Viimeksi kun olin vapaalla oli olo paljon parempi. Tänään jatkuu eilen erään (normaalioloissa maailman ihanimman) uutisen kuulemisen jälkeen alkanut rintakehää painava ja silmiin väkisin kyyneleet tunkeva ahdistus. Minun pitäisi olla onnellinen ja pohjimmiltani tietysti olenkin. Kyse kun on rakkaaseen ystävään liittyvästä asiasta ja asiasta, joka samalla vaikuttaa minunkin elämääni. Tämä on vain niin saakelin ristiriitaista! Oloa ei helpota yhtään myöskään tämä prkleen kurkkukipu, joka näytti tulevan jäädäkseen..
Tämä asia josta toisaalta tunnen niin suurta iloa ja onnea ja toisaalta taas katkeruutta ja surua, on se, että meille syntyi eilen pieni ihana kummilapsi. Ahdistuksen aiheuttaa se, että meidän lapsilla piti olla vain muutaman kuukauden ikäero. Meidän piti saada ystäväni kanssa yhdessä olla äippälomalla ja työnnellä ylpeinä vaunuja kaduilla. Pystynkö ikinä katsomaan kummityttöäni ilman, että ajattelen joka kerta sitä mitä meilläkin piti olla? Mietinkö sitä, kun hän oppii kävelemään niin meidän tyttö ei sitä tee tai kun hän oppii sanomaan ensimmäiset sanansa, mietin mitkä ne olisivat meidän tytöllä olleet. Omasta menetyksestä kun on vasta vajaa pari kuukautta, kuinka pystyn ottamaan vastaan toisen onnen? Odotin niin innolla kummiksi tulemista (ja toki edelleen) mutta pelottaa kuinka reagoin kun ensimmäisen kerran hänet nään. Eilenkin tuli itku jo kun näin pelkän kuvan tästä suloisesta pienestä neidistä. Vaikka kuinka ajattelen, ettei toisten onni ole meiltä pois... huoh.. kaikki tuntuu silti niin epäreilulta. Välillä tuntuu, ettei kestä katsoa edes täysin tuntemattomia vastaan käveleviä pallomahoja ja vaunuja työnteleviä pareja, niin kuinkas tästä sitten kuuluisi selvitä? Olenko paha ihminen ja kauhea ystävä kun tunnen näin..?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.