Tähän blogivuoteen on mahtunut paljon. Paljon tuskaa, kyyneleitä ja surua. Mutta myös niitä pieniä ilon pilkahduksia ja onnen murusia. Tämä blogi on antanut minulle paljon. Auttanut kohdatessani karikoita tällä tielläni kohti parempaa huomista, kohti eheämpää minää. Olen saanut tukea, ymmärrystä ja tajunnut, että kaikki kokemani tunteet ovat olleet sallittuja.
Selailin taas viime vuoden tekstejäni sieltä täältä. Jotkin tekstit olivat kuin vieraan kirjoittamia. Rikkinäisen ja katkeran, pieneksi surumöykyksi kutistuneen ihmisen kirjoituksia. Mutta noiden tekstien ansiosta, puretun tuskan ja ahdistuksen alta on alkanut nousta se entinen minä. Pienin askelin olen tehnyt matkaa rikkinäisestä ehjäksi. Matka ei ole vielä ohitse, mutta tunti tunnilta ja päivä päivältä mennään. Ehkä minusta ei enää saa täysin ehjää koskaan, palasia jää uupumaan. Mutta minusta tulee niin hyvä versio itsestäni kuin vain on näiden kokemusten jälkeen mahdollista. Joku minulle sanoikin, että tämä kaikki on varmasti kasvattanut minua ihmisenä, opettanut itsestäni ja reaktioistani asioihin. Kun olen oppinut tunnistamaan tapani reagoida suruun ja huoleen, osaan kerta kerralta käsitellä asioita paremmin.
Kuluneen vuoden aikana olen jossitellut, tuntenut syyllisyyttä ja ollut vihainen itselleni. Vihainen keholleni, joka petti minut niin julmasti sellaisessa asiassa johon naisen kehon oletettaisiin pystyvän. En vieläkään ole antanut sitä anteeksi itselleni, vaikka tiedän, että mitään en olisi voinut tehdä toisin. Järki yrittää sanoa, että mitään en olisi pystynyt tekemään enää paremmin. Tein kaikkeni, se ei vain riittänyt, sillä asia ei ollut minun käsissäni.
Nyt se sama keho, joka petti minut viime vuonna, kasvattaa jälleen uutta elämää. Elämää, joka muistuttaa päivittäin olemassa olostaan. Pieni ihme, jota rakastan niin valtavasti. Vieläkin silti pelkään, että tämä kroppa pettää taas minut jotenkin. Ehkä jos tällä kertaa kaikki menee onnellisesti, voin taas hieman paremmin luottaa, että kyllä tämäkin keho hommansa osaa.
Näin vuosipäivän innoittamana aloin myös pohtia tätä blogia ja sen tulevaisuutta. Mitään höttöistä odotusblogia tästä ei tullut ja tuskin enää tuleekaan. Vaikka odotuksesta olenkin tänne nyt jotain kirjoitellut, on tämä pääsääntöisesti edelleen palvellut niiden huolien ja murheiden purkupaikkana. Enkä oikein näe tätä sitten jatkossa minään vauva-arki bloginakaan. Tämä on edelleen blogi siitä, ettei kaikki mennyt niin kuin haaveiltiin. Blogi siitä, että joskus se elämä lyö avokkaalla naamaan ja joskus sitten yllättää myös iloisesti.
Tämä blogi on palvellut esikoisen menetyksen käsittelyssä ja antanut minulle paljon. Olen saanut sitä kipeästi kaipaamaani vertaistukea. Toivottavasti te ihanat lukijat olette myös saaneet jotain irti näistä höpinöistäni. Aion jatkaa tätä kirjoittamista ainakin siihen asti kunnes pienokainen on (toivottavasti elävänä ja hyvin voivana) maailmassa. Sitten pistän mietintämyssyä päähän tämän blogin kohtalosta. Jatkanko tänne kuulumisien kirjoittelua vai onko aika aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta sen päätöksen aika on sitten myöhemmin.
Mutta haluan jo nyt tässä vaiheessa kun vuosi blogin pitoa tulee täyteen kiittää koko sydämestäni teitä ihania lukijoita. En ikipäivänä olisi tätä aloittaessani uskonut, että näinkin moni käy tekstejäni lukemassa ja sivuani on katsottu jo lähes 19000 kertaa!
Kiitos teille! ♡
Nyt haluankin kysyä näin blogini 1-vuotispäivän kunniaksi teiltä rakkaat lukijat; Olisiko jotain mistä haluaisitte minun kirjoittavan? Ja olisi myös kiva kuulla mietteitänne siitä, mitä ajatuksia/tunteita blogini on teissä tässä matkan varrella herättänyt. Laittakaa vain rohkeasti kommentteja tuonne kommenttikenttään tai sitten pidempää stooria tulemaan s-postiin.
♡:llä Autumnharmony
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.