Ajatusten sekametelisoppaa

Viime viikkoinen neuvolakäynti sai ajatukset taas todenteolla liikkeelle. Neuvolatäti tehdessään lähetettä sairaalaan, johon minulla olisi aikomus mennä synnyttämään, kysyi, että pelkäänkö synnytystä. Niin, pelkäänkö? En ehkä edelleenkään pelkää itse synnytystä, mutta pelkään rakkaan pienokaiseni puolesta. Olen jo kerran synnytyskivut kokenut, vaikka eihän viime kevään kokemus varmastikaan täysin sama ole kuin täysiaikaisen vauvan synnyttäminen. Mutta kyllä siinä esimakua sain, supistuksineen, kipuineen kaikkineen. Eniten minua pelottaa se, että en pysty kontrolloimaan itse mitenkään synnytyksen sujuvuutta. Pelkään, että vauvalle tulee synntyksen aikana jokin hätä ja minä en voi tehdä mitään häntä auttaakseni.

Keskustellessamme enemmän, hän lisäsi lähetteeseen kohdan huolestani koskien vauvamme hyvinvointia synnytyksen aikana ja pyysi erityistä huomaavaisuutta minua hoitavilta. Olin hyvilläni, että ilman pyytämättäkin hän kehoitti synnytyssairaalan henkilökuntaa ottamaan huomioon viime vuoden traumaattiset kokemukseni. Tuntui niin hyvälle, että hän oikeasti välittää ja ottaa tosissaan minut ja tuntemukseni. Toivottavasti sitten h-hetken koittaessa sairaalan päässä on vastassa empatiakykyinen kätilö. Yhtään myrkynniellyttä hapannaamaa en ehkä enää kestä.

Ajatukset ovatkin jo pikkuhiljaa alkaneet pyöriä sen asian ympärillä, että miten ja missä synntys mahtaa alkaa. Vahdin jo nyt jatkuvasti jokaista erilaista tuntemusta ja google (ah, tuo loppumattoman tiedon lähde, niin hyvässä kuin pahassa) on ollut ahkerassa käytössä. Vaikka tiedän, että jos pieni nyt jostain syystä päättäisi kiirehtiä maailmaan, olisi hänellä jo ihan hyvät mahdollisuudet selvitä, pelkään silti ennenaikaisuutta. En tarkkaan tiedä, mistä olen tuon pelon itseeni istuttanut ja miksi pidän niin todennäköisenä, että pieni tänne kiirehtisi. Ehkä se ennenaikanen vedenmeno viime vuonna kummittelee mielessä ja pelkään sen tapahtuva taas. Edelleen nousen sängystä öisille vessareisuille varoen ja kuulostellen hulahtaako mitään. Päivisin sohvalta/tuolilta/autosta noustessa sama juttu. Tarkkailen myös mahaani miltä se milloinkin näyttää. Onko se pienemmän näköinen kuin eilen? Etten vain vuoda lapsivettä huomaattani?

Voisi siis sanoa, että eniten huolehdin tällä hetkellä siitä, etten voi millään muotoa vaikuttaa masuvauvan vointiin kohdussa. (Lukuunottamatta ruokavaliota ynnä muut raskaudenaikan huomioon otettavat asiat) En näe, saako hän tarpeeksi ravinteita, toimiiko istukka oikein ja onko lapsivettä tarpeeksi. Voin vain seurailla pienen liikkeitä ja niistäkin saan paniikin aikaan, jos on mukamas liian hiljaista. Herään jopa öisin kuulostelemaan tuntuuko liikkeitä vai ei.

Vaikka olen jo ajoittain pystynytkin nauttimaan raskaana olosta nyt viime ajat, pelko siitä, että jotain pahaa voi edelleen tapahtua ei jätä rauhaan. Mutta sitten yritän tolkuttaa itselleni, että kaikki on ollut koko raskauden ajan hyvin pienellä. Huolta ja hätää on ollut vuotojen takia, mutta tarkistuksissa hätää pienellä ei ole ollut kertaakaan. Ehkäpä kaikki taas pyörii mielessä senkin takia, kun viimeisimmästä ultrasta on taas aikaa. Onneksi ensi viikolla päätään taas vilkaisemaan pienen vointia. Pidempää väliä ei kyllä tämä pää kestäisikään ja yksityiselle olisin ajan tilannut jo ollen tietäisi tuon seurantaultran olevan jo viikon päästä.

Toisaalta en edelleenkään voi uskoa, että tänne asti ollaan päästy. Mutta pakko kai se on nyt uskoa ja alkaa todenteolla touhuamaan kotia valmiiksi pientä varten. Kohta kehitän tietysti stressin siitä, että hankintoja vielä uupuu ja kaikki hankitut tavaratkin ovat vielä pitkin pitäjiä.. Milloinhan uskaltaisin turvakaukalon vanhempieni luota säilytyksestä kotiin asti tuoda...?

Toisaalta olo on, että kaikki pitää saada valmiiksi nyt ja heti, mutta jokin vielä jarruttaa. Sentään sain viimein silitettyä ja viikattua äitiyspakkauksen vaatteet lipastoon. Niitä laitellessakin vielä mietin, että ihanko totta tänä vuonna ja melko piankin saisin oman pienen ihanan vauvani niihin pukea?