Raskaus menetyksen jälkeen -tuntuu miltä?

Olen jo jonkin aikaa luonnostellut tätä postausta, mutta aina se on jäänyt kesken. Olen paljon miettinyt sitä, miltä tämä odotus mahtaisi tuntua ilman menneisyyden kokemusten mukanaan tuomaa painolastia. Olisin varmasti paljon huolettomampi ja iloisempi. Tottakai olen nytkin äärettömän iloinen ja onnellinen sekä ennen kaikkea kiitollinen tästä pienestä ihmeestä jota saan kasvattaa kohtuni suojassa. En kai vain uskalla näyttää ja tuoda sitä julki. Jäin asiaa todella miettimään, kun tässä taannoin mieheni kommentoi perusilmettäni entisen hymyileväisen sijasta niin kovin vakavaksi. En ole tarkoituksella halunnut olla mutrusuu. En edes itse asiaa ollut tiedostanut. En sitten ollenkaan.

Alkuraskaus aina pitkälti yli puolen välin oli todella rankkaa aikaa. Väsymys ja pahoinvointi teki osansa. Mutta ennenkaikkea tietyt päivämäärät toivat oman osansa soppaan. Puhumattakaan verenvuodoista, jotka pelottelivat vähän väliä ja joka käänteessä sitä oli heittämässä hanskat tiskiin. Ajattelin, että olen varmasti tehnyt elämässäni jotain todella väärää ansaitakseni kaiken sen huolen ja pelon. Joten en näin jälkikäteen yhtään ihmettelekään, että perusilmeeni ei järin onnelliselta varmasti ole välillä näyttänyt. Enpä tiedä hehkunko odotuksen onnea vieläkään niin selkeästi ulospäin kuin mitä "pitäisi". Mietin toki taas liikaa sitä mitä ihmiset minusta ajattelevat. Eiväthän kaikki vastaantulijat tiedä mitä me ollaan koettu, eikä minun todellakaan tarvitse heille mitään todistella.

Tästäpä tulikin mieleeni, että joitakin kertoja minä ja mahani on saatu hyvin merkitseviä katseita. Katseita niin pariskunnilta kuin yksin vastaan tulleilta naisiltakin. Tunnistan tuon katseen. Se on se sama katse, jonka jokainen pallomaha ja vaununtyöntäjä sai osakseen minulta viime vuonna. Silloin tuntui pahalta. Pahalta, että olen itse kuulunut ja no, myönnetään, kuulun välillä edelleenkin tuohon joukkoon. Ja miksikö? En osaa vieläkään suhtautua muihin odottajiin täysin neutraalisti. Niin syvällä lapsettomuus ja suru on minussa edelleen. Ja kaikki kumpuaa täysin menettämisen pelosta. En osaa vieläkään aina ajatella, että se toinen vastaan tuleva pallomaha on saattanut rämpiä tässä aivan samassa suossa. Ihan hävettää!  Eihän näitä katkeruuden tunteita pitäisi enää tuntea. Olenhan itsekin nyt raskaana ja vieläpä näin pitkällä. Mutta ehkä asia helpottaa jossain vaiheessa, ehkä kun oma pieni on sylissä? On toki myös tuntunut pahalta itse saada noita katseita nyt osakseen. Miehellenikin tästä asiasta puhuin, kun huomasin  lomareissullamme, että sain ilmeisesti erään pariskunnan pasmat sekaisin mahani kanssa. Sillä hetkellä oloni oli hyvin anteeksi pyytelevä ja olisi tehnyt mieli mennä juttelemaan. Toisaalta taas teki mieli mennä puolustautumaan, että turhaan olette katkeria, ei tää oo ollut helppoa kuule meilläkään, että tänne asti ollaan päästy. Mutta eihän sellaista mennä tekemään. Hiljaa join kaakaoni loppuu ja yritin olla katsomatta tätä pariskuntaa.

Toinen asia joka tuntui epäreilulta ja nosti taas lapsettoman tuskia ja kateutta mieleen nousi esille istuessani perhevalmennuksen keskusteluryhmässä. Meiltä kysyttiin, mitä ajatuksia vauvan tulo herättää ja millä mielin odotetaan ja onko jotain huolia. Tunsin itseni niin ulkopuoliseksi kuunnellessani muiden mietteitä. Kenen huoli oli se, että ennättääkö sitä kahvia sitten rauhassa enää juoda ja kenen suurin murhe taas oli se, että kuinkahan ne vauvakilot sitten lähtee.. No, huolensa kullakin, en halua vähätellä. Mutta silti! Oikeesti.. Itse kun mietin, miten saisin sanottua nätisti, että suurin huoli on se, että saadaanko tämä vauva elävänä kotiin saakka, ilman että purskahdan kyyneliin kaikkien niiden tuntemattomien, onnellisten ensiodottajien keskellä... No, sainhan minä sen sitten ilmaistua niin, ettei kenelläkään ollut aavistustakaan, että olen jo äiti enkelille.

"Onkos tämä teidän ensimmäinen?" On muuten aika yleinen kysymys monelta ihan random vastaantulijalta. Ja enpä ole osannut vastata kuin hiljaa, että joooo.. Ei kuitenkaan jokaiselle uteliaalle tee mieli elämäntarinaansa kertoilla. Eräskin nainen innoissaan jäi selittämään miten hienoa se odotusaika on naisen elämässä, etenkin se esikoisen odotus. Minä siinä nätisti hymyillen nyökyttelin ja yritin näyttää niin huolettomalta odottajalta kuin suinkin. Vaikka juuri tuolla kohtaamisreissulla mielessä myllersi kun oli ollut taas vuotoja ja pelotti mennä käymään neuvolassa jos niitä sydänääniä ei vaikka kuulukaan..

Mutta niin, miltä tämä odotus on nyt sitten tuntunut? Kaikki tunneskaalat ovat ainakin olleet hyvin edustettuna. Pelot pienen menetyksestä ja hyvinvoinnista, aina niihin ilon kyyneliin kun on toisen siellä ultraruudulla nähnyt elossa ja hyvinvoivana. Huoli kuuluu edelleen päivittäisiin tunteisiin, mutta vastapainona on myös päivittäin se suunnaton rakkaus jota tuntee tätä masussa asustavaa pientä ihmistä kohtaan. Se rakkaus joka melkein pakahduttaa sydämen, kun katsoo masun liikkumista pienen myllätessä ja kuulostellessa kun pienellä on hikka. Silitän mahan läpi tuntuvaa pientä päätä ja kuvittelen miltä hän mahtaa näyttää. Voi kulta pieni, kuinka kovasti me sinua odotetaankaan saapuvaksi. ♡

Tämä raskaus on ollut henkisesti hyvin raskas, mutta fyysisesti olen nyt päässyt melko vähillä vaivoilla. Kipuja ja kolotuksia toki on ja liikkuminen välillä jo aika tuskaista, kiitos liitoskipujen. Yöt yhtä vessassa ravaamista ja hyvän nukkumisasennon etsimistä. Mutta en valita. Kaikki on sen arvoista, että tämä Enkelimme pikkusisarus kotiin saataisiin. Ja aika menee niin nopeasti. Vähän reilu kuukausi laskettuun aikaan, muutama viikko täysiaikaisuuteen. Hän voi olla täällä jo piankin ♡