin vielä viime vuoden lopulla. (Vaikka täytyy myöntää, että ajoittain tunnen siitäkin huonoa omaatuntoa.)  Kaikesta huolimatta olen kovasti nyt yrittänyt antaa itselleni myös jälleen hetkittäin luvan nauttia elämästä. Kuten jo vuoden alussa kirjoitin, yritän löytää positiivisuuden takaisin elämääni. Takapakkeja edelleen tulee ja menee. Mutta olen pieni askel kerrallaan kuitenkin toivottavasti eheytymässä.

"Teitä vartenhan täällä ollaan"

Olen tässä viime päivinä nyt enemmän tai vähemmän pohtinut tätä nykytilannetta, joka tuntuu vallitsevan hoitohenkilökunnan keskuudessa. En toki halua yleistää ja varmasti hyvää ja ymmärtävää hoitoakin on vielä olemassa. Olenhan itsekin näitä pieniä valon pilkahduksia muuten niin synkän kokemukseni aikana nähnyt. Onhan sekin tietysti jollain tavalla totta, että helpommin sitä tulee annettua niitä risuja kuin ruusuja. Oli kyse sitten kaupankassasta tai siitä hoitavasta lääkäristä. Tässä ajan kuluessa olen yrittänyt nyt päästä syvemmälle sisään siihen pohdintaan, mikä johtaa tällaiseen kohteluun ja ajatella edes hetkittäin "puolueettomasti". Onko kyseinen ammattikunta ajettu niin ahtaalle, että unohdetaan/ei jakseta enää välittää miksi sitä työtä tehdään? Onneksi poikkeuksiakin vielä on. Tämä yksi ihana kätilö viime vuodelta, josta aiemmin jo mainitsin, ainakin vielä muisti, että potilasta vartenhan siellä töissä ollaan. Kiitos hänelle siitä.

Itsellänikin on tuttavapiirissäni sairaanhoitajia ja ymmärrän kyllä, että pitää olla tietynlainen asennoituminen, että työhön pystyy. Myönnän, että itsestäni ei siihen olisi, noin niin kuin hoidolliselta kannalta. Mutta silti uskallan väittää, ettei se inhimillinen kohtelu toista ihmistä kohtaan ole koulutuksesta tai ammatista riipuvaista. Sen tulee lähteä ihmisestä itsestään. Kuuntelin silmät suurina, kun kuulin erään lääkäriopiskelijan sanomaa pohdintaa siitä, millainen lääkärin tulisi olla. Hän oli mm. kertonut kuinka häntä ihan hävetti, kun häntä oli meinannut itkettää potilaan kuoltua. Vanhempi kollega kun oli vaan kylmästi todennut, että kuollut on. Ja eteenpäin. Tämä opiskelija oli sitten todennut, että hänenkin pitäisi nyt opetella olemaan tuollainen kuin vanhemmat kollegat. Tunteeton ja kylmä. Mutta onko lääkärin ihan oikeasti oltava potilasta kohdatessa se kivikasvoinen ja tunteeton olento? Onko lääkärin todella heitettävä valmistumisen jälkeen inhimillisyys romukoppaan? Ihan kuin lääkäreiltä vaadittaisiin jokin kurssi, että osaa olla mahdollisimman epäinhimillinen, sitten vasta voit olla "oikea" lääkäri. Henkilö jolta tästä kuulin, olikin tälle lääkäriopiskelijalle ihmetellyt, että miksi ihmeessä hänenkin tulisi olla sellainen? Eikö hän voisi olla poikkeus, se empaattinen ja ihmisläheinen lääkäri?

Vaikka olenkin nyt aikalailla keskittynyt nyt tähän kohtelupuoleen, on mielestäni parannettavaa myös halussa tutkia potilasta ja ratkaista hoitoon liittyviä ongelmia. Tällä hetkellä pistää niin vihaksi erään ystäväni puolesta, joka on joutunut myös kokemaan paljon epäasiallista kohtelua ja taistelemaan saadakseen hoitoa. Välillä tuntuu, että diagnooseja tehdään vain, jotta päästään potilaasta eroon. Tai todetaan, että "Ei sulla mikään ole." Miksi nostetaan kädet pystyyn liian helposti? Onko kyse rahasta? Viitseliäisyydestä? Kiireestä? Vai näistä kaikista yhdessä? Tai sitten keskitytään liikaa niihin näkyviin oireisiin, ei niinkään niihin syihin mistä ne johtuvat. Tai jos lääkäri itse on sitä mieltä, ettei osaa asialle enempää tehdä, miksi ei sitten voida ohjata eteenpäin sellaiselle, joka asiasta enemmän tietää? Kun eihän jokainen voi olla asiantuntija kuin omalla erikoistumisalallaan. Eikä yli-ihmisiä olla kukaan. Onko sekin taas jokin arvovalta juttu? Ei voida myöntää kollegalle, että hei en tiedä tästä, hoidatko? Mutta se, että potilaan itsensä pitää aktiivisesti osata etsiä osaavaa ammattilaista saadakseen hoitoa, ei ole minusta oikein. Jokaisella on oikeus saada hoitoa ilman, että hampaat irvessä joutuu oikeuksistaan taistelemaan.

Tuntuu, että hoitoa ei saa, ellei sitä itse vaatimalla vaadi. Pitää myös itse pitää huolta siitä, että kaikki tieto omaa hoitoa koskien myös omaan tietoon tulee. Sinisilmäisyys ja täysi luottamus siihen, että ammattilaiset hoitavat asiat niinkuin kuuluu ei enää kannata. Tästä läksystä ainakin minä sain maksaa kalliit oppirahat. Purematta en ihan kaikkea enää niele. Mutta mitä jos sitä hoitoa ei osaa vaatia, ei pystykään itse pitämään puoliaan? Kuka silloin auttaa? Ja onko todella potilaan tehtävä kyseenalaistaa ja kysyä saamastaan hoidosta. Melkein tuntuu välillä, että itse pitää olla nykylääketieteestä edes jollain tavalla kartalla, että osaa omaan hoitoonsa ne oikeat jutut saada.

En halua tällä tekstillä ketään loukata ja nämä ovat vain pohdintoja omien kokemuksieni perusteella. Enkä perusta ajatuksiani vain viime vuoden tapahtumia pohjalta. On sitä monenmoista koettu ja kuultu lähipiirissä tähän elämään mennessä ennenkin. Tämä viime vuotinen oli vain se pisara, joka oli liikaa. Ja tiedän edelleen, kuten viime tekstissänikin jo mainitsin, että kaikkea ei vaan voi eikä kannata ottaa liian tunteella. Ihan oman jaksamisen takia. Minä jos kuka sen tiedän, niin paljon otan välillä muidenkin murheita kantaakseni, että meinaan unohtaa oman jaksamiseni. Mutta eikö se ole vain inhimillistä jos hoitaja/lääkäri osoittaa edes pienellä eleellä välittävänsä potilaasta? Vai viekö se jollain tavalla hoitajan/lääkärin arvovaltaa ja auktoriteettiä pois? Ei minusta. Ja tuo; "Teitä potilaita vartenhan täällä ollaan", olisi jokaisen ammattikuntaan kuuluvan hyvä pitää mielessään.

Että tällainen avautuminen tähän päivään. Kiitos ja anteeksi.

P.s Eksyin sattumalta tämän urhean naisen blogiin, jossa hän taistelee oman tyttärensä oikeuksien ja hoidon puolesta. Muun muassa tämä teksti sai minut ajattelemaan. Käykääs vilkaisemassa.

"Olikos tämä lapsi edes toivottu?"

Tuohon lauseeseen kiteytän kaiken sen pahan, minkä hoitohenkilökunnan suusta kuulin ja toimet jotka ovat jättäneet ikuisen arven. Joten, kuten jo aikaisemmin lupailin, palaan nyt viimein tarkemmin sairaalan toimintaan ja siihen mikä kaikki mielestäni meni vikaan. Teksti on ollut luonnoksissa jo pitkään. On niin vaikea pukea kaikkea sanoiksi. Mutta ehkä nyt jo saan ajatukseni jäsenneltyä kunnolla ja paremmin tuotua esille, miksi niin tuohtunut olen. Ehkä. Viha ja suuttumus saattaa vieläkin sumentaa ajatustani, mutta kokeillaan. Varoitan jo heti alkuunsa, että saattaa tulla melko yksityiskohtainen ja raadollinen teksti, herkempien kannattaa siis skipata.

Piinahan alkoi jo hyvin varhaisilla raskausviikoilla ja sokeasti luotin siihen, että tottahan ammattilaiset osaavat hoitaa hommansa. Näin jälkikäteen ja epikriisit saatuani, tajusin, että hommahan lähti menemään päin peetä jo aikaisemmin kuin olin osannut ajatella. Olen aikaisemmin kirjoittanut pääpiirteissään "aikajanan" viime kevään tapahtumista tässä postauksessa, (lukuunottamatta komplikaatioiden aiheuttamaa reissua) joten en taida uudestaan tapahtuma-ajankohtia kirjoittaa vaan käsittelen nyt lähinnä sitä miten hoidettiin ja koen hoidon sujuneen.

Luotin tosiaan saamaani hoitoon vielä siihen aamuyöhön asti kun lapsivedet menivät ja elämä mullistui kertaheitolla. Olihan näitä käytöskukkasia lääkäräiden toimesta jo matkan varrella tullut kohdattua, mutta silloin kun uskoin kaiken menevän vielä hyvin, en antanut niiden häiritä. Mutta sitten tuosta toukokuisesta aamuyöstä alkaen alkoikin kasaantua asioita, jotka ovat horjuttaneet luottoani hoitohenkilökuntaa kohtaan iäksi. Aamuhan alkoi siis sillä, kun sain kuulla, että minulla on mahdollinen infektio, joka oli kyllä todettu jo silloin rv 14 otetuista näytteistä, mutta he olivat "unohtaneet" ottaa parinäytteet ja sivuuttaneet koko asian. Kukaan ei ollut viitsinyt lukea koetuloksia ja laboratorion kehoitus uusinta näytteestä oli jätetty huomiotta, saati että tästä olisi sitten potilaalle itselleen kerrottu. Puhumattakaan siitä, että hoito olisi aloitettu heti.. (aikaahan ennätti kulua siis kuusi viikkoa) Kirjoitan siksi mahdollinen, koska sitä ei kuulemma voitu pitää totena ennen kuin parinäytteen tulos olisi tullut. Mutta kylläpä vain tämä mahdollinen infektio vaan paistoi kohtelusta läpi. Tunsin, että minua syyllistettiin, jos ei ihan suoraan niin ainakin välillisesti siitä, että olin jostain tämän infektion itselleni tahallaan hankkinut ja näin itse aiheuttanut keskenmenoni ja lapseni menetyksen. Syyllistäminen jatkui vielä kotiuduttuani, kun yritin kysellä uusia tuloksia. Sain vain kipakan vastauksen; että syö nyt vaan ne antibitootit, eihän se enää sulle ole vaarallinen.. Ja kiirehti lopettamaan puhelua koko ajan. Selvää vastausta oliko minulla todellakin tämä todettu infektio vai ei, ei selvinnyt edes siinä vaiheessa kun jouduin uudelleen komplikaatioiden takia osastolle. Kukaan ei sitä minulle suoraan sanonut missään vaiheessa, vaikka jokaiselta siitä kysyin. Kaikki tuntuivat pesevän kätensä koko sopasta. Asiaa selvästi siis peiteltiin. Olihan sairaala siis tyrinyt, vaikkei tietenkään minulle sitä myöntäneet. Mutta aika epäilyttävää on kun asiasta ei edes suostuttu kanssani puhumaan. Sitä välteltiin ja vähäteltiin ihan viimeiseen saakka. Ainoa, jolta viimein sain suoran vastauksen oli heräämön hoitaja, jolle juttelin toisen kaavintani jälkeen (näistä lisää tuonnempana). Ja tämä oli ainut henkilö joka todella suoraan asian sanoi ja vahvisti asian.

Kun keskenmeno oli saatu käynnistymään lääkkeillä ei hoitajat/kätilöt juurikaan käyneet katsomassa minua tai opastaneet mitä tapahtuu, muutoin kuin laittamassa uudet tabletit paikoilleen. Onneksi mieheni oli ennättänyt luokseni ja tuki kun kivut yltyivät lähes sietämättömiksi. Kun viimein tunsin tarvetta ponnistaa, kesti aikansa ennen kuin kätilö tuli huoneeseen. Taaskaan ei mitään neuvoja, ei tainnut muutenkaan sanoa koko aikana mitään. Tyttö syntyi ja kätilö nosti hänet kaarimaljaan. Tunsin, ettei kohtuni enää supistellut ja istukka ei syntynyt. (Tiedostin nämä asiat itse. Taaskaan mitään ei kätilö sanonut.) Alkoi kauhea mahan runnominen ja aikansa runnottuaan, kätilö sanoi, että halutaanko me vielä nähdä tyttö. Tottakai halusimme. Hän poistui huoneesta kantaen jotain. Tottakai luulimme, että hän kantaisi tyttöämme, jota kävisi siistimässä ja toisi sitten kapaloituna kunnolla nähtäväksi. Mutta ei. Vain hetki ennen kuin kätilö palasi tajusimme, että sängyn päädyssä kaikkien veristen rättien alla oli se kaarimalja jossa tyttömme lepäsi. Ehdin vain varovasti nostaa niitä rättejä ja nähdä tyttömme kauniit kasvot kun kätilö palasi lääkärin kanssa (jonka nimeä en edelleenkään tiedä ja josta ei ole mitään merkintää epikriiseissä), joka muun muassa tokaisi nuo otsikkooni kirjoittamat sanat. Heti perään riuhtoessaan istukkaa irti alkoi saarnata tästä infektiosta ja sanoi mitenkä se on nyt varmasti tämän aiheuttanut. Olo oli niin turta kaikista lääkkeistä ja henkisestä järkytyksestä, etten saanut muuta kuin soperrettua, että en mitenkään ole tietoisesti tätä raskautta vaarantanut ja olisin tehnyt mitä tahansa, jotta olisin toivotun vauvani saanut pitää. Sitten muistankin kätilön taluttaneen minut pesulle ja jatkoi saarnaamista vessassa. Tällä välin tyttö oli viety pois.

Emme saaneet häntä syliin. Emme saaneet koskettaa. Häntä ei kapaloitu meille nähtäväksi. Vaikka päivällä kanssani jutellut kätilö sanoi, että näin toimitaan. Ja olen kuitenkin kuullut, että näin muissa sairaaloissa on toimittu. Mutta ei meidän kohdallamme. Minuun sattuu niin kovin, että meitä ei kohdeltu surevina vanhempina eikä tyttöämme kohdeltu meidän lapsenamme, vaan roskana, joka piti toimittaa pois. (Tämä korostui jotenkin jo siinä, kun ilmoitimme halumme itse haudata hänet. Että eihän sitä kuulemma sellaista yleensä, sairaala hoitaa.) Ei surun valitteluja, ei edes ymmärtävää olan kosketusta. Ei mitään. Ja ironisimmalta tuntuu kätilön lause lääkärille; "Me tässä yhdessä ihasteltiin kymmentä pientä varvasta ja sormea.." Niin kuka ennätti ihastella ja missä välissä? Missä toisessa ulottuvuudessa tämä henkilö oikein eli? Yrittikö vain lääkärille puhella, miten hienosti hän muka oli kanssamme toiminut? paskanmarjat.

Voitte kuvitella järkytykseni aamulla kun heräsin ja kaikki yön tapahtumat vyöryivät mieleeni. Meidän ainutlaatuinen hetkemme pienen tyttäremme kanssa oli iäksi menetetty. Turmeltu satuttavilla lauseilla ja epäkunnioittavalla käytöksellä.

Koska istukka ei ollut irronnut kokonaan ja vuosin verta todella runsaasti lääkärin aamulla minua tutkiessa, minulle päätettiin tehdä kaavinta. "Kun olet jo niin paljon kärsinyt niin, tehdään se kaavinta nyt kuitenkin niin ei tarvitse odottaa että itsestään tyhjenee." Voi kuinka luulinkaan, että tuohon lauseeseen ja siihen toimenpiteeseen olisi kaikki se kauheus loppunut. Mutta jatkoa valitettavasti seurasi. Vaikka sain maidonerityksen estävän lääkkeen (niin, sain kun tajusin kotiin lähtiessäni itse sitä  pilleriä siinä pöydällä ihmetellä, että kuuluisiko ehkä ottaa?), niin jonkin verran hormonit olivat jo ennättäneet aloittaa toimintansa. Ei kiva... Tarvitseeko sanoa enempää?

Pääsin siis kotiin seuraavana päivänä ja ajattelin, että nyt voin aloittaa sekä henkisen että fyysisen toipumiseni. Vuotoja oli vielä kolme viikkoa kaavinnan jälkeen ja olivatkin kyllä vähenemään päin. Kunnes eräänä iltapäivänä. Plumps. Järjetön hyytymä, jonka jälkee verta tuli kuin putouksesta. Soitin sairaalalle, selitin tilanteen ja kysyin kuinka toimia. Kehoittivat vain jäämään kotiin ja odottamaan josko se siitä rauhoittuisi. Odotin tunnin. Mikään side ei pitänyt edes viittä minuuttia ja istuinkin pöntöllä vielä hetken ennen kuin mies sanoi, että nyt muuten mennään. Ei tuo ole enää normaalia. Ja sairaalalle oli kuitenkin se tunnin matka, jona aikana aloin jo voida muutenkin pahoin ja sairaalasta aiemmin saamani paksu side petti ennen kuin pääsimme perille. Piti ihan tiuskaista päivystyksen luukulla, että joko nyt ohjaatte minut eteenpäin tai pääsette siivoamaan verilammikkoa. Aika nopeasti vartija sitten meidät saattoikin ja minnepäs muualle kuin synnärille. Paikkaan johon viimeiseksi olisin halunnut silloin mennä. Kuuntelemaan vastasyntyneiden itkua..

Olen varmaan täällä aiemminkin tästä purpattanut, miten meidät otettiin vastaan; "Oletkos tulossa synnyttämään?" Siis oikeasti. En osannut enää edes sanoa mitään - Mies taisi tilanteen selittää. Sama hoitaja, joka minut oli kolme viikkoa sitten kotiuttanut möläytti tämän. (No joo, ei sitä kai kaikkia voi muistaa, mutta kuitenkin, pahalta tuntui.)Ja tutkimuspöydälle päästyäni ja kätilön tullessa sisään alkoi tämä toinen kertoilla: "Rouva on kolme viikkoa sitten synnyttänyt.." Ja siihen tämä toinen tietysti iloisesti onnittelemaan. No padothan siinä taas aukesivat ja hoitaja yritti nopeasti selittää ettei nyt oikein voinut onnitella. Kätilö pahoitteli aiheuttamaansa mielipahaa ja oli ensimmäinen joka esitti surunvalittelunsa! Tämä kätilö olikin ainut valonpilkahdus koko sairaalassa käyntieni aikana. Hänellä on sydän paikallaan. (Mutta jos yksi niistä kymmenistä minut kohdanneista osasi suhtautua niin kuin potilaaseen ja tilanteeseen kuuluu, ei vielä kauheasti kokonaispisteitä nosta).

Minut tutkinut lääkäri ajatteli, että kuukautiset ne nyt on alkaneet, ei tässä muuta. Mutta ottivat minut kuitenkin sisään (onneksi nyt ei kuitenkaan täsmälleen samaan huoneeseen, mutta viereiseen kylläkin). Aloittivat sitten varmuudeksi antibiootit, jos kyse olisikin tulehduksesta. Antibiooteista sain sitten todella voimakkaan anafylaktisen reaktion ja kerkesin vain ajatella, että tämän naisen päivät olivat nyt luetut. Hoitaja ei jäänyt siis katsomaan tipan laiton jälkeen kuinka käy vaan lähti samantien huoneesta. Onneksi mies oli paikalla ja pystyi hälyttämään apua kun itse en siihen kyennyt. Mies onkin jälkikäteen hirvitellyt, kuinka olisikaan käynyt jos ei olisi ollut paikalla.. Ja hoitava lääkäri olisi kuulemma jatkanut samalla antibiootilla, että eihän se nyt siitä voinut se reaktio tulla. No mistäs sitten sherlock? No onneksi hoitaja ei suostunut tähän ja lääke vaihdettiin. Sitten kun tilanteeni saatiin rauhoittumaan aloitettiin pohdinta mitä minun kanssa nyt pitäisi sitten tehdä. Kun vuoto vain jatkui ja jatkui. Seuraavana päivänä minut sitten taas tutkittiin ja todettiin, että jotainhan tuolla kohdussa vielä on. Ja se "jotain" osoittautui sitten sikiökalvon paloiksi, joita ei ensimmäisessä kaavinnassa oltu poistettu. Kun ei sen vertaiset kuulemma haitanneet. Näin maalaisjärjellä ajateltuna, miten ei muka voi olla haitallista jättää tulehtunutta raskausmateriaalia kohtuun? (Lääkäreiden selittämä "virallinen" syy keskenmenollehan siis oli tulehtuneet sikiökalvot, josta aikainen vedemeno johtui) Ja jos kaavinta tehdään, niin miksi se pitää jättää puolitiehen? Jos kerran ajatuksena koko operaatiolle oli, että ei tarvitsisi odottaa kohdun itsestään tyhjenemistä.. Olisvat nyt edes sitten kertoneet, että siellä jotain vielä on toisin kuin maalaisjärjellä ajateltuna kaavinnan ymmärtää, että siksi se operaatio tehdään ettei sinne mitään jäisi. Ja tietenkin syytettiin kohtuani, joka ei ollut lähtenyt itsestään supistumaan, että näin kävi. Että niinpä taas. Kaiken lisäksi uuden kaavinnan jälkeen menin huonoon kuntoon menetettyäni paljon verta ja jouduinkin sitten ottamaan siirtona lisää. No pitää kai sen verran positiivisestikin tähän vielä yrittää ajatella, etten verenmyrkytystä ennättänyt saada.

Saldona näille reissuille oli siis henkiset ja fyysiset kärsimykset, anafylaktinen shokki, kaksi kohdun kaavintaa kolmen viikon sisällä (yksikin kun on jo riski), ikuiset henkiset arvet, ja luotto saamaani hoitoon mennyt ikuisiksi ajoiksi. Enää en kyseenalaistamatta niele mitään. Ja kaikki pitää näemmä huolehtia itse, että tiedot kaikesta itseä koskevasta saa, eikä se ole automaatio. Niin kuin ennen luulin. Eikä tuo hoitopuolikaan nyt ihan nappiin mielestäni mennyt kun tuohon uusintakaavintaankin jouduin ja unohdettiin aloittaa lääkitys infektion hoitamiseksi. Ja tunne silloin, kun kävin niin tiuhaan siellä tutkittava oli, että menköön kesken jos on mennäkseen. Tiedän vain tunne, mutta minulle tosi...

Itsekin asiakaspalveluammatissa olevana koen, että nyt on tuossa sairaalassa jotain oleellista unohdettu. Tuntuu, että siellä on unohdettu missä/miksi ollaan töissä ja minkälaisista asioista on kyse. Potilaatkin ovat ihmisiä, tuntevia ja ajattelevia. Eivät pelkästään jotain tutkimuskohteita, joista ei tarvitse välittää, sörkitään vaan kuin ei olisi paikalla ollenkaan. Unohdetaan, että miten potilas kohdataan missäkin tilanteessa. Ja sitten jos ei enää edes välitä, on ehkä syytä vaihtaa alaa. Ymmärrän, että jotenkin sitä on itsensä kovetettava ja kaikkea ei voi ottaa liian tunteella. Kiirekin on. Mutta onko se oikeutus tällaiselle kohtelulle ja onko liikaa pyydetty se ymmärtävä kosketus olkapäälle tai pahoittelu menetyksen kohdanneelle? Puhdas inhimillisyys? Tiedän, että se ei enää tyttöä takaisin tuo vaikka kuinka tätä ruotisin. Johtui se sikiökalvojen tulehdus sitten hematoomasta tai infektiosta tai niistä yhdessä, mielestäni kohdallani on tapahtunut hoitovirhe. Jos jätetään hoitamatta hoidettavissa oleva asia ja sivuutetaan se, niin eikö asia silloin näin ole?

Ja nyt jos joku hoitohenkilökuntaan kuuluva/joku muu viisas on siellä nyt vetämässä herneenpalkoa nenään, että mitä oikein napiset siellä, niin korostan, että tämä on minun henkilökohtainen kokemukseni saamastani kohtelusta ja hoidosta. Kohdalleni sattui vain aivan liikaa tunteetonta kohtelua ja kärsimystä näinkin herkän aiheen kuin lapsen menetyksen yhteydessä.

Tästä tuli nyt aika pitkä vuodatus, mutta onpahan nyt kirjoittettu ulos. Toivottavasti joku jaksoi lukea.