Enteitä ja ennakkoaavistuksia (ja kuinka kaikki sitten kävikään)

Ajattelin tulla kertoilemaan nyt hieman tarkemmin, kuinka kaikki oikein menikään. Kaikkihan kävi lopulta melko nopiaan, vaikka vielä muutama päivä ennen tytön syntymää panikoin loppuraskautta ja että sen aikana ennättää vielä käydä hullusti. No tyttö päättikin sitten äidin puolesta, että piinailut saa riittää. :)

Nyt onkin saatu kertoilla sitten tätä meidän synnyttämään lähtö stooria hymyssä suin, sen verran hassuja sattumia ja piirteitä siihen sekoittuu. Ikimuistoista tosiaan.

Aloitan tarinani sunnuntailta, jolloin minulla ei ollut mitään aavistusta mitä tuleva viikko toisi tullessaan. Olin koko päivän liikkeellä, juhlimme pikkuveljeni rippijuhlia. Vieraat ihastelivat hyvinvoivaa olemustani ja pirteyttäni. Olihan kuitenkin jo 35 rv täynnä ja masua selkeästi. Mutta hyvin jaksoin, eikä sen kummempia tuntemuksia kuin aikaisempinakaan päivinä. Istuin ruokailemassa pihalla, kun tuuli tarttui pöytäliinaan ja kaatoi vesilasin suoraan haaroväliini. Siinä noustessani mekkoa kuivattelemaan hätäisimmät ehtivät jo huolestua, että no nytkö ne lapsivedet meni?! Minä vain naureskelin, että eihän nuo nyt vielä ja tuskin vielä pitkään aikaan, heh heh. (Vähänpä osasin aavistaa).

Sitten koitti maanantai-ilta ja mies tuli minua hakemaan kotiin ja juhlistamaan ripille päässyttä. Siinä rääppiäisiä syödessä alkoi minulla hiipiä pieni pelko. Synnytyspelko. Aloin oikeasti ensimmäistä kertaa pelätä synnytystä ihan todenteolla ja googlettelin kokemuksia perätilasynnytyksestä. Sillä tiesin/tunsin, ettei vauva ollut vieläkään kääntynyt. Siinä ennen lähtöä vielä miehelle sanoin, että pitäisiköhän nyt ottaa se turvakaukalo jo mukaan (oli vanhemmillani ollut säilytyksessä, niin taikauskoinen olin, etten halunnut sitä meille kotiin tuoda ennen kuin oltiin hyvillä viikoilla), jos sitä vaikka kohta tarvitaan. Siskoni huikkasi masun läpi vauvalle, että tule pian, mutta elä vielä tänään. Sillekin naureskelimme hetken ja lähdimme sitten ajamaan kotiamme kohti. Koko matkan panikoin miehelle synnytystä, etenkin tätä perätila asiaa. Ja kotipihaan päästyämme se tapahtui. *Hulahdus* Ensimmäinen ajatus oli, että aloin vuotaa taas verta. Mutta vuoto olikin kirkasta. Miehen ilme oli unohtumaton etvoiollatosissas-tyyppinen epäuskoinen katsahdus kun sanoin, että nyt taitaa olla muuten lapsivettä.. Eipä siinä, pikainen puhelu päivystykseen ja näytille. Ja lapsivettä se toden totta oli. Kohdunkaula oli lyhentynyt senttiin ja aukikin olin jo kahdelle sormelle. Ensimmäinen ajatus oli; Anteeks mitä? En todellakaan uskonut, että synnytys oli jo niin hyvin käynnistynyt. En voinut kuvitellakaan, että ne samanlaisina jatkuneet "liitoskivut" olivat jo jotain muutosta auheuttaneet kun kolme viikkoa aiemmin kaikki oli vielä muuttumatonta siellä.

Sitten lähdinkin jo yöllä synnytyssairaalaan, koska päivystävälle kätilölle huoleni tästä perätilaisuudesta sanoin. Vaikka hän yritti kuinka rauhoitella, että ei se synnytys vielä vauhdilla käynnisty, olin jo sitä mieltä ettei tässä pitkin nokka tuhisisi. Tunsin sisimmässäni, että kyllä tämä tästä vauhdittuu.. Päästyäni yöllä synnytyssairaalaan minut ultrattiin ja todettiin, että vauva onkin nyt jalkatarjonnassa. Jo tässä vaiheessa sektiota väläyteltiin. En mennyt hämilleni, sillä tunne sektioon joutumisesta oli minulla ollut mielessäni jo pitkän aikaa raskauden edetessä. Ainut asia, josta vähän hätäännyin, oli se, että lääkäri sai pienen painoarvioksi alle 2 kiloa. Olin koko yön hädissäni, että missä on vika kun kolme viikkoa sitten paino oli jo lähemmäs 1900g. Mutta aamulla, supistusten jo ollessa melko kivuliaita, minut ultrattiin uudestaan ja painoarvio nousi jo reippaaseen 2 kiloon. En tiedä miten tämä yöllinen lääkäri oli mitannut.. Mutta tieto huojensi jo kummasti. Samalla selvisi, että nyt vauveli majailikin jo täysin poikittain. Eli sektio oli ainut mahdollisuus saada pieni turvallisesti maailmaan. Vielä astellessani toimenpidehuoneeseen olin suht rauhallinen. Mutta sitten se paniikki iski kun tajusin, että selkääni tökitään neulalla! Siinä vaiheessa pienet paniikki itkut tirautin, mutta hoitaja sai minut rauhoiteltua. Ennen kuin huomasinkaan sain miehen tuekseni ja kohta kuulimme maailman ihanimman äänen. Pienet äännähdykset kertoivat pienen tyttäremme saapuneen maailmaan <3 Olin niin onnellinen! Meille oli syntynyt 2500g täyttä rakkautta. Paras hääpäivälahja mitä voitiin toivoa. <3 Kuten jo alussa mainitsin, kaikki eteni vauhdilla. Noin 12 tuntia ensimmäisistä lapsiveden lorahduksista ja tyttö oli syntynyt.

Jotenkin sitä oli jo henkisesti valmistautunut koko raskauden ajan siihen, että tyttö päättää ennenaikaisesti maailmaan tulla. Miehelle sanoinkin koko raskauden ajan, että ei tässä syyskuulle asti mennä. Ja senkin jollain tasolla tiesin, että lapsivedenmenolla kaikki tulisi alkamaan. En tosin ollut niin paniikissa kuin olin alunperin kuvitellut. Ehkä tieto siitä, että oltiin jo noinkin hyvillä viikoilla rauhoitti kuitenkin minua. Kummasti sitä vain aavisteli asioita. On se mieli jännä asia.. Onneksi kaikki meni ennenaikaisuudesta huolimatta hyvin ja saimme olla koko perhe yhdessä. Tehohoitoakaan ei tarvittu, vaikka siihenkin olin jo henkisesti valmistautunut.

Ja lopuksi sananen saamastani hoidosta. Olin tyytyväinen tämän sairaalan toimintaan. Pieniä kauneusvirheitä oli joo, mutta nekään eivät tuntuneet nyt juurikaan missään. Ja ihan liikutuin kyyneliin, kun saavuttuani sairaalaan yöhoitaja, joka minut yöllä saattoi tarkkailuhuoneeseen sanoi ne sanat, mitä olisin toivonut kuulevani jo viime vuonna: Itse et ole tähän voinut mitenkään vaikuttaa. Aikainen vedenmeno ei ollut missään nimessä sinun syysi.

Että tällainen pidemmän puoleinen synnytysstoori tässä.. Mutta mikä on kaikista ihaninta; Hän on nyt täällä! <3 <3

Ennen kuin sait alkusi, minä halusin sinut.

Ennen kuin synnyit, minä rakastin sinua.

Ennen kuin olit ollut täällä tuntiakaan,

olin valmis kuolemaan puolestasi.

-Tuntematon-